Tuolla kummulla näkyy jo yksi parvi heistä."
"Saattanenhan minä ratsuni kanssa päästä mukaan?"
"Miksikä ei. Mutta sen sanon sinulle, joko olet kristitty taikka
pakana, ettäs olet myöhästynyt. Kaikki työ on jo! tehtynä.
Haudankaivajan toimen voivat kuitenkin antaa sinulle!"
"Kiitoksia ilmoittamastasi! Mutta sellaiseen toimeen en aio ryhtyä
enkä kadehti kaarneilta paistia. -- Minulla on kirje jätettävä munkki
Herpertille."
"Kirjekö? Keneltä?" -- kysyi Paavo uteliaasti.
"Tuomas piispalta. -- Mutta johan on lautta valmis lähtöön."
"Herpertti munkin tapaat hupsun päällikkö-ritarimme seurassa. Ne
molemmat ovat aina yhdessä. Vaan tuollapa he seisovatkin kummulla."
Puhuessaan oli Paavo seurannut miestä lautalle asti. Palatessaan
tapasi hän Taara-eukon tarkastamassa muutamia aseita ja erästä
mekkoa, jotka kapineet olivat sidotut kiinni Paavon satulaan.
Mekossa oli paikottain veripilkkuja, jotka eivät vielä olleet täysin
kuivuneet.
"Tämä mekkotakki ja nämä aseet eivät ole omasi" -- intti noita-akka.
"Ovatpa toki. Vieläpä tuo kilpikin ja tuo rintapeite vitjoinensa
ovat minun omani. Voittaessani urhoollisen karjalaisen perin ma
hänen aseensa ja varuksensa. -- Sen saatan sinulle sanoa, akka, että
minua saapi Tuomas piispa kokonaan kiittää siitä, että hänen väkensä
tänäpänä pääsivät voitolle!"
Taara vihastui silmittömästi näistä Paavon viimeisistä sanoista.
"Sinuako?" -- huusi hän. -- "Sun pitäisi hävetä sellaista sanoa, sa
katala raukka! Vai sinuako? Ryömi ensin sammakkona pitkin maata,
ennenkuin yrität lentämään. Koiran pennuksi äitisi sinun synnytti
eikä emosi sinua karhuksi aikonut! Vai tahtoisitko minulta riistää
kunnian tänä aamuna saavutetusta voitosta! Turhaanko minä olisin
käynyt Vammaskoskella ja vielä edempänä, tallannut metsät ja manteret
halki ja poikki kutsuakseni siellä -- olevia 'mustan Tuomaan'
sotureja tänne? Pilkan vuoksiko olisin antanut heille luvan hirttää
minut, eli ei kertomustani todeksi huomattaisi? Entäs vielä? Mistä
sinä, tolvana, syvät syntysanat, kuolon ja kalman sanat olisit
oppinut? Vai oletko sinä loitsija, sinä? Lähtivätkö Syöjättäret,
läksikö Hiisi ja Lempo sinun taitosi kautta sotatanterelle Hämäläisiä
hätyyttämään? Ohoh mies! Sinun pitäisi tietämän, että jos tahdon,
niin voin lukea sinut savehen, kantopökköä matalammaksi, sammalta
alemmaksi. Kätesi voin ma kuivetuttaa ja tehdä sääresi seipään
siskoiksi."
Paavo oli taikauskoinen niinkuin kaikki Suomalaiset. Hän pelkäsi
Taaraa, jonka uhkaukset häntä kauhistuttivat. Suutuksissaan ollessaan
olikin Taara hirvittävän näköinen. Saadaksensa hänen mielensä
tyyntymään, alkoi Paavo puhua hyvää kaunista hänen kanssansa,
myöntäen, että saavutettu voitto tosiaankin oli hänen ansioksensa
luettava.
Tällaiselle puheelle eivät olleet Taaran korvat kuurot. Hän
rauhoittui vähitellen ja lupasi ruveta Paavon ystäväksi. Lupasipa
lukea Paavolle naimaonneakin, kuitenkin sillä ehdolla, että Paavo
kertoisi hänelle kaikki mitä hän tiesi ja tunsi tappelusta. Ja Paavo
suostui kertomaan.
Virran toisella puolella oli munkki vastikään toimittanut pyhän
toimituksen. Kristityt olivat keskelle tasankoa kaivaneet suuren
kuopan ja siihen haudanneet tappelussa kaatuneet kumppalinsa. Tämän
haudan oli munkki äsken siunannut. Mutta kaatuneitten Hämäläisten
hautaamisesta ei ollut puhettakaan. Heidän ruumiinsa jätettiin
herkkupaloiksi kaarneille ja metsän pedoille.
Ritarin ja munkin toinen toisensa kanssa haastellessa astui
kirjeenkantaja syvästi kumartaen heidän luoksensa ja antoi Tuomas
piispan kirjeen munkille.
"Tuomas piispaltako? Suojeluspyhäni suokoon, etteivät hänen
kirjoittamansa uutiset olisi surullista laatua!" -- huudahti munkki,
repäisi kirjeen kotelon auki ja luki kirjettä silminnähtävällä
levottomuudella.
"Mitä uutta? Mitä kuuluu Räntämäeltä?" -- kysyi ritari. "Ikäviä
uutisia! -- Karjalaisten suunnattoman suuri laivasto on saapunut
linnanlahdelle. Viholliset valmistautuvat astumaan maalle. Heidän
lukuansa ei voi arvaamaltakaan määrätä... se on lähes yhtä suuri
kuin meren hiedan... Piispa kuitenkin luottaa pyhän neitsyn ja
pyhimysten voimakkaaseen apuun... Myös ritariensa ja soturiensa
uskollisuuteen ja urhouteen... Meidän tähtemme on hänen ylhäisyytensä
levoton... toivoo kuitenkin, että kaikki meille hyvin menestyy...
Kohta kun olemme saaneet voiton Hämäläisistä käskee hän meidän palata
takaisin, tuoden mukanamme niin paljon väkeä kuin mahdollista...
Yrjänä ritari muutaman kymmenen ratsumiehen kanssa jääköön Hämeeseen
voitettuja pitämään kurissa." Munkki nosti silmänsä kirjeestä ja
katsoi ritariin, joka loihe sanomaan: "Aivanhan pyhä piispa toivoo
meidän samoin tekevän kuin me jo olemmekin päättäneet tehdä! Sanasta
sanaan ihan samoin!"
"Tämä ajatustemme yhtäläisyys on tosiaankin kummastuttava" -- myönsi
munkki -- "enkä sitä pyhimysten voimallisetta avutta voi ajatella
tapahtuneeksi. -- Mutta nyt pitää meidän tuumailla, mitenkä pikemmin
saamme Tuomas piispalle annetuksi tiedon loistavasta voitostamme.
Tämä tieto on ilahuttava Hänen Ylhäisyytensä mieltä ja on kiihoittava
kaikkia hänen ritareitansa ja sotureitansa urhoollisuuteen
heidän taistelussansa Karjalaisia vastaan. Ehkä lähetämme tämän
kirjeenkantajan tuota ilosanomaa viemään? Yksityinen ratsastaja ehtii
aina pikemmin matkan päähän kuin suuri ratsujoukko. Etenkin tulee
vankien kuljettaminen hieman vitkastuttamaan matkaamme, jos nimittäin
välttämättömästi tahdotte, että viemme heidät mukanamme?"
"Kuinkapas muuten!" -- otti "kultainen ritari" kiivaasti
lausuaksensa. -- "Mitä olisi sodasta palajava voittoisa sotajoukko
ilman vangeitta? Onnettomasti kyllä, on meillä niitä niin vähä,
ett'ei siitä sittenkään synny mitään kunnollista voittokulkua,
vaikka heidät viemmekin kanssamme jok'ainoan miehen. Toista oli, kun
voittajana ratsastin pyhään Jerusalemiin kymmenen tuhatta vangittua
Saracenilaista saattojoukkona. Sehän oli jotakin! -- Mutta juuri
sentähden, että meidän varamme nyt ovat niin vähissä, tulee meidän
niitä käyttää sitä tyystemmin saadaksemme aikaan edes jotakin
keskinkertaista."
Munkki oli ritarin haastellessa uudelleen lukenut kirjeen.
"Lopuksi" -- sanoi hän -- "lähettää piispa teille siunauksensa ja
sanoo, että hän kipeästi kaipaa teidän, suurta sotataitoanne ja
kokenutta miekkaanne. Hänen Ylhäisyytensä viimeinen pyyntö on, että
te, niin pian kuin Hämäläiset ovat voitetut, heti viivyttelemättä
kiiruhdatte hänen luoksensa."
"Kuuluuhan tuo pyhä mies ymmärtävän panna arvoa kokeneen ritarin
maineeseen ja osoittaa kohteliaisuutta vieraitansa kohtaan.
Voisinko minä puolestani olla niin epäkohtelias, ett'en ilahuttaisi
hänen silmiänsä voittosaatolla! Joutuisipa pilalle ritarillinen
kunniani, jos sitä tekemättä jättäisin! Eivätkä nuo vangit -- sen
vakuutan sinulle, pyhä veli -- ensinkään tule viivyttämään meidän
matkaamme. Täällä on paenneiden Hämäläisten ja omien kaatuneitten
miestemme ratsuja yltäkyllin. Niitä saavat vangit käyttää. -- Vaan
lähettäkäämme nyt tuo kirjeenkantaja edeltäpäin matkaan!"
"Onko sinulla hyvä hevonen?" -- Tämän kysymyksen teki munkki kirjeen
tuojalle, joka vastasi: "On kyllä, vaikka ihmiset sitä soimaavat
laihaksi."
"Lähdetkö nyt paikalla Tuomas piispalle viemään vastausta, koska olet
matkasi perillä?"
"Ennenkuin aurinko huomenna on ehtinyt niin korkealle taivahalle kuin
nyt, olen Räntämäellä."
"Hyvä! Lähde matkaan! Kirjallista vastausta en tällä kertaa saa
aikaan. Voithan nähdä, ett'ei minulla tässä ole tilaisuutta
kirjoittamaan. Sano sentähden suullisesti Hänen Ylhäisyydellensä,
että olemme voittaneet Hämäläisten sotajoukot ja kokonaan kukistaneet
kapinan sekä että me riennämme sinun jäljissäsi. -- Ymmärrätkö?"
"Aivan hyvin ymmärrän."
"Niin lähde siis!"
Ritari ja munkki seurasivat sanansaattajaa aivan rannalle saakka
käskeäksensä siellä seisovia sotureita heti viipymättä lauttaamaan
häntä virran yli.
Heidän tässä seisoessansa saapui "kultaisen ritarin" knaappi
seurueinensa heidän luoksensa, tuoden hoidokkaansa mukanaan. Niin
hienotunteinen oli ritari ollut, että hän oli lähettänyt erityisen
oppaan opastamaan heitä virran rantaa myöten, ett'ei Lyylin
silmät saisi nähdä kansalaistensa tappelutanterella hirveässä
epäjärjestyksessä lepääviä verisiä ruumiita. Vieläpä oli hän
kieltänyt, ett'ei Lyylille saisi kertoa ensinkään koko tappelusta
eikä ylipäänsä mainita mitään Hämäläisten surkeasta surmasta.
Taistelun kestäessä oli Lyyli ollut niin kaukana tappelupaikasta,
ett'ei hän itse mitään ollut nähnyt. Mutta ei hän mitään kysynytkään
keneltäkään. Arvasipa hän kysymättäkin, mitenkä onnettomasti asian
oli laita. Kristittyin ratsumiesten iloiset katseet, heidän vilkkaat
liikkeensä, heidän olonsa Nokian rannalla -- kaikki todisti, että
Hämäläiset olivat joko surmatut taikka ajetut pakosalle. Molemmat
nämät mahdollisuudet olivat Lyylille yhtä katkerat, sillä hän hyvin
tiesi, että Hämäläisten joukossa oli ollut kaksi miestä, jotka eivät
missään tapauksessa olleet lähteneet pakoon: vanha Tavela, hänen
enonsa, ja Hatanpään Arvo, hänen lemmittynsä. Heidän kohtalostansa
oli hän siis kaikissa tapauksissa varma.
Lyyli tunsi näiden rakastettuinsa kuolemaa ajatellessaan
sydämessänsä syvää ja katkeraa, sanomattoman katkeraa surua, ja
sama suru ilmaantui hänen kasvoissansakin. Mutta hänen murheensa
oli rauhallista laatua taikka, oikeammin sanottu, se oli liiaksi
suuri puhkeamaan kyyneliin ja valituksiin. Myös oli hän siksi ylpeä,
ett'ei hän kansansa sortajien nähden mistään hinnasta olisi itkenyt,
ja tämän hänen ylpeytensä, tällä tavoin murheeseen yhdistettynä,
antoi hänen vaaleille kasvoillensa eriskummallisen, yhtä arvokkaan
kuin viehättävän muodon. Tuo kopeileva hymyilykin hänen huulillansa
oli vielä olemassa, vaikka kummallisesti muuttuneessa muodossa. Se
oli siinä silloinkin, kun hänen huulensa ehdottomasti vavahtivat,
ilmaisten hetkeksi sitä ääretöntä katkeruutta, jota hänen sydämensä
oli täynnä.
Tuomas piispan raakaluontoisissa sotureissakin synnytti Lyylin yhtä
voimakas kuin arvokas suru kunnioituksen tunteita. Ihmetellen ja
ihastuksella he katsoivat tuohon ihanaan tyttöön, jonka kasvoissa he
luulivat näkevänsä jonkinlaisen ylenluonnollisen loisteen.
Yhtä suurella ihastuksella, mutta suuremmalla säälillä häntä katseli
pyhän haudan ritarikin. Munkkikin tunsi sydämensä heltyvän ja hän
olisi mielellänsä sanonut Lyylille muutamia lohdutuksen sanoja,
ell'ei olisi ymmärtänyt, ett'ei _nyt_ vielä ollut otollinen aika
sitä tehdä. Ei siis kukaan Lyylille mitään puhunut eikä hän ketään
puhutellut. Tuskin loi hän ainoatakaan silmäystä vihollisiinsa. Nämät
olivat tänä hetkenä hänelle milt'ei kokonaan olemattomat.
Pian olivat kaikki valmistukset lähtöön tehdyt. Lautalla ja veneillä
kuljetettiin ahkerasti ja taukoomatta miehiä ja hevosia toiselle
rannalle. Pian tuli Lyylinkin vuoro ritarien ja Herpertti munkin
seurassa astua lauttaan. Vastakkaiselle rannalle kun olivat ehtineet,
oli siellä muiden muassa Tahalan Taara heitä vastassa.
Nähtyänsä Lyylin astui noita-akka hänen luoksensa ja katseli häntä
vihaisilla silmäyksillä äänetönnä muutaman hetken. Sen jälkeen
huudahti hän julmistuneella äänellä: "Sinä sen kuotus! Joko
nyt uskot, kun viisaat ennustajat sinulle ennustavat turmiota?
Häh? Tuolla tappelukentällä nyt makaa pöyhkeilevä enosi, rinta
puhkaistuna, odottaen kaarneiden armeliaisuutta, ja Hatanpään Arvo,
jonka emännäksi sa kehno tullukka toivoit pääseväsi, on kurjana kuin
sammakko hukkunut Nokian virtaan. Pilvistä sade, ansiosta palkka!
Sellaista siitä tulee, kun tietoisan tietäjän sanoja katsotaan ylön!
-- Ha! ha! ha! -- Joko nyt uskot, kunnoton epatto, kun uudestaan
sanon sinulle, että sinunkin kuolemasi tulee veriseksi niinkuin
enosikin?"
Inholla ja kauhulla oli Lyyli Taaran puhuessa kääntänyt kasvonsa
pois. Sentähden hän ei nähnyt, kuinka julmistunut akka häntä
uhkasi nyrkeillänsä. Mutta lähellä seisovat soturit sen näkivät ja
suuttuivat silmittömästi.
"Kautta pyhimysten! Ell'et kohta korjaa luitasi, sa kelvoton konna,
täältä niin kauaksi, kuin tietä piisaa, niin pieksen selkäsi
pehmeäksi kuin Vellamon vetelät vedet!" -- huudahti yksi heistä,
tehden kädellänsä uhkaavan liikunnon.
"Ole suutasi suurilla sanoilla halkaisematta, tomppeli!" -- tiuskasi
Taara vastaan. "Minunko vaiko sinun on tästä ensin peräytyminen?
Häpee mies! Tiedäthän, että ellen minä tänäpänä olisi kristityitä
pelastanut, niin olisivat Hämäläiset hakanneet teidät mäsäksi!"
Astuttuaan aivan Lyylin eteen, lisäsi hän, härsytellen nyrkeillänsä
ihan hänen silmänsä alla: "Ja sen sanon teille, että tämä paha
tolvana on kuoleva niin katkeran kuoleman, kuin milloinkaan
kukaan Hämeen saloilla emosta syntynyt! Katso vaan ylpeästi ja
ylenkatseellisesti minuun! Katso vaan, jos sinua huvittaa! Mutta minä
sanon! minä sanon..."
Sen enempää ei ehtinyt Taara purkaa suustansa, sillä yksi sotureista
tarttui hänen kauluksiinsa. Samaan aikaan taittoi äsken puhunut
soturi lähellä olevasta viidakosta notkean karahkan ja pieksi sillä
akkaa selkään. Taara ähkäsi pahasti. Häntäkö lyötiin, häntä Taaraa,
joka puuhainsa kautta oli toimittanut kristityille voiton? Nuotko
samat soturit, jotka hän oli pelastanut surman suusta, häntä nyt
pieksivät. Sepä toki oli liikaa... Taaran järki ei kestänyt sitä
ajatella. Kun soturit taas hellittivät, juoksi hän hirveästi ulvoen
ja nauraen metsään. Se vähäinen järjen kipinä, joka oli kytenyt hänen
aivoissansa, oli nyt sammunut. Taara oli tullut mielipuoleksi.
Vaan missä oli näiden tapahtuessa Hieraniemen Paavo? Hän piileksi
toisten seljän takana. Kummallista! Paavo ei voinut itsellensä
selittää niiden eriskummallisten tunteiden laatua, jotka liikkuivat
hänen sydämessänsä. Mutta sen hän tiesi ja tunsi, ett'ei hän häpeästä
punastumatta olisi voinut astua Lyyliä puhuttelemaan. Miksikä hän
häpesi? Niin, siinäpä juuri oli kysymys, johon hän ei jaksanut,
taikka ei kumminkaan uskaltanut vastata. Vaikka hän sitä ajatusta
vastaan ponnisteli, piti hän itseänsä kuitenkin kavaltajana,
lähimmäisissään välttämättömästi inhoa nostavana hylkiönä. Hän
pyrki vapaaksi tästä rasittavasta tunteesta, mutta se ei onnistunut
hänelle. Turhaan hän sanoi ja sanoi uudestaan itsellensä, ett'ei
hänellä ollut vähintäkään syytä joutua hämille, vaan että hänen nyt
päin vastoin pitäisi esiintyä entistä suuremmalla luottamuksella ja
uskaliaisuudella, mutta ei hän kuitenkaan uskaltanut yrittääkään.
Ylpeytensä kuiskasi hänelle, että hänen sopivalla käytöksellä oli
helppo voittaa Lyylin mieltymys nyt, kun ei kilpakosijaa enää ollut
olemassa, mutta samalla nousi muuan toinen ääni hänen mielessänsä
huutamalla sanomaan hänelle, ett'ei hän milloinkaan pääsisi
toiveittensa perille, että nämät toiveet nyt olivat käyneet hänelle
ihan mahdottomiksi, että ne olivat tupehtuneet Tavelan sydänvereen ja
Hatanpään Heikin keralla hukkuneet Nokian virtaan.
Eikä Paavo ollenkaan kyennyt saamaan selville millaisen tuon
"sopivan käytöksen" oikeastaan pitäisi oleman? Tuliko hänen esiintyä
katuvaisena, nöyränä ja rukoilevana vai olisiko parempi, että hän
näyttäisi ylpeältä ja mahtavalta, esiintyen Lyylille voimakkaana
auttajana ja pelastajana? Paavo ei ymmärtänyt kumpiko käytös olisi
otollisempi, ja mitä enemmän hän sitä asiaa mietti, sitä sekavammaksi
se kävi. Näin hänen kahdella päällä ollessansa raatelivat pirulliset
rakkauden, levottomuuden ja pahan omantunnon tuskat säälittä ja
hetkeksikään taukoamatta hänen onnetonta sydäntänsä. Tähän tulivat
matkalla Turkuun vielä lisäksi kateuden ja mustasukkaisuuden kamalat
tunteet. Joka ainoa hellä ja ystävällinen katse, jonka pyhän haudan
ritari taikka joku muu loi Lyyliin, tuntui puukon-iskulta Paavon
sydämessä, jok'ainoa Lyylille sanottu sana sai hänen mielensä
sellaiseen raivoon, että hän oli vähällä hyökätä sanojan kimppuun.
"Kultainen ritari" oli kaiken matkaa erittäin kohtelias ja
ystävällinen, milt'ei hellä Lyyliä kohtaan. Se oli puoleksi isän,
puoleksi ihailijan hellyyttä. Milloin kuljettiin hiljaista vauhtia
taikka pidettiin lepoa, oli ritari aina Lyylin vieressä, kertoen
hänelle kaikellaisia muistelmia lukemattomilta retkiltänsä. Kaikki
mahtavat ritarit ja kuuluisat kaunottaret koko Europassa hän
luetteli ja kertoeli niiden keskinäisistä rakkauden suhteista,
miten nämät olivat tulleet onnellisiksi, nuo onnettomiksi. Lyyli
ei "kultaisen ritarin" mielestä enää ollutkaan talonpoikaistyttö
Hämeestä, hän oli ritarin vilkkaassa mielikuvituksessa muuttunut
"lumotuksi prinsessaksi", joka jollakulla romantillisella, miltei
ylenluonnollisella tavalla oli antautunut hänen huomaansa. Olipa
Lyyli, arveli ritari, tarpeeksi kaunis ja ihana sellaiseksi
prinsessaksi ja liiaksi suloinen olemaan talonpoikaistyttö. Ett'ei
Lyyli sanaakaan ymmärtänyt hänen kertomuksistansa, sitä ei ritari
tullut ajatelleeksikaan. Hän oli sydämessään tyytyväinen nähdessään,
että hänen "lumottu prinsessansa" oli tarkkaavan näköinen.
Olipa toinenkin, jonka silmät alati olivat ikäänkuin kiinnitetyt
Lyyliin. Me tarkoitamme "kultaisen ritarin" knaappia, jonka
vartijahoitoon Lyyli tappelun ajaksi oli uskottu. Ihanan
Hämäläistytön silloin luodessa kirkkaat silmänsä häneen, oli
outo tunne syntynyt nuorukaisen sydämessä, ensimmäisen rakkauden
autuaallinen tunne. Kipinänä tämä tunne syntyi, mutta kirkkaana,
lämmittävänä tulena se paloi vartioimis-ajan päättyessä. Surman
päivänä, auringon veriselle tappelutanterelle paahtaessa, oli tämä
tuli syntynyt. Onnettomat enteet sinulle, nuorukainen.
Kahdeksastoista luku.
Kaunis, puiden latvojen kohdalle kallistunut kevät-aurinko verhosi
tummankellertävällä valopeitteellä Linnanlahden tyynen pinnan,
johon Turun linnan vakavat muurit ympäröivine vallineen kuvautuivat
taikalinnan tapaiseksi kuvaksi. Ruissalon ja muiden lähellä olevien
saarien lehdiköissä virittelivät peipposet ja muut laululinnut
kilvoin iltasäveleitänsä, vaieten tuon tuostakin muutamiksi hetkiksi,
kuunnellaksensa laulurastaan korkean hongan latvasta heleästi
kaikuvaa soolo-laulua. Etäältä kuului pyhän Maarian kirkon kellojen
ääni, jotka kutsuivat päivätöistään väsyneet ihmiset iltarukoukseen.
Siitä paikasta, missä nykyään n.k. "linnansilta" on, oli poikki
Aurajoen rakennettu oudonnäköinen silta, siten, että oli suurempia ja
pienempiä aluksia kahteen riviin köysillä sidottu toisiinsa kiinni.
Tätä omituista siltaa kävi joukko kaupungin asujamia katselemassa ja
tarkastelemassa.
Linnan Vipusilta oli laskettu alas ja olikin ollut samassa asemassa
kaiken päivää, sillä vihollisia ei näkynyt lähellä eikä etäällä.
Keskellä siltaa seisoi muuan lyhytläntä, vanhanpuolinen, harmaaseen
sarkanuttuun puettu mies. Vyötäisillä oli miehellä leveä nahkavyö,
jossa killui joukko suuria avaimia. Muuten hän seisoi siinä
joutilaana, syvämielisesti katsoen alas vallihautaan.
Hän ei huomannut, että kaupungin puolelta eräs pulskaan sota-asuun
puettu nuori talonpoika lähestyi siltaa. Ehdittyänsä sillan
korvalle, pysähtyi talonpoika hetkeksi miettimään, jonka jälkeen hän
päättäväisesti astui sillalle.
Tämä nuori talonpoika oli Hieraniemen Paavo.
Avaimilla varustettu mies säpsähti, kun kuuli oudon askeleet
sillalla, mutta Paavo tervehti häntä kohteliaasti, toivottaen
hänelle "hyvää iltaa". Saatuansa mieheltä samallaisen toivotuksen
vastaukseksi sanoi Paavo: "Olet kai vanginvartija, koska kannat
avainkimppua?"
"Oikein arvattu -- aivan täsmälleen! Sehän juuri on virkatoimeni."
"No sehän oli hauska, että näin äkkiarvaamatta pääsin sinuun
tutustumaan! Sanoppas nyt ensin, veikkoseni, miltä tuntuu olla
vanginvartijana? Minä olen hyvin utelias kuulemaan, miltä se tuntuu,
sillä olen sitä asiaa useasti ajatellut!"
"Sen asian laita on niin kuin Eskolan Esan omantunnon: se on vähän
niin ja näin. Eihän tuo milloinkaan juuri erittäin hauskalta
tunnu... ei edes joulunakaan. Mutta kuitenkin olen mieluisammin
vanginvartijana kuin haudan kaivajana: minun avaamani oven kautta käy
matka joskus elämään, mutta haudankaivajan aukaisemien ovien kautta
käypi tie aina kuoloon. Mutta hänellä ei olekkaan avaimia ovihinsa."
"Niin, siinä kai suurin eroitus näiden virkatoimien välillä on" --
arveli Paavo hyvin miettiväisen näköisenä.
"Niin siinä. -- Mutta miksikä näitä kyselet? Oletko aikonut
vanginvartijan-oppilaaksi?"
"En juuri niinkään. Minusta muuten ei olisikaan siihen toimeen,
sillä kohta ensi päivänä päästäisin kaikki vangit vapauteen. Minä
muuten suuresti kunnioitan kaikkia vanginvartijoita -- siksi juuri
kysyinkin, miltä tuntuu olla sellaisena --, mutta minun omassa
luonteessani ei ole tarpeeksi pontta säälimättä näkemään lähimmäiseni
kärsivän."
"Jos sellainen ehto, jota tarkoitat, olisi vanginvartijoille
välttämätön, niin eipä sitte monta vanginvartijaa maailmassa olisi.
-- Mutta katsoppas tottumus..."
"Niin niin" -- säesti Paavo keskeyttäen. "Varsin hyvin tuon ymmärrän:
tottumuksesta kaikki riippuu. -- Sinulla lie nytkin koko joukko
tolvania lukkojen takana säilytettävinä?"
"Onhan niitä melkoinen joukko; Hämäläisiä enimmäkseen, noita
hirtehisiä, jotka tekivät kapinan Tuomas piispaa vastaan. Pääsevät
heittiöt, luulen ma, liian huokeasta hinnasta. He kyllä olisivat
ansainneet tulla polttoroviolla poltetuiksi joka mies."
"Siinä asiassa on minulla sama mieli kuin sinullakin."
"Ethän kristitty olisikaan, jos siitä asiasta toisin ajattelisit. --
Mutta tuo meidän ennen niin kiivas piispamme on vanhuutensa päivinä
tullut akkamaisen hempeämieliseksi. Tällä en mitään loukkausta
tarkoita, enpä suinkaan -- sanon vaan, ett'ei Tuomas piispa enää ole
niin kiivas kuin ennen. Olen kuullut, että hän aikoo antaa armon
noille lurjuksille. -- Olisipa täällä linnassa vilkas elämä syntynyt;
jos eilispäivän taistelussa olisi saatu muutamia satoja Karjalaisia
vangiksi, mutta pahaksi onneksi ei saatu ainoatakaan. -- Vaan olisipa
vilkasta elämää syntynyt, jos olisi edes parisataa miestä kaapattu."
"Mistä olisi niitä hirsipuitakaan ja köysiä saatu niin monelle,
puhumatta polttorovioihin tarpeellisista haloista!" -- huudahti Paavo
hymyillen.
"Kylläpä siinä olisi selvitty! Aivan hyvin olisi selvitty! -- Mutta
tietänetkö sä mitään koko tappelusta?" Vanginvartija katsoi kysyvällä
katseella Paavoon.
"Enkö tietäisi? Minähän juuri järkevyydelläni pelastin koko piispan
armeijan hukkaan joutumasta, pelastin kaupungin, piispan kartanon ja
kirkon hävityksestä. Olethan kai siitä kuullut puhuttavan?"
"En ole enkä usko puhettasi muuksi kuin törkeäksi kehumiseksi.
Semmoista ei talonpoikaissoturi voi saada aikaan. Se mun täytyy
sanoa, ettäs olet sangen hävytön pyytäissäsi riistää ansion ja
kunnian voitosta niiltä, joille tämä ansio ja kunnia on annettava:
kalpa-ritarien urhealta suurmestarilta ja siltä ritarilta, jota he
sanovat pyhän haudan ritariksi. Nehän todellisia voiton sankareita
olivat."
"En tahdo kieltää, että ensinmainittu heistä viisaudellansa ja
urhoollisuudellansa tehokkaasti vaikutti voiton saavuttamiseen.
Hänpä myöskin oli asettanut meidän väkemme niin hyvään ja järkevään
rintamajärjestykseen, että hänellä -- siitä on oleva ikuinen
kunnia. Mutta mitä tuohon pyhän haudan ritariin tulee, eipä hänestä
nuhjuksesta ole mihinkään. Olisihan tuo mielipuoli hupsu aivan hyvin
voinut olla poissa koko siitä verileikistä."