suuttuneena. "Minä olen kuullut parempien miesten, kuin sinä olet,
vakuuttavan, että pyhän haudan ritari joka askeleelta ja joka iskulta
nostatti kauhua ja hämmästystä vihollisissa."
"Tuo on liioittelua, mutta jos sen tahdot uskoa, niin usko vaan.
Eihän se asia anna aihetta riitaan meidän kesken. Ja sen sanon
sinulle, että kummankin näiden ritarien ansio on vähäksi arvattava
minun ansioni rinnalla: kerrassaan ma sain vihollisten mielet
lannistumaan niinkuin salaman iskulla. Myönsipä Hänen Ylhäisyytensä,
piispa itse tämän ansioni ja kiitteli minua monen ritarin kuullen."
"Osaathan ainakin kehua. Niinhän tuo valuu suustasi sakeana kuin
piimä."
"Eihän tämä ole kehumista. Kuuleppas, miten asian oli laita! -- Onko
sinulla joutilasta aikaa kuunnella kertomustani!"
"Saishan sitä kuunnella, ell'et sitä venytä liian pitkäksi."
"Huomaapas, ystäväni vanginvartija: tämä on asian laatu ja laita.
Nokian taistelussa löin miekallani kuoliaaksi erään Karjalaisten
etevimmistä päälliköistä, jonka he olivat lähettäneet sanansaattajana
ja yllyttäjänä sinne. Muistoksi tästä voitostani otin hänen aseensa
ja varustuksensa mukaani, kun läksimme tänne Karjalaisia vastaan
taistelemaan. Mitenkä olikaan, niin pöllähti Räntämäelle saavuttuamme
eräs hyvin sukkela ja kavala juoni mieleeni. Heti ilmaisin asian
Tuomas piispalle ja pyysin häneltä lupaa panna tuumani toimeen.
Ilomielin hän tähän suostui. No annappas olla -- ennenkuin pyhän
haudan ritari väkinensä oli ehtinyt puolimatkaan Räntämäeltä tänne,
ajoin minä täyttä laukkaa tappelutanterelle, tuonne linnankentälle.
Kalparitarien suurmestari oli juuri vastikään hädin tuskin torjunut
ensimmäisen rynnäkkönsä tehneet Karjalaiset, jotka kahta vertaa
lukuisampina hankkivat uutta rynnäkköä. Laivasillalla taisteltiin
paraikaa hurjasti. Saatuani pienen valkoisen lipun käteeni,
ratsastin Karjalaisten luo, pyytäen saada puhutella heidän etevintä
päällikköänsä. Eräs loistavaan sota-asuun puettu sotilas astuikin
heti heidän rintamansa eteen, kuullaksensa, mitä minulla oli
sanomista. Silloin laskin irrallensa kaatuneen Karjalaisen, satulaani
sidotut aseet ja varukset ja annoin ne hänelle, lausuen sen ohessa
niin kovalla äänellä, että kaikki Karjalaiset sen kuulivat, nämät
sanat: 'Kristityt ovat suuressa taistelussa voittaneet Hämäläisten
soturit, jotka voitettuina antautuivat Tuomas piispan palvelukseen
ja heti paikalla miehissä saapuvat tänne teitä hätyyttämään. Tässä
taistelussa kaatui teidän lähettiläänne, joka kuollessansa pyysi
minua tuomaan nämät hänen aseensa ja varaksensa teille ja hänen
puolestansa sanomaan teille, että teidän on paras rauhassa lähteä
kotia, sillä Tuomas piispan voima on suuri ja työläs on sitä
vastustaa. Näin hän sanoi. Kunnioittaen kuolevan pyyntöä, olen
nyt täyttänyt hänen viimeisen tahtonsa. Vaan tuollapa jo kuuluu
julmistuneiden Hämäläisten torvien toitotus; varokaatte itseänne!'
-- Samassa kajahtivatkin pyhän haudan ritarin komentaman sotajoukon
torvet ja minä ratsastin kiireesti takaisin meidän sotarintamme luo.
Tämä minun keksimäni juoni masensi Karjalaisten mielet ja teki heidät
hölläkouraisiksi. Eivät he muuten niin vähällä olisi peräytyneet ja
lähteneet matkoihinsa. Kummallista on, ett'et ole kuullut kerrottavan
siitä että Hieraniemen Paavo heille teki tällaiset kepposet."
Katsottuansa pitkään ja epäluuloisesti Paavoon, sanoi vanginvartija:
"Vai olet sinä Hieraniemen Paavo! Olisihan minun pitänyt tuo arvata."
"Tunnethan siis kuitenkin nimen ja olet kai kuullut kerrottavan
tuosta sotajuonestani, vaikka äsken kielsit kuulleesi."
"En -- _siitä_ en ole kuullut kerrottavan, mutta sinun nimesi on
erään _toisen_ asian kanssa yhteydessä... Hm. Hyvästi nyt. Minun
pitää jo mennä katsomaan, mitä tuo eilen palvelukseeni ottamani
renkilurjus toimittaa tätä nykyä."
"Vai otitko eilen uuden rengin palvelukseesi?"
"Otin -- noiden Hämäläis-roikalten polttorovioiden valmistamista
varten. Mutta tänä aamuna sainkin kuulla, ett'ei siitä asiasta
taida tulla niin mitään, kun ovat poloiset katuneet syntinsä ja
ruvenneet kristityiksi. Lähde sinäkin iltarukouksiin, koska kellot
vielä kuuluvat soivan... Viikon päivät ne nyt ovat soineet melkein
yhtä mittaa yöt päivät... Hyvästi!" -- Vanginvartija kääntyi linnan
porttia kohden ja oli mennä, kun Paavo tarttui hänen olkapäähänsä ja
sanoi: "Yksi asia vielä, veikkoni vanginvartija! Onhan holhottiesi
joukossa eräs Hämäläis-tyttö... ymmärtänet, että tarkoitan
Liuksialan Lyyliä?"
"Hee? Mitä hänestä?" -- kysyi vanginvartija vetäen suunsa irviin.
"Hän on sukulaiseni... hm... olen hänelle melkein isän sijaisena.
Katsoppas tätä sormuksen tapaan väännettyä kultakierukkaa... se
on puhdasta, vanhaa kultaa... Osan siitä leikkaisin sinulle, jos
soisit mun käydä tuon sukulaiseni puheilla. Koettaisinpa sanoilla ja
neuvoilla taivuttaa tuota ykspäistä tyttö-nulikkaa mielenmalttiin."
"Ole puhumatta! Tuo on mahdotonta! Minua on ankarasti kielletty
päästämästä ketään hänen luoksensa."
"No, no... ystäväni hyvä... eihän tuo kielto ole kovin vaarallista!
-- Voisinhan antaa koko tämän kalliin kultakierukan osoittamastasi
hyväntahtoisuudesta minua kohtaan."
"Eihän se minua auttaisi h--tistä eikä Tuomas piispan ja Herpertti
munkin kovasta kostosta... Viimemainittu onkin käskenyt minun olla
varoillani sinun suhteesi. Siksi nimesikin tunsin... Tähän aikaan
pitäisikin hänen tulla tänne, jotta heti saan ilmoittaa hänelle
sinun täällä käyneesi ja pyrkineesi Liuksialan Lyylin puheille." --
Vanginvartija nauroi tätä viimeistä lausetta sanoessansa ilkeätä
naurua.
"Äläpäs, veikko vanginvartija! Kautta Ukon nuolen! -- älä puhu
munkille sanaakaan minun käynnistäni täällä!"
"Katsoppas... velvollisuuteni!"
"Hiisi sun velvollisuudellesi Kyllä minun kuitenkin täytyy hänelle
puhua totta."
"Enhän sinua pyydäkkään valhettelemaan!" -- huudahti Paavo
tuskastuneena. "Pyydän vaan sinua olemaan sanaakaan hiiskumatta
siitä, että olen käynyt täällä sun puheillasi. Sen saatat minulle
luvata. Jos suvaitset, niin jätän sinulle tämän kultakierukan
muistoksi meidän tuttavuudestamme?"
"No -- saahan se olla _muistona_. Kiitos! No eihän tuo kuoleman synti
lienekkään, vaikkapa käyntisi täällä salaankin Herpertti munkilta.
Vaan lähde nyt, sillä hän voipi piankin saapua tänne. Hyvästi!"
Vanginvartija meni linnaan, mutisten itseksensä: "Tiesinhän tuon
saavani muistoksi velvollisuuttani loukkaamattakin; eikä kenenkään
sovi olla niin tyly, että hän ystävyydestä annetuita muistolahjoja
kieltäytyy ottamasta vastaan."
Paavo läksi astumaan kaupunkia kohden. Hän oli kovasti tuskissaan;
hänen sydäntänsä ja päätänsä särki eikä hän tietänyt, mitä päättää,
mitä tehdä. Miksikä oli hän pyrkinyt Lyylin puheille? Sekään kysymys
ei ollut hänellä oikein selvänä. Siitäkin asiasta oli hänellä ollut
ja oli vieläkin monellaisia mietteitä. Toisinaan luuli hän tämän
yrityksen tehneensä siksi, että saisi neuvoa Lyyliä nöyrtymään Tuomas
piispan tahdolle ja teeskennellyn katumuksen kautta pelastamaan
henkensä ja vapautensa; toisinaan luuli hän tahtoneensa kysyä
Lyyliltä, mieltyisikö hän häneen ja ottaisiko tullaksensa hänelle
emännäksi, jos hän, Paavo, tappaisi Tuomas piispan ja väkivallalla
pelastaisi hänet vankeudesta? Saadaksensa Lyylin omakseen, olisi
Paavo ryhtynyt vaikka kuinka hurjaan yritykseen. Mutta mitenkä päästä
Lyylin puheille, kun äskeinen koe näin oli mennyt hukkaan? Ehkä hän
uusilla, vielä kalliimmilla lahjoilla saisi vanginvartijan mielen
taipumaan myöntyväisemmäksi?
Näistä syvistä mietteistä heräsi Paavo siitä, että hevosten
kavioiden kopina tunki hänen korviinsa. Hän katsoi eteensä pitkin
tietä ja näki "kultaisen ritarin" ratsastaen tulevan linnaa kohti,
knaappi hänen seurassaan. Paavo vetäytyi syrjään, jott'ei ritari
ohi ratsastaessansa häntä ensinkään huomannutkaan. Ritari ei ollut
sota-asussa nyt. Hänen hienoa, korko-ommelluksilla kauniisti
kirjaeltua samettinuttuansa ei peittänyt tällä kertaa teräksinen
haarniska, vaan pitkä, tummanpunainen samettimantteli, joka syvissä
laskoksissa liehui alas aina jalustimiin saakka. Knaappikin oli
hienoon samettipukuun puettu. Manttelia hänellä ei kuitenkaan ollut,
sillä mantteli oli yksinomaisena ritarillisen arvon tunnusmerkkinä,
eivätkä muut kuin ritarit saaneet sitä kantaa.
Kateuden ja mustasukkaisuuden katkerat tunteet heräsivät taas
Paavon rinnassa, kun hän näki tuon vihatun ritarin, jota hän
luulevaisuudessaan piti kilpakosijanansa. Ritarin knaappia Paavo
niinikään vihasi, sillä hän oli tyystin ottanut huomataksensa, kuinka
rakastuneita katseita knaappi matkalla oli iskenyt Lyyliin, jolle hän
myös, milloin vaan pääsi tilaisuuteen, oli tehnyt pieniä palveluksia,
joista hän aina Lyyliltä oli saanut kauniin silmäyksen kiitokseksi.
Rakkaus on tarkkasilmäinen noita tuollaisia asioita näkemään. Paavo
vihasi sentähden sydämensä pohjasta tuota nuorukaista, jonka kasvot
päälle päätteeksi olivat tavattoman kauniit ja viehättävät, mutta
samalla lapsekkaat ja melkein naisellisesti hienot. Tämä naisellinen
hienous astui sitä enemmän näkyviin, kun hän tänään oli tavallista
vaaleampi; näyttipä siltä kuin olisi hän valvonut useampia öitä
peräkkäin.
Paavolla oli salainen tunto siitä, että ritari aikoi mennä Lyyliä
tervehtimään, ja hänen vihansa yltyi ylimmillensä, kun hän ajatteli,
että ritarin ehkä onnistuisi päästä Lyyliä puhuttelemaan, vaikk'ei
se hänelle, Paavolle, ollut onnistunut. Painettuansa lakkinsa syvään
otsalle, alkoi hän käydä takaisin linnaa kohti, mutta varovin
askelin, melkein hiipien.
Sillan korvalle ehdittyänsä nousi ritari, heitettyänsä ohjakset
knaapillensa, hevosen seljästä.
"Varro tässä tuloani" -- sanoi hän.
"Mutta minä... herra ritari -- minä pyytäisin päästäkseni teidän
mukananne linnaan!" -- änkkäsi knaappi punastuen.
"Mitä nyt? Mitä sinulla on linnassa tekemistä?" -- kysyi ritari
hieman terävästi. Kun nuorukainen ei voinut siihen vastata, lisäsi
ritari: "Jääös tänne vaan, niinkuin sanoin: Ilta on kaunis ja lämmin;
eihän nyt vilu sinua vaivaa!" Sen sanottuansa läksi hän linnaan.
Portilla seisovat soturit osoittivat hänelle kunniaa, nostaen
aseitansa.
Mutta nuorukainen jäi sillan korvalle ja katseli murheellisena
linnaa, ja hänestä näytti ikäänkuin olisivat sen korkeat valkoiset
muurit olleet ruumiin kääriliinoilla verhotut. Hengittäminen kävi
ahtaaksi ja häntä väristytti ajatellessa, että se, joka oli nuo
oudot, kummalliset tunteet hänen povessansa saanut hereille ja joka
nyt oli tullut hänen sydämellensä niin ylenmäärin rakkaaksi, istui
vangittuna jossakussa pimeässä sopessa noiden kolkkojen muurien
takana. Katkerasti hän soimasi kohtaloansa siitä, ett'ei hän
ollut väkevä ja mahdikas ritari, niiden vertainen, jotka vanhojen
kertomusten mukaan oman pontevuutensa ja voimansa avulla olivat
pelastaneet vahvoihin vuorilinnoihin suljetut lemmittynsä. Voi kovaa
onnea, että hän vielä oli niin nuori ja vähäväkinen, ja lisäksi vielä
toisen käskettävänäkin! Näitä tällaisia knaappiraukka suruissaan
uneksi ja mietiskeli.
Linnan pihalla tapasi "kultainen ritari" vanginvartijan torumassa
erästä vartevaa, varsin huonoihin vaatteisiin puettua miestä, joka
puupinon luona latoi halkoja kasoihin, joidenka ympäri sitten sitoi
köyden, jotta niistä tuli yhden miehen kantamuksia.
"Viisitoista halkoa olen sinun käskenyt panna jokaiseen kantamukseen,
ja tässä näen muutamia, joissa ei ole useampia kuin kolmetoista
taikka neljätoista taikka, jos tuon pienen pölkäreenkin otan lukuun,
korkeintaan viisitoista. Etkö aio totella, tomppeli? Sen sanon
sinulle ja valallani vakuutan, että pehmitän selkänahkasi ja ajan
sinut vielä tänä iltana takaisin mieron tielle, josta tulitkin, ellet
tee kelvollista työtä. Enkö ole sanonut, että sinun pitää valikoida
raskaimmat, kaikkein raskaimmat halot, ja sinä rohkenet kuitenkin
sysätä tuollaisia pieniä kappaleita kelpo halkojen joukkoon. Muista
se, tolvana, että taakkojen pitää tulla niin raskaita, että noiden
hirtehisten selkäruodot ratisevat niitä kantaessa! Mihin nuo
tukintapaiset halot säästät, lurjus? Sinun pitää panna ne mukaan!
Kuuletko, että sinun pitää panna ne mukaan, jotta kantamukset tulevat
tarpeeksi raskaita! Pian jo annan korvillesi, ellet kiiruhda!"
Koko tämän nuhdesaarnan kestäessä, jota "kultainen ritari" kummastuen
oli kuunnellut, oli nuhteita saanut mies tehnyt niin ahkerasti työtä,
että hiki valui hänen kasvojansa myöten.
"_Tuon_ käskettävänä minä en tahtoisi olla!" -- mutisi ritari, joka
vanginvartijan ruumiin liikunnoista enemmän kuin hänen sanoistansa
ymmärsi, mistä oli kysymys.
Vanginvartija huomasi nyt ritarin läsnäolon ja joutui vähän
hämillensä. Mutta kohta rohkaisi hän taas mielensä ja lausui Ruotsin
kielellä, jota kieltä hän puhui yhtä sujuvasti kuin suomea: "Suokaa
anteeksi, Teidän Armonne, että tässä joitakuita valmistustöitä
huomispäivän varaksi tehtaissa vähäsen nuhtelen tuota renkinuhjusta
hänen velttoudestansa ja saamattomuudestansa. Eilen otin hänen
palvelukseeni, kun hän minun avuttani ehkä olisi kuollut nälkään,
mutta kyllä kai minun ennen pitkää täytyy ajaa hänet matkaansa, sillä
ei hänessä ole työntekijätä!"
"Eipä hän siltä näytä, että hänen olisi nälkää tarvinnut nähdä, ja
kyllä hän työtä saapi aikaan, sen olen tässä seisoessani havainnut,
mutta sinä vaadit liikoja mies, vieläpä mahdottomiakin!" -- sanoi
ritari myöskin Ruotsin kielellä, jota hän vähän osasi puhua.
Vanginvartija puri huuleensa eikä tiennyt mitä vastata. Hän ei
ollut uskonut, että ritari oli kuullut muuta kuin loppusanat hänen
nuhdeluvustansa.
"Mutta puhuaksemme toisesta asiasta -- mitenkä jaksaa Hämeestä tänne
tuomani tyttö vankeudessaan?" -- kysyi ritari.
"Kyllä hän muuten hyvästi jaksaa, mutta laihtuu vaan päivä päivältä,
eikä syö juuri mitään" -- vastasi vanginvartija.
"Sanotko sitä hyvinvoinniksi, kun ihminen päivä päivältä laihtuu,
eikä ruoka hänelle maistu? Mutta sinä et kaiketi ole antanut hänelle
kelvollista ruokaa, vaan jotakin sellaista moskaa, jota ihmisen on
mahdoton syödä! Vaan usko pois, että miekkani tupella ruhjon sinun
selkäsi mäsäksi, jos saan kuulla, ett'et ole häntä pitänyt hyvin!"
"Pyhä neitsyt ja kaikki muut pyhät minua auttakoot, Teidän armonne!
Kautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon vannon, että olen
koettanut parastani!" -- huudahti vanginvartija pelästyneenä.
"Siitä asiasta tulemme pian selville; minä aion kysyä häneltä
itseltään, kuinka häntä täällä on kohdeltu. Tule avaamaan ovet, että
pääsen hänen vankihuoneeseensa!"
Vanginvartija katsoi tyhmistyneenä milloin maahan milloin ritariin.
"Se ei käy laatuun, Teidän Armonne! Minulle on annettu ankara käsky,
ett'en saa päästää ketään hänen luoksensa" -- sopersi hän vihdoin.
Astuttuansa pari askelta lähemmäksi tiuskasi ritari suuttuneena:
"Mitä käskyjä sinulle on annettukaan, eivät ne minua koske --
ymmärtänethän sen kuotus! -- Mutta sinulla on paha omatunto, jota
pelkäät."
"Eipä niin! Kyllä vangittua tyttöä on hyvin kohdeltu täällä,
_liiankin_ hyvin -- mutta tuo Herpertti-munkin minulle antama käsky
on niin ankara, että hirsipuussa tulisin roikkumaan, jos sitä vastaan
rikkoisin. Se käsky koskee teitäkin, eritoten teitä."
"Sinä valhettelet! Kautta pyhän Yrjänän! se ei voi olla totta. Tuo
pyhä Herpertti-veli ei olisi uskaltanut kieltää minulta pääsöä
holhottini luo. Sinä valehtelet, konna!" -- pauhasi pyhän haudan
ritari.
"En valhettele, Teidän Armonne -- vaan puhun suoraan totta" --
vakuutti vanginvartija nöyrällä äänellä.
"Sancta trinitas! Luuleeko Herpertti-veli selkänsä tuon mustan
munkki-mekon alla olevan saavuttamattomissa, kun hän rohkenee loukata
ritarillista kunniaani? Varokoon itseänsä! Matkoillani olen nähnyt
useamman kuin yhden munkin roikkuvan puiden oksissa."
Yhdeksästoista luku.
Samana hetkenä kun ritari sai tämän rohkean uhkauksen puretuksi
suustaan, ratsasti kaksi munkkia portin holvista linnan pihalle.
Herpertti-veli oli toinen heistä, mutta toisen munkin pääpussi
oli laskettu niin tarkkaan silmille, että hänen kasvonsa olivat
tykkänään peitossa, jotta niitä ei ensinkään voinut nähdä, vaikka
likeltäkin katsoi häneen. Notkeasti noustuansa ratsunsa seljästä
maahan, kiiruhti Herpertti-veli auttamaan kumppaniansa, kohottaen
hänelle oikean kätensä ja vasemmalla pitäen jalustimesta kiinni.
Ellei "kultainen ritari" olisi ollut niin kovin suuttunut, olisi tämä
Herpertti-munkin erinomainen kohteliaisuus matkatoveriansa kohtaan
luultavasti vetänyt hänen huomiotansa puoleensa, mutta nyt ei hän
tullut muuta ajatelleeksi kuin loukattua kunniaansa.
"Kultaisella ritarilla" ei ollut tapana hillitä vihaansa. Niinpä se
nytkin heti puhkesi sanoihin: "Voi veli Herpertti! Minä vaadin teitä
tilille siitä, että olette mitä röyhkeimmällä tavalla solvannut
kunniaani. Pyhä risti! Silläkö tavoin palkitsette minua siitä,
että tulin tänne kolkkoon Pohjolaan auttamaan teitä vihollisianne
kukistamaan? Mutta pyhimmällä valallani vannon, että..."
Siihen keskeytti ritari lauseensa. Munkki oli kiireesti käynyt hänen
luoksensa ja tarttuen hänen käsivarteensa kuiskasi hän muutamia
sanoja ritarille korvaan. Mitä tenhosanoja lie kuiskannutkaan, mutta
sen ne ainakin saivat aikaan, ett'ei ritari enää yrittänytkään
puhumaan loukatusta kunniastansa, vaan läksi, katsoen pitkään
kasvonsa peittäneesen munkkiin, linnan portista ulos. Kuitenkin kyti
viha hänen povessansa, sillä ratsunsa selkään päästyänsä huudahti hän:
"Katsokoot vaan mitenkä menettelevät tuon tyttöraukan kanssa! Jos
häntä pahasti kohtelevat ja kiduttavat, niin vaadin heitä siitä
edesvastaukseen, jos kohta olisivatkin pyhemmät kuin itse pyhä isä
Roomissa!"
Knaappi-parka joutui tulisen tuskan valtaan kuultuansa nämät
ritarin sanat. Mitenkä olikaan Lyylin laita, kuinka pahoin häntä
kohdeltiinkaan, koska ritari näin oli julmistunut? Näitä olisi hän
mielellään kysynyt ritarilta, mutta hänellä ei ollut rohkeutta
siihen. Vielä yhden murheellisen silmäyksen loi hän noihin harmaisin
kiviseiniin ja ratsasti sitte surumielisenä herransa jälessä
kaupunkia kohti.
Ritarin mentyä, sanoi Herpertti-munkki vanginvartijalleen "Seuraa
meitä Liuksialan nuoren emännän vankihuoneesen!"
"Niin... niin... sinne kaikki tänään pyrkivät... tuo tyttö-raiska
on heidät kaikki lumonnut" -- jupisi vanginvartija, mutta ääneen hän
sanoi syvään kumartaen: "Kohta pyhä isä! Lähden vaan hopussa tuomaan
lyhtyä."
Sill'aikaa kuin vanginvartija oli lyhtyänsä noutamassa katseli munkki
äsken sanotussa työssään yhä vielä toimivaa renkiä, ihmetellen että
vartaloltaan niin jäntevä ja pulska mies oli ryhtynyt vanginvartijan
apumiehen halveksittuun toimeen.
"Onhan sinulla oikein vahva ja reipas apumies. Tuollainen jaksaisi
vaikka kiviä kantaa" -- sanoi hän vanginvartijan palattua.
"Kelvoton lurjus! Suuri laiskuri, jok'ei viitsi silmiänsä pestä eikä
päätään kammata", -- valitti vanginvartija lisäten: "Mutta ehkä
Teidän Armonne nyt suvaitsevat seurata minua?"
Vanginvartija edellä, molemmat munkit perässä läksivät kaikki kolme
käymään linnan pihan äärimmäistä loukkoa kohden. Siellä pihan
ta'immassa sopessa oli rautainen ovi, jonka edustalla aseilla
varustettu soturi seisoi vahtina. Vanginvartija otti yhden avaimen
avainkimpustansa ja väänsi sen oven suureen etulukkoon. Kun hän
vihdoin oli saanut oven auki, avautui soukka käytävä ylöspäin
menevine rappuineen tulijoille. Vanginvartija astui lyhty kädessä
edellä, hänen kolme seuraajansa hänen jälissään. Kolmeko? Niin --
heitä oli kolme nyt, sillä renki oli visusti hiipinyt munkkien
jälessä. Kun hän oli avojaloin, olivat hänen askeleensa melkein
äänettömät. Vahtia pitävä soturi ei tiennyt muuta kuin että
vanginvartija oli käskenyt renkinsä seurata mukana eikä siis estänyt
viimemainittua ovesta sisään menemästä.
Noin viisikymmentä rappusta kun olivat astuneet ylöspäin, kääntyi
käytävä oikealle. Käytävän kulmauksen takana oli rautainen ovi, jota
ainoastaan öisin pidettiin lukossa. Se oli sentähden auki nyt. Ovesta
alkaen ei käytävä enää noussut ylöspäin, vaan meni noin kymmenen
askeleen mitan suoraan muurin sisään, jolloin taas edellistä paljo
soukempi ja matalampi ovi tuli vastaan. Tämä ovi oli lukossa, jonka
tähden vanginvartija lyhtynsä valossa avainkimpustansa haki siihen
kuuluvaa avainta. Sen löydettyänsä pani hän sen lukkoon ja väänsi
oven auki. Nostaessaan lyhdyn ylös päänsä tasalle, puhui hän sen
jälkeen: "Ehkä tässä on liian pimeä Teidän Armojenne astua sisään
vangin huoneesen! Kun pidän lyhtyäni näin, niin..." Sanat tupehtuivat
hänen kurkkuunsa, niin kovin hän säikähtyi ja suuttui, kun munkkien
takana näki renkinsä tahraiset kasvot, se kun oli päätänsä munkkeja
pitempi. "Sinä sen roikale!" -- huudahti vanginvartija, kun hänen
ensi hämmästyksensä oli asettunut. -- "Kuka sinulle on antanut luvan
tulla tänne? Ell'et heti kohta korjaa luitasi täältä, niin hirtätän
sinut pihalle takaisin palattuani!"
"Tehän itse käskitte minun seurata teitä tänne, jotta tarvittaissa
olisin saapuvilla. Niin ainakin olin kuulevinani!" -- vastasi renki
niin vahvalla äänellä, että hänen sanansa kajahtelivat käytävän
holvissa. Puhuessaan loi hän yhtä mittaa silmänsä avoinna olevan
oven kautta vankihuoneesen. Tuohon ilmaantuikin kohta oven kohdalle,
keskelle vankihuoneen lattiaa muuan nais-olento, jonka vaaleat kasvot
äkkiä kävivät tulipunaisiksi. Vanginvartijan renki näki, että nainen
avasi suutansa ikäänkuin jotakin sanoaksensa, mutta sattumalta nosti
renki samalla kaksi sormea huulillensa ja nais-olento vetäytyi
syrjään sanaakaan hiiskumatta.
"Minäkö käskin sinua tulemaan tänne? Niinkö sanoit, heittiö?" --
kiljasi vanginvartija, ollen niin suuttunut että tasajaloin hypähti
käytävän kivilattialta. Sitte lisäsi hän tulisessa kiukussa: "Etkö jo
tottele? Etkö lähde, kirottu kuotus?!"
"Kylläpä lähden. Mitäpä minä tiesin? Luulin teidän käskeneenne minua
tänne. En suinkaan minä muutoin olisi ottanut kiivetäkseni näitä
vaivaloisia, pimeitä rappusia myöten ylös" -- vastasi renki vakaasti
ja rupesi kapuamaan käytävää myöten alaspäin. Tämä tehtävä oli
pilkkopimeässä hyvin vaikea, etenkin kun ei kummallakaan puolella
ollut käsipuita, joihin olisi saanut luottaa. Vitkaan alaspäin
kavutessaan puhui renki itsekseen: "Vihdoin viimeinkin onnistui minun
siis saada hänet nähdä, vaikkapa vaan vähäksi hetkeksi... Vihdoin
sain nähdä hänen vankihuoneensa, josta en tähän asti ole tietänyt,
missä se oli... Mutta voi taivahinen ukko! kylläpä on sinne vaikea
miltei mahdoton, väkivalloin tunkeutua. Pahaksi onneksi ylikerrassa!...
ja tuo pikkuisen pieni paksuilla rautakangilla varustettu ikkuna
likellä huoneen kattoa on -- linnan pihan puolella. Mitä tehdä?"
"Tuo konna, tuo epatto, jonka onnettomuudekseni, säälivän sydämeni
ääntä totellen, satuin ottamaan palvelukseeni, on niin tyhmän tyhmä
ja lisäksi niin häijynkurinen, että hän saapi sapen ihmisessä
puhkeamaan. Suokaa hyväntahtoisimmasti minulle anteeksi, pyhät isät,
että äsken hieman tulistuin! Ottavatko, Teidän Armonne, katsoaksensa
hyväksi, että suljen oven ja odotan täällä käytävässä!" Näin puhui
rengin mentyä vanginvartija.