oli kiivennyt ylös kivelle. Siinä seisoi loihtija nyt hänen
sivullansa kiven huipulla. Oikeassa kädessä oli hänellä joutsi,
vasemmassa pitkä miekka. Vasamakimppu killui oljista punottuun
köyteen kiinnitettynä hänen kaulassansa, Korven Kelo oli kamalan
näköinen. Hän oli avopäin ja tuuli liehutti hänen karkeita hiuksiaan
ja pitkää partaansa. Hänen päivettyneet, laihtuneet kasvonsa olivat
tavallista vaaleammat, haaveksiva, kammoksuttava vihan ja raivon tuli
paloi hänen silmissänsä ja vaahto tuprusi hänen suustansa, vaikka hän
painoi huulensa umpeen. Nurina taukosi heti sotajoukossa ja kaikki
seisoivat paikallansa ikäänkuin maahan kiinni naulattuina. Kaikki
pelkäsivät, kaikki olivat kauhistuksissaan. Totisena, peloittavana
vihan jumalan kuvana seisoi mahdikas ennustaja kiven huipulla. Ei
löytynyt ainoatakaan, joka tällä hetkellä olisi epäillyt, että
Hämäläisten kohtalot kokonaan olivat Korven Kelon vallassa: hänen
sanoistansa riippui, saavutettaisiinko voitto vaiko turmioon
jouduttaisiin.
Loihtija avasi suunsa, hän aikoi puhua. Mutta ääni petti; hänen
ruumiinsa rupesi vapisemaan. Kohta teki hän uuden ponnistuksen ja
hänen huuliltansa läksi nyt äärettömän raikea ja kimakka huuto,
huuto, joka puoleksi oli vihan, puoleksi valituksen huuto. Kukkulat
ja metsät toistivat tämän kamalan huudon, jonka kauhistuttava voima
siten kasvoi toista verta suuremmaksi. Kuolon hiljaisuus vallitsi
kaiun vaiettua Hämäläisissä, joidenka suonissa veri oli jäätyä
kauhusta; muutamat lankesivat polvillensa maahan. Kaikki odottivat
jännitetyllä mielellä mitä loihtija oli sanova. Mutta hän ei puhunut,
vaan korotti kotvasen kuluttua toisen ja sitte vielä kolmannen
entisiä kolkomman huudon. Sen jälkeen, kun kauhu läsnä-olijoissa oli
nousut korkeimmillensa, luki hän sekavan loihturunon, jossa hän,
päättäen niistä sanoista, jotka hän lausui selvällä äänellä, puhui
jumalien vihasta ja parjasi kristittyjen lasten pelastajia sekä
kotimaansa pettäjiä. Päästyänsä loihturunonsa päähän kurotti hän
kätensä taivasta kohden ja huusi korkealla äänellä:
"Voi häpeää ikuista, poistamatonta, että Hämäläiset pelkäävät!" Hänen
kätensä putosivat hermottomina alas, mutta vaan vähäksi ajaksi, jonka
jälkeen hän ojensi miekkansa erästä sotajoukon vasemmalla siivellä
seisovaa miestä kohtaan ja huudahti, katsoen synkästi häneen: "Sinä
Niemelä, jonka talon kynnyksiä Vesijärven aallot huuhtovat, astu
syrjään, astu lähemmäksi!"
Mies, jolle Korven Kelo puhui nämät sanat, oli keski-ikäinen,
siistiin sota-asuun puettu talonpoika. Paitsi aseitaan kantoi
hän eväskonttia selässään, jotta näytti siltä kuin olisi hän
valmistainnut matkaan. Kuultuansa loihtijan sanat vaaleni hän, vaan
ei liikahtanut paikaltansa.
Korven Kelon kasvot synkistyivät yhä enemmän ja hänen pyörivät
silmänsä paloivat kuopissaan kuin kekäleet. "Astu syrjään, astu
lähemmäksi Niemelä!" -- huusi hän peloittavalla äänellä.
Mies, joka selässään kantoi eväskonttia, vaaleni yhä enemmän ja
katsoi levottomasti ympärillensä ikäänkuin hän olisi mielinyt paeta.
Joukko talonpoikia saarsi hänet samalla ja vaativat häntä, uhaten
aseillansa, tottelemaan loihtijan käskyä. Vapisevana astui mies
keskelle siitä aukkoa, joka eroitti Hämeen soturit siitä kivestä,
jonka päässä loihtija seisoi. Hän katsoi pelvolla loihtijaan.
Korven Kelo laski miekkansa kivelle ja irroitettuansa yhden vasaman
vasamakimpusta jännitti hän joutsensa ja sovitti vasaman joutsen
uuraan. Sen teki hän verkkaan ja levollisesti. Hiljaisuus yltympäri
oli täydellinen. Sitä häiritsi yksin tuulen hiljainen sohina lähinnä
seisovien puitten latvoissa.
Loihtija tämän hiljaisuuden vihdoin katkaisi, puhuen Niemelän
isännälle seuraavat sanat: "Sinä olet kansasi hylky, Niemelä,
ja synnyinmaasi häväistys! Sinä olet yllyttänyt meidän miehiä
eripuraisuuteen, ja äsken kuulin sinun sanovan, että se on viisain
mies, joka korjaa luunsa niin kauaksi kuin mahdollista kristittyjen
tieltä. Oletkin ihkaten valmis lähtemään käpälämäkeen. Mutta
lähdöstäsi sinne ei kuitenkaan tällä kerralla tule mitään, vaan
sen sijaan saat lähteä Tuonelaan kertomaan isillemme, että heidän
poikansa aikovat puolustaa maatansa ja vapauttansa kuolohon asti!
Hylkiönä lähdet Manalaan, hylkiönä he sinun upottakoot Tuonelan
jokeen! Kirous muistollesi, kirous jokaiselle askeleelle, jonka olet
astunut, kirous äidille, joka sinun synnytti, kirous huoneelle, joka
antoi sinulle suojaa, kirous pellolle, jossa kasvoi leipäsi!"
Niemelä seisoi kuin kivettyneenä kuunnellessan tuomiotaan ja sitä
seuraavaa kauheaa kirousta. "Armoa!" oli ainoa sana, jonka hän
loihtijan vaiettua langeten polvillensa sai puserretuksi huuliltansa.
Mutta Korven Kelo ei ollut häntä kuulevinaan, vaan tähtäsi
kylmäverisesti joustaan. Jo painoi hän sormillaan liipasinta, joutsen
jänne helähti, vasama lensi vinkuen halki ilman ja maahan vaipui
Niemelän isäntä verihinsä puhki ammutulla sydämellä pienimmättäkään
valitushuudotta.
Pelko ja kauhistus valtasi kaikkein läsnä olevain Hämäläisten mielet.
Äänettöminä he seisoivat kaikki, tuskin tohtien hengittää. Loihtija
katsoi heihin pitkän ajan kipenöitsevin silmin.
Vihdoin puhui hän verkkaan: "Näittehän, ystäväni, että minulla
jousta tähtäessäni on tarkka silmä! Niin monta kuin on minulla
vasamaa tässä, niin monta ihmissydäntä voihin ampua puhki. Mutta
pyhät jumalat ja loukattujen esi-isiemme haahmot ovat nyt sovitetut
ja otaksukaamme, ett'ei meidän joukossamme enää ole ketään, joka
taistelutta haluaisi jättää synninmaansa vihollisten tallattavaksi!"
Tämän sanottuansa kääntyi hän Hatanpään Heikkiin, joka yhä seisoi
hänen vieressänsä, ja mitteli häntä tuimilla silmäyksillä.
Kotvasen häneen näin katsottuansa, töyttäsi loihtija Heikkiä
nyrkillänsä vasten rintaa ja ärjäsi: "Älä nuhjustele, mies, vaan
joudu päällikkönä järjestämään miestemme rivejä sotarintaan, sillä
pian ovat viholliset täällä! Sinuun me luotamme! Minä jään tähän
tähystelemään, mieliikö joku vielä häväistä Hämäläisten nimeä!"
Vähällä oli, ett'ei Heikki pudonnut päistikkaa kiveltä alas, niin
ankaran täräyksen oli loihtija antanut hänelle. Vähemmän ketterälle
miehelle olisi varmaan niin käynyt, mutta suuren nopsuutensa avulla
onnistui hänen päästä jalat edellä maahan. Mutta tästä jyrkästä
kohtelusta hän ei kuitenkaan suuttunut loihtijaan. Päin vastoin loi
hän häneen kiitollisen katseen, sillä hän hyvin tajusi, ett'ei kukaan
muu kuin Korven Kelo olisi voinut hillitä tyytymättömiä ja saada
heitä päälliköitänsä tottelemaan.
Neuvoteltuansa Tavelan kanssa riensi Hatanpään Heikki järjestämään
Hämeen sotureita, joita into puolustaa kotimaata ja luottamus
voittoon uudestaan elähytti, tappelujärjestykseen. Hän jakoi heidät
useampiin joukkoihin, joita hän asetti eri paikkoihin, neuvoen
kunkin joukon miehiä, mitenkä heidän vihollisten saavuttua tuli
käyttäidä. Parhaimmat joutsimiehet sijoitti hän metsään, lähelle sen
Tammerkosken-puolista rantaa, kieltäen heitä ampumasta, ennenkuin
viholliset olivat tulleet niin lähelle, että jokainen ammuttu vasama
voisi kipeästi sattua tähdättyyn pilkkaan. Jott'eivät viholliset
pääsisi tunkeumaan metsään, kaadettiin puita ja tehtiin murroksia
pitkin metsän rantaa ja teiden aukkoihin.
Jylhän ja peloittavan näköisenä kiven huipulta katsottuansa
näitä valmistustöitä, kapusi Korven Kelo kiveltä alas ja meni
metsänrannalle, missä hän tapasi Hatanpään Heikin. Päätänsä
nyykähyttämällä osoitettuansa Heikille, että hän hyväksyi hänen
toimensa, asettui loihtija tien syrjään murroksen taakse, aivan
siihen paikkaan, missä arveltiin vihollisten tekevän ensimäisen
rynnäkkönsä.
Samalla hetkellä, kun Hämäläiset saivat etuvarustuksensa valmiiksi,
ilmoitti heleä ja kirkas aamurusko taivaan itäisellä rannalla päivän
tuloa ja auringon nousemista. Kaikkein silmät olivat käännetyt
sinne päin ja kun auringon kirkkaasti kiiltävä pallo, puiden
latvojen yli kohotessansa, ensimäisillä säteillään kultasi metsät
ja nurmet, näkivät Hämäläiset kristityn armeijan ensimäisen osaston
vastakkaisesta metsästä ulos tasangolle hyvässä järjestyksessä
ratsastavan, niinkuin sotaan tottuneet ratsastajat ainakin. Kultaisen
ritarin teräspuku kiiltää kimalteli auringon valossa niin kirkkaasti,
että kaukaa, katsoja olisi voinut luulla tulisien, kiemuroitsevien
liekkien häntä ympäröivän. Hän ratsasti joukon eturinnassa ja
hänen sivullansa hänen toverinsa munkki, pitkä miekka kädessä.
Viimemainittu kantoi kaappunsa alla vahvasta rautalangasta punottua
haarniskaa ja hänellä oli teräksinen kypäri päässä. Toinen ja kolmas
osasto seurasi kohta ensimäistä siinä järjestyksessä, jonka kultainen
ritari edeltäpäin oli määrännyt.
Kultainen ritari antoi nyt käskyn hetkeksi pysähtyä, jonka jälkeen
hän ratsasti kahden jälkimäisen osaston luo ja järjesteli niihin
kuuluvat ratsumiehet sotarintaan. Kun tämä oli tehty, palasi hän
entiselle paikallensa ja komensi täyttä laukkaa eteenpäin.
Kun Hämäläiset Hatanpään Heikin käskystä murrosten eteen taajoihin
riveihin olivat pystyttäneet pieniä kuusia, jotka tasangolta
tulijoille näyttivät luonnolliselta nuorikko-kuusikolta, niin eivät
pyhän haudan ritari ja hänen ratsuväkensä ollenkaan huomanneetkaan
heidän etuvarustuksiansa, ennenkuin olivat aivan lähellä niitä.
Muuten ei ollut siinä ainoatakaan Hämäläistä näkyvissä, he kun
piilivät puiden taakse kyyristyneinä, sen ohessa tarkoin noudattaen
päällikköjen heille antamaa käskyä olla sanaakaan toisillensa
hiiskumatta.
Kun Tuomas piispan ratsumiehet olivat niin lähellä, että jotkut
heidän hevosistansa jo olivat heittäneet kumoon muutamia noista
maahan pystytetyistä kuusista, laukaisivat Hämäläiset joutsensa,
mutta kun ratsumiehet olivat varustetut rintahaarniskoilla ja
rautaisilla kypärillä, niin eivät vasamat tehneet suurempaa tuhoa
heidän riveissään, kuin että muutamia miehiä haavoitettiin.
"Tuhat tulimaista!" -- huudahti munkille kultainen ritari, jonka
teräksistä sotapukua vastaan vasamain rautaiset kärjet taittuivat
kuin kaislan korret -- "noiden talonpoikalurjusten päälliköt ovat
viisaammat, kuin heidän luulinkaan olevan! Piilevätpä peijakkaat
murroksien takana metsässä kuin ketun pennut luolissaan! No -- onhan
tuota tuollaista joskus ennen nähty ja onpa tässä tieto tiettävässä,
mitä tehdä ja miten käyttäidä! Kautta suojeluspyhäini! Nuo konnat
eivät säästä vasamiansa, kun jo ampuivat toisen kerran! -- Alku on
hyvä, mutta lopussa kiitos seisoo. Rientäkää, pyhä veli, pitkin
rivejämme, sanomaan miehillemme, että he mitä pikemmin peräytykööt
tasangon vastakkaiselle puolelle! Samoin tehkää te, herra ritari! Hoi
torvensoittajat! Torvet joutuisasti huulillenne! Nyt peräydymme!"
Ratsumiehet, jotka olivat kahdella päällä, oliko nouseminen alas
hevosten seljästä ja jalan käyminen rynnäkölle, kun hevosten oli
mahdoton päästä edemmäksi, saivat nyt käskyn kiiruusti peräytyä.
Ankaran vasamasateen kestäessä he sen tekijätkin, mutta useampien
ratsut olivat niin pahoin haavoitetut, että ainoastaan vaivoin
jaksoivat kantaa ratsastajiansa.
Ääretön ilo ja ihastus valloitti Hämäläisten sydämet kun he näkivät
Tuomas piispan huovien pakenevan. Pitäen itseänsä voittajina nostivat
he korkean riemuhuudon. Kiivaimmat heistä ryntäsivät murroksien yli
tasangolle ja lähtivät huoveja ajamaan takaa. Toiset, jotka eivät
tahtoneen olla heitä huonommat, seurasivat heitä huutaen ja kiljuen
ilosta. Päällikköjen sanoja ja käskyjä ei enää kuunneltu eikä kuultu.
Tässä tavattomassa hälinässä ja melskeessä olikin vaikea, milt'ei
mahdoton noiden raikkaiden voitonhuutojen kautta eroittaa yksityisten
ääniä.
Hatanpään Heikki ja Tavela olivat kovin tuskissaan. Huutamalla
ja viittamalla he kokivat pidättää kansalaisiansa peräytyviä
ratsujoukkoja takaa-ajamasta, mutta turhaan raukesivat kaikki
heidän ponnistuksensa. Helposti saavutetun voiton synnyttämä into
oli vallannut Hämäläisten mielet siihen määrään, ett'ei mikään
ihmisellinen voima enää voinut sitä hillitä. Suureksi onneksi
saattoivat päälliköt lukea sen, että saivat noin pari sataa
järkevimmistä talonpojista pysähtymään murroksien taakse.
Nämät heitti Hatanpään Heikki Tavelan komennettaviksi ja riensi,
astuttuansa ratsunsa selkään, ulos tasangolle koettaaksensa, jos
mahdollista, saada miehiänsä pysähtymään taikka muussa tapauksessa
taistellaksensa heidän etumaisessa rivissänsä. Heikki oli alusta
alkaen tajunnut pyhän haudan ritarin kavalan sotajuonen, kun tämä
joukollensa oli antanut peräytymis-käskyn, ja ymmärtänyt, ett'ei hän
sillä muuta tarkoittanut, kuin että saisi Hämäläiset viekotelluiksi
piilopaikoistansa metsästä ulos aukealle tasangolle. Hyvin hän
aavisti, mikä käännös taistelussa pian oli tapahtuva.
Korven Kelokin oli käsittänyt asian oikean laidan ja hänkin oli
synkkämielisenä ja suuttuneena lähtenyt vihollisia takaa ajavien
kansalaistensa perässä, saadaksensa heitä pysähtymään ja palajamaan
takaisin. Mutta voittoisat Hämäläiset eivät tällä kertaa kuunnelleet
mahtavan loihtijansa sanoja eivätkä ottaneet hänen huutojansa
korviinsa.
Aina etäämmälle ja etäämmälle pakenivat kristittyjen huovit ja
yhä kauemmaksi ajoivat onnettomassa innossansa Hämeen vapauden
sankarit heitä takaa. Mutta ehdittyänsä vastakkaisen metsän rannalle
käänsivät ratsumiehet äkkiarvaamatta ratsunsa ja ratsastivat täyttä
laukkaa keihäät tanassa ja miekat paljastettuina Hämeen miehiä
vastaan. Samalla kaikui torvien toitotus metsästä ja kultaisen
ritarin komentaman armeijan kolmannen ja neljännen osaston sotilaat
nelistivät taistelutantereelle kumppaneitansa auttamaan eli,
oikeimmin sanottu, kumppaniensa verityöhön ottamaan osaa.
Hämäläisten ilo ja into muuttuivat ikäänkuin salaman iskulta
kauhuksi ja hämmästykseksi. Tämä hämmästyksen tunne pääsi heissä
vielä suurempaan valtaan, kun metsästä taas uudestaan kuului torvien
toitotusta ja viides osasto kristityitä sotilaita ratsasti esiin,
sekin ottaaksensa osaa taisteluun.
Mutta jo oli kristittyjen ensimäinen rivi hyökännyt Hämäläisten
kimppuun. Keihään lävistämänä kaatui siinä nyt moni kelpo mies,
ennenkuin tuskin oli ehtinyt valmistautua puolustamaan itseänsä.
Suurin oli veren vuodatus siinä, missä kultainen ritari ratsasti
esiin; hänen ritari-peitsensä kaasi miehiä kuin kuolon enkelin kalpa.
Pahaksi onneksi eivät Hämäläiset ensinkään olleet
sotaisessa järjestyksessä. Heidän epäjärjestyksensä teki heidän
puolustustoimensa kahta vertaa vaikeammaksi. Onnettomuuden lisäksi
olivat he kiireessään jättäneet pisto- ja heittoaseensa leiriin ja
ani harva heistä ehti joutsestansa sinkahuttamaan useamman kuin yhden
nuolen kristityitä vastaan, ennenkuin nämät jo niin läheltä kävivät
heidän kimppuunsa, että enää oli mahdoton ampua.
Hämäläiset tosin olivat Tuomas piispan sotilaita monenkertaisesti
lukuisammat, mutta tämä heidän monilukuisuutensa oli heidän näin
järjestämättöminä ollessa heille pikemmin haitaksi kuin hyödyksi
sen tähden, että ylen suuri väentungos esti heidän liikunnoitaan.
Kultainen ritari hylkäsi peitsensä ja sivalteli pitkällä miekallansa
sillä entistä suurempaa tuhoa tehden. Muut ritarit ja sotilaat
seurasivat hänen esimerkkiänsä. Joka hetki kaatui Hämäläisiä
joukottain verihinsä.
Hatanpään Heikki pani kaiken mielenpontensa alttiiksi saadaksensa
jonkinmoista järjestystä aikaan kansalaistensa joukossa. Urhokkaana
päällikkönä taistellen heidän rintamassansa koki hän sen ohessa
neuvoa ja ohjata heitä, aina ratsastaen sinne, missä kahakka oli
ankarin. Että Hämäläiset asettuisivat riveihin ja taistellessaan
niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista peräytyisivät
etuvarustuksiensa taakse, oli se suunnitelma, jota noudattamaan hän
koki saattaa heitä.
Heikin silmät hakivat jännitetyllä tarkkuudella vihollisten parvessa
Hieraniemen Paavoa, mutta Paavo ei ollut taistelussa saapuvilla.
Kultainen ritari oli asettanut hänet varaosastoon, jyrkästi kieltäen
häntä käskyä saamatta asemastansa luopumasta. Mistä syystä ritari
näin oli tehnyt, sitä ei tiedetä, mutta ehkä hän piti häväistyksenä
taistella sellaisen miehen kanssa samalla tappelukentällä.
Korven Kelo ei ollut sankarikunnossa Hatanpään Heikkiä huonompi.
Hänen muotonsa ja hänen lyöntinsä nostattivat hirmua kristityissä.
Hän piti pitkää miekkaansa molemmin käsin ja antoi sillä niin kovia
iskuja, että tuossa mies ratsuineen päivineen kaatui maahan. Surmansa
saaneen kumppalit kokivat, tämän nähtyänsä, välttää loihtijaa.
Korven Kelonkin mielestä oli järjestyksessä murroksien taakse
peräytyminen toistaseksi paras keino Hämäläisille. Mutta varsin
mahdoton oli nyt enää saada järjestystä aikaan. Hämäläisten
peräytyminen muuttuikin pian silmittömimmäksi paoksi. Kukin kiiruhti
ensimäisenä ehtiäksensä etuvarustuksien taakse suojaan. Niiden
luona syntyi ääretön hälinä ja tungos. Väkevämpi tallasi heikompaa
jalkainsa alle. Kristityt, joita Hatanpään Heikin, Korven Kelon ja
muutamien muiden uskaliaimpain urhous ei voinut pidättää, olivat
ihan kintuilla. Pakenevat saivat niidenkin järjestyksen häirityksi,
jotka ukko Tavelan komennolla olivat jääneet murroksia suojelemaan.
Näiden oli nyt tungoksen tähden mahdoton käyttää Joutsiansa ja muut
aseet siinä eivät olleet heille miksikään hyödyksi, kun elävä muuri
Hämäläisiä eroitti heitä vihollisista. Hämäläisten päälliköt olivat
epätoivon vaiheilla. Kaikki näytti olevan hukassa.
Ne, jotka olivat päässeet murroksien toiselle puolelle, eivät
vieläkään la'anneet pakenemasta, vaan työnsivät miten koivet kestivät
halki metsän mäen rinnettä myöten ylös. Mutta siellä ratsasti
heitä vastaan ratsulla, jonka laitoja myöten vesi valui alas, eräs
oudonmuotoiseen sota-asuun puettu mies, heiluttaen miekkaansa päänsä
ylitse. Samoin kuin hevosensa oli mies itsekin märkä kaulasta
kantapäihin asti.
Kuudestoista luku.
Mistä ja mitä tietä oli tämä outo tullut?
Sinä hetkenä, jona kristityt tekivät ensimmäisen rynnäkkönsä
Hämäläisten etuvarustuksia vastaan, sama mies ratsasti Nokian virran
vastakkaista äyrästä myöten alas rannalle, jossa pysähtyi ja loi
katseensa virran toiselle rannalle. Kotvasen näin katseltuansa alkoi
hän huutaa ja viitata kädellänsä. Mutta virran tuolla puolella ei
ollut ketään häntä kuulemassa ja näkemässä. Kaikki Hämäläisten
vartijat olivat vetäytyneet pois, kun tiedettiin, ett'ei tältä
taholta mitään vaaraa ollut uhkaamassa.
Huomattuansa että hän turhaan huusi ja viittasi, nousi mies hevosensa
seljästä ja rupesi käymään pitkin virran reunaa, silminnähtävästi
etsien venettä. Mutta kun sellaista ei ollut saatavissa, palasi
hän ratsunsa luokse, jonka kaulaa hän silitteli, puhutellen sitä
ystävällisesti niinkuin hyvää toveria. Tämä hänen ratsunsa ei ollut
eritoten kookas, mutta hyvin virkun ja vahvan näköinen. Noustuansa
taas satulaan, johon hän sitoi aseensa kiinni, silmäili mies vielä
kotvasen aikaa virtaa, jonka jälkeen päättäväisesti ohjasi ratsunsa
siihen. Tämä uhkarohkea yritys ei liene ollut ensimmäinen laatuansa
hänelle, päättäen siitä lujasta vakavuudesta, jolla hän menetteli. Ne
paikat, joissa virran pyörre oli ankarin, vältti hän visusti ja kulki
niin paljon kuin mahdollista oli suvantoja myöten. Säästääksensä
hevosensa voimia ui hän suurimman osan matkaa sen vieressä, pitäen
suitset toisessa kädessään. Mutta viisas eläin ei liioin suitsilla
ohjaamista kaivannut, se kun näytti ymmärtäneen erottaa virtapaikat
suvannoista yhtä hyvin kuin isäntänsäkin. Leveä oli virta, mutta
voimakas oli hevonen ja voimakas oli sen isäntä. Mutta hyvin väsyneet
olivat molemmat, kun onnellisesti ehtivät toiselle rannalle. Mies
istuutui kedolle levähtämään, hevonen korskui ja pudisteli märkää
ruumistansa.
Melske tappelusta kuului sinne saakka. Outo ratsastaja kuunteli
sitä tarkkuudella ja levottomuudella. Siksi kun oli levännyt että
taas hengitti vakaasti ja tasaisesti, nousi hän nurmelta ja astui
hevosensa luo. Saatuansa aseensa irti satulasta, hyppäsi hän selkään
ja ratsasti vahvaa vauhtia äyrään rinnettä myöten ylös. Päästyänsä
kummulle, näki hän puiden välitse taistelutantereen. Hän pysähtyi
katselemaan taistelevia. Tajuttuansa mitenkä asiain oli laita,
töytäsi hän taas eteenpäin. Huutaen ja miekkaansa päänsä päällitse
heiluttaen tuli hän pakeneville Hämäläisille vastaan.
Hän huusi: "Hoi Hämäläiset! Mie tuon teill' terveisii Karjalaisilt'!
Hyö ovat pahanpäiväisest' piesseet Tuomas piispaa ja hänen väkeään!
Olisiako työ Hämäläiset huonommat? Eipä mittää! Tapella täss' pittää
miesvoimaisest' ja voittaa pittää!"
Kun pakenevat Hämäläiset kuulivat tämän huudon, pysähtyivät he
paikalla. Nuo sanat "Karjalainen", "Karjalaiset" menivät miehestä
mieheen. Pian kaikui halki kaiken Hämäläisten joukon raikkaana
huutona: "Karjalaiset ovat täällä!"
Usein on yksi ainoa sana, yksi ainoa huuto suurien, koko
kansakuntia koskevien tapausten päätettävissä ollessa vaikuttanut
eriskummallisella tavalla jommankumman riitaveljen joko onneksi
taikka onnettomuudeksi. Niinpä nytkin tuo ainoa sana "Karjalaiset"
kerrassaan poisti Hämäläisten rinnoista kaikki hämmästyksen
ja pelvon tunteet ja sai heidän sydämensä uudestaan sykkimään
toivosta ja rohkeudesta. Niinkuin noitumalla muuttui heidän
äskeinen levottomuutensa ja arkuutensa lujaksi luottamukseksi ja
pelottomuudeksi; noista hätäilevistä pakolaisista tuli yht'äkkiä
järkevästi miettiviä sotureita. Helppo oli heidän nyt komennottakin
järjestäytyä riveihin, käskemättäkin asettua asianmukaiseen
sotarintaan. Kaikki pelko oli poissa.
Hämmästyksekseen huomasivat kristityt tämän äkkinäisen muutoksen.
Hekin kuulivat tuon huudon Karjalaisesta ja hekin kuulivat että suuri
joukko Karjalaisia oli saapunut Hämäläisten avuksi, ja tämä luulo
lannistutti melkoisessa määrässä heidän entistä uskaliaisuuttansa.
Taistelu tuli tasapainoon, voitto, jonka kristityt jo olivat pitäneet
varmana osanansa, alkoi vähitellen kallistua Hämäläisten puolelle,
etenkin kun väsymys rupesi rasittamaan ensinmainittuja, joita ukko
Tavelan väki Hämäläisten eturivinä nyt ahdisti suurella raivolla ja
urhoollisuudella. Karjalainenkin oli tunkeutunut esiin Hämäläisten
rintamaan ja iskuistaan tunnettiin hän heti Hatanpään Heikin ja
Korven Kelon vertaiseksi.
Pyhän haudan ritari koetti elähyttää sotilaittensa intoa
esimerkillänsä ja sanoillansa, käyttäen ahkerasti niitä
suomenkielisiä lauseita, joita hän matkallansa oli oppinut. Tämä
hänen taitonsa Suomen kielessä ei suinkaan ollut suuri, vaan
päinvastoin hyvinkin vähäinen. "Älkää peljätkö", "Pyhän neitsyn
nimeen", "tuhat tulimaista", "pitkä kuin nälkävuosi" ynnä muutamia
muita lauseita -- siinä oli kaikki. -- Mutta näitä lauseita hän
käytti sitä ahkerammin.
Toiset ritarit eivät osoittaneet vähempää rohkeutta. Pelottomasti
he ratsastivat vihollisparvien keskelle, sortaen maahan mitä vaan
sattui eteen. Mutta siinä missä yksi Hämäläinen kaatui oli toisia
kohta sijassa, jotka välttäen ritarien miekkojen iskuja hätyyttivät
heitä keihäillään. Kristityt ratsumiehetkin kunnostuttivat itseänsä
kiitettävällä tavalla. Miehuus oli molemmin puolin yksiväkinen, mutta
muistettava on että kristityt olivat Hämäläisiä monenkertaisesti
harvalukuisemmat. Paetessaan olivat viimemainitut tallanneet ja
murtaneet alas tehdyt varustuksensa, jotta heillä niistä ei enää
ollut hyötyä eikä kristityille sanottavaa haittaa.
"Kultainen ritari" lähetti varaosastollekin käskyn rientämään
taisteluun, pitäen sitä luuloa, että jo paljas sen etäältä kajahtava
torventoitotus säikähdyttäisi Hämäläisiä. Nämät tosin siitä ensi
alussa hieman hämmästyivätkin, mutta nähtyänsä kuinka vähälukuinen
kristityille avuksi rientävä ratsujoukko oli, tyyntyivät he taas
kokonaan.