tänne! Mutta varo kaulaas, jos huomaamme sinun kuuntelemassa!" --
sanoi Herpertti-munkki astuessaan kumppaninsa keralla vankihuoneesen.
Vanginvartija sulki oven heidän jälkeensä.
Lyylin kammio ei ollut niinkään huonosti sisustettu, kuin sen asemaan
katsoen olisi voinut luulla. Siinä oli nimittäin hienolla verholla
peitetty pöytä, kolme puhdasta karmitonta tuolia ja nurkassa siisti
vuode, siistimpi kuin rikkaimmissa talonpoikais-taloissa siihen
aikaan. Pöydällä seisoi vielä melkein koskematta, päivälliseksi tuotu
ruoka, joka vankilan ruoaksi oli hyvää, miltei herkullista. Katon
likeisestä pienestä ikkunasta pääsi ainoastaan hyvin vähän valoa
sisään ja sekin vähä valaisi melkein yksinomaisesti huoneen ylistä
osaa.
Munkkien sisään astuessa, istui Lyyli vuoteella, tirkistellen
oveen päin. Tuo puna, jonka vanginvartijan renki oli nähnyt hänen
poskillansa, oli jo melkein kokonansa kadonnut. Vähän päästä hän
käsillänsä hieroi silmiänsä, niinkuin, se ihminen tekee, joka on
herännyt jostakin selvästä unesta eikä vielä varmaan tiedä, näkeekö
hän yhä vielä unta vai onko tosiaankin valveilla. Tämä seikka tuli
hänelle kuitenkin täysin selväksi, kun hän näki munkkien astuvan
sisään. Silloin palasi myös tuo rohkea, voisi sanoa ylpeä hymyily
hänen huulillensa, joka lapsuudesta saakka niin suuressa määrässä oli
lisännyt niiden viehätysvoimaa.
"Jumala ja kaikki hänen pyhänsä suokoot sinulle hyvää iltaa, armas
lapseni?" -- tervehti Herpertti-munkki, lisäten: "Vielä kerran
olen tullut neuvomaan sinua sekä kuulemaan, eivätkö jo ennen niin
hartaasti antamani neuvot ja opetukset ole kantaneet hedelmää sun
sydämmessäs. Nyt on vielä aika otollinen katumukseen! Huomenna tutkii
ja tuomitsee pyhä kirkkomme sinut julkisesti. Siksi pitää hyvä päätös
sinun puoleltas olla tehtynä. Ajattele ajoissa, mitä rauhaas sopii!"
Lyyli ei vastannut sanaakaan, hän ei edes katsonut puhujaan.
"Sinä olet, ollaksesi noin nuori, ylpeä aina hävyttömyyden rajoihin
saakka!" -- sanoi syvällä äänellä kasvonsa peittänyt munkki,
vetäen kaappunsa pääpussin alas niskaansa, jotta hänen, todellista
arvokkaisuutta osoittavat kasvonsa ja korkea otsansa, joita hienot
vaalean-harmaat hiukset ympäröivät, nyt tulivat näkyviin.
Kuultuaan tuon oudon, voimakkaan äänen, loi Lyyli silmänsä puhujaan.
Hän säikähtyi ja punastui samassa. Niin vakaan näköistä ja
kunnian-arvoisaa vanhusta ei hän milloinkaan ollut nähnyt, kuin hän
tuossa, joka tuomarina seisoi hänen edessänsä, luoden läpitunkevat
silmänsä häneen.
"Sinä olet ylpeä, sanon minä" -- jatkoi vanhus -- "ja sinä olet
kodissas saanut surkuteltavan huonon kasvatuksen, sillä sinua ei ole
opetettu antamaan arvoa ja kunniaa vanhuudelle, koska et ymmärrä
nousta seisoalle tervehtimään, kun vanhat, paljon kokeneet miehet
astuvat siihen huoneesen, jossa istut!"
Tämä soimaus oli niin oikeutettu ja se oli sanottu sellaisella
pontevuudella ja voimalla, että Lyyli, jonka kasvot kävivät
tulipunaisiksi, melkein koneentapaisesti hypähti seisoalle ja kumarsi
syvään, jonka tehtyä hän jäi seisomaan silmät luotuina lattiaan.
"Minä surkuttelen sinun nuoruuttas ja kokemattomuuttas tyttö! Pyhän
kirkkomme lakien mukaan olet ansainnut kuoleman, mutta säälistä sinua
kohtaan tahtoisin sinua pelastaa siitä. Kuitenkaan en voi sitä tehdä
muussa tapauksessa kuin siinä, että sinä puolestas teet sydämellisen
katumuksen ja nöyryytettynä käännyt tuon saman Vapahtajamme
Kristuksen tykö, jota sinua lapsuudesta saakka on opetettu ja
käsketty rakastamaan. Etkös enää ollenkaan rakasta tuota armollista,
sinun edestäs kuollutta Vapahtajaasi?"
Lyyli ei vastannut sanaakaan.
"Kuules tyttö! On sinun nuoruutesi ohessa vielä toinenkin syy,
jonkatähden tahtoisin säästää sinua. Minä olen sinun äiti- ja
isävainajillesi opettanut kristin-opin suuret ja autuuttavat
totuudet ja minä heidät pyhän kasteen kautta saatoin armoliittoon
taivaallisen Vapahtajamme kanssa, sen saman Vapahtajan kanssa, jonka
sinä nyt julkeasti olet hyljännyt ja pettänyt. Äitisi oli jaloimpia
ja hellämielisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut:
syvälle tunkivat julistamani sanat hänen sydämeensä, ne juurtuivat
sinne, ne orastuivat ja kantoivat jalon hedelmän hänen elämässänsä.
Ei kukaan Hämeen tyttäristä ole milloinkaan ollut niin siivo ja
nuhteeton tavoiltaan, eikä niin armelias köyhiä kohtaan kuin hän.
Sellaisena hän eli ja sellaisena sanotaan hänen kuolleen, viimeiseen
hetkeen asti innokkaana kristin-opille ja pyhälle kirkolle, jolle
hän vielä kuolinvuoteellansa määräsi melkoisia lahjoituksia. Mitä
luulet taivaassa loppumatonta autuutta nauttivan äitisi ajattelevan
ja sanovan sinusta? Oletko ajatellut niitä sanomattoman katkeria
tuskia, jotka sinun tähtes rasittavat hänen, hellää äidin-sydäntänsä?
Sinä olet luonnoton lapsi, ell'et sääli omaa äitiäsi! Tätä olen
tullut muistuttamaan sinulle ja saman äitisi nimessä kehoittamaan
sinua katumaan syntisi ja tekemään parannusta. Minä, Suomen piispa,
olen nöyryyttänyt itseni siihen määrään, että olen tullut sinun
vankihuoneesesi tätä sinulle sanomaan ja pyytämään sinua palajamaan
takaisin pyhän kirkkomme helmoihin. Ymmärrätkö, mitä se tietää, että
itse olen tullut luoksesi?"
Vaihtelevat väreet Lyylin kasvoissa todistivat, että hän taisteli
ankaraa sisällistä taistelua. Vihdoin näytti hän tehneen vakaan
päätöksen, sillä hän kohotti silmänsä Tuomas piispaan ja lausui
selvällä, vaikka hieman vapisevalla äänellä: "Teidän korkea
Ylhäisyytenne! Minä en ymmärrä muuta kuin sen, että te olette
vietelleet isääni ja äitiäni luopumaan Hämäläisten vanhoista
jumalista ja että te vainootte Hämeen kansaa ja pyydätte sitä sortaa.
Mutta minä rakastan sydämeni palavimmalla innolla Hämeen kansaa,
sen vapautta ja sen jumalia, ja sentähden minä vihaan teitä ja sitä
oppia, jota julistatte. Tehkää kanssani, mitä tahdotte!"
Katsoen Herpertti-munkkiin sanoi piispa Tuomas: "Moista röyhkeyttä en
ole milloinkaan kuullut. Taivas on hylännyt tuon paatuneen lapsensa,
äiti luonnottoman tyttärensä. Hänelle emme voi mitään." Kääntyen
Lyyliin lisäsi hän: "Voi, kuinka pahat henget ovat saaneet sinut
valtaansa, lapsi-raukka? Huomiseksi on sinulla vielä aikaa miettiä ja
-- katua. Äitisi sielun tuskien lievittämiseksi toimitan vielä tänä
iltana esirukoukset kirkossa; minun täytyy häntä sääliä, kun ei hänen
luonnoton tyttärensä häntä sääli!"
Tuomas piispa veti taas kaappunsa pääpussin päänsä yli ja meni ulos
ovesta, jonka Herpertti-munkki oli kiiruhtanut avaamaan hänelle.
"Missä olet? Tule lukitsemaan ovi lukkoon!" -- puhui munkki,
tirkistellen ulos käytävään.
"Täällä... o... olen, ihan sa... massa paikassa, jossa käskitte
minun teitä vartoa", -- vastasi vanginvartija, astuen vankihuoneen
ovea kohti.
"Miksi äänes vapisee, mies? Oletko kuitenkin käynyt kuuntelemassa,
vaikka ankarasti kielsin sinua sitä tekemästä?" -- kysyi munkki,
luoden kiivaan silmäyksen vanginvartijaan, joka äskeistä vakaammalla
äänellä vastasi: "Kaikki pyhät minua auttakoot! Kuinka voipi Teidän
Armonne edes ajatella sellaista minusta?"
Helposti arvattavasta syystä hän ei ruvennut kertomaan, ett'ei hän
ollut jaksanutkaan hillitä uteliaisuuttansa, vaan hän, saadaksensa
selkoa siitä, kuka tuo kasvonsa peittänyt munkki oikeastaan oli,
oli laskeunut polvillensa käytävän lattialle ja sitte nelinryömin
kämpinyt ovelle, hetken kuluttua kovin säikähtyneenä palataksensa
takaisin määräpaikallensa. Äänestä oli hän tuntenut tuon oudon munkin
Tuomas piispaksi; siitä tuo ääretön säikähdys, joka hänen puhuessansa
vapisuttavasti oli vaikuttanut hänen ääneensä. Samasta syystä vapisi
lyhtykin hänen kädessänsä hänen munkkien edellä kavutessaan alas
rappusia myöten.
Jäätyänsä yksin huoneesen heittäytyi Lyyli vuoteelle. Hän oli kovin
huolestunut ja vääntelihe tuskissaan. Tuomas piispan sanat olivat
loukanneet häntä ja sortaneet hänen mieltänsä. Etenkin oli kaikki,
mitä piispa puhui hänen äitivainajastansa, tunkenut syvälle hänen
sydämeensä. Paljas ajatuskin siitä, että, hän jollakin tavoin
häiritsi äitinsä rauhaa Manalassa, kauhistutti häntä. Vaan ei; -- tuo
ei voinut olla totta! Piispa oli vaan vetoamalla hänen kuolleesen
äitiinsä pyytänyt peljättää häntä! Mitä pahaa oli hän, Lyyli,
tehnyt että kuolleiden rauha sen kautta tulisi häirityksi? Lyyli ei
huomannut itseänsä syylliseksi ainoaankaan omaatuntoa loukkaavaan
tekoon. Että hän oli luopunut pyhän neitsyn ja noiden muiden pyhien
palveluksesta Hämäläisten vanhojen jumalien puoleen, siitä ei hänen
omatuntonsa häntä ollenkaan soimannut. Siinä hän luuli tehneensä
aivan oikein. Sillä löytyikö ilkeämpiä ihmisiä kuin nuo kristityt,
jotka häntäkin orpo-raukkaa näin sydämettömästi vainosivat? Miksi
pitivät häntä vankeudessa, häntä, joka oli niin turvaton kuin taivaan
linnut? Lyyli muisti nyt kotinsa, muisti kuinka hänen enonsa Tavela
ennen hellästi ja väkevästi oli häntä suojellut ja turvannut. Nyt oli
hänkin kuollut ja jättänyt hänet yksin maailmaan. Kyynelten tähän
saakka jäätynyt virta heltyi vihdoinkin nyt; Lyyli rupesi katkerasti
itkemään.
Mutta pianpa hän tuon pienen ikkunan kautta oli kuulevinaan
hiljaista, etäältä kaikuvaa laulua, jonka epävakainen sävel hänestä
oli tuttu. Hän pyyhkäisi kyynelet silmistänsä ja alkoi tarkasti
kuunnella. -- Hän ei voinut erhettyä! Olipa tuo sama laulu, jonka hän
kerran ennen oli kuullut Tammerkosken rannalla, ja olipa äänikin,
joka lauloi, sama kuin silloin, ja sanatkin samat:
"Miks' itket, neito, ollen surullinen:
Viel' eloss' ompi ylkäs miehuullinen!
Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna
Hän sinut vaivoistasi pelastaa".
Mitä laulaja lisäksi lauloi, sitä Lyyli ei kuullut, sillä laulu
etäytyi nyt niin kauaksi, ett'ei hän enää voinut selittää sanoja.
Kummallista! Olipa tuo Viison, hänen kasvinkumppalinsa ääni! Olisiko
Viiso häntä etsimässä? Lyylin mieleen muistui nyt tuo hahmokin,
jonka hän äsken oli nähnyt käytävässä. Vielä kummallisempaa! Lyyli
ei tiennyt mitä ajatella, mutta kuitenkin hän näitä hämäriä asioita
taukoamatta mietti ja uudestaan mietti, siksi että Unetar vihdoin
ripoitteli valmuvettä hänen väsyneille silmälautasillensa ja hänen
päänsä vaipui alas vuoteelle ja hän nukkui.
Vanginvartijan renkikin oli uudestaan ryhdyttyänsä työhön kuullut
tuon saman laulun linnan lahdelta päin ja hän oli kavahtanut sitä
kuunnellaksensa. Sen ohessa vaipui hän syviin mietteisin, joista
vasta heräsi, kun kuuli vanginvartijan ja munkkien askelten äänen
pihalla.
Ohimennen loi Herpertti-munkki taaskin terävän katseen renkiin, joka
kuuli hänen sanovan vanginvartijalle: "Tuo renkisi muoto ei minua
ensinkään miellytä. Pidä häntä kovassa kurissa, sen neuvon annan
sinulle."
Pidettyänsä munkkien ratsujen suitsista kiinni heidän astuessansa
satulaan, seurasi vanginvartija noikaten ja syvään kumartaen
heitä aina linnan sillalle saakka. Kun hän sieltä palasi pihalle,
oli hänellä kaksi jäykän näköistä soturia mukana. Hän oli niin
julmistunut, että huulensa vaahtoilivat. Hänen pelkonsa ja
hämmästyksensä olivat nyt asettuneet, mutta siihen että hän Tuomas
piispan saapuvilla ollessa menetti kaiken malttinsa ja suuttui
silmittömästi, oli renki-lurjus ollut syynä, ja siitä oli hänen nyt
ankarasti rankaiseminen häntä.
"Kirottu tolvana!" -- huusi hän. "Ai'onpa nyt löylyttää sinua
niin, että kaikki pahan-elkiset kurit lähtevät sinusta! Miehet,
sitokaa hänet kiinni hirsipuuhun!" Hirsipuu seisoi, niinkuin
melkein kaikissa senaikuisissa linnoissa, melkein keskellä pihaa.
Soturit tarttuivat renki-raukkaan ja taluttivat häntä hirsipuulle,
johon he nuorilla sitoivat hänen kätensä ja jalkansa kiinni niin
kovasti, että veri musteni hänen kynsiensä alla. Renki ei tehnyt
vastarintaa eikä hiiskunut sanaakaan, vaan katseli tylysti maahan.
Vanginvartija kävi sill'aikaa noutamassa raippoja, joita hänellä aina
oli runsaasti varalla. "Lyökää nyt!" -- käski vanginvartija, antaen
raipat sotureille, jotka riisuivat takit päältänsä, voidaksensa
oikein kunnollisesti tehdä tehtävänsä. Sitte alkoivat seisoen toinen
kummallakin puolella hirsipuuta julman työnsä, iskein vuorotellen.
Kauan oli ruoskimista kestänyt, mutta ruoskitun huulilta ei ollut
lähtenyt pienintäkään tuskan huutoa. Kuitenkin olivat hänen
pyövelinsä olleet kuulevinansa kirskunaa siitä, kun hän kovasti
kiristi hampaitansa. He taukosivat lyömästä henkeään vetääksensä.
"Tuo mies on sitkeä kuin tervaskanto! Me olemme jo lyöneet enemmän
kuin puolet raipoistamme pirstoiksi, mutta tuo vaan ei sanaakaan
hiisku!" -- intti toinen heistä.
"Se on selvä todistus siitä, että olette iskeneet liian hempeästi!
Lyökää kovemmin!" -- kehoitti vanginvartija.
Soturit alkoivatkin taas uudestaan sivaltaa. Jonkun minuutin kun
olivat sitä tehneet, huudahti se heistä, joka äskenkin oli puhunut:
"Laatkaamme jo lyömästä! Luulenpa että hän on mennyt tainnoksiin."
Tätä asiaa nyt tutkittiin. Rengin silmät olivatkin ummessa ja hänen
päänsä oli pudonnut alas rintaa vastaan. Sen nähtyänsä irrottivat
soturit köydet, joilla rengin kädet ja jalat olivat hirsipuuhun
sidotut; niinkuin kuollut ruumis romahti ruoskittu alas hirsipuun
juurelle.
"Maatkoon kelvoton tuossa! Eihän se siinä viluhun kuole, mutta jos
kuolisikin, eipä kukaan mokomaa kaipaa!" -- sanoi vanginvartija,
vetäen suunsa leveään irvinauruun.
Sen jälkeen ilmoitti hän, että Herpertti-munkki yöksi oli käskenyt
hänen asettaa pihalle kymmenen miestä vankilan oven eteen ja
valleille kahta vertaa enemmän vartioita kuin tavallisesti. Linnan
Vipusilta oli heti nostettava ylös.
Kun kaikki nämät asiat oli pantu toimeen, läksi vanginvartia levolle.
Hän oli purkanut koko kiukkuvaransa renkiinsä, jotta hän nyt oli
tyytyväinen ja nukkui sen vuoksi hyvin rauhallisesti.
Noin keskiyön aikana nousi hirsipuun juurella makaava, sotureiden
ruoskima renkimies äkkiä istualle. Hartaasti etsivät hänen silmänsä
erästä pientä ikkunaa linnan ylikerrassa. Siihen ne takertuivat
kiinni pitkäksi ajaksi. Vihdoin loi hän ne linnanpihan äärimmäiseen
soppeen, jossa vankilan ovi oli. Hän näki siellä joukon miehiä,
jotka, pitäen aseitansa polvien nojassa, laskivat juttuja keskenään,
sen ohessa tuon tuostakin ääneen nauraa hohottaen.
Renki konttasi nyt nelinryömin halkopinon tykö ja otti sieltä köyden,
jonka hän oli kätkenyt kahden halkokarkun rakoon. Sitte hiipi hän
visusti linnan pihan oikealla puolella olevasta pienestä portista
ulos. Tätä porttia pidettiin tavallisesti öisinkin auki, sillä siitä
kulki tie ulos vallille. Hänen onneksensa ei ollut vartiaa vallilla
portinvastaisella kohdalla. Aurajoki siinä huuhtoi vallin juurta.
Päästyänsä ylös vallille, sitoi renki köyden toisen pään erääsen
kiveen kiinni ja laski sitte köyden visusti vallia myöten alas
jokeen. Sen jälkeen laskeusi hän tätä köyttä myöten vallin juurelle.
Siinä oli vettä tuskin polviin saakka. Painaen selkänsä -- vallia
vastaan, kulki hän nyt varovasti sivuttain lähellä olevaa rannan
kaistaletta kohti. Sinne ehdittyänsä heittäytyi hän taas maahan ja
mateli nelinryömin pitkin rantaa, siksi että pääsi erään pienen
niemekkeen taakse varjoon. Hän hengitti nyt helpommin. Vaarallinen
oli hänen matkansa ollut. Vallin juurta myöten polvia myöten vedessä
astuessaan oli hän kuullut vartiain yskähdyksiä vallilta, mutta
ei kukaan ollut häntä huomannut. Suureksi avuksi oli hänelle se
seikka, että auringon laskettua lounastuuli oli melkoisesti ruvennut
puhaltamaan, jotta aaltojen loiskina vallia vastaan voitti hänen
askeltensa synnyttämän pulinan.
Niemekkeen takana oli useoita saaristolaisten veneitä, jotka
kotimatkallansa kaupungista olivat jääneet siihen yöksi. Niiden
omistajat makasivat syvässä unessa. Renki astui yhteen veneesen,
jossa oli neljä miestä. Nekin makasivat, mutta eivät olleet
nukuksissa. Matalalla äänellä kuiskasi renki sille heistä, joka
makasi keulassa ja nyt kohotti päätänsä: "Minä tuon ikäviä sanomia.
Meidän on ihan mahdoton tunkeutua vankilaan ja yleensä mahdoton
saada mitään aikaan linnassa. Toisaalle täytyy meidän muuttaa
pelastushankkeemme. Kuinka monta teitä nyt kaikkiansa on Turussa
taikka Turun tienoilla?" "Noin neljäkymmentä, arvaan ma" -- vastasi
veneen keulassa makaava mies.
"Hyvä. Kokoontukaatte kaikki yhdeksännellä tunnilla huomenna
aamulla siihen paikkaan kaupungin rajan ulkopuolella, jossa Maarian
ja Nousiaisten kirkoille menevät tiet toisiinsa yhtyvät, aseet
kätkettyinä vaatteittenne alle. Luulenpa, että vankeja huomenna
siihen aikaan aiotaan kuljettaa kirkkoon, siellä julkisesti
tutkittaviksi. Olkaa silloin valmiit viipymättä noudattamaan
käskyjäni! Pitäkää silmänne ja korvanne auki! Vaan jos _hänen_
pelastuksensa silloinkin näyttää tuiki mahdottomalta, täytyy meidän
se vieläkin heittää toistaiseksi, sillä emme saa mahdottomia
yrittämällä tehdä pelastuksen mahdollisuutta mahdottomuudeksi.
Älkää siis minun käskyttäni väkivaltaan ryhtykö! -- Voi Viiso, jos
sinulla olisi jotakin lievittävää voidetta hirveästi kirventelevälle
seljälleni, niin olisin sinulle kaiken aikani kiitollinen siitä!"
"Mikä sinun selkääsi vaivaa ja mistä syystä sitä kirvelee?"
"Sidottuansa minut kiinni, hirsipuuhun ovat he lyöneet ja ruoskineet
minua niinkuin koiraa!" -- vastasi vanginvartijan renki, mutta hänen
sitä sanoessansa vapisi hänen äänensä vihasta ja hänen silmänsä
tuikkailivat niin tulisina, että Viiso oli häntä säikähtyä.
"Vaan nyt pitää minun taas mennä!" -- lisäsi hän, pyyhkäisten
kädellänsä otsaansa, niinkuin olisi hän tahtonut pyyhkäistä siitä
vihan pilvet pois.
"Mihin sinä menet?"
"Linnaan takaisin."
"Miksikä lähdet sinne, jossa he sinua lyövät ja pieksevät? Sanoithan
juuri, että pelastushankkeet muutetaan toiseen paikkaan."
"Niinpä muutetaankin, mutta sittekin täytyy minun mennä linnaan
takaisin. Epäluulon syntymistä vanginvartijoissa ja vartijaväessä
pitää kaikin mokomin välttää. He älkööt saako aavistustakaan
siitä, että ollaan hankkeissa häntä pelastaa; -- vaikka heidän
varovaisuudestansa päättäen voisi luulla, että heillä jo on
jonkinmoinen aavistus siitä. Ja kuinka minä muuten saisin
tiedon heidän puuhistansa ja toimistansa, ellen olisi heidän
palveluksessansa? Kyllä minun täytyy palata takaisin linnaan,
vaikkapa he toistamiseenkin minua ruoskitsisivat. Joudu sinäkin
toimeesi! Hyvästi!"
Tämän sanottuansa palasi vanginvartijan renki linnaan samaa tietä
kuin oli tullutkin. Vaikein tehtävä oli hänellä tällä paluumatkalla
kapuaminen köyttä myöten ylös vallille, sillä hänen selkäänsä kovasti
aristi. Onnellisesti hän kuitenkin pääsi ylös vallille ja yhtä
onnellisesti siitä linnan pihalle. Kätkettyänsä köyden halkokarkkujen
rakoon, kömpi hän taas hirsipuun juurelle, johon heittäytyi, pää
vankilaan päin, pitkäkseen.
Mutta hän ei yrittänytkään nukkumaan, vaan tirkisteli yhtä mittaa
tuohon pieneen ikkunaan linnan ylikerrassa. Yö kului, päivä koitti,
mutta nouseva aurinko näki hänen silmänsä yhä vielä samaan ikkunaan
suunnitettuina. Vasta silloin vaipui hänen päänsä maahan, kun
vanginvartija aamulla tuli ulos pihalle.
Lukija on epäilemättä arvannut, ett'ei vanginvartijan palvelukseen
antautunut mies ole kukaan muu kuin Hatanpään Heikki. Mutta millä
tavoin oli Heikki pelastunut Nokian virran pyörteistä ja kuinka oli
hän nyt täällä?
Syntyneenä ja kasvaneena Pyhäjärven rannalla oli Heikki jo pienenä
poikana oppinut uimaan. Hyviä uimareita ja sukeltajia pidettiin
suuressa kunniassa, jonka tähden nuorukaiset tätä mainetta
saavuttaaksensa kesä-aikana kilvoin metelöivät Vellamon vesissä.
Hatanpään Heikki oli tässäkin suhteessa muita ikäkumppaneitansa
etevämpi.
Kun hän tuona onnettomuuden päivänä hevosinensa syöksähti virtaan,
oli hän jo edeltäpäin irroittanut jalkansa jalustimista, ollaksensa
vapaa ja valmis sukeltamaan. Jouduttuansa veden alle, sukelsi hän
niin syvälle, ett'ei ahdistajansa voineet nähdä häntä, ja alkoi uida
myötävirtaan. Kun hänen suuri uimataitonsa näin yhdistyi virran
väkevään voimaan, kulki hän eteenpäin oikein huimaavaa vauhtia.
Melkein samana hetkenä kuin hänen hevosensa kohosi pyörteiden
harjalle, kohosivat Heikinkin kasvot virran pinnalle, mutta niin
pitkän matkan päässä siitä paikasta, jossa hän oli heittäytynyt
virtaan, ett'ei hänen takaa-ajajillensa juolahtanut mieleen
silmillänsä etsiä häntä sieltä. Eikä hän virran pinnalla kauvemmin
viipynytkään kuin hetken vaan, henkeä vetääksensä, jonka jälkeen hän
taas sukelsi veden alle. Näin tehtyänsä vielä toisen ja kolmannenkin
kerran, nousi hän virtaan pistäytyvän niemen takana maalle.
Näin onnellisesti pelastuneena Vellamosta, alkoi hän metsien
kautta astella Tammerkoskea kohti. Tällä matkalla tapasi hän
useita pakenevia Hämäläisiä, joiden joukossa muutamia omia
alustalaisiansakin sekä Viison. Heidän kanssansa neuvotteli hän
niistä hankkeista, joihin Lyylin pelastamiseksi oli ryhdyttävä.
Vakoojain kautta saatuansa kuulla, että "kultainen ritari" oli
lähtenyt Turkuun, päätti Heikkikin metsäpolkuja myöten lähteä sinne.
Kaksi Hatanpääläistä otti hän seuraajikseen matkalle. Viisolle antoi
hän käskyn koota niin monta pakenevaa Hämäläistä kuin mahdollista ja
niiden kanssa jälestäpäin tulla Aurajoen suutienoille.
Turkuun oli Heikki saapunut auringon laskun aikana samana päivänä,
jolloin Tuomas piispan sotajoukkojen oli onnistunut karkoittaa
Karjalaiset sieltä. Seuraavana aamupäivänä oli Viiso väkinensä
ehtinyt matkansa perille.
Kahdeskymmenes luku.
Ilkeimmät ja äreimmätkin ovat levollisen ja rauhallisen yön kuluttua,
makeasti ja pahoja uunia näkemättä maattuansa, aamulla tavallisesti
hilpeämmällä ja sävyisämmällä tuulella kuin muulloin. Niinpä
vanginvartijakin tänä aamuna.
Nähtyänsä renkinsä vielä makaavan hirsipuun juurella lähestyi hän
häntä ja sanoi äänellä, joka oli olevinaan ystävällinen: "Mitenkä
nyt jaksat, poikarassu? Nouseppas jo ylös! -- Tuota tuollaista saapi
toisinaan kokea ja kestää, ennenkuin on virkatoimituksiin oikein
perehtynyt. Mutta se on opiksi. Selkäsauna siittää järjen ja järki
siittää ymmärryksen ja taidon. Ei kenestäkään milloinkaan ole tullut
kunnollista vanginvartijaa, ell'ei hänen selkäänsä kertaa kaksi
oikein kelpo tavalla ole pehmitetty. Tullos sisään suojaasi nyt, niin
käsken Maija muorin hieromaan selkääsi viinalla ja saippualla. Sehän
puree kuin käärmeen kieli ja parantaa paikalla paksumpainkin ruoskien
tekemät vammat. Hei mies! Äläpäs nyt enää siinä poloisena kauvemmin
veny!"
Heikki kohousi istumaan, kiristellen hampaitansa. Nyt vasta aristikin
hänen selkäänsä oikein kovasti, kun hän muutaman tunnin oli maannut
alallansa. Päästäksensä seisaalle täytyi hänen luottaa käsillänsä
hirsipuuhun.