Vuonna 1815 käytiin kuuluisa Waterloon taistelu, ja samana vuonna
Napoleon Bonaparte karkoitettiin St. Helenan saarelle. Monet
ranskalaiset upseerit, jotka olivat seuranneet suurta seikkailijaa,
muuttivat samaan aikaan Amerikkaan. Useimmat heistä, kuten luonnollista
olikin, saapuivat ranskalaisiin Mississipin siirtokuntiin ja perustivat
sinne kotinsa. Eräs näistä oli nimeltään Landi ja oli palvellut
everstinä Napoleonin armeijan jääkäreissä. Hän oli syntyperältään
korsikalainen ja oli päätynyt upseeriksi Ranskan armeijaan, koska oli
erään Bonaparten perheen jäsenen ystävä, vaikka hän nuoruudessaan
olikin harrastanut enemmän tieteitä kuin ihaillut sotilaselämää.
Espanjan sotaretkellä Landi oli nainut baskittaren, jonka kanssa
hänellä oli kolme lasta, kaikki poikia. Heidän äitinsä kuoli ennen
Waterloon taistelua, joten Landin Amerikkaan siirtyessä perheeseen
kuului ainoastaan isä ja hänen kolme poikaansa.
Hän meni ensin Saint Louisiin, mutta siirtyi vähän ajan kuluttua sieltä
virtaa alaspäin Point Coupéen Louisianassa, jossa hän osti vastikään
kuvailemamme talon perustaen sinne kotinsa.
Hän ei elänyt mitenkään ahtaissa olosuhteissa. Ennen Amerikkaan
lähtöään hän oli myynyt perintötilansa Korsikassa, saaden niistä
rahasumman, joka olisi riittänyt hänelle huolettomaan elämään missä
maassa tahansa, mutta varsinkin hänen uudessa kotimaassaan, tuossa
vapaassa maassa, missä ravinto oli huokeata ja verot pienet. Hänen ei
siis ollut pakko ryhtyä mihinkään ammattiin tai virkaan uusilla
asuinsijoillaan -- eikä hän ryhtynytkään. Miten hän käytti siis
aikaansa? Hän oli sivistynyt mies. Ennen Ranskan armeijan riveihin
astumistaan hän oli opiskellut luonnontieteitä. Hän oli luonnontutkija.
Ja luonnontutkija löytää tekemistä kaikkialla -- voi koota tietoja ja
hankkia ajanvietettä sielläkin, missä muut menehtyisivät ikävään.
Muistakaa: "Kiviin on piirrettyinä tarinoita, ja lirisevät purot
puhuvat kuin kirjat!"
Eikä hän sulkeutunut tiedekammioonsa. Suuren Audubonin tavoin hän
rakasti samoilua luonnossa. Hän halusi oppia läksynsä luonnolta
itseltään. Hänessä yhdistyi metsästyshalu hienompaan, tieteelliseen
vaistoon, ja mikäpä olisi enää paremmin soveltunut hänen
asuinpaikakseen kuin Mississippin laakso, joka tarjosi yllin kyllin
mielenkiintoisia kohteita sekä metsästäjälle että luonnontutkijalle?
Minun mielestäni hän valitsi kotinsa hyvin.
Näinpä hän käyttäessään aikansa metsästykseen, kalastukseen, lintujensa
täyttämiseen, harvinaisten nisäkkäiden nahkojen parkitsemiseen, puiden
istuttamiseen ja oksimiseen, poikiensa opetukseen ja koiriensa ja
hevostensa harjoitukseen, ei suinkaan joutanut olemaan toimettomana.
Hänen poikansa avustivat häntä tietysti näissä hommissa kykyjensä
mukaan. Mutta hänellä oli sen lisäksi vielä apulaisena -- Hugot.
Kuka Hugot oli? Kuvailenpa hänet.
Hugot oli ranskalainen -- hyvin pienikasvuinen ranskalainen, hädin
tuskin puolentoista metrin mittainen. Hän oli ketterä ja vikkelä,
hänellä oli iso kyömynenä ja pienestä koostaan huolimatta valtavan
suuret viikset, jotka kaartuivat hänen suunsa yli melkein peittäen sen.
Ne antoivat hänelle jokseenkin tuiman ilmeen, joka hänen suoraan
ryhtiinsä ja nopeisiin konemaisen täsmällisiin liikkeisiinsä yhtyneenä
kertoi heti, että Hugot oli ollut ranskalainen sotilas. Hän oli
todellakin entinen jääkärikorpraali. Landi oli ollut hänen everstinsä.
Lopun arvaatte helposti. Hän oli tullut vanhan päällikkönsä mukana
Amerikkaan ja oli nyt tämän korvaamaton apulainen ja seuralainen.
Harvoin saattoi tavata luonnontutkijaa näkemättä myöskin Hugotin
tuuheita viiksiä aivan everstin kyynärpään vierellä. Hugot olisi
kuollut, jos hänet olisi erotettu vanhasta päälliköstään pitemmäksi
aikaa.
Hugot seurasi tietysti isäntäänsä kaikilla tämän eräretkillä. Samoin
tekivät pojat niin pian kuin he pysyivät hevosen selässä. Näissä
tilaisuuksissa talo suljettiin siksi aikaa, sillä koko tilalla ei ollut
mitään taloudenhoitajaa tai muuta palvelijaa. Näin kartano jäi
asumattomaksi välillä viikkokausiksi -- sillä luonnontutkija teki
seurueineen pitkiä retkiä ympäröiviin metsiin. Tavallisesti he
palasivat tuoden runsaan saaliin -- lintujen ja turkiseläinten nahkoja,
kasveja ja harvinaisia kivinäytteitä. Sitten näiden uusien hankintojen
järjestelyyn käytettiin päiväkaudet. Näin Landi ja hänen perheensä
kuluttivat aikansa.
Hugot oli kokki, palvelija, tallirenki, hovimestari ja asiapoika.
Mainitsin jo, ettei koko talossa ollut mitään muuta palvelijaa, --
mies- tai naispuolista. Hugot toimi siis myöskin siivoojana. Hänen
moninaiset tehtävänsä eivät olleet kuitenkaan niin vaikeat täyttää kuin
olisi voinut otaksua. Eversti oli tavoiltaan yksinkertainen ja
vaatimaton. Tämän vaatimattomuuden hän oli oppinut sotilaana ja hän oli
kasvattanut poikansa elämään samalla tavalla. Hän söi yksinkertaista
ruokaa, joi ainoastaan vettä ja nukkui telttavuoteella puhvelintalja
allaan ja huopa peitteenään. Point Coupéessa asuva pesijätär piti
liinavaatteet puhtaina eikä Hugotilla ollut läheskään niin paljoa
puuhaa talousaskareissa kuin saattaisi luulla. Hän kävi joka päivä
kylässä -- torilla ja postikonttorissa, tuoden usein kirjeitä, joista
monet olivat varustetut isoilla sineteillä ja ruhtinaallisilla
vaakunoilla ja toisinaan, kun höyryalus oli poikennut laituriin, saapui
kirjakääröjä -- tieteellisiä teoksia -- tai omituisia koneita.
Kaikesta tästä huolimatta metsästäjä-luonnontutkijan elämässä ei ollut
mitään salaperäistä. Hän ei ollut ihmisvihaaja. Hän kävi usein kylässä
ja rupatteli kernaasti vanhojen metsästäjien tai muiden siellä
asuvien kanssa. Kyläläiset tunsivat hänet "vanhan everstin"
nimellä ja kunnioittivat häntä. He oudostelivat vain hänen
luonnontutkimusharrastuksiaan, jotka näyttivät heistä kummallisilta ja
ihmettelivät myöskin, miten hän tuli toimeen ilman palvelijatarta.
Eversti ei kuitenkaan vaivannut päätään heidän arveluillaan. Hän vain
nauroi heidän uteliaille kysymyksilleen ja pysyi yhtä hyvissä väleissä
kuin ennenkin.
Myöskin hänen pojistaan tuli varttuessaan kaikkien suuret suosikit. He
olivat ikäisikseen erinomaisia ampujia, kykenivät ratsastuksessa
kilpailemaan kenen kanssa tahansa, uivat Mississipin pyörteissä,
osasivat meloa kanoottia, singahduttaa suopungin tai keihästää
kissakalan kuin olisivat olleet täysikasvuisia miehiä. He olivat
todellakin miehekkäitä poikia, ja yksinkertaiset kyläläiset, jotka
vaistomaisesti tunsivat sen etevämmyyden, minkä kasvatus ja harjoitus
oli näille nuorukaisille antanut heidän omaan sivistymättömyyteensä
verrattuna, pitivät heitä arvossa sellaisina. Näistä eduistaan
huolimatta pojat olivat ystävällisiä kylän asukkaita kohtaan, ja siksi
heitä kunnioitettiinkin kaikkialla.
Kukaan naapureista ei koskaan käynyt everstin luona muuten kuin
asioilla. Eikä hänen kartanossaan käynyt ketään muitakaan vieraita
paitsi pari kolme New Orleansissa asuvaa entistä sotilastoveria, jotka
noin kerran vuodessa saapuivat häntä tervehtimään muistellakseen
menneitä ja maistaakseen hänen hirvenpaistiaan. Tällaisissa
tilaisuuksissa "Napoleon le Grand" oli tietysti tärkeimpänä
puheenaiheena. Landi jumaloi Napoleonia, kuten kaikki keisarikunnan
vanhat sotilaat, mutta oli eräs Bonaparten perheen jäsen, jota kohtaan
luonnontutkija tunsi vieläkin suurempaa, hartaaksi ystävyydeksi
kehittynyttä kiintymystä. Tämä oli Musignanon prinssi Charles Lucien.
Eivät kaikki Bonapartet ole olleet pahoja. Eräät tuon merkillisen suvun
jäsenistä ovat osoittaneet maailmalle omistavansa yleviä hyveitä.
Musignanon prinssin hiljaisia tutkimuksia luonnontieteilijänä voidaan
pitää valloituksina luonnonvaltakunnassa ja vaikka ne ovatkin joutuneet
keisarin loistavampien ja verisempien mainetöiden varjoon, oikeuttavat
ne kuitenkin hänet paljon paremmin nauttimaan ihmisten kiitollisuutta
ja kunnioitusta. Hän olikin Landin todellinen sankari.
Eversti Landi oli jo monta vuotta viettänyt kuvailemaamme elämää.
Viimein sattui tapaus, joka oli koitua hänen turmakseen. Hän oli saanut
haavan sääreensä sotaretkellä Espanjassa. Putoaminen hevosen selästä
avasi haavan uudestaan, ja jalan poistaminen tuli välttämättömäksi. Se
pelasti hänen henkensä, mutta hän ei ottanut enää osaa metsästyksen
huveihin, vaikka kykeni yhä antautumaan luonnontutkijan harrastuksiin.
Hän kykeni puujalallaan liikkumaan talon lähistöllä ja nurmikolla
karsimassa puita ja hoitelemassa lemmikkieläimiään, joiden lauma oli
kasvanut varsin lukuisaksi, ja Hugot seurasi häntä alati kuin varjo.
Pojat kävivät sen sijaan eräretkillä ja keräsivät kivinäytteitä
entiseen tapaansa ja heidän elämänsä kulki melkein tavallista rataansa.
Näissä oloissa tutustuin ensi kerran luonnontutkijaan, Hugotiin ja
hänen kolmeen poikaansa, jotka ovat pienen kertomuksemme sankarit.
Nuori lukijani, salli minun tutustuttaa sinut heihin lähemmin. Luulen,
että pitäisit heistä -- kaikista kolmesta -- ja viihtyisit hyvin jonkin
aikaa heidän seurassaan.