halkotaakkojen tekijää tänään. Mutta koska useimmat niistä jo ovat
valmiit, niin voinhan loput tehdä itse. Peijakas, ett'ei ole noita
Hämäläis-lurjuksia toista vertaa enemmän, että olisi voitu saada
tuo kummallinen juhlasaatto vähän suurenmoisemmaksi! Sellaista
ei olekkaan pitkään aikaan nähty, niin että kyllä kaiketi nyt
kokoontuu väkeä oikein kosolta. Tietysti täytyy minunkin ottaa osaa
juhlasaattoon -- johtajana ja järjestäjänä. Mitäs siitä muutoin
tulisikaan? Minutta he eivät voi saada mitään kunnollista aikaan.
Harmillista, että panit tuon pienen, terveellisen muistutuksen niin
pahaksesi, ett'ei sinua auta ottaa mukaan! Kunniani ja virkani
arvo vaatisivat, että palvelijani nöyrästi astuisi jälessäni.
Pyövelilläkin, joka myös kuuluu juhlasaattoon, on aina kaksi,
toisinaan kolmekin palvelijaa mukanansa, vaikk'ei hän ole minun
arvoiseni mies. -- Mitenkä tästä pulasta pääsenkään? Eihän nyt
hopussa saa sopivaa miestä palkatuksikaan."
"Kyllä minä tästä siksi toinnun, kun nyt vaan saan lääkkeitä
selkääni!" -- huudahti Heikki iloissaan siitä, että hänen näin
vaikeudetta onnistuisi päästä osanottajaksi saattoon. Itsekseen
oli hän jo laskenut ja miettinyt, kuinka työläs hänen olisi ollut
kipeällä selällänsä köyttä myöten kiivetä alas vallilta.
"Sinäkö? Tokko toki toinnutkaan tarpeeksi asti? Näetkös -- se ei
käy laatuun, että sinä tulla lotkottelet jälessäni koukkuselkänä ja
kyyristyneenä kuin vanha akka. Ei, se ei käy ensinkään laatuun. Minä
tiedän, että ylpeän teloittajamme rengit astuvat pystysuorina kuin
seipäät; minun palvelijallani pitää olla vähintänsä yhtä hyvä ryhti
kuin heilläkin, mutta oikeastaan parempikin, siihen katsoen, että
minulla on korkeampi virka-arvo kuin heidän isännällänsä!"
Heikki vakuutti, että hän jalon ryhdin puolesta pysyisi teloittajan
renkien vertaisena, jos suotaisiin hänen rauhassa lääkitä itseänsä
siksi kunnes lähtö tapahtuu.
"Täytyyhän tuota koettaa! -- Tarkalleen yhdeksännellä tunnilla
lähdetään linnasta; niin on Tuomas piispa määrännyt. Siksi pitää
kaikki olla valmisna ja selkäsi terve. Käykäämme nyt Maija muorin
luo!"
Täsmälleen kello yhdeksän läksikin sangen omituinen saatto linnasta.
Edellä ratsasti viisikymmentä piispan ratsumiestä täydessä
sota-asussa. Heidän perässänsä astui pyöveli elikkä teloittaja
jalan. Hän oli puettu pitkään tulipunaiseen mantteliin ja päässä
oli samankarvainen korkea huippulakki. Oikeassa kädessään kantoi
hän kirkkaaksi kiilloitettua teloituskirvestä. Teloittajan perässä
kulki kaksi hänen renkiänsä, kummallakin köysi kainalossa. Muutaman
askeleen päässä heistä käveli Lyyli, lumivalkoisiin vaatteisiin
puettuna.
Hän oli avopäin ja hänen kauniit, tuuheat kultakutrinsa valuivat
vapaina alas hänen hartioillensa. Heleä puna rusoitti kumpaistakin
poskipäätä; muuten olivat hänen kasvonsa sangen vaaleat. Tuo hänelle
omituinen ylpeä hymy oli nytkin hänen huulillansa. Hänen käytöksensä
oli jalo ja peloton ja hän katseli rohkeasti ympärillensä. Lyylin
perässä tulivat Nokian tappelussa vangiksi otetut Hämäläiset
pitkissä valkoisissa mekoissa ja avopäin. Kullakin heistä oli köysi
kaulassa ja raskas halkotaakka seljässä, samat halkotaakat, joidenka
valmistamistoimissa Heikki edellisenä iltana oli askaroinnut.
Nämät halkotaakat olivat vanginvartijan tahdon mukaan tehdyt niin
ylenmäärin suuriksi ja painaviksi, että moni kantajista oli vähässä
vaipua kantamuksensa alle. Silminnähtävä oli, etteivät kaikki
jaksaisi kantaa niitä aina pyhän Maarian elikkä Räntämäen kirkolle
asti, jonne nyt oltiin matkalla. Useampien päästä valui jo tuskan
hiki, kun olivat ehtineet muutamia satoja askeleita eteenpäin. --
Vangittujen Hämäläisten perässä astui arvokkain askelin, avainkimppu
vyössä, vanginvartija juhlapuvussaan. Että tieto ja tunto hänen
virkansa arvosta ja tärkeydestä täytti koko hänen sydämensä, sen
saattoi hänen ulkomuodostansakin nähdä: kulkien vankkana ja totisena
loi hän katseensa suoraan eteensä, eikä ollut huomaavinaankaan
ihmisjoukkoja, jotka seisoen tien varrella uteliaasti katselivat
saattoa. Hänen jälessänsä tuli Heikki, edeltäpäin annetun lupauksensa
mukaan suorana hänkin, mutta muuten asunsa puolesta hyvin kurjan
näköisenä, etenkin kun hän, valittaen hampaankolotusta, oli sitonut
paksun liinan kasvoillensa. Kun hän vielä lisäksi oli vetänyt vanhan
patalakkinsa alas silmille, niin olisi kenen hyvänsä ollut mahdoton
tässä asussa tuntea häntä Hatanpään rikkaaksi isännäksi. Heikki oli
kovin tuskistunut. Kävellessään loi hän levottomasti, vaikka salaa,
silmänsä molemmille puolin tietä. Mutta häntä rasittava tuska oli
enemmän hengen kuin ruumiin tuskaa. Niin kovin oli hänen mielensä
levoton ja hänen sydämensä huolestunut, että hän tuskin ensinkään
tunsikaan kipua seljässänsä. Tuo hänen perässänsä ratsastava, lähes
sata miestä vahva ratsujoukko masensi hänen mielensä ja teki kaikki
hänen toiveensa mitättömiksi, saattaen hänet epätoivon vaiheille.
Jo ennenkuin saatto ehti siihen tienristeykseen, jossa Nousiaisten
kirkolle ja siitä pohjoisempaan kulkeva tie yhtyi linnasta Räntämäen
kirkolle vievään tiehen, oli sen kerta täytynyt pysähtyä syystä,
että muutamat Hämäläisistä halkotaakkoineen väsymyksestä vaipuivat
maahan. Väsyneiden suotiin muutamia minuuttia levähtää, jonka
jälkeen soturit, hosuen heitä aseillaan, pakoittivat heitä käymään
eteenpäin. Saaton ehdittyä mainitun tien risteykseen, tapahtui taas
samoin. Vanki-raukkojen voimat olivat kokonaan lopussa. He vannoivat
pyhästi, ett'eivät he enää jaksaneet kantaa raskaita halkotaakkoja,
vaikkapa he kohta paikalla tapettaisiinkin. Etujoukon päällikkö
antoi sentähden sen käskyn, että kaikki taakat tehtäisiin puolta
keveämmiksi; toiset puolet halkoja olivat heitettävät maantien ojaan.
Vanginvartija piti tätä käskyä julkeana loukkauksena virka-arvoansa
ja kunniaansa vastaan. Hän riiteli ja kiroili, väittäen ett'ei
yhdenkään vangin selkäluu vielä ollut taittunut, mutta hänen
väitöksiänsä ei otettu huomioon.
Saaton siihen pysähtyessä, näki Heikki Viison merimiespukuun puettuna
seisovan maantien varrella, silmät luotuina häneen. Väkensä hän oli
jakanut kahteen osaan, asettaen yhden kummallekin puolelle tietä.
Ainoastaan vilkaisemalla katsoi Heikki Viisoon, jonka jälkeen hän
jylhästi loi silmänsä maahan, pudistaen päätänsä merkiksi, että koe
pelastaa Lyyliä nyt tässä olisi pelkkää hulluutta. Mutta Viiso olisi
tuota merkkiä saamattakin itse tajunnut asian laidan, nähdessään,
että tuossa oli lähes puolitoistasataa miestä hänen rakasta
emäntäänsä ja kasvikumppalinsa vartioitsemassa.
Kun taakat olivat kevennetyt, lähdettiin taas matkaan ja nyt saapui
saatto enemmättä vastuksetta onnellisesti Räntämäen kirkolle.
Sinne oli määrättömän suuri joukko rahvasta kokoontunut ja joka
hetki tulvasi sinne yhä vielä kansaa lisään. Nyt samoin kuin
vihkimisjuhlassa laskettiin kirkkoon ainoastaan niin monta ihmistä,
kuin tila salli. Muiden täytyi jäädä kirkon pihalle. Piispan
ratsumiehet ylläpitivät nytkin tarkkaa järjestystä, jott'ei mitään
onnettomuutta tungoksen tähden tapahtuisi.
Kirkon portin edustalle pysähtyi saattojoukkokin odottamaan siksi
kunnes Tuomas piispa seurueinensa läksisi kirkkoon. Päälle kahden
tunnin oli matkustus linnasta Räntämäelle kestänyt, aurinko oli
kohonnut lähelle taivaan-laen keskikohtaa, sydänpäivän aika lähestyi.
Vangeille oli tämä vartoominen melkein yhtä raskas kuin kulku
linnasta sinne, sillä heidän ei sallittu laskea halkotaakkojansa
maahan, ja ilma oli tyyni ja helteinen. Kului tunti, kuluipa
toinenkin, mutta piispa saattojoukkoinensa ei vieläkään tullut.
Aurinko paahtoi pilvettömällä taivaalla, vangit olivat nääntyä. Vasta
kahden jälkeen ilmoitti piispan kartanon pihalta kajahtava torvien
toitotus, että Hänen Ylhäisyytensä seurueinensa oli lähtenyt matkaan
kirkolle. Matka piispan kartanosta kirkkoon tapahtui asianomaisten
käydessä seuraavassa järjestyksessä: ensimmäisinä tulivat Tuomas
piispa ja Riian arkkipiispa rinnattain, viimemainittu kävellen
edellisen oikealla puolella, heidän perässänsä astuivat kalparitarien
suurmestari ja "pyhän haudan ritari", vierekkäin hekin, ja sitte
muut ritarit sekä papit ja munkit parittain. Kirkossa seisoi itse
alttarilla kaksi kullattua istuinta molempia piispoja varten, mutta
ritarien, pappien ja munkkien istuimet olivat asetetut molemmin
puolin alttariaitaa. Vasta kun piispa ja hänen seuralaisensa olivat
istuutuneet paikoillensa laskettiin vangit kirkkoon. Samoin kuin
matkalla linnasta astui teloittaja nytkin heidän edellänsä ja asettui
seisomaan vähän matkan päähän alttarista vasemmalle.
Yksin Lyyli jäi soturein vartioitsemana toistaseksi kirkon pihalle.
Ehdittyänsä kirkossa heitä varten määrättyyn paikkaan, laskeutuivat
vangit polvillensa, jonka jälkeen köörilaulajat lauloivat kauniin ja
voimakkaan hymnin "Miserere."
Laulun vaiettua astui Tuomas piispan kansleri alttarin eteen ja puhui
kääntyneenä vankeihin:
"Katsoen teidän osoittamaanne syvään katumukseen ja kallistaen
korvansa teidän kaikkeinnöyrimmille ja alamaisimmille rukouksillenne
on Hänen Ylhäisyytensä piispa Tuomas, Jumalan armosta meidän
kaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme, armollisimmasti suonut
teidän astua Hänen ja Hänen korkean neuvoskuntansa eteen ja käskee
teidän nyt näistä tässä läsnä olevista arvoisista papeista taikka
munkeista valitsemaan yhden, joka puhuu teidän puolestanne."
Kun vangeille edeltäpäin oli neuvottu, mitenkä heidän oli
käyttäytyminen, vastasi yksi heistä matalalla, tuskin kuuluvalla
äänellä: "Me pyydämme Herpertti isän puhumaan meidän puolestamme."
Kun Herpertti munkki oli suostunut ruvetaksensa heidän puoltajakseen
ja asettunut seisomaan lähelle polvistuneita, vankeja, kohotti
hän äänensä ja sanoi: "Suurvaltainen ja armollinen piispa, meidän
kaikkeinkorkein hallitsijamme ja herramme! Me kiitämme nöyrimmästi
Teitä siitä, että olette ottaneet syvän katumuksemme huomataksenne
ja kallistaneet korvanne meidän nöyrimmille rukouksillemme. Me
tunnustamme ja myönnämme niin julkealla tavalla loukanneemme
Sinun korkeaa tahtoasi ja kirkon pyhiä sääntöjä, jotta olemme
ansainneet tulla teloitetuiksi, hirtetyiksi tai polttoroviolla
poltetuiksi. Osoittaaksemme tämän tunnustuksemme totisuutta olemme
käyneet tänne hirsinuora kaulassa ja halkotaakka seljässä, tuoden
teloittajan mukanamme. Muistaen kuinka armelias Sinä aina olet ollut
köyhiä, viheliäisiä syntisiä kohtaan, jotka ovat tehneet syvän ja
sydämellisen katumuksen, rohkenemme nöyrimmässä alamaisuudessa
kääntyä puoleesi hartaalla pyynnöllä, ettäs meitä ansaitusta
kuolinrangaistuksesta vapahtaisit ja uudestaan ottaisit meitä pyhän
kristillisen ja apostolisen kirkon jäseneksi. Osoitteeksi siitä,
kuinka hartaasti ja palavasti halajamme tätä armoa, ottaisimme
täst'edes maksaaksemme kaikki kirkolle vuosittain tulevat kymmenykset
kahdenkertaisesti sekä joka toisen kaikesta metsänriistasta, olkoon
että me pyydämme lintuja, oravia, kettuja, ilveksiä taikka mitä muita
otuksia tahansa, ja siihen lisäksi vielä kolmannen osan kaikista
järvien antimista. Voi, ole meille armollinen suurvaltias ja hurskas
herra piispa!"
Kansleri kääntyi Tuomas piispan puoleen ja, puhuttuansa hänen
kanssansa muutaman hetken matalalla äänellä, loihe hän lausumaan:
"Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa on ottanut miettiäksensä
Hämäläisten armon-anomusta ja tekee täten tiettäväksi, että
hän, katsoen heidän sydämelliseen ja nöyrään katumukseensa ja
osoittaaksensa rakkauttansa Hämeen kansaan, noudattamalla tunnettua
hellyyttänsä langenneita syntisiä kohtaan, korkean valtansa nojassa
armollisimmasti suvaitsee vapauttaa heidät kuoleman rangaistuksesta,
tehden tämän sulasta kristillisestä rakkaudesta eikä ollenkaan
vankien kirkon eduksi tehtyjen lupauksien tähden, vaikka Hänen
Ylhäisyytensä nekin hyväksyy. Kuitenkin panee Hänen Ylhäisyytensä
ehdoiksi armon-annoillensa seuraavat seikat: vankien pitää
vähintänsä kolme kertaa vuosittain, nimittäin joulun, pääsiäisen
ja helluntain aikana olla saapuvilla tuomiokirkossa silloin
pidettävissä juhlamenoissa ja rukouksissa, kolme ensimmäistä vuotta
nöyrästi polvistuneina lähelle kirkon ovea; heidän pitää joka päivä
tavallisten rukousten lisäksi lukea aamulla sataviisikymmentä 'Pater
nosteria' ja illalla yhtä monta 'Ave Mariaa' sekä seitsemäntoista
kuukautta käydä jouhista tehtyyn paitaan puettuina; kotia palattuansa
pitää heidän ahkerasti neuvoa ja kehoittaa kansalaisiansa
kuuliaisuuteen ja nöyryyteen sekä harrastaa kristin-uskon leviämistä
Hämeen kansassa. Lopuksi pitää heidän myöntää, että he, jos
heitä vastaisuudessa tavattaisiin Tuomas piispalle uskottomina,
ovat ansainneet tulla tutkimuksetta ja tuomiotta polttoroviolla
poltetuiksi. -- Suostuvatko vangit näitä ehtoja tarkasti täyttämään?"
Herpertti munkki loi silmänsä Hämäläisiin, joita halkotaakat,
heidän kovalla lattialla polvillansa ollessaan, rasittivat vielä
tuskallisemmin kuin ennen. Useimmat heistä änkkäsivät jotakin
myönnytykseksi, jonka jälkeen Herpertti munkki vastasi: "Vangit
suostuvat kaikkia näitä ehtoja vilpittömästi täyttämään ja vannovat
ollaksensa Hänen Ylhäisyydellensä Tuomas piispalle uskolliset ja
kuuliaiset kuolohon asti!"
Tämän perästä luki kansleri synnin-anteen, jonka jälkeen papit
tupruttivat pyhää savua ja pirskuttivat vihkivettä vankeihin, joiden
nyt sallittiin laskea halkotaakat lattialle ja: riisua hirsiköyden
kaulastansa. Kuitenkin jäivät he yhä polvilleen.
Nyt tuotiin Lyyli kirkkoon. Kalliit ja loistavat alttarikoristukset,
nuo muhkeat, kullatuilla kehyksillä varustetut pyhän Maarian
ja muiden pyhien kuvat ja alttarilla palavien vahakynttilöiden
loiste häikäisivät Lyylin silmiä niin, että hän luuli johonkuhun
tarulinnaan tulleensa. Hyvältä hajahtava pyhä savu, joka hienoina
pilvihattaroina tuprueli ylt'ympäri kirkkoa, hurmas hänen hermojansa.
Kun hän katsoi noihin alttarilla istuviin, juhla-asuun puettuihin
arvokkaan-näköisiin piispoihin ja heidän mahtavaan seurueeseensa,
valtasivat oudontapaiset kunnioituksen ja pelvon tunteet hänen
mielensä ja häntä rupesi vapisuttamaan. Kainosti loi hän silmänsä
lattiaan eikä tohtinut niitä pitkään aikaan nostaa siitä. Mutta kun
hän ne kohotti, loi hän ne polvistuneisiin kansalaisiinsa.
Helppo oli hänen kasvoissansa pikaisesti vaihtelevista väreistä
arvata, että väkevät, ristiriitaiset tunteet kuohuivat hänen
povessansa hänen heitä katsellessansa. Hän punastui ja vaaleni
vaihdellen. Vihdoin saivat vihan tunteet säälin tunteista täydellisen
voiton. Hänen silmänsä säteilivät kiukun tulta ja hän kääntyi
ylenkatseena pois heistä. Tämä kova suuttumus karkoitti pelvon ja
ujouden Lyylin povesta; hän kohotti ruumiinsa täyteen mittaansa ja
katsoi rohkeasti tuomareihinsa. Tuo ylpeä hymy hänen huulillansa
muuttui melkein uhkaavaksi.
Mutta kansleri puhui: "Ahkerasti on Herpertti veli opetuksilla,
sanoilla ja rukouksilla tehnyt työtä sinun hyväksesi, tyttö,
saadaksensa sinua palajamaan kirkon autuaalliseen helmaan,
mutta sinun ylpeytesi ja uppiniskaisuutesi kautta ovat kaikki
ponnistuksemme menneet hukkaan. Sinä olet siis ansainnut kuoleman,
mutta katsoen sinun nuoruuteesi on Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispa
päättänyt olla niin armollinen sinua kohtaan, että sallii sinun
elää, jos nyt tänä hetkenä osoitat katumusta ja lankeat polvillesi
rukoilemaan armoa."
Kansleri oli tuskin laannut puhumasta, kun "kultainen ritari" nousi
seisaallensa ja loihe Saksan kielellä lausumaan: "Minä tarjoudun
tuon nuoren tytön puolustajaksi ja vaadin, että minua sellaisena
tunnustetaan! Aikomukseni ei ole kieltä pieksemällä monenmutkaisten
lakiverukkeiden kautta häntä puoltaa, eikä minulla siihen olekkaan
kykyä, mutta miekallani tahdon kenelle hyvänsä selvällä ja helposti
ymmärrettävällä tavalla todistaa, että hän on jalo ja arvossa
pidettävä tyttö!"
Molemmat piispat loivat suuttuneen katseen ritariin ja kansleri
kiiruhti sanomaan: "Tämä asia on kokonaan kirkon ratkaistava;
älkää siihen sekaantuko, sillä siihen sekaantumalla vedätte kirkon
kirouksen päällenne. Varokaa itseänne kirkon arvoa loukkaamasta,
herra ritari!"
"Minä en pyydä kirkon arvoa loukata -- kaikki pyhät varjelkoot minua
sitä tekemästä! -- mutta sanojani en syö, vaan tahdon ne todistaa
tosiksi! Tässä on hansikkaani!" Ritari heitti toisen hansikkaansa
kirkon lattialle Lyylin jalkojen eteen.
"Ritari!" -- huudahti kansleri -- "tämä on kirkon pyhyyden
loukkaamista!"
"Minä olen nähnyt kristittyjen ritarien itse pyhän isän paavin
läsnä ollessa heittävän hansikkaansa viattomasti syytettyjen
jalojen naisten jalkain juurelle merkiksi siitä, että tahtoivat
heidän kunniaansa puolustaa. Olenpa itsekin niin tehnyt" -- vastasi
"kultainen ritari".
"Mutta huomatkaa, herra ritari, eroitus: ne olivat kristityitä
naisia, mutta tämä on pakana, johon tavalliset kristilliset
lainsäännöt eivät ulotu! Pannan uhalla käsken teitä visusti istumaan
paikallanne!"
Kun kansleri mainitsi pannasanan, teki ritari hämmästyneenä
ristinmerkin rinnallensa eikä enää uskaltanut sanaakaan hiiskua.
Kääntyneenä Lyyliin sanoi kansleri käskevällä äänellä: "Lankea
polvillesi, tyttö, ja rukoile anteeksi!"
"Sitä en tee! Siinä on enemmän kuin kylliksi kostoa, teille ja häpeää
meille, että nuo kurjat tuossa ovat nöyrtyneet orjiksi! Vaikka olen
nainen, älköön Hämäläisten kunnia ja hyvä maine minun kauttani tulko
häväistyksi!" -- vastasi Lyyli vahvalla ja vakavalla äänellä.
Pappien ja munkkien rivissä kuului kova suuttumuksen ja harmin
synnyttämä mutina ja yksi viimemainituista huudahti: "Polttoroviolle!"
"Vielä viimeisen kerran kysyn sinulta, tyttö: Tahdotko nöyrästi
rukoilla anteeksi ja katuvaisna palata pyhän kirkon helmaan vai etkö
tahdo?" -- kysyi kansleri.
"Olenhan jo sanonut, ett'en teiltä konsanaan rupea pyytämään
anteeksi, ja sen teidän pitäisi ennakolta tietämän, että teidän
kurjia jumalianne ja niiden kuvia vihaan ja _halveksin_! Liuksialan
Lyyli ei nöyrry enonsa murhaajille -- se olkoon kerrassaan sanottu!"
Papeissa ja munkeissa yltyi suuttumus korkeimmillensa ja he huusivat
ääneen: "Polttolavalle!"
"Mitä on tehtävä, Teidän ylhäisyytenne?" -- kysyi kansleri kääntyen
Tuomas piispaan.
Selvästi näkyi piispasta, että hän oli tuskistunut. Pyyhkien
hikeä otsaltansa nousi hän seisaallensa ja vastasi: "Häntä on
mahdoton pelastaa. Hän on itse julistanut kuolemantuomionsa. Mutta
koska tänäpänä kerran olen ruvennut armoa jakamaan, tahdon sitä
työtä vieläkin jatkaa. Minä en salli hänen kuolla hirmukuolemaa
polttoroviolla, vaan jätän hänet teloittajan käsiin."
Kun Tuomas piispa oli julistanut tämä tuomion, syntyi ankara hälinä
lähellä kirkon ovea. Eräs korkeavartaloinen mies tallasi pyrkiessään
ovesta ulos muutamia henkilöitä allensa, toiset hän töyttäsi syrjään.
Tämä mies oli Hatanpään Heikki.
Tullen kirkon vastakkaiselta sivulta seurasi häntä pian jälessä
eräs toinen mies, joka yhtäläisellä kiiruulla pyrki kirkosta ulos.
Viimemainittu oli Hieraniemen Paavo, joka kaiken yön oli harhaillut
linnan ympäristöllä, miettien mitä hänen oli tekeminen toiveittensa
toteuttamiseksi, keksimättä tarkoituksenmukaista keinoa. Kun hän
aamulla ensimmäisten joukossa oli astunut kirkkoon, oli hän ollut
yhtä neuvoton kuin edellisenä iltana. Yksi asia oli kuitenkin yön
kuluessa käynyt hänelle entistä selvemmäksi: että hän oli kovin kurja
ja onneton mies.
* * * * *
Vähän matkan päässä kirkon portista tapasi Heikki Viison ja hänen
Hämäläisensä, jotka välttääksensä huomiota olivat sekaantuneet
edestakaisin tulvaavan rahvaan joukkoon. Useimmat heistä muuten
olivatkin valhepukuihin puettuina. Heikki kertoi lyhyeltä Viisolle,
mitä Lyylille kirkossa oli tapahtunut ja että hän äsken oli tuomittu
teilattavaksi. Heikki lopetti kertomuksensa seuraavilla sanoilla:
"Vaikkapa näyttäisi aivan mahdottomalta, pitää meidän kuitenkin
koettaa pelastaa häntä! Oletko valmis taisteluun ja kuoloon?"
"Olen!" -- vastasi Viiso, lisäten: "Eikä kuolo nuoren emäntäni,
edestä ollenkaan tunnukaan katkeralta. Mieluisammin tahdon kaatua
taistellessani hänen pelastuksensa puolesta, kuin elää jonkun toisen
käskettävänä."
Kirkas kyynel vieri uskollisen palvelijan ja kasvinkumppalin silmistä
hänen näitä sanoja sanoessansa.
"Toimeen siis!" -- huudahti Heikki.
"Niin toimeen! Kohta lähden etäämpänä seisovia miehiämme kutsumaan
tänne. Tuota pientä kumpua tuolla he käyttävät teloituspaikkana."
"Puolimatkaan sinne me asetumme" -- sanoi Heikki.
* * * * *
Tuomas piispan julistamat tuomiot pantiin tavallisesti viipymättä
toimeen. Niinpä nytkin. Hämäläiset olivat töin tuskin ehtineet
määräpaikallensa, kuin jo kuoloon tuomittua lähdettiin saattamaan
teilauspaikalle, joka oli vähän matkan päässä Maarian kirkolta,
Turusta tullen. Hänen Ylhäisyytensä piispa ja muut ylimykset eivät
ottaneet osaa tähän saattoon, mutta rahvas riensi joukottain äsken
mainittua kumpua kohti. Saapuvilla oleva sotajoukko seurasi myöskin
kuolemaan tuomittua tällä hänen viimeisellä matkallansa samassa
järjestyksessä kuin linnasta lähtiessä.
Harvoin on kukaan milloinkaan mahdottomampaan yritykseen ryhtynyt
kuin Hatanpään Heikki ja Viiso tällä kertaa. Mutta vaikuttavana syynä
ja elähyttävänä voimana heidän päätökseensä oli epätoivoon joutunut
rakkaus, josta tiedetään, että se toisinaan yrittää mahdottomiakin.
Saatto oli ehtinyt puolimatkaan, jossa tie teki polven.
Siihen olivat Hämäläiset kokoontuneet Niin tiheissä riveissä seisoi
rahvas molemmin puolin tietä, että tien syrjältä oli melkein mahdoton
nähdä Lyyliä, joka vakaana ja pelottomana astui tätä viimeistä
matkaansa. Sydämessään oli hän tehnyt vankan päätöksen, ett'eivät
hänen vihollisensa hänestä saisi kerskata, että heidän oli onnistunut
häntä nöyryyttää.
Äkkiä kaikui raikas huuto. Sillä antoi Heikki liittolaisillensa
merkin rynnäkköön. Äärettömällä raivolla riensivät Hämäläiset
pelastamistoimeensa.
Mutta niinkuin edeltäpäin oli helppo arvata, ei tullut menestys
heidän hankkeensa osaksi. Kristittyjen soturien etujoukko saarsi
Lyylin sill'aikaa kun jälkijoukko kävi taisteluun käsiksi, lyöden
mäsäksi kaikki mitä eteen sattui. Tässä äärettömässä tungoksessa oli
mahdoton selvään selittää kuka oli vihollinen, kuka ei. Jokaista
pakomatkalla myöhästynyttä pidettiin vihollisena, ja he saivat
surmansa.
Mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi oli teloittaja pysähtynyt.
Huomattuansa että kuolemaan tuomittu oli ratsumiesten saartamana,
käski hän saaton joutua eteenpäin. Näin jatkettiin matkaa
teloituspaikalle tappelun yhä kestäessä.
Jättiläisvoimallansa kukistaessaan kaikki viholliset, jotka joutuivat
hänen tiellensä, tapasi Heikki yht'äkkiä Paavon, joka sinä hetkenä
oli enemmän mielipuolen kuin täydellä järjellä varustetun ihmisen
näköinen. Vihan vimmassa taisteli hänkin Tuomas piispan väkeä vastaan.
Nähdessään Heikin, huusi Paavo: "Vältä minua Heikki! Meillä ei nyt
tässä ole aikaa jatkaa keskinäistä riitaamme! Pelasta, voi pelasta
Lyyli, jos voit!" Pian sen jälkeen kuului kummulta sata-ääninen
valitushuuto. Tuhmasta uteliaisuudesta oli rahvas tulvannut sinne
teloittamista katsomaan. Mutta kun Lyylin kaunis pää verisine
hapsineen kierähti alas mestaustukilta, muuttui tämä uteliaisuus
kauhuksi, joka pusersi tuskanhuudon jokaisen huulilta.
Hämäläiset kuulivat hämmästyneinä tämän huudon ja ne heistä, jotka
eivät olleet taistelussa kaatuneet, kätkivät itsensä, salaten
aseensa, väkijoukkoon.
* * * * *
Illalla samana päivänä istuivat Riian arkkipiispa ja Tuomas
piispa viimemainitun yksityisessä rukoushuoneessa, keskustellen
pohjoismaiden katoolista kirkkoa koskevista asioista.
"Onnittelen teitä, arvoisa veljeni" -- sanoi arkkipiispa "tämän nyt
poistuneen vaaran ja sitä seuraavan voiton johdosta! Suomen kirkko on
nyt maallikkojen avuttakin säilyvä, ja voittoisalta ja toivorikkaalta
näyttää sen tulevaisuus. Kaikissa tapauksissa on avun pyytäminen
Ruotsin kuninkaalta pidettävä viimeisenä keinona."