arvoa siihen määrään, että ylpeältä maallikolta anoisin apua. Pyhän
isän, paavin käskyä tottelen, -- en kenenkään toisen!" -- säesti
Tuomas piispa.
"Sellaiset mielipiteet ovat teille kunniaksi, arvoisa veljeni! Ne
ovat muuten minunkin mielipiteeni. Yksi lammashuone, yksi paimen.
Tämä on tunnussana, jonka toteuttamiseksi kumpikin meistä tehköön
työtä. Kuuliaisuus, ehdoton kuuliaisuus kirkolle ja sen paimenille
on ihmisten suurin ja jaloin hyvä avu. Jota täydellisemmäksi tämä
kuuliaisuus kasvaa, sitä onnellisemmaksi tulee ihmiskunta ja sitä
likemmäksi se lähestyy kaikkivaltiaan Luojan sille määräämää
tarkoitusperää. Maallikkojen tulee totella kirkon antamia käskyjä
ihan ehdottomasti, ollenkaan kysymättä taikka tietämättä miksi ja
minkätähden. Taikka olisiko heidän tarvis tietää muuta kuin sen, että
heidän välttämättömästi _täytyy_ totella? Ei, ei -- muuta heidän
ei tarvitse tietää! Tietävätkö lampaat laumassa, miksikä heidän
paimenensa kulloinkin ajaa heidät sille taikka sille laitumelle?
Kaikki tottelemattomuus kirkkoa vastaan on kovuudella ja säälimättä
rangaistava, niinkuin Jumalaa ja hänen poikaansa Kristusta vastaan
tehty rikos. Minusta te olette melkein liiaksi lempeämielinen noita
Hämäläisiä kohtaan. Tokko tällainen sääliväisyys on hyödyksi? Eikö se
pikemmin lie vahingoksi?"
"Sääli ei ole ollut minun asiani, sen tiedätte korkeasti
kunnioitettava veljeni. Päinvastoin olen ollut ehkä liiankin
ankara ja kiivas. Mutta minä olen vanha nyt, enkä tahtoisi
viimeisiä askeleitani verellä tahratuiksi. Sitä paitsi olen tullut
siihen vakuutukseen, että sopivassa tilassa käytetty hellyys ja
armahtavaisuus vaikuttaa noihin uppiniskaisiin hämäläisiin enemmän
kuin kovuus ja pakko."
"Saattaneehan niin olla. Tunnettehan sen asian paremmin kuin minä,
hurskas veljeni. Mutta kyllä sitä vähäisen epäilen niiden kokeiden
nojassa, joita olen tehnyt omassa hiippakunnassani. Oliko teillä joku
erityinen syy sääliä tuota nuorta Hämäläis-tyttöä? Minusta ainakin
näytti siltä."
Tuskallinen liike kuvautui Tuomas piispan kasvoissa ja hänen muotonsa
muuttui kovin surulliseksi kun hän vastasi: "Olipa niinkin. Minä
olen hänen vanhempansa kääntänyt ja kastanut kristinuskoon. Tuntuipa
melkein siltä kuin, olisin oman lapseni tuominnut kuolemaan. Mutta
minä olen, niinkuin jo äsken huomautin, vanha nyt ja sydämeni heltyy
niin vähästä. Tuskin enää kelpaankaan tätä myrskyistä hiippakuntaa
hoitamaan. Olenkin aikonut pian vetäytyä rauhaan johonkuhun
luostariin. Maailman melskeet tuntuvat minusta jo rasittavilta!" --
lausui Tuomas piispa.
"Mitä kuulen!" -- huudahti Riian arkkipiispa. "Se ei käy laatuun,
että te heittäisitte valtikan voimakkaasta kädestänne. Ei millään
ehdolla! Mutta siitä puhukaamme illempana enemmän. Nyt menen
valmistautumaan matkaan, sillä huomisaamuna varhain pitää minun
lähteä."
Arkkipiispa läksi huoneesta ulos. Jäätyänsä yksin, heittäytyi Tuomas
piispa polvillensa alttarin eteen ja rukoili kädet ristissä hartaasti
korkealla äänellä: "Voi sinä kaikkein armollisin maailman Vapahtaja
ja sinä taivahinen, pyhä Neitsyt! Sydämeni on särjetty tänä hetkenä.
Minun pitäisi kiittää teitä saadusta voitostani, nöyrimmästi kiittää
teitä siitä, että olette auttaneet minua vihollisiani kukistamaan ja
masentamaan maahan. Mutta minä en jaksa sitä tehdä, sillä syntini
ahdistavat niin ylen raskaina omaatuntoani. Enkö ole viekkaudella
käyttänyt pyhän isän nimeä omien tarkoitusteni saavuttamiseksi
ja kutsunut omatekemääni, vääristetyllä sinetillä varustettua
kirjoitustani pullaksi! Armollinen taivas! Annatko milloinkaan
minulle anteeksi tämän hirveän rikokseni? Sinä kaikkinäkevä Jumala
kyllä tiedät, että tuon tein pyhän kirkon hyödyksi, mutta rikos
oli kuitenkin niin suuri, että kuolontuska valtaa mieleni sitä
ajatellessani! Ja enkö minä himosta hehkuvilla silmillä ole katsellut
sitä naista, jonka tyttären tänäpänä tuomitsin kuolemaan? Enkö!"
Tuomas piispa vaikeni yht'äkkiä ja heittäytyi säikähtyneenä syrjään,
havaittuaan että eräs silmittömästi hurjistunut mies pitkä puukko
kädessä seisoi hänen takanansa. Hatanpään Heikki oli kenenkään
huomaamatta hiipinyt rukoushuoneeseen.
"Mikä on aikomuksesi? Mitä tahdot minulta, nuori mies!" -- huudahti
piispa.
"Tahdon kostaa morsiameni, jonka tänäpänä mestautit, ja tahdonpa
lisäksi kostaa sinulle kaikkein niiden kansalaisten! puolesta, jotka
sinun toimiesi kautta ovat menneet Manalaan, vieläpä niidenkin
puolesta, joita tänäpänä heidän omaksi häpeäksensä säästit!" --
huudahti Heikki ja nosti puukkonsa iskeäksensä.
Mutta samalla lensi peitsi halki huoneen, ja Heikki vaipui verihinsä,
rinta puhkaistuna. Pyhän haudan ritari ja Hieraniemen Paavo olivat
astuneet huoneeseen.
Tuomas piispa osoitti kädellänsä kaatunutta ja lausui juhlallisella
äänellä:
"Nyt on pakanuuden pylväs Hämeessä särkynyt! Kuitenkin -- jalo,
uskollinen ja uhraavainen hän oli! Hän olisi todellakin ansainnut
onnellisemman kuoleman! Hyvä Jumalani, miks'ei hän taistellut Sinun
asiasi puolesta?"
"Satuin tulemaan hyvään aikaan teitä pelastamaan" -- puhui ritari
suuttuneen äänellä. "No, se hyvä työ saattoi tulla lisäksi niihin
monihin, joita olen tehnyt teille, te kiittämättömät! Nyt saan
lopuksi sanoa Teidän Ylhäisyydellenne jäähyväiseni. Minä en enää
viihdy tässä kurjassa maassa, jossa jaloja, viattomia naisia
teilataan. Tämä mies tässä on tarjoutunut minulle matkakumppaliksi.
Hänkään ei enää jaksa elää siinä maassa, jossa hänen lemmittynsä
joutui julman kuolon omaksi. Hän pyrkii nyt pyhälle maalle,
Vapahtajan haudalle, sovittamaan kalvavaa omaatuntoansa ja
rukoilemaan tuon onnettoman neidon kuolemattoman sielun puolesta.
Jääkää hyvästi, herra piispa!"
Tuomas piispa oli syvästi liikutettuna. Tuo äkkiarvaamaton
hengenvaara ja yhtä äkkiarvaamaton pelastus olivat valtaavasti
vaikuttaneet hänen mieleensä.
"Ottakaa minutkin matkatoveriksenne, herra ritari!" huudahti hän.
"Minäkin matkustan pyhän isän luoksi Roomaan ja sieltä Vapahtajan
pyhälle haudalle sovittamaan tehdyt pahat tekoni ja yhdistämään
rukoukseni tuon murehtivan miehen rukouksiin! Minä en jaksa kauvemmin
kantaa piispan hiippaa!"