pitää meidän jakaa sotajoukkomme kuuteen ryhmään eli osastoon --
oikeastaan pitäisi heidän kasvattaa porsaitansa niin, ett'ei niissä
löytyisi ensinkään luita; nuo luukolot vaan tyhjänpäiväisesti
lisäävät painoa, eikä niistä kumminkaan ole ruumiille ravinnoksi,
kun kristityn ihmisen hampaat niihin eivät pysty -- kukin yhden
ritarin johtamaan. Näistä ryhmistä käyvät kolme ensimäistä yht'aikaa
rynnäkölle ja pitää kullakin näiden kolmen ryhmän johtaja-ritarilla
olla toinen ritari apuna eli alapäällikkönä. Kun nämät osastot
ovat päässeet vihollisten kimppuun ja lyöneet mäsäksi heidän
ensimäiset rivinsä, niin toitottavat neljännen ja viidennen osaston
torvensoittajat yht'aikaa torvihinsa ja niihin osastoihin kuuluvat
sotilaat nostavat hirmuisen sotahuudon, jonka jälkeen täyttä
laukkaa hyökkäävät vihollisten kimppuun. Kymmenes ritareista, joka
kantaa Vapahtajan ja neitsyt Maarian pyhillä kuvilla varustettua
sotalippuamme, ratsastaa heidän ensimäisessä rivissänsä. (Otettuansa
nahkaisesta leilistänsä aika siemauksen, jatkoi ritari:) Nyt ovat
viholliset jo niin kovin pelästyksissään, että puolustustoimi
heiltä käy sangen huonosti, mutta kun kuudennen eli varaosaston
torvensoittajat samassa etäämmältä torvillansa toitottavat, niin
joutuvat he, luullen ryntääjäin sotajoukkoa viittä vertaa suuremmaksi
kuin se on, niin kovin hämillensä, ett'eivät enää vastarintaa
ollenkaan ajattelekkaan, vaan pötkivät pakoon mitä suinkin koivet
kestävät. Poistaaksensa heistä viimeisetkin tähteet järjellistä
ajattelukykyä, nostavat nyt meidän sotilaat, kaikki yht'aikaa,
uudestaan raikkaan sotahuudon, jolloin toisen, kolmannen, neljännen
ja kuudennen eli varaosaston miehet lähtevät kaikkialle vihollisia
ajamaan takaa, mutta ensimäinen ja viides osasto jäävät varaväkenä
tappelutantereelle. Jos yksityiset viholliset, taikka suuremmat
joukkiot heistä heittävät aseensa maahan ja pyytävät armoa, niin on
jokaisen kristityn sotilaan velvollisuus suostua tällaiseen pyyntöön,
sillä minusta on se suurimman raakuuden tunnusmerkkinä pidettävä,
jos joku paljaasta veren vuodattamisen himosta surmaa aseettomia
ihmisiä. Jokaisen osaston päälliköt pitäkööt huolta siitä, etteivät
heidän miehensä loukkaa kristillisyyden sääntöjä. Päälliköille tämä
tällainen toimi ei ole helppo ja harvoin se täydellisesti onnistuu
-- sen tiedän hyvin kyllä omasta kokemuksestani, mutta omasta
kokemuksestani tiedän myös, että kelpo ritarin on jälestäpäin hyvä
olla tietäessään siinä parastansa koettaneensa!"
Ritarin kaula oli hänen näitä puhuessaan taas kuivunut. Sitä
vähäsen kastaaksensa nosti hän uudestaan nahkapullon huulillensa.
Ottamastansa siemauksesta virkistyneenä, kohotti hän jälleen
äänensä ja lausui: "Kertomaani rynnäkköjärjestystä noudattamalla
olen monessa taistelussa monilukuisempia uskottomia vastaan päässyt
voittajaksi. Itse Damaskon sulttaanin suurivisirin Abdullan, joka oli
taitavimpia sotapäälliköitä mitä uskottomilla milloinkaan on ollut,
sain kerran tähän tapaan järjestetyn sotarintani kautta niin hämille
että hän suurella miestappiolla läksi käpälämäkeen, vaikka hänellä
oli kymmenen tuhatta miestä tappelussa, minulla ainoastaan kaksi
tuhatta. Kautta pyhän ristin! Se oli loistavimpia voittoja, mitä
milloinkaan on saatu Saraceneista! Mutta tulipa minulle sen kautta
runsaita palkinnoltakin osaksi. Muun muassa lahjoitti Ranskan jalo
kuningas Lutvikki, saatuansa kuulla tästä voitostani kerrottavan,
minulle kaksi talenttia kullassa ja toimitti erityisen lähetystön
tuomaan näitä rahoja Akkonin kaupunkiin, jossa siihen aikaan pidin
pääkortteria. Samalla lähetyskunnalla oli mukanaan kuninkaan
omakätisesti minulle kirjoittama kirje, jossa hän mitä innokkaimmilla
sanoilla pyysi minua tulemaan hänen luoksensa."
Kultainen ritari katsoi tarkastellen ympärillensä,
huomataksensa minkä vaikutuksen kertomus hänen keksimästänsä
rynnäkkö-järjestyksestä oli tehnyt neuvottelussa läsnäoleviin. Mutta
nämät siitä eivät sanaakaan hiiskuneet, kun pitivät päällikkönsä
älyä ja taitoa sota-asioissa niin ylenmäärin korkeina, ett'ei heidän
hänen ehdoittamistaan suunnitelmista sopinut ruveta väittelemään
vastaan eikä myöten; pitkän kokemuksen nojalla tehtyinä olivat
ne kai oivallisia, sodankäynnissä mallikaavoiksi kelpaavia.
Kultainen ritari tyystin tajusi, mitä hänen kuulijainsa vaiti-olo
ja kainosti maahan luodut silmäykset merkitsivät. Ollen hyvillä
mielin tästä havainnostaan, valmistautui hän par'aikaa uusilla
todisteilla todistamaan keksimänsä sotarinnan etevyyttä, kun samassa
eräs talonpojan pukuun puettu mies syvästi kumartaen lähestyi
neuvottelupaikkaa.
Tullut oli eräs Hieraniemen torppari, yksi Sarkin lähettämistä
vakoojista.
"Puhu pian puhuttavasi!" -- huudahti Paavo hänelle malttamattomasti.
"Onnistuiko sinun saada selkoa kapinoitsijain asemasta?"
"Miks'ei olisi onnistunut? Eipähän nyt tuohon tarvinnut taivasta
tavoitella eikä kuuhun kurottaa!" -- vastasi torppari-vakooja
levollisesti.
"Suuriko on heidän lukunsa?" -- kysyi Paavo.
"Montako honkaa on Hieraniemen metsässä?"
"Niitä tietysti en ole lukenut!" -- tiuskasi Paavo.
"Niin enhän minäkään lukenut tuolla Nokian rannalla olevia meidän
miehiämme. Mutta kymmenen sangollista ohria tulee kai minun
palkinnokseni tästä matkastani; niinhän me Sarkin kanssa sovimme?"
"Manalaan kaikki ohrat tänä hetkenä! -- Kävitkö todellakin itse
kapinoitsijain kokouspaikassa?"
"Missä muuten olisin käynyt?" kysyi kelpo vakooja kummastuksella.
"Puhuttelitko heitä?"
"Puhuimmehan siellä yhtä ja toista ja olisinkin jäänyt sinne
tuonnemmaksi juttuamaan, ell'ei Sarkki olisi käskenyt minun joutuen
palajamaan takaisin."
"Näitkö Hatanpään Heikkiä?"
"Kyllä vaan. Hän siellä meuhoi ja käskeli, niinkuin olisivat kaikki
muut olleet hänen orjiansa."
"Oliko heillä tieto meidän matkastamme?"
"En luule olleen, koska uskoivat tuon valheeni, jonka Sarkin käskystä
tokaisin heille vastaan silmiä: että Hieraniemen isäntä nostattaa
Lempääläiset kapinaan muukalaisia vastaan."
"Ethän ollekkaan niin tyhmä, kuin luulin sinun olevan; osaathan sinä
valhetella!"
"Toisten käskystä valhettelen toisinaan, kun valheestani maksetaan
hyvä hinta, niinkuin nyt. Oman järkeni johtamana ei ole valhe
milloinkaan pöllähtänyt päähäni."
Munkki oli tuskallisella levottomuudella kuunnellut tätä
pitkäpiimäistä keskustelua. Nyt hän kääntyi suorastaan vakoojan
puoleen, lausuen: "Olethan sinä, mies hölmö, todellinen lehmä, jolta
lypsämällä täytyy heruttaa jok'ainoa tieto! Koetappas nyt sanoa
lyhyesti ja selvästi, millaisella tuulella vihollisemme olivat,
olivatko tyytyväiset ja iloiset, vaiko tyytymättömät ja alakuloiset?"
"Tyytymättömiä he olivat ja suurin osa heistä uhkasi lähteä kotiansa,
etenkin kun heidän eväänsä nyt olivat lopussa. Riitelemällä ja
kiistelemällä, rukoilemalla ja uhkaamalla kokevat Tavela ja Hatanpään
Heikki estää heitä lähtemästä".
"Muuta ei meidän tarvitsekaan tietää!" huudahti munkki ilomielin ja
tulkitsi sitte kokoontuneille ritareille, mitä vakooja matkastansa
oli kertonut.
Sittekuin munkki oli sanottavansa loppuun sanonut, lausui pyhän
haudan ritari: "Että he ovat eripuraiset keskenänsä, on hyvä asia,
vaan että heidän on nälkä, on vielä parempi. Nyt hukka heidät
perii, vaikkapa heidän lukunsa olisikin suurempi kuin meren hiedan.
Ovatkohan miehemme jo ravitut? Käykäätte sitä tiedustelemaan, sillä
kohta pitää meidän lähteä matkaan. Kapinalliset yritykset kukistetaan
parahiten siten, että lyödään kaikki kapinoitsijat kerrassaan,
ennenkuin ovat ehtineet hajaantua, pian uudestaan kokoontuakseen."
Munkki ja kaksi ritaria menivät kultaisen ritarin käskyn johdosta
ratsumiesten luo. Hän itse otti suuren nahkaleilin käteensä ja alkoi
astella Pyynikin rinnettä ylöspäin ja katosi pian näkyvistä tiheässä
kasvavain puitten taakse.
Kun munkki, joka joutuisasti oli toimittanut toimitettavansa, palasi
neuvottelupaikkaan, kysyi hän kohta mihinkä päällikkö-ritari oli
mennyt. Saatuansa siitä tiedon, läksi hän häntä etsimään, peläten
että ritari ehkä eksyisi, jos hän tavallista huolimattomuuttansa
noudattaen antautuisi liian syvälle metsään.
Tällä etsintä-matkallansa sattui hän tulemaan lähelle sitä luolaa,
jota oli käytetty Wildefried-isän ja hänen kumppaneinsa vankilana
heidän onnettomuudessaan. Se näky, jonka munkki nyt näki luolan
edustalla, oli niin omituista, milt'ei koomillista laatua, että hän,
vetäen suunsa nauruun, pysähtyi sitä katsomaan.
Kultainen ritari oli siinä polvillansa vankilan oven suussa. Hän
oli aukaissut liivinuttunsa, jonka alle kätkettynä hän kantoi
tavattoman pienillä, norsunluusta tehdyillä kupukoilla varustettua
rukousnauhaa. Näitä kupukoita hän nyt ahkerasti siirteli, sen ohessa
silminnähtävällä hartaudella lausuen "Ave Maria" kutakin kupukkaa eli
palloa siirtäessänsä syrjään.
"Viisikymmentä!" -- huudahti hän vihdoin ja veti ängähtämällä
henkeänsä. Levättyänsä kotvasen aikaa teki hän ristinmerkin rintaansa
ja alkoi uudestaan siirtää kupukoita, jupisten "Pater noster".
"Neljäkymmentä! Vihdoin toki pääsin loppuun! Olinkin jo vähässä väsyä
tähän vaikeaan, mutta pyhään rukoilemistyöhön. Paljon tuo taivallinen
taatto ja hänen pyhimyksensä vaativat syntiseltä ihmiseltä."
Tämän sanottuansa otti hän hienosti tehdyn hopeaisen rasian
liivitakkinsa povitaskusta. Suurella varovaisuudella avasi hän tämän
rasian, joka sisälsi monenkarvaisia öylättejä. Saatuansa yhden
viheriän öylätin hyppysiinsä, sulki hän visusti rasian ja kätki sen
uudestaan liivinuttunsa povilakkariin.
Nyt muuttui hänen muotonsa vielä totisemmaksi, kun hän tuokion
hartaasti katseli pyhää öylättiä. Sitte avasi hän suunsa ja työnsi
öylätin sinne. Tuskin oli se tehty kun hän kuumeentapaisella
kiireellä tarttui vieressänsä olevaan nahkaleiliin, nosti sen
huulillensa ja otti, painaen päätänsä taaksepäin, siitä oikein kelpo
siemauksen. Sitte nousi hän seisaallensa.
Heiluttaen kädessänsä nahka-leiliä, jonka sisustasta ei vähintäkään
loiskinaa kuulunut, huudahti ritari tyytymättömyyttä osoittavalla
äänellä: "Nyt tämä on tyhjä! Ainoa lohdutukseni on, että sen antama
ilo päättyi niin pyhällä tavalla."
Ritari säpsähti, kun samassa huomasi munkin, joka nyt astui esiin
ja sanoi teeskennellyllä totisuudella: "Kautta pyhän ristin! Mitä
olettekaan tehnyt, uljas ritari! Nautittepa pyhän ehtoollisen
pappismiehen siunauksetta ja joitte siihen lisäksi viiniä, joka
maallikoilta on ankarasti kielletty! In nomine Salvatoris! Te olette
loukanneet kirkon tärkeimpiä sääntöjä!"
Kultainen ritari oli kovin hämillänsä.
"Tämä leili, joka nyt -- pahasti kyllä -- on tyhjä, ei sisältänyt
sellaista viiniä, jota papit kirkossa juovat pyhää ehtoollista
maallikoille jakaessansa!" -- änkkäsi hän. "Kautta apostoli
Pietarin lävistetyn käden vannon, että se oli tavallista Hispanian
maallikko-viiniä, sellaista, jota kukin kunnon ritari kirkon
sääntöjen mukaan saa juoda niin paljon kuin hän vaan jaksaa. Juomatta
olisikin tuo pyhä öylätti istunut kiinni joko suulakeeni taikka
kurkkuuni, niitä kun on mahdoton nielaista viiniä juomatta. Muuten se
oli viimeinen niistä pyhimysten leipomista öyläteistä, joita kokoelin
noissa kirkon vihkiäisissä Roomassa, joista jo ennen olen kertonut.
Tästälähin pitää minun ruveta käyttämään erään Strassburgin kirkon
pyhien tekemiä öylättejä. Saaspa nähdä, elänkö niin kauan, että on
Räntämäenkin öylätteihin käsiksi käyminen."
"Totta totisesti! Te olette harha-uskoinen, herra ritari, todellinen
hereticus! Eihän maallikon ole luvallista antaa itsellensä pyhää
ehtoollista!" -- intti munkki, tuskalla pidättäen nauruansa.
"Varjelkoon minua suojeluspyhäni sellaista tekemästä! Enhän
minä itselleni pyhää ehtoollista anna; tämä on jotakin peräti
toista. -- Koska pyhät vainajat ovat näitä öylättejä leiponeet ja
antaneet niiden ylen-luonnollisella tavalla pudota alas kirkkojen
kaarroksista, niin totta kai on heidän tarkoituksensa se, että
me syntisraukat söisimme niitä sielujemme autuudeksi. Sentähden
onkin minulla tapana nielaista yksi tällainen öylätti ennenkuin
antaudun taisteluun. Se virvoittaa mieltäni ja synnyttää minussa
vahvan vakuutuksen siitä, että taivaan portit minulle avataan, jos
tappelussa kaadun. Kun miehellä on sellainen vakuutus mielessä,
taistelee hän pelotta, vaikka itse p--lettä vastaan!"
Ritari oli puhunut täydellä totisuudella. Hänen hurskautensa oli
lapsentapainen, mutta samalla niin syvä ja innollinen, ett'ei
munkin enää tehnytkään mieli nauraa säle. Siihen sijaan lausui hän
tavallista hellemmällä äänellä: "Kylläpä te olette oikeassa, jalo
ritari. Niissä sellaisissa öyläteissä asuu todellakin eriskummallinen
voima, ja sotilaan sopii niitä hyödyksensä nauttia ennenkuin hän
lähtee taisteluun. -- Vaan kiiruhtakaamme neuvottelupaikkaan! Meidän
etujoukkomme oli jo äsken valmis matkaan."
Yhdistettyyn neuvottelu- ja aterioitsemistoimeen ruvetessaan
oli kultainen ritari riisunut raskaan teräksisen sotapukunsa
päähänsä. Palattuansa omituiselta rukoilemis-retkeltänsä oli hänen
ensimmäinen huolensa uudestaan pukeutua siihen, jossa toimessa hänen
knaappinsa ja palvelijansa olivat hänelle avullisina. Tultuansa
lähtöön valmiiksi muisti hän Lyylin ja pyysi munkin käskemään häntä
luoksensa. Mutta munkki ei tietänyt, missä Lyyli oli, vaan läksi sitä
kysymään Paavolta, joka seisoi siinä lähellä yhtä mittaa tirkistellen
Pyhäjärven rantaa kohti.
Kuultuansa munkin kysymyksen vaaleni ja punastui Paavo vuorotellen.
Hänen sydämessänsä riehui ankara vihan myrsky, jota hän ainoastansa
tuskalla sai hillityksi. Ensi kiivaudessaan loikin hän munkkiin niin
vihaisen silmäyksen, että tämä siitä säpsähti.
Paavo oli toivonut, ett'eivät munkki eikä pyhän haudan ritari
lähteissään muistaisi pitää Lyylistä huolta nyt kuin heillä pian
tapahtuvan tappelun tähden oli niin paljon muuta ajateltavaa.
Sentähden oli hän käskenyt Sarkin viedä Lyylin Pyhäjärven rannalla
olevaan veneesen. Sarkin piti sanoa, että hän muka toimiskeli pyhän
haudan ritarin käskyläisenä. Lyyli, joka ei Sarkkia tuntenut,
uskoikin ensin hänen puheensa ja seurasi häntä rannalle saakka,
mutta juuri kun hänen piti astuman veneesen, syntyi epäluulo hänen
mielessänsä eikä hän ottanutkaan siihen astuaksensa, vaan vaati
päästä ritarin puheille. Sarkki väitti sellaisen vaatimuksen
mahdottomaksi, mutta lupasi itse mennä pyytämään, että ritari
tulisi Lyylin luoksi. Hän menikin, mutta ei ritarin, vaan Paavon
luo kysymään mitä hänen Lyylin niskoitellessa oli tekeminen. Paavo
kielsi häntä väkivaltaa käyttämästä kunnes ritari ja munkki olivat
lähteneet matkaan. Mutta heidän lähdettyänsä pitäisi Sarkin kantaa
Lyyli hänen tahtoansakin vastaan veneesen ja sitte ynnä kolmen muun
Hieraniemeläisen kanssa mitä kiireimmiten soutaa Hieraniemeen, jossa
heidän tarkasti tuli vartioida Lyyliä siksi että Paavo itse saapuisi
kotia. Sarkin tuli vieläkin uskotella Lyyliä puuhaavansa ritarin
käskyläisenä ja sanoa, että tämä ennen lähtöänsä oli luvannut tulla
Lyylin puheille.
Tällaisen kaavan Sarkin menettelyyn Lyyliä kohtaan oli Paavo
laatinut, mutta nyt tulikin, juuri kuin Sarkki oli ehtinyt lähteä
hänen luotansa, tuo mustatakki munkki tekemään hänen tuumansa
mitättömiksi. Vieläpä oli hyvin uskottavaa, että kultainen ritari
kovasti kostaisi hänelle sen, että hän oli käskenyt Sarkin sanoa
itseänsä ritarin käskyläiseksi, sillä Paavo ei ensinkään epäillyt,
että Lyyli heti ilmoittaisi tämän asian ritarille. Jos hän valheen
kautta olisi toivonut voivansa pelastua tästä pulasta, niin olisi hän
sanonut, ett'ei hän tietänyt, missä Lyyli oli, mutta Paavo ymmärsi,
että hän valhettelemalla olisi joutunut vielä pahempaan pulaan.
Sentähden vastasi hän, kotvasen mietittyänsä, munkin kysymykseen:
"Tuolla rannalla hän seisoo veneen tykönä."
Munkki läksi itse noutamaan Lyyliä. Niinkuin Paavo oli arvannut,
kertoi Lyyli heti munkille, mitä hänelle oli tapahtunut, pyytäen
munkkia sitä ilmoittamaan pyhän haudan ritarille. Mutta munkki,
joka kammoksui riitaa ritarin ja Paavon välillä näin tärkeällä
hetkellä, ei hiiskunut ensinmainitulle sanaakaan koko asiasta.
Hänen mielestään Paavo kyllä ansaitsi tulla rangaistuksi, mutta tämä
rangaistus oli heitettävä sopivampaan aikaan.
Jott'eivät Paavon kavalat juonet Lyylin suhteen vast'edeskään
onnistuisi, pyysi hän kultaisen ritarin antamaan knaapillensa käskyn,
jotta tämä kahden ratsastajan avulla tarkkaan vartioitsisi Lyyliä.
Vahingon välttämiseksi tuli heidän ratsastaa armeijan jälkijoukossa,
sillä mahdollistahan tuo oli, että viholliset, jollakin tavoin
saatuansa tiedon kristittyjen tulosta, äkkiarvaamatta tekisivät
rynnäkön.
Näin kun oli tästä asiasta sovittu, läksi pyhän haudan ritari ja
hänen komentamansa ratsujoukko yön hiljaisuudessa matkaan.
Viidestoista luku.
Samaan aikaan kuin Tuomas piispan ratsuväki läksi Pyynikiltä,
saapui Viiso Hämäläisten leiriin. Hälinää ja rähinää kuului täällä
kaikkialla ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Lukuisasti kokoontuneet
talonpojat nurisivat ääneen päälliköltänsä vastaan eivätkä enää
ottaneet heidän käskyjänsä totellaksensa. Päälliköt olivat heidän
mielestänsä muka joutuneet syypäiksi jos johonkin huolimattomuuteen
ja tyhmyyteen. Miksi eivät heti olleet vieneet heitä Nokian virran
yli kristittyjen varsinaisille alueille? Siellä olisi moni kelpo
mies yhtynyt heidän joukkoonsa ja ryöstämällä olisi muonavaroja
saatu yltäkyllin, jott'ei niistä, niinkuin nyt oli tapahtunut,
olisi tullut puute? Kukapa olisikaan ymmärtänyt tuoda mukanansa
moniksi päiviksi riittäviä eväitä, kaikilla kun oli ollut se ajatus,
että mitä kiireimmiten lähdettäisiin Tuomas piispan vilja-aittoja
tyhjentämään. Tuo päällikköjen pakina, että he odottivat Karjalaisten
sanansaattajia, oli pelkkää lorua. Eihän Karjalaisten ollut tapana
matkata maitse, vaan meritse. -- Paras kai on, että jokainen palajaa
takaisin kotiansa, koska ei tästä sotaisesta yrityksestä näy lähtevän
niin mitään hyötyä!
Tähän tapaan kiistelivät ja riitelivät tyytymättömät Hämäläiset.
Ukko Tavela, Hatanpään Heikki ja muutamat muut tosia viisaammat
miehet, joille kotimaan ja perityn vapauden puolustus oli hellänä
sydämmen huolena ja jotka kykenivät tajuamaan asiain oikean laidan,
kokivat parhaamman kykynsä mukaan rauhoittaa ja rohkaista heidän
mieltänsä, mutta sangen huonolla menestyksellä. Suuri hyöty heillä
olisi ollut Korven Kelosta, jos tämä olisi ottanut ruvetaksensa
heidän liittolaiseksensa tässä heidän toimessaan. Mutta Korven Kelo
oli Ukon juhlasta saakka ollut alla päin, pahoilla mielin eikä
puhunut sanaakaan sinne, eikä tänne. Tuskin hän vastasi tehtyihin
kysymyksiin, kun hän levotonna käyskenteli paikasta paikkaan taikka
toisinaan mietiskellen istahti jonkun kaatuneen puun rungolle,
syvämielisesti katsoen alas maahan. Tällaisena oli hän johtajille
enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja
tyytymättömyytensä lisäsivät vaan alakuloisuutta ja tyytymättömyyttä
sotajoukossa.
Tällainen oli asiain laita Hämäläisten leirissä silloin, kun Viiso
saapui sinne. Heti tultuansa pyysi hän kahdenkesken saadakseen
puhutella Tavelaa, jolle hän kertoi, mitä Liuksialassa oli
tapahtunut ja mitä hän sittemmin matkallansa oli nähnyt. Tämä hänen
kertomuksensa oli sitä laatua, että Tavela siitä kovasti säikähtyi ja
hän kutsutti kiiruusti Hatanpään Heikin neuvotteluun.
Jos Tavelan peljästys Viison kertomusta kuunellessaan oli ollut
suuri, niin oli Heikin hämmästys, saatuansa noista onnettomista
tapauksista tiedon, vielä sitäkin suurempi. Hän vaaleni kuin
liinavaate ja hänen täytyi nojautua lähinnä seisovaa puuta vastaan,
sillä kaikki esineet mustenivat hänen silmäinsä edessä.
Me tekisimme Heikille suurta vääryyttä, jos ajattelisimme, että tieto
siitä, että hänen talonsa oli poltettu poroksi, näin kipeästi koski
häneen. Epäilemättä oli se hänelle katkera surusanoma sekin, mutta
Heikki oli tarpeeksi asti järkevä mies ymmärtämään, että poltetut
talot voidaan rakentaa uudestaan ja pilatut kalleudet uudestaan
teettää. Eikä hän myöskään liioin pelännyt sitä vaaraa, joka uhkasi
häntä ja hänen liittolaisiansa sen kautta, että viholliset, heidän
asemaansa kiertämällä, olivat saartaneet heidät. Näihin kylläkin
huolestuttaviin asioihin loi hän tuskin hetkeksikään ajatustansa.
Mutta tuo seikka, että Lyyli oli kristittyjen vankina ja (niin hän
arveli) Hieraniemen Paavon käskettävänä -- se se hänen sydämeensä
niin kipeästi koski, että hän tuskansa ensi tuimuudessa oli heittää
järkensä.
Mutta pian muuttuivat hänen hämmästyksensä ja tuskansa silmittömäksi
raivoksi. Hän vannoi kautta kaikkein jumalien, niin hyvin onnea
kuin onnettomuutta tuottavain, että hän Hatanpääläistensä ja
muiden ystäviensä kanssa kuumasti kostaisi kristityille heidän
tekemänsä ilkityöt ja pelastaisi Lyylin. Hän päätti heti lähteä
kostoretkellensä ja oli juuri mennä miehillensä antamaan sitä varten
tarpeellisia käskyjä, kun Tavela, tarttumalla hänen käsivarteensa,
pidätti häntä, lausuen:
"Sinä et saa, Arvo, äkkipikaisuudellasi turmella koko meidän
tärkeää yritystämme! Ne asiat, joiden hyväksi olemme tarttuneet
aseisin, ovat niin kallisarvoiset, ett'ei niitä yksityisen henkilön
pelastamisen tähden saa heittää hylyksi. Sanomattanikin arvanneet,
että minä rakastan Lyyliä yhtä sydämellisesti kuin joskus joku hänen
kosijansa -- minulla itselläni kun ei ollekkaan lapsia --, mutta
kansani onnellisuuteen verraten jääpi tuon armaan lemmittyni onni
taikka onnettomuus kuitenkin pikku-asiaksi, jos kohta huoli hänestä
pusertaisi sydänvereni minusta. Minä olen vanha, ehkä liiankin vanha
näihin tällaisiin sotaisiin yrityksiin; mutta juuri vanhuuteni
tähden puhuu paljon kokenut viisaus minun suuni kautta. Pysy vartoen
asemallasi! Meidän ei ensinkään tarvitse epäilläkään; että kristityt
piakkoin tekevät rynnäkön meitä vastaan; kuinka tämä rynnäkkö on
kestettävä ja mitenkä vihollisten joukot ovat voitettavat, se olkoon
ensimäisenä huolenamme. Heidän voittamisensa muuten onkin paras
keino Lyylin pelastamiseen. Nyt pitää meidän antaman meikäläisille
tieto näistä odottamattomista tapahtumista. Ehkä läheltä uhkaava
vaara poistaa eripuraisuuden tunteet heistä ja saa heidät jälleen
yksimielisiksi. Minä puhun heille järjen kannalta; puhu sinä sen
jälkeen nuoruuden hehkuvasta innosta lähteneitä lauseita. Sellaiset
ovat omiansa herättämään heissä kiihkoa taisteluun."
Tavela antoi nyt kutsua Hämäläiset yhteiseen kokoukseen Nokian
virran varrella olevalle kentälle ja selitti heille selvillä ja
suorilla sanoilla, mitenkä onnettomasti oli asiain laita, lisäten
muutamia kehoituksia kullekin tarkoin täyttämään velvollisuutensa.
Hänen puheensa oli yksinkertaista ja korutonta, mutta miehekästä ja
pontevaa.
Mutta ei ollut niinkään helppo toimi saada sellaisten ihmisten
mieliä rauhoitetuiksi ja rohkaistuiksi, jotka olivat heittäneet
uskonsa ja luottamuksensa menestykseen. Suuri joukko tyytymättömiä
ja arkamielisiä hiipi, kuultuansa että kristityt tulivat heitä
ahdistamaan heidän selkänsä takaa, pois kokouspaikasta ja läksivät
metsäteitä myöten kotiansa. Heistä olivat kapinan tehneiden
Hämäläisten asiat aivan hukassa. Omat talonsa ja töllinsä arvasivat
he vihollisten sytyttäneen ja kiiruhtivat tulta muka sammuttamaan
sekä, jos mahdollista, omaisiansa pelastamaan rääkkäävien
muukalaisten kourista.
Harmista ja innosta kiivastuneena nousi Hatanpään Heikki eräälle
korkealle kivelle, josta hänellä oli vapaa näköala kokouskentän
yli, ja puhui ankaralla äänellä läsnä-oleville: "Niin totta
kuin raitista ilmaa hengitän, olisin mieluisammin tahtonut olla
syntymättä kuin että minun pitää nähdä sellaista akkamaista
kehnoutta kansalaisissani, jota minun tässä nyt on täytynyt nähdä!
Tuskin enää rohkenen häpeästä punastumatta luoda silmiäni kirkasta
taivasta kohti! Voi toki, kuinka kurjasti te pilaatte esi-isiemme
kuulun urhoollisuuden ja miehuullisuuden maineen? Te ette suo
heille haudoissaankaan rauhaa, kehnoudellanne te kidutatte heitä
manalaisinakin ja käännätte kaiken Tuonelan väen ilkeän pilkan heitä
vastaan! Kuka nyt enää vavistuksetta uskaltaa käydä hautausmaille
maistiaisia viemään, kuka mennä pyhiin laaksoihin pelkäämättä
petettyin isiemme kovaa kostoa? -- Haa! Oletteko Hämäläisiä te,
jotka pötkitte pakoon kuultuanne, että verivihollisemme saapuvat
tänne? Kehnot konnat! Kyllä olitte hartaat kehumaan urhouttanne ja
karhun väelle vertoja vetävää voimaanne, mutta nyt kun teidän pitäisi
suuret sananne töillä todistaa tosiksi, nyt lähdette käpälämäkeen!
Tulkaa toki ennen lähtöänne tänne luokseni puhkaisemaan silmäni pois
päästäni, ett'ei minun tarvitse nähdä kansani häväistystä!"