ratsasti hän uhkarohkeasti ristiin rastiin vihollisten rivien
lävitse, sinkahuttaen pitkällä miekallansa niin raivokkaasti ja
voimakkaasti, että kaikki sortui maahan mitä vaan hänen tiellänsä
sattui hänelle eteen. Mutta tästä, hänen urostyöstänsä ei lähtenyt
kristityille niin suurta hyötyä kuin ritarille ponnistusta, eikä se
millään lailla ratkaisevasti vaikuttanut tappelun menoon. Hämäläiset
täyttivät heti sen aukon, joka jäi hänen jälkeensä, ja ne, jotka
hänen kalvastansa saivat surmansa, olivat verraten harvalukuiset,
sillä kussa hän kulki antoivat Hämäläiset hänelle tietä, viisaasti
välttäen hänen hurjia iskujansa.
Mutta kristityt väsyivät yhä enemmän. Heidän ensimmäinen rivinsä,
josta paljon väkeä oli joko kaatunut taikka haavoittunut, vetäytyi
toisten taakse levähtämään. Haavoitettujen joukossa oli kolme
ritariakin. Pian seurasi toinen rivi ensimmäisen esimerkkiä ja ennen
pitkää peräytyi koko kristittyjen joukko hengähtämään. Kultainen
ritari ja muut ritarit olivat raivoissaan. Erittäin kiukustuta
ensinmainittua hirveästi, että hänen väkensä väistyi taitamattomien
"talonpoikais-lurjusten" edestä. Mutta siinä ei auttanut kiukkukaan.
Hän saattoi pitää hyvänä onnena, että peräytyminen tapahtui hyvässä
järjestyksessä.
Hämäläiset nostivat raikkaan riemuhuudon. Toivo lopullisesta voitosta
paisui heissä.
Kuudennen osaston keralla oli Hieraniemen Paavo saapunut taisteluun.
Hän tähysteli levottomasti Hämäläisten rivejä, nähdäksensä Hatanpään
Heikkiä. Mutta Paavon taisteluun tullessa sattui Heikki olemaan
Hämeen sotajoukon äärimmäisellä siivellä kaukana siitä paikasta,
missä Paavon osasto teki ensimmäisen rynnäkkönsä. Kaukaakin tunsi
Paavo Heikin, kun tämä pulskan ruunansa seljässä ratsastaen milloin
sanoilla kehoitteli miehiänsä urhouteen, milloin ryntäsi vihollisten
kimppuun siinä, missä nämät ankarimmin ahdistivat Hämäläisiä. Paavo
ohjasi heti ratsunsa Heikkiä kohden. Heikkikin huomasi nyt Paavon
ja, tulisen punan noustua hänen kasvoillensa, ajoi hän vihasta
vimmastuneena täyttä laukkaa häntä vastaan.
* * * * *
Mutta jääköön nyt muutamaksi hetkeksi tappelutanner. Mitenkä ovat
asiat Nokian virran rannalla.
Tuskin oli karjalainen äsken ratsastanut äyrään kummulta
tappelutanterelle päin, kun kaksi täydessä sota-asussa olevaa
ratsastajaa saapui virran vastakkaiselle rannalle, lähes samalle
paikalle, josta karjalainen oli aloittanut uhkarohkean uimaretkensä.
Toisen ratsastajan takana istui eräs vanha akka, molemmilla
käsillään pitäen kiinni satulasta. Kun kaikki kolme olivat nousseet
hevosten seljästä, opasti akka ratsumiehet erään lähellä olevan
tiheän viidakon luo, jonka jälkeen miehet mitä kiireimmiten vetivät
pienen, siihen kätketyn veneen rannalle ja työnsivät sen vesille.
Kaikki kolme astuivat sitte veneeseen, joka siitä painui niin
syvälle veteen, että virran laineet huuhtoivat sen partaita. Vaikka
näytti kamalalta tämäkin matka, saapuivat kuitenkin kaikki kolme
onnellisesti toiselle rannalle. Se ratsastajista, joka ensimmäisenä
astui rannalle, rupesi heti kapuamaan äyrästä myöten ylös.
Ehdittyänsä kummulle heittäytyi hän rinnallensa nurmelle ja tähysteli
tarkasti eteensä.
Toinen ratsastajista sitoi olallaan kantamansa vahvan köyden kiinni
erääsen, tällä rannalla olevaan lauttaan. Sen tehtyänsä hyppäsi hän
suurenpuoleiseen veneeseen, jonka, perälle akka jo edeltäpäin oli
istuutunut. Annettuansa köyden akalle tarttui mies airoihin ja souti
voimiensa takaa vastakkaista rantaa kohti. Akka hellitteli köyttä,
joka oli niin pitkä, että se ulottui toiselle rannalle saakka.
Tälle rannalle oli ennen heitä maitse saapunut suuri joukko
ratsastajia, lähes sata miestä. Kaikki olivat sotaisessa hankkinassa
ja heidän päällikkönsä kantoi täydellistä rautapukua, jommoista
ainoastaan ritarien oli tapana kantaa.
Kun lauttaan kiinnitetty köysi oli saatu rannalle, tarttuivat
ratsumiehet miehissä siihen ja ennen pitkää oli lautta hinattu yli
virran. Täpö täynnänsä miehiä ja hevosia hinattiin se pian taas
takaisin vastakkaiselle rannalle. Päällikkö oli nimittäin, joukko
miehiä mukana, lähtenyt edeltäpäin veneellä, ottaen hinausköyden
mukaansa. Hän piti sill'aikaa yhtä mittaa silmällä tuota kummulla
rinnallensa kyyristynyttä vakoojaa, joka, viitaten käsillänsä
ikäänkuin hän tahtoisi pyytää tulijoita kiirehtimään, nyt riensi alas
kummulta ja saapui rannalle samana hetkenä kuin venekin.
"Miltä näyttää?" -- kysyi päällikkö, astuttuansa veneestä, hätäisellä
kiireellä vakoojalta.
"Ikävältä näyttää!" -- vastasi tämä.
"Kautta pyhän Olavin! Mitä sanotkaan ja mitä tarkoitat?"
"Sen sanon, mitä omilla silmilläni näin kummulla käydessäni.
Hämäläiset ovat voitolla! Meidän väkemme peräytyy."
"Mitenkä tuota voisin uskoakaan!" -- huudahti päällikkö. "Minusta on
ihan mahdoton, että sotajoukko, jota johtaa urhoollisin ritari koko
kristikunnassa, peräytyisi! -- Siinä mahtanee olla joku sotajuoni
tekeillä."
"Sit' en usko! Selvästi näin, että he pakosta peräytyvät" -- säesti
vakooja.
Samalla laski lautta rantaan ja ritari kääntyi virran yli tulleisiin,
käskemään heitä hevosineen pikaa joutumaan maalle, jotta turha
viivytys lauttaamisessa mahdollisuuden mukaan vältettäisiin. Virran
yli tuotujen hevosten joukossa oli hänen oma ratsunsakin, jonka
eräs palvelija nyt talutti hänen luoksensa. Odottaessaan toista
lautallista väkeä, järjesteli ritari niitä miehiänsä, jotka jo olivat
tulleet virran yli. Saatuansa heidät sotajärjestykseen, mietiskeli
hän, ryntäisikö nyt heti Hämäläisten kimppuun. Varovaisuus kielsi
häntä sitä tekemästä. Mutta kun lautta toisen kerran oli saapunut
takaisin ja siinä tulleet miehet ratsuineen olivat astuneet maalle
ja asettuneet riveihin, ei hän ilennyt kolmatta lautallista odottaa,
vaan antoi, muistutettuaan jäljessä olevia kiiruhtamaan, käskyn
lähtöön.
* * * * *
Taistelukentällä Hämeen sotajoukko ottelee peräytyvien kristittyjen
huovien kanssa. Hieraniemen Paavo ja Hatanpään Heikki pyrkivät
päästä mittelemään miekkojansa toinen toisensa kanssa. Mutta tämä ei
onnistunut niinkään helposti, sillä ratsastaissa tuli heille vastaan
useampia vihollisia, joidenka kanssa heidän täytyi taistella ja jotka
heidän piti voittaa saattaksensa jatkaa matkaansa. Niinpä tapahtui
Paavolle, että urhea karjalainen, joka sattui olemaan lähellä, sai
hänet nähdä. Huutaen: "tuossapa on sama konna, joka, neuvoessaan
minulle tietä, pahasti minut petti!" hyökkäsi hän rajupäissään
Paavoa vastaan. Ankara tappelu syntyi siinä näiden väkevien miesten
välillä. Aseiden käyttämisessä olivat molemmat yhtä taitavat, mutta
vilkasluontoinen karjalainen oli tuittupäisempi ja varomattomampi
kuin Paavo, jotta hän lopulta juuri varomattomuutensa tähden joutui
surman omaksi. Sinä hetkenä, jona Karjalainen, kuolettava haava
rinnassa, kaatui ratsunsa seljästä maahan, kuului kova torven
törähdys virranpuoliselta kummulta. Kaikki, niin hyvin kristityt
kuin kristin-uskon viholliset, loivat silmänsä sinnepäin ja taistelu
taukosi kaikkialla aivan kuin käskystä. Ensimmäinen ajatus jokaisella
oli se, että nuo tappeluun pyrkijät, jotka juuri olivat ehtineet
ylös kummulle, olivat Karjalaisia. Hämeen miehet sentähden kohta
nostivatkin korkean ilohuudon. Mutta kauhuksi muuttui heidän ilonsa,
kun nuo tulokkaat, ratsastaessaan vahvaa vauhtia alas kummulta,
vastasivat kristittyjen tunnetulla sotahuudolla: "Pyhä neitsyt ja
pyhä Henrikki meidän kanssamme!" Tuskin oli kaiku tästä Hämäläisten
sydänverta jäädyttävästä huudosta tauonnut kuulumasta, kuin tulijat
jo törmäsivät heidän kimppuunsa, sortaen aseillansa lähinnä seisovat.
Pyhän haudan ritari ei ymmärtänyt, mitä ajatella tuosta
odottamattomasta avusta, joka niinkuin pyynnöstä lähetettynä oli
saapunut paikalle juuri silloin kun hän sitä kipeimmin tarvitsi.
Hyvin hän oli taipuvainen uskomaan, että samat pyhimykset, jotka
uudessa tuomiokirkossa olivat osoittaneet niin suurta kykyä
ihmetöiden toimeenpanemisessa, yhä vielä harjoitellen tätä ylevää
taitoansa tämänkin ihmeen olivat saaneet aikaan. Itsekseen hän
päättikin taistelun jälkeen keskustella munkin kanssa tästä asiasta
ja tiedustella hänen mielipiteitänsä.
Mutta ennen kaikkia oli nyt rynnäkkö tehtävä ja vihollisten joukko
voitettava. Ritari ei enää epäillyt menestyksestä. Hän arveli, että
noiden outojen sotilaitten tulo oli lannistuttanut Hämäläisten miehet
ja kiihoittanut hänen oman väkensä intoa ja rohkeutta. Eikä hän siinä
erehtynytkään. Pelottomasti hyökkäsivät hänen miehensä vihollisten
kimppuun. Väsymystä ei kukaan heistä enää tuntenut, haavoitetutkin
unhottivat tuskansa ja riensivät taisteluun.
Kuinka vaihteleva onni täällä maailmassa on, sen saivat toiveissaan
pettyneet Hämäläiset nyt tuta. Äsken he olivat voitolla, nyt heitä
ahdistettiin entistä ankarammin edestä ja takaa. He olivat kahdella
päällä minnepäin kääntyä, mihin suuntaan iskeä. Yhä tulvaili uusia
vihollisparvia alas kummulta heitä hätyyttämään. Kussakin niissä
tosin oli vaan kymmenkunta miestä, mutta Hämäläisten peljästynyt
mielikuvitus oli heissä näkevinään yhtä monta sataa kuin heitä oli
kymmeniä. Järjestystä ei kauvemmin ylläpidetty; huutaen juoksi yksi
sinne, toinen tänne, kukin arvellen, että kaikki nyt oli hukassa.
Onneton se sotajoukko, joka näin joutuu kahden vihollisparven
keskelle! Sellainen asema kovasti kokee harjaantuneimmankin armeijan
kuntoa ja lujuutta, harjaantumattoman se saattaa epätoivoon.
Hatanpään Heikki, jonka, asiain näin onnettomalle tolalle käännyttyä,
oli täytynyt heittää toistaiseksi kostotuumansa Paavoa vastaan,
ratsasti pitkin Hämäläisten rivejä, pyytäen heitä rauhoittumaan
vakuuttamalla, että kaikki onnellisesti päättyy, jos vaan järjestystä
noudatetaan. Samoin teki Tavela, mutta ei kummankaan heistä enää
onnistunut saada kristittyjen murtamia rivejä järjestetyiksi.
Molemmilla siivillä pakenivat Hämäläiset jo joukottain metsien
ahtaissa sopissa etsiäksensä turvaa. Pian oli heissä päässyt
yleiseksi se ajatus, että pakeneminen oli ainoa keino pelastukseen
ja tätä ajatusta noudatettiin nyt kaikkialla. Kristityn sotajoukon
harvalukuisuus tekikin pakoon pääsemisen verraten helpoksi. Mutta
kylläpä siinä yhtäkaikki moni mies kaatui kuolinhaava niskassa.
Vähän nyt enää auttoi, että Korven Kelo ja muutamat muut Hämeen
miehet vielä taistelivat raivoisasti ja urhokkaasti kuin haavoitetut
jalopeurat. Loihtija oli niin innoissaan, ett'ei hän pitkään aikaan
huomannutkaan, että suurin osa hänen kansalaisistansa oli pötkinyt
käpälämäkeen. Mutta kun hän sen huomasi, joutui hän äärettömään
raivoon ja huusi niin kauhealla äänellä, että se nostatti hirmua
vihollisissa: "Voi teitä raukkoja! Voi teitä kirotuita konnia!
Miksikä te säästitte tuota kristittyä lasta, jotta sen veri ei saanut
vuotaa vihannoitsevalle nurmelle, sekaantua Pyhäjärven aaltoihin!
Vihoitetut jumalamme eivät vielä olleetkaan lepytetyt! He vaativat
nyt minunkin vertani, lämpöisintä sydänvertani!" Tämän sanottuansa
hyökkäsi hän kamalasti vonkuen tiheimpään vihollisparveen ja jaellen
siinä sanomattomalla raivolla pitkällä miekallansa turmiota tuottavia
iskuja sai hän vihdoin surmansa erään ritarin miekan kautta. Vanha
ukko Tavela oli jo ennen häntä maksanut veriveronsa isänmaallensa ja
kansansa vapaudelle.
Niihin harvalukuisiin Hämäläisiin, jotka olivat taistelleet Korven
Kelon keralla, vaikutti heidän suuren loihtijansa surma salaman
iskuna. He eivät enää kyenneet käyttämään aseitansa. Hermottomina
vaipuivat heidän kätensä alas. Kaikkialla vihollistensa ympäröiminä,
antautuivat he sortajillensa vangiksi. Mutta yksin tämän
antautumisensa kautta he eivät olisi pelastaneet henkeänsä. Sen ajan
n.k. kristityt sotilaat olivat yhtä raakamieliset ja julmat kuin
heidän pakanalliset vihollisensakin. Erittäin verisien tappelujen
jälkeen he käyttäytyivät mitä hirveimmällä julmuudella. Inhoittava
rääkkäämistyö olikin jo pantu alkuun, kun pyhän haudan ritari saapui
paikalle ankaralla mahtisanallansa kerrassaan tekemään siitä lopun.
Hatanpään Heikki oli viimeiseen asti käskemällä ja rukoilemalla
kokenut estää kansalaisiansa pakenemasta. Mutta nähdessään kaikki
ponnistuksensa mitättömiksi, sammui hänessäkin viimeinenkin toivon
kipinä. Yksi ainoa toivo jäi nyt enää hänelle jälelle, yksi ainoa työ
tehtäväksi: niin kalliista hinnasta kuin mahdollista myydä henkensä.
Hengissä pelastumista tästä taistelusta, jossa kansan etevimmät
miehet olivat saaneet surmansa, piti hän häpeänä ja loukkauksena
jalosti kaatuneita sankareita kohtaan. Taistelu oli jo kaikkialla
tauonnut, Heikki vaan yksin enää taisteli. Hänen urhoollisuutensa ja
jalo ryhtinsä herättivät kunnioitusta vihollisissakin.
Hieraniemen Paavon oli taistelun vyörivä virta vienyt Heikin
läheisyydestä. Nyt hän taas saapui sille paikalle, jossa Heikki
hieroi kuolonkauppaa kaikkialla häntä ympäröivien vihollisten
kanssa. Veri rupesi kiehumaan Heikin suonissa, kun hän näki Paavon
ryntäävän häntä vastaan. Mutta samalla tämä näky muistutti häntä
Lyylistä. Hän vaaleni. Ei milloinkaan ollut Lyylin kuva niin
suloisena, niin viehättävänä astunut hänen mielikuvitukseensa kuin
nyt tänä hetkenä, jolloin hän seisoi ihan Tuonen portin edustalla!
Ja tämän ihanan sulottaren jättäisi hän nyt Paavon haltuun! Ehkäpä
oli Lyyli vastaisuudessa menevä Paavolle emännäksikin! Ei! ei! Tuo
ei saisi tapahtua! Heikin teki nyt mieli elää, hän päätti elää,
pelastaaksensa Lyylin. Yksi keino tarjoutui hänelle pelastukseen.
Hän tunsi itsensä tarpeeksi voimakkaaksi koettamaan sitä. Tosin
vuosi hänestä verta useasta haavasta, mutta nämät haavat olivat
vaan pieniä naarmuja, joita hän innoissansa tuskin huomasikaan.
Hän kannusti äkkiä ratsuansa, jonka ankaruuteen ja väkevyyteen hän
luotti, ja tarttuen molemmin käsin miekkansa kahvaan jakeli hän niin
ankaria iskuja ylt'ympärillensä, että lähinnä olevat viholliset,
niiden joukossa Paavokin, hämmästyksellä väistyivät syrjään. Pieni
aukko tasankoon päin oli näin avattuna. Tuulispään nopeudella kiiti
Heikin ankara ruuna siitä ulos. Heikki oli päässyt satimesta. Mutta
hän oli kohta joutumaisillaan toiseen. Hieraniemen Paavo ja kaikki
ne ratsumiehet, jotka äsken olivat hätyyttäneet Heikkiä, rupesivat
noituen ja huutaen heti ajamaan häntä takaa. Heidän huutonsa saivat
erään tasangolla ratsastavan, Hämäläisiä takaa ajamasta paluumatkalla
olevan vihollisparven huomion käännetyksi Heikkiin.
Näytti nyt siltä kuin olisi Heikin ollut aivan mahdoton päästä
pakoon. Mutta hän ei vieläkään heittänyt toivoansa. Yht'äkkiä käänsi
hän ruunansa oikealle ja ratsasti nyt molempien vihollisparvien
välillä, pyrkien päästä viimeksi saapuneen parven äärimmäisen siiven
ohitse, jolloin hänellä olisi ollut tie vapaana vastakkaiseen
metsään. Mutta tämä yritys ei onnistunut hänelle. Hetki hetkeltä
saapui hän lähemmäksi Nokian virtaa, joka tällä kohdalla on
tavattoman raivokas ja pyörteinen. Muuan pieni viidakko vaan enää
eroitti hänet virrasta. Mitä tehdä?
Mitäkö tehdä? Olisiko hänellä viholliset kintulla ollut tilaa ja
tilaisuutta valikoimaan pelastuskeinoja?! Yhtä kyytiä virtaan, se oli
suorin tie -- kuoloon, sanoi hänen järkensä hänelle, eloon, kuiskasi
hänelle toivo. Yksi silmänräpäys vielä ja Hatanpään Heikki katosi
hevosinensa vihollisten keihäiden vinkuessa hänen ympärillänsä Nokian
virran vaahtoaviin pyörteisin.
Hänen ahdistajansa katsoa tuijottelivat ihmetellen hänen jälkeensä
virtaan, jonka pinnalle Heikin ruunan pää kotvasen kuluttua kohosi
ja kohta sen jälkeen selkäkin, jossa yksi keihäs vielä istui kiinni,
vaikka virta oli murtanut siitä varren poikki. Haavoittunut hevonen
koki uida rantaa kohti, surullisesti katsellen siellä seisoviin
vihollisiinsa, ikäänkuin olisi se pyytänyt heiltä apua. Mutta pian
hevosraukan voimat loppuivat ja se upposi veden alle.
"Miestä ei näy ensinkään. -- Johan tuo taisi jäädä pohjaan kuin
koira, joka kivi kaulassa upotetaan" -- virkkoi eräs ratsumiehistä.
"Nokian virralla ei ole tapana luopua kerran saadusta saaliistansa!"
-- sanoi Hieraniemen Paavo ilkeällä naurulla.
Seitsemästoista luku.
Se akka, joka kahden ratsumiehen keralla pienessä veneessä souti yli
Nokian virran ja kohta sen jälkeen toisella veneellä palasi toiselle
rannalle, ei ollut mikään outo henkilö. Se oli tuo ilkeä noita-akka
Taara.
Kun kaikki sotilaat hevosineen lautan ja veneiden avulla olivat
päässeet virran yli, jäi Taara yksin Nokian läntiselle rannalle.
Hän ei jäänyt sinne suotta. Hänellä oli toimitettavana tärkeä toimi,
jonka hän ainoastansa yksinäisyydessä saattoi menestyksellä toimittaa
vieraan silmän näkemättä. Taaran piti noitua turmiota ja häviötä
Hämäläisille, jotka olivat häntä ja hänen taitoansa pilkanneet, ja
onnea ja voittoa kristityille, jotka olivat ottaneet kostaaksensa
hänen loukatun kunniansa. Se ei ollut mikään helppo tehtävä, mutta
Taara oli väkevä noita, eikä hän siis ollenkaan epäillyt onnistuvansa.
Viidakon takana oli paadenmuotoinen kivi. Sen luo meni Taara.
Käytyänsä kolmasti kiven ympäri ja syljettyänsä siihen kymmenen
kertaa, otti hän povestansa noitapussinsa, jossa säilytti
noitakalujansa. Niitä oli jos jonkinlaisia: kotkan kynsiä, käärmeen
pääkalloja, sammakon luurankoja, kolmasti muutetun huoneen seinästä
otettuja puumuruja, koiran kulmahammas y.m. tenhokkaita aineita.
Nämät kaikki latoi hän paadelle ja järjesteli niitä noitumiselle
sopivaan järjestykseen. Millainen tämä järjestys oli, se oli Taaran
salaisuutena. Ylen tärkeä oli, että kukin esine tuli oikealle
paikallensa; siitä riippui noituuden menestys suuressa määrässä.
Saatuansa kaikki noitakalunsa asianmukaiseen reilaan, astui hän
taas kolmasti paaden ympäri, joka käynnillä sylkien kolme kertaa
paadelle. Sen jälkeen alkoi hän mennä haltijoihinsa, kääntyen
vuorotellen auringon nousuun ja laskuun päin ja lukien seuraavat
haltijoihinmenemissanat:
Luontoani nostattelen,
Haastattelen haltijata;
Nouse luontoni lovesta,
Haon alta haltijani,
Kiven alta auttajani,
Sammalista saattajani!
Tule kalma kauhistava
Tuekseni, turvakseni,
Varakseni, voimakseni
Näille töille tehtäville!
Tule mua auttamahan,
Vastuksia voittamahan,
Sotisia sortamahan,
Jotta Hiiet himmeneisi,
Maan kamalat kaippeneisi
Tämän noian noituessa,
Viisaan eukon laatiessa!
Että haltija taikka Kalma näin käskettynä saapuikin Taaran luo, sen
saattoi arvata siitä, että hänen muotonsa muuttui entistänsä hirveän
näköisemmäksi: hänen silmänsä tuijottelivat kamalasti ja hiukset
hänen päässänsä nousivat pystyyn. Sen perästä otti hän lähettääksensä
vieraansa ankaralle kostoretkelle, lukien sille kovalla äänellä
seuraavat manaussanat:
Tuonne ma sinun manoan,
Tuonne käsken ja kehotan,
Suurelle sotakeolle,
Miesten tappotantereelle,
Jossa miehet miekkeleikse,
Tasapäinä tappeleikse!
Siell' on verta juoaksesi,
Lippoaksesi lihoa,
Eikä syöen syömät puutu,
Juomat juoen ei vähene:
Verta siell' on säärivarsi,
Polven korkeus punaista!
Lähe sinne meuhoomahan
Hämeen miestä tappamahan,
Surmaamahan, sortamahan!
Kosta kovin pilkkaajille,
Viisaan noian parjaajille,
Huntupäisten kantamille,
Hämeen emojen pojille!
Mutta kun sinne saapunet,
Sinne saavut että ehdit,
Suojellos sa kristityitä,
Lapsia oudon jumalan,
Ett'ei pää pahoin menisi,
Hivus heistä lankeaisi!
Nämät manaussanat sanottuansa muutti Taara paadelle ladotut
noitakalunsa toiseen järjestykseen ja kutsutti sitte luoksensa
Syöjättären, jonka hän samoin lähetti taistelukentälle Hämeen miehiä
hätyyttämään. Mutta ei hän nytkään vielä ollut tyytyväinen, vaan
manasi luoksensa, kunkin vuorostansa, Hiiden, Lemmon, Kivuttaret ja
kaikki muut onnettomuutta tuottavat pahat olennot, käskien heidänkin
mennä tappelutanterelle Hämäläisiä ahdistamaan ja kristityitä
auttamaan. Hirveä on loukatun noita-akan viha, kova hänen kostonsa!
Sill'aikaa kuin Taara näin noitui, kärsivätkin Hämäläiset kovan
tappion ja joutuivat surman suuhun, mutta tapahtuiko tämä onnettomuus
heille Taaran noitumisen takia, sitä ei ole takaaminen.
Taara olisi kenties kuinka kauvan jatkanut noitumistansa, ell'ei
hevosen korskua ja kavioiden kopinaa yht'äkkiä olisi kuulunut aivan
läheltä. Joutuisasti haalittuansa kallisarvoiset noitakalunsa kokoon
ja pantuansa ne pussiin, jonka taas kätki poveensa, astui hän
muutamia askeleita syrjään, tähystelläksensä, kuka virran rantaa
lähestyvä ratsastaja oli. Pian hän saikin tilaisuutta tarkastella
häntä oikein likeltä, sillä tuokion kuluttua saapui tuo ratsastaja
rannalle ihan samojen pensaiden syrjään, joidenka taakse Taara
äkkiä oli pujahtanut piiloon. Vähän aikaa asiaa arveltuansa, teki
noita-akka mielessänsä sen johtopäätöksen, ett'ei hänen tarvinnut
tuota Hämäläis-talonpojan pukuhun puettua, laihan ja huonon näköisen
konin seljässä ratsastavaa miestä peljätä, jonka jälkeen hän astui
lymypaikastansa miehen luo, tervehtäen häntä: "Hyvää huomenta,
matkamies! Eivät liiat lihat sinun koniasi liioin rasita, eikä
juostessa paina."
"Jos ne sitä rasittaisivat, eihän tämä ratsuni sitte olisikaan
paras juoksija monien kymmenien penikulmien alalla. Vaan näyttäähän
sinussakin löytyvän luita hieman enemmänkin kuin kohtuullista olisi,
mutta lihaa tuskin nimeksikään" -- vastasi ratsastaja.
"Parjalan pajastako olet syntyperää?" -- kysyi Taara suuttuneena.
"Enhän pyydä sinua parjata, akka, kun vaan sanot minulle, mitenkä
päästä virran yli? -- Onko tässä venettä saatavissa?"
"Turhaanpa hevostasi kehuit, jos venettä etsit virran toiselle
puolelle päästäksesi!" -- intti noita.
"Älä puhu mielettömiä, akka, vaan vastaa kysymykseeni!"
"Kelpo ratsastaja ei milloinkaan neuvotonna ole jäänyt tämän virran
rannalle! Kahlasipa tästä tänä aamunakin kelpo mies virran yli!"
"Pidätkö minua mielettömänä, ettäs minulle mahdottomia uskottelet?"
"Ellet usko, ole uskomatta, ellet lähde virtaa vuovaamaan, jääös
tälle rannalle, sillä kaikki veneet ovat tuojia puolella! Mutta eihän
sinulla kiirettä taida ollakkaan, eikä tärkeitä toimia käsitettävinä?"
"On, minun on kova kiire!"
"Mihin? Surmalaanko suurukselle tai Manalan muorin pitoihin?"
"Mitäpä se seikka sinuun koskee?"
"Eipä koske ensinkään, mutta jotakin sanoiksi sanellaan kahden kesken
tässä ollessamme!"
Mies loi uudelleen silmänsä virran vastakkaiselle rannalle ja kirosi,
nähtyänsä lautan ja veneet siellä, niitä, jotka olivat soutaneet ne
sinne.
"Miksikä heitä kiroot, kun et tunne, kutka ovat?" -- intti Taara.
"Tuntisitko sinä heitä?"
"Miks'en tuntisi? Hämäläiset sousivat, sousivat myös kristitytkin."
Outo mies katsoi tarkkaavalla epäluulolla Taaraan.
"Sekavia sa sammaltelet, akka! Sinuhun ei ole luottamista eikä
puhettasi uskomista."
"En ole luottamustasi pyytänytkään ja sanojani uskomatta saatat olla.
Kunnon mies luottaa itseensä eikä tuhlaa aikaansa toisilta neuvoa
kysymällä. Mutta sinäpä näytätkin olevan oikein saamaton nuhjus!" --
tiuskasi Taara.
"Pidä kitasi, akka, äläkä minua suututa!"
Mies nousi hevosensa seljästä ja käveli kärsimättömästi edestakaisin.
"Tunnin kun noin ahkerasti astelet, olet kulkenut lähes penikulman ja
Nokian virta on jäänyt kauas selkäsi taakse!" -- ilveili Taara.
Tätä kokkapuhetta mies tuskin kuuli, sillä kaikki hänen huomionsa
oli kiintynyt muutamiin ratsastajiin, jotka vastakkaista virran
äyrästä myöten ratsastivat lautan luo, jolla heidän nähtävästi oli
aikomus tulla virran yli, niinkuin tosiaan tulivatkin. Ensimmäinen
heistä, joka talutti ratsuansa rannalle, oli Hieraniemen Paavo. Hänen
luoksensa astui outo mies ja kysyi: "Kaiketi hinataan tämä lautta
jälleen takaisin toiselle rannalle?"