tarkoitustansa, loihe hän hetken kuluttua Italian suloisesti
säveltyvällä kielellä lausumaan: "Assisin pyhän Klaaran maineen
kautta! Minä en jaksa nähdä sinua noin miettiväisnä niinkuin
kuutamolla gondolissaan istuva, murehtivainen venetialainen kaunotar,
jonka sulhasen S:t Markon leijona on nielaissut ahnaaseen kitaansa,
taikka niinkuin haaveksiva nunna Napolin rannalla tähtien tummalta
taivaalta pilkoittaissa! Näin jos kauvan olet alakuloisena, niin
ihanat poskesi, joidenka muoto muistuttaa minua hehkuvista ruusuista
Firenzen rikkaissa yrttitarhoissa, kuihtuvat ja lakastuvat niinkuin
äsken puhjennut kukka kuumana kevätpäivänä Campagnan arolla. Olisipa
tuo suuri vahinko, sillä somempia en ole eläissäni nähnyt!"
Taas vähän aikaa vaiti oltuansa ja mielihyvällä neitosta
katseltuansa, alkoi hän Hispanian kielellä pakista: "Mikä sinun
mielesi oikeastaan saa noin surulliseksi? Paha omatunto ja katumus
siitä, ettäs olet pyhän uskomme kieltänyt ja kirkon pyhiä lakeja
ja sääntöjä loukannut? Kyllähän Tuomas piispa ja armolliset
pyhimykset voivat antaa sinulle nämät synnit anteeksi. Onhan minunkin
omatuntoni toisinaan ollut niin mäsänä, kuin Madridin katuja
kuljeksivan kerjäläisen mantteli, mutta en sen vuoksi milloinkaan
ole vaipunut umpimielisyyteen. Muistan kerrankin, kun syntikuormani
Katalonian tummasilmäisten naisten ja heidän houkuttelevaisesti
soivain kitarriensa sävelten kautta oli kohonnut korkeammaksi kuin
Morenavuorien huiput, ett'en silloinkaan murheelliseksi jäänyt, vaan
läksin kiiruimmiten pyhiinvaeltajana Compostellaan pyhän Jaakopin
haudalle. Siinä umpeen yhden päivän ja yön rukoiltuani tuli niin
runsas armo minulle osaksi, että siitä voin jakaa puolet sinulle."
Jalo ritari pudisteli arveluttavasti päätänsä, kun ei tämä hänen
anteliaisuutensakaan voinut nuoren ratsastajattaren silmistä
pusertaa ainoatakaan kiitollisuutta osoittavaa silmäystä, ja jatkoi
sitte puhettansa Saracenein kielellä tähän tapaan: "Mutta jos
omatuntosi sinua sittenkin kalvaa eikä ota rauhoittuaksensa, niin
lähde, tyttöseni, sinä joka olet luotu kevään varhaista sinivuokkoa
ihanammaksi, pyhiinvaeltajana Vapahtajamme haudalle, siellä
katumaan rikostasi ja siitä anteeksiantamusta saamaan. Pyhän haudan
kultaisten ritariketjujen kautta vannon, että minun isäni poika
saattaa sinun äitisi tyttären eheänä sinne ja sieltä taas takaisin!
Matkallamme poikkeemme kuningasten palatseihin ja ritarien linnoihin.
Vieläpä käymme itse Rooman keisaria, vanhaa ystävääni Fredrikkiä
tervehtimässä, joka pitää hoviansa Välimeren silmäterässä, Sicilian
ihanalla saarella. Epäilemättä panee hän iloissansa minun kunniakseni
toimeen suuret turnaukset, joihin saapuu sadottain ruhtinaita ja
ritareita sekä jaloja, kauniita naisia lukemattomiin asti. Silloin
ripustan toisen noista hienoista sormikkaistasi kilpeeni ja teen
sinun, väkevällä peitselläni työnnettyäni kaikki vastapuolen ritarit
satuloistansa, 'Kauneuden Kuningattareksi', jotta sinun nimesi tulee
niin kuuluksi koko maailmassa, ett'ei auringon noususta sen laskuun
asti ole ainoatakaan niin mainehikasta naista kuin sinä. -- Mitäs
sanot tällaisesta matkasta?"
Mutta nuori suomalainen tyttö ei vastannut sanaakaan eikä ymmärtänyt
aavistaakaan millaisen suuren maineen omistajaksi ritari tahtoi hänet
tehdä.
Kultaisen ritarin näin jutellessa ja Lyylin omissa mietteissään
ollessansa joutui matka joutumistaan. Juuri auringon laskun aikana
ehtivät he niille mäkien rinteille, jotka, alkaen Tammerkosken
itäpuolisista äyräistä, vähitellen kohoavat havumetsien peittämiksi
harjanteiksi. Sieltäkin on kaunis näköala, sillä sieltä voi silmällä
nähdä osan Pyhäjärvestä ja Näsijärvestä sekä näiden järvien
majesteetillisen välittäjän Tammerkosken, joka niinä aikoina, joissa
kertomuksemme liikkuu, oli paljoa vesirikkaampi ja raivokkaampi kuin
nykyään, ynnä mainittujen vesien läheiset rantamaisemat. Tultuansa
sille paikalle, missä tie kulkee Pyhäjärven pinnasta korkeimpana,
puhalteli tuuli heitä vastaan sakeata savua ja he kuulivat Pyhäjärven
oikeanpuolisella rannalla olevasta laaksosta tulen räiskinää.
Luotuansa silmänsä sinnepäin, näkivätkin kohta, että ankara
tulipalo ahkerasti teki tuhotyötänsä eräällä Pyhäjärveen pistävällä
niemekkeellä, josta liekit korkeain koivujen ja muiden lehtipuitten
keskeltä kohosivat taivasta kohden.
Hieraniemen Paavo, joka oppaana ratsasti muutamia askeleita
ratsujoukon edellä, pysäytti hevosensa tätä tulipaloa katsoakseen.
Sydämellistä tyytyväisyyttä ja iloa osoittava hymy hänen huulillansa
todisti selvästi, että häh sitä katseli suuremmalla mielihyvällä
kuin tulipaloa tavallisesti katsellaan. Toisinaan hän naurahtikin
hiljakseen, tuon tuostakin jupisten: "Kunnon Sarkkini! Sinä olet
kelpo palvelija! Oikeaan aikaan osattu! Kyllä sinua palkitsen!"
Kun kultainen ritari ja Lyyli lähestyivät, ohjasi Paavo ratsunsa
Lyylin ratsun viereen, sillä tie oli tässä niin leveä, että mahtui
kolme ratsastamaan rinnakkain. Ensi kerran tällä matkalla puhutteli
Paavo nyt Lyyliä, sanoen ivaavalla äänellä: "Tuossapa nyt vasta kova
onnettomuus tapahtuu kun Hatanpää palaa poroksi! Ken siellä Heikin
poissa ollessa lie niin varomattomasti pidellyt valkeata, että se on
päässyt valloillensa? Mikä armoton vahinko kuitenkin, että niin kovin
pulskasti rakennettu talo noin hukkuu tulen liekkiin!"
Lyyli oli heti kohta tulipalon nähtyänsä arvannut, että Hatanpää
Paavon käskystä ja toimesta oli sytytetty palamaan. Kuultuansa
Paavon ilkkuvat sanat, muuttui tämä arvelu hänessä täydeksi
varmuudeksi. Mutta näiden Paavon sanojen ivallisesta tarkoituksesta
huolimatta, oli Lyyli iloinen siitä, että Paavo niiden kautta oli
tullut ilmoittaneeksi sen, että Arvo vielä oli hengissä. Ei siis
kaikki vielä ollutkaan hukassa! Niin kauvan kuin hänen urhoollinen
sulhasensa eli, saattoi hän itsekin jonkinmoisella luottamuksella
toivoa pelastusta.
Paavo odotti, että Lyyli hänen sanojensa johdosta olisi virkannut
jotakin, mutta kun Lyyli yhä oli vaiti ja nähtävällä huolettomuudella
katseli ympärillä olevia seutuja, otti Paavo taas itse puhuaksensa:
"Heikki raukka! Nytpä hän saa jäädä ilman emännättä, sillä kaiketi
nyt palavat hukkaan ne kullat ja hopeat, joita hän kehui antavansa
lunnaiksi sinusta, Lyyli. Vähän tietoa löydetäänkö milloinkaan niiden
tähteitäkään! Sellaista se ylenmääräinen ylpeys tuopi mukanansa:
onnettomuuden ja perikadon!"
Paavo katsoi Lyyliin, nähdäksensä minkä vaikutuksen hänen sanansa
olivat tehneet häneen, mutta Lyyli käänsi inholla ja ylenkatseella
silmänsä syrjään. Siitä arvasi kultainen ritari, että Paavo oli
puhunut loukkaavia sanoja Lyylille ja hän huudahti suuttuneena,
samassa tarttuen miekkansa kahvaan: "Talonpoika lurjus! Ellet heti
paikalla asetu entiseen asemaasi ratsujoukon etunenään, niin annan
sinulle sellaisen huimauksen, että sen tyystin muistat kuolinpäivääsi
saakka!"
Kun Paavo ei ymmärtänyt ritarin sanoja eikä noudattanut hänen
käskyänsä; vaan aikoi uudestaan puhutella Lyyliä, ratsasti
ritari Lyylin ratsun ohitse Paavoa vastaan tehtyä uhkaustansa
toteuttaakseen. Epäilemättä olisi Paavon tässä käynyt huonosti,
ell'ei munkki olisi kiiruhtanut välittämään. "Rauhoittukaa, jalo
ritari!" -- huudahti hän. "Tuo oppaamme ei ymmärrä sanaakaan Saksan
kieltä eikä siis ole voinut tajuta mitä hänen käskitte tehdä. Suokaa
minun selittää hänelle asia."
Suomeksi puhui munkki sitte Paavolle: "Tämä meidän korkeasti-arvoisa
pyhän haudan ritarimme on ottanut Liuksialan nuoren emännän
erityiseen suojelukseensa, eikä salli ettäs ratsastat hänen
rinnallansa eikä myöskään ettäs puhuttelet häntä, etenkin kun
seurustelusi näyttää tuskastuttavan tyttöä. Noudata sentähden ritarin
tahtoa ja asetu entiseen asemaasi, sillä kipeästi saisit katua,
jos niskoittelisit tätä kiivasta ritaria vastaan, jonka paljaasta
korvapuustista vahvin härkäkin kaatuu kumoon."
Täynnä tulista kiukkua ja vihaa ynnä kateutta ja mustasukkaisuutta
olivat ne silmäykset, jotka Paavo, munkin lausumat sanat kuultuansa,
loi ritariin. -- "Kyllä sinulle kostan, ylpeä rautapatsas, jahka
sopiva tilaisuus sattuu!" jupisi hän itsekseen, vaatien hevostansa
astumaan vilkkaammin. Munkki seurasi häntä ja lausui, luoden silmänsä
Hatanpäätä kohden: "Meidän miehemme ovat tehneet huonosti siinä,
kun ovat sytyttäneet tuon talon palamaan. Tuo savu ja nuo taivaalle
kohoavat liekit voivat ennen aikaansa vihollisille antaa tulomme
ilmi."
Paavo ei vastannut sanaakaan; hän oli niin täynnänsä kiukkua, ett'ei
voinut puhua.
"Ja onpa" -- jatkoi munkki -- "tuo sytyttäminen tapahtunut antamiani
käskyjä vastaan. Jyrkästi kielsimme, uljas pyhän haudan ritari
ja minä, meikäläisiä ryöstämästä ja polttamasta siksi kunnes
vihollisjoukko on lyöty ja masennettu. Mutta ehkä onkin sinun väkesi
ansioksi luettava tämä tuhmantapainen kostontyö?"
Kauvemmin ei voinut Paavo olla vastaamatta. "Sitä en usko" -- sanoi
hän, teeskennellen itsensä huolettomaksi -- "enkä käsitä, minkätähden
tämä tulipalo välttämättömästi on pidettävä sytyttämisen kautta
syntyneenä. Yhtä suurella, milt'ei suuremmalla syyllä voimme otaksua,
että valkea vahingon kautta on päässyt valloillensa. Mistä se muuten
onkaan saanut alkunsa -- meille ei se voi olla miksikään haitaksi
eikä vahingoksi! Ensiksikin on hyvin mahdollista, ett'eivät liekit
näykään Nokialle asti, mutta jospa niiden valo ulottuisikin sinne
saakka, mitäpäs siitä? Levottomuutta se enkä synnyttäisi miesten
mielissä, mutta eivät he tärkeää asemaansa ottaisi jättääksensä
muutaman tulipalon tähden. Vaan nyt on huomattava, että helpompi on
voittaa levoton mies, kuin täysin rauhoittunut."
"Kuuluupa siltä kuin olisit näitä asioita ennakolta tyystin
punninnut!" -- väitti munkki ja katsoi terävästi Paavoa silmiin,
mutta Paavo kesti silmäripsiänsä värähtämättäkään hänen katseensa.
"Muuten" -- lisäsi hän -- "on hyvin epätietoista, onko meidän
matkamme enää heille tuntematon."
"Mistä syystä sitä arvelet?" -- kysyi munkki. "Monista syistä. Mutta
eihän asia siitä valkenisi, että niitä tässä luettelisin."
Lyyli oli sanasta sanaan kuullut mitä munkki ja Paavo olivat puhuneet
keskenänsä ja yksi ainoa ajatus valtasi nyt kaiken hänen mielensä:
mitenkä lähettää Arvolle tieto uhkaavasta vaarasta? Sillä saattoipa
niin onnettomasti olla, ett'ei hän siitä, mitään tietänyt. Lyyli
mietti ja mietti uudestaan keksimättä toimenmukaista keinoa. Mahdoton
oli hänen itse paeta ja mahdottomalta näytti, että hänen onnistuisi
saada jonkun tätä sanomaa viemään Arvolle taikka Tavelalle, ell'ei
joku onnellinen sattumus tulisi hänelle avuksi. Lyylin näitä
tuumaillessa saapuivat he Pyhäjärven rannalle, lähelle sitä paikkaa,
missä Tammerkoski purkaa pyörivät vetensä Pyhäjärveen.
Suuria lauttoja, joilla kuljetettiin ratsumiehiä hevosineen,
soudettiin par'aikaa Pyynikin puoliselle rannalle. Nämät lautat,
joilla jo sitä ennen lähes kaksisataa hevosta ja miestä oli viety
vastakkaiselle rannalle, jossa nyt odottivat jälestäpäin tulevia, oli
tuotu Hatanpäästä.
Rannalla oli Sarkki Paavon opastamaa ratsujoukkoa vastassa.
Astuttuansa ratsujensa selästä, lähestyivät munkki ja Paavo häntä ja
alkoivat tehdä hänelle kysymyksiä hänen matkastansa.
"Kaikki on onnistunut erittäin hyvin, aivan kuin ohjaksia myöten"
-- vastasi Sarkki. "Viimeiset lautalliset hevosia ja miehiä minua
seuraavasta joukkiosta saapuivat vast'ikään vastakkaiselle rannalle.
Muuten ei ole pienintäkään onnettomuutta tapahtunut missään asiassa."
"Oletko lähettänyt vakoojat matkaan?" -- kysyi Paavo.
"Heidän jo pitäisi saapuman takaisinkin, ainakin ennen tunnin
kuluttua" -- vastasi Sarkki.
Munkin mentyä pyhän haudan ritarille kertomaan, mitä hän Sarkilta
oli saanut kuulla, kuiskasi Paavo viimemainitulle korvaan: "Löysitkö
aarrekirstun?"
"Löysin -- mutta sen saatan sanoa, että kyllä siinä oli työtä sitä
etsiessä! Kellarista sen vihdoin löysin kolmen lukon takaa" --
vastasi Sarkki matalalla äänellä.
"Hyvä oli. -- Upotitko sen järven pohjaan?"
"Upotin -- aivan käskynne mukaan."
"Ja salaa -- niin ett'ei kukaan ollut näkemässä?"
"Ei kukaan muu kuin hauet ja ahvenet, jotka ympärillä pulikoitsivat."
"Hyvä on. Mutta tuo toinen seikka... Eihän kenkään tietäne, mitenkä
tuli on päässyt irti Hatanpäässä?"
"Ei kenkään kuolevainen -- sen vannon kautta ukkosen nuolen!"
"Eikä kukaan saata aavistaakaan?"
"Eipä vainen, siitä voitte olla varma!" -- vastasi Sarkki.
"Varsin hyvä! Suuri kiitos sinulle nyt ensin olkoon tästäkin
avustasi!" -- sanoi Paavo tyytyväisellä hymyllä ja antoi Sarkille
kättä.
* * * * *
Vaan mistä ja mitä tietä olivat Sarkki ja hänen seurassansa kaikki
muut ritarit paitse pyhän haudan ritari ynnä suurin osa Tuomas
piispan ratsumiehistä tulleet tänne?
Sarkki oli isäntänsä käskystä lähtenyt Ala-Peltolan taloon
hankkimaan itsellensä ratsua, josta Paavo oli käskenyt hänen luvata
kahdenkertaisen hinnan. Saatuansa mainitun talon parhaamman ratsun,
palasi Sarkki isäntänsä luo takaisin kuulemaan, mitä hänellä
muuta olisi käskettävää. Hän saikin silloin toimeksensa lähteä
täyttä laukkaa Hieraniemeen ja saatuansa sieltä mukaansa kymmenen
täydelliseen sota-asuhun varustettua miestä (jotka kaikki Paavo
nimitti nimeltä) kiiruhtaa Kuokkalan koskelle, jossa Paavo lupasi
vartoa häntä ja hänen seuruettansa. Niin kiireesti toimittikin Sarkki
tämän toimitettavansa, että hän ehti mainitulle koskelle ennen kuin
Paavo itse opastamansa ratsujoukon kanssa ehti sinne.
Kun kultainen ritari Kuokkalan kosken toisella rannalla salli
ratsujoukon levähtää, pyysi Paavo sill'aikaa saada neuvotella hänen
ja munkin kanssa, joka viimeksimainittu sen ohessa toimitti tulkinkin
virkaa.
"Pienen matkan päässä tästä" -- sanoi Paavo -- "pitää meidän jakaa
joukkomme kahteen parveen, joista suurempi Sarkin johdolla lähtee,
näiden järvien itäpuolisia rantamaita seuraten, oikoteitä myöten
Pyhäjärveä kohti, kun sitä vastoin minä vähemmällä osastolla
matkustan kiertoteitä myöten Kangasalan Liuksialaan ja sieltä
Pyhäjärvelle. Paitsi omia miehiäni otan ainoastaan neljäkymmentä
ratsumiestä mukaani tälle matkalle. Niillä toivon voivani siellä
mahdollisesti löytyvät vihollisjoukot hajoittaa. Tammerkoskella
tapaavat molemmat joukkiot taas toinen toisensa joko tänä iltana
taikka viimeistäänkin ensi yönä."
Kun munkki Saksan kielellä oli selittänyt Paavon sanat ritarille,
syntyi heidän keskenänsä vilkas keskustelu, jonka jälkeen
ensiksi-mainittu kääntyi Paavoon päin ja kysyi: "Minkätähden sinun
pitää käydä Liuksialassa?"
"Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan käskystä ja sentähden, että
vaarallisin kansan yllyttäjistä, jonka minun pitää vangita, asuu
siellä. Hän tosin on nainen, mutta hänellä on suurempi valta
Hämäläisten sydänten ja mielten yli, kuin kaikilla miespuolisilla
kapinan johtajilla yhteensä" -- vastasi Paavo.
"Vaan me emme usko sinulle neljääkymmentä ratsumiehistämme, sillä
emme luota sinuun täydellisesti!" -- virkkoi munkki, katsoen
terävästi Paavoon.
"Ell'ette minuun luota, niin olette huutavassa hukassa!" -- huudahti
Paavo, vetäen huulensa ilkkuvaan nauruun.
"Olkoon niinkin!" -- sanoi munkki kiivaasti. -- "Mutta jos me
huomaamme petosta ja kavaluutta sinussa, niin on lähinnä seisova puu
tarpeeksi tukeva kannattamaan sitä köyttä, joka on punottu sinun
kaulaasi varten!"
Paavo nöyrtyi nyt ja sovinnon kautta tehtiin se päätös, että pyhän
haudan ritari ja munkki ynnä viisikymmentä piispan ratsumiehistä
Paavon opastamina lähtisivät Liuksialaan; kaikkien muiden piti
seurata Sarkkia.
Tämä päätös ei ollut Paavolle ensinkään mieleen, sillä hän oli jo
ennakolta määrännyt Lyylin omaksi saaliiksensa. Toistaiseksi olikin
hän aikonut lähettää hänet Hieraniemeen ja vasta siinä tapauksessa
jättää hänet piispan haltuun, jos hän ei millään ehdolla voisi
taivuttaa Lyyliä rupeamaan hänelle emännäksi. Kirkon kuria oli hän
niinikään aikonut käyttää viimeisenä hätäkeinona, kaikki muut keinot
Lyylin uppiniskaisuuden nöyryyttämiseksi käytettyänsä.
Sentähden olikin hän ensin aikonut lähettää Sarkin omien miestensä
kanssa tuomaan Lyyliä Hieraniemeen. Mutta tyystemmin asiaa
tuumailtuansa, näytti se sellainen keino hänestä epävarmalta, jonka
lisäksi se työ, jonka Sarkin piti Hatanpäässä tehdä, oli sitä laatua,
että Paavo katsoi sopivammaksi itse olla siihen käsiksi käymättä.
* * * * *
Mutta nyt ovat lautat jo ehtineet vastakkaiselta rannalta takaisin
noutamaan Paavoa ja hänen seuralaisiansa.
Kultainen ritari, munkki, Lyyli ja Paavo astuivat erääseen
veneeseen, jonka lauttamiehet myös toivat mukanansa. Juuri kun
vene työnnettiin rannalta, kuului läheisestä metsästä raikas
laulun sävel. Ääni selvästi osoitti laulajan olevan nuoren miehen.
Mutta hänen laulamansa laulu oli omituista laatua. Se ei ollut
mikään kansanlaulu: se oli sepitetty kansanlauluille peräti outoon
runomittaan, eikä se ollenkaan säveltänyt tavallisten kansanlaulujen
tapaan. Sitä kuunnellessa tuntui siltä, kuin olisi laulaja sepittänyt
sekä laulun että sävelen sitä myöten kun hän lauloi, jotakin
erityistä, edeltäpäin määrättyä tarkoitusta varten, sillä esitys oli
katkonaista ja sävelet epävakavat.
Veneessä istuvat miehet tuskin ottivat laulua korviinsakaan,
he kun luulivat jonkun metsässä kuleksivat nuoren metsästäjän
loilottavan mitä vaan sylki suuhun toi, mutta Lyyli kuunteli sitä
tarkemmin. Äänen ensin kuultuansa oli hän tuskin saanut iloisen
mielenliikutuksensa hillityksi. Laulun sanat kuuluivat näin:
Miks' itket neito, ollen surullinen:
Viel' elossa on ylkäs miehuullinen.
Ma luoksensa nyt riennän. Huomenna
Hän sinut tuskistasi pelastaa.
Äl' itke tyttö!
Päivä riemullinen
Jo kohta koittaa sulle. Onnellinen
Voit sinä olla: hellä ylkäsi
Jo kiiruhtaen rientää syliisi.
Laulun ääni herkesi vähitellen kuulumasta laulajan kulkiessa
Näsijärvelle päin. -- Lyyli oli laulajassa tuntenut uskollisen
palvelijansa, lapsuuden leikkikumppalinsa Viison, joka, seurattuansa
nuoren emäntänsä jäljissä, epäilemättä tällä tavoin laulun kautta
tahtoi hänelle ilmoittaa olevansa matkalla Hämäläisten leiriin.
"Nyt saapi Arvo hyvissä ajoissa tiedon vihollisten
päällekarkauksesta!" -- riemuitsi Lyyli mielissänsä ja toivon kipinä
syttyi taas hänen sydämessänsä.
Neljästoista luku.
Samassa paikassa, missä joitakuita päiviä ennen Hämäläisten vanhimmat
olivat istuneet neuvottelemassa, istuivat nyt ritarit ja munkit
yhdenlaisessa toimessa. Paavokin oli kutsuttu neuvotteluun, hän kun
siitä syystä oli tärkeä henkilö, että hän parahiten tunsi seudut.
Ukon juhlassa poltettujen kokkojen jäännöksiä näkyi ylt'ympärillä,
mutta kukaan neuvottelussa saapuvilla olevista ei tietänyt, että
neljä niistä sisälsi hurskaan Wildefried isän ja hänen kumppaniensa
ruumiilliset jäännökset, sillä näiden innokkaiden pakana-saarnaajain
kovasta kohtalossa ei ollut heillä vielä tarkempaa tietoa. Huhu tosin
kertoi, että kapinaan nousseet Hämäläiset olivat heidät surmanneet,
mutta millä tavoin he olivat kärsineet marttyyrikuoleman, sitä ei
kukaan ollut tietänyt kertoa.
Paalut, joidenka päihin Hämäläiset olivat ripustaneet teurastettujen
oriitten pääkallot, olivat munkkien käskystä lyödyt maahan ja
koristuksineen päivineen viskatut Pyhäjärveen. Pyhät kuuset eli
karsikot oli myös hakattu poikki juuria myöten.
Ratsumiehille oli annettu tunnin joutoaika, jonka kuluessa heidän
oli atrioiminen ja valmistautuminen taisteluun, sillä heille
oli ilmoitettu, ett'ei enää mitään lepoa tulisi ennen rynnäkköä
pidettäväksi.
Muutamat heistä olivat nyt ahkerassa syömisen puuhassa, toiset
tarkastelivat aseitansa taikka ratsujensa asua, oliko satulavyö
tarpeeksi vahvassa j.n.e. Ani harvan miehen kuultiin lystikkäitä
kokka- ja leikkipuheita laskevan; useimmat heistä olivat
vakaamieliset ja miettiväisen näköiset.
Ajan tiukkuuden tähden maistelivat muutamat ritaritkin eväitänsä
neuvottelun kestäessäkin. Niiden joukkoon kuului uljas pyhän haudan
ritarikin. Hänen palvelijansa oli jo aamupäivällä illallisen
varaksi eräästä talosta ostanut lihavan syöttiporsaan, joka nyt
paistiksi muutettuna pala palalta vehnäisten seurassa ritarin
kurkun kautta katosi näkymättömiin. Kun viimeinen pala paistista
oli mennyt maillensa, huoahti ritari ja loihe lausumaan: "Lihavia
ja erittäin hyvältä maistuvia maitoporsaita nämät uppiniskaiset
Hämäläis-roikaleet kasvattavat. Mutta kovin se oli pieni! Emäntä,
jonka oma se eläissänsä oli, varmaankin valhetteli, kun vakuutti
sen olevan kuuden viikon vanhan. Olisipa toinen samanmoinen tässä
nyt ollut hyvä olemassa, sillä taisteluun mentäessä on erittäin
tärkeä asia, että tulee tarpeeksi asti syötyä. Mutta sitä ei ollut
rahallakaan saatavissa."
Me emme saa uskoa, että kunnon ritarimme ruoan-himon tähden unhotti
ne velvollisuudet, joita hänen asemansa ylipäällikkönä tässä
tilaisuudessa vaati häneltä. Syödessänsäkin otti hän ahkerasti osaa
neuvotteluun, tarkasti kuunnellen mitä toiset puhuivat ja toisinaan
itse tehden tärkeitä ehdotuksia pian tapahtuvan tappelun suhteen.