ritari suuttuneena: "Kylläpä minä sitä arvasin, että tuo oppaamme
märehti jotakin salaista vehkettä. Kaiken matkaa olen katsellut
häntä jonkinmoisella epäluulolla, etenkin siitä hetkestä asti, kuin
hän viidenkymmenen miehen kanssa pyysi erkaantua pääjoukosta ja
ratsastaa eri tietä. Mutta tämän suloisen neidon otan kerrassaan
suojeltavakseni. 'Religioni christianae feminisqve' on minun
tunnuslauseeni enkä siitä luovu täällä Pohjolassakaan; siksi
kannan aseitani aina kuolonhetkeeni asti. Selittäkää hänelle tämä
asia te, pyhä veli, joka osaatte puhua hänen kieltänsä, tuota
kummallista kieltä, joka muistuttaa honkien suhinasta noissa synkissä
metsissä, joidenka kautta eilen kuljimme. Jos tuo talonpoikalurjus
pienimmälläkään tavalla, sanoilla taikka töillä, loukkaa nuorta
holhottiani, työnnän miekkani puhki hänen rintansa ja naulaan
hänet maahan kiinni, sen vannon kautta Kristofferin pyhän parran!
Vieläpä aion, kun taas pääsen tilaisuuteen osaa ottamaan johonkuhun
turnaukseen, jonkun kelpo ritarin kanssa katkaista yhden peitsen
tämän suloisen neidon kunniaksi! Senkin saatatte selittää hänelle."
"Minä olen jo ottanut hänet turviini; suojelusta hän ei siis ole
vailla" -- vastasi munkki, hymyillen lisäten puoleksi leikkivällä,
puoleksi totisella äänellä: "Te olette, jalo ritari, puhuneet tuosta
tyttöraiskasta oikein nuoruuden palavalla äänellä. Päättäen teidän
sanojenne tulvasta ja teidän hehkuvasta himostanne palvella häntä,
voisi tuskin luulla teitä kolmekymmentä vuotta vanhemmaksi. Olkaa
varoillanne, ett'ette tule sokeaksi, katsellessanne noita kirkkaita,
säteileviä silmiä! Ettekö milloinkaan ole kuullut puhuttavan, että
Pohjolan naiset osaavat lumota, kenen vaan tahtovat?"
"Kautta pyhän neitsyen nimen!" -- huudahti ritari ja teki
ristinmerkin rintaansa. "Siitä olen tosin kuullut kerrottavan.
Olisiko tuo tyttö todellakin lumonnut minua, että hän minun
silmissäni näyttää niin jalolta? Vaan ei -- se on aivan mahdotonta!
Kantamani pyhät öylätit varjelevat minua lumouksesta ja kaikista
noitatempuista!"
Hieraniemen Paavo oli tähän saakka ollut vaiti. Yksin hänen
salavihkaa ritariin ja munkkiin luomansa vihaiset silmäykset
ilmoittivat sitä ankaraa kiukkua, joka kiehui hänen povessansa heitä
vastaan. Mutta niin suuri taituri oli hän teeskentelemistaidossa,
ett'ei viha ensinkään ilmaantunut hänen äänessään, kun hän nyt
katkaisi äänettömyytensä ja otti lausuaksensa munkille: "Te erehdytte
suuresti, pyhä isä, kun luulette minun yksityisiä asioita ajavani
täällä. Tuo kelvoton vaimo valhetteli silmittömästi, sanoessaan että
minä muka kostonhimosta vainoon tätä nuorta tyttöä. Mutta asian
todenperäinen laita onkin se, että tuo tyttö juuri on kaikista
vaarallisin kansan yllyttäjä. Sentähden käskikin Hänen Ylhäisyytensä
Tuomas piispa, että hän kaikin mokomin on vangittava ja tuotava
tutkittavaksi Räntämäelle."
Luotuansa Paavoon silmäyksen, joka oli täynnä ylenkatsetta, aikoi
Lyylikin nyt vihdoin korottaa ääntänsä, vaan leskivaimo esti häntä
sitä tekemästä, kiiruhtaen lausumaan: "Nuokin Hieraniemen isännän
lausumat sanat olivat pelkkää parjausta, jotka selvästi osoittavat
hänen kunnotonta mielenlaatuansa ja hänen häijyä kostonhimoansa.
Meidän nuori emäntämme ei ole mikään kansan yllyttäjä -- kuinka nuori
tyttö sellaiseen toimeen kykenisikään! -- vaan rauhallinen kristitty
nainen. Jo pikkulapsena hän kastettiin." Lyylille kuiskasi vaimo
hiljaa korvaan: "Tunnusta itsesi kristityksi!"
Tähän vastasi Lyyli yhtä hiljaisella äänellä: "En -- sitä en tee!"
"Asia käypi yhä sekavammaksi. -- Oletko kristitty, tyttäreni?" --
kysyi munkki.
Vaimoa, jonka lapsen Lyyli oli pelastanut, vapisutti hänen
odottaessansa Lyylin vastausta. Luoden pyytävästi silmänsä Lyyliin,
koki hän taivuttaa häntä antamaan myöntäväisen vastauksen. Häntä
aavistutti, että Lyylin kohtalo suuressa määrin tulisi riippumaan
tästä hänen vastauksestansa. Sellaisen aavistavan tunteen tunsi
Lyyli itsekin sydämessänsä, mutta kuitenkin vastasi hän suoraan ja
vääristelemättä: "Minä en ole kristitty! Siksi tosin vanhempani
tekivät minut pikkulapsena ollessani, kun antoivat mustatakin
muukalaisen kastaa minut ja lukea ilkeät loihtusanansa minuun, mutta
siitä päivästä asti, jolloin tulin kykeneväksi itse ajattelemaan,
olen kristin-uskoa vihannut niin kuin sen levittäjiäkin, jotka
ovat kansamme vihollisia ja sortajia! -- Nyt en enää ole kristitty
nimeksikään: teurasraavaan pyhällä verellä olen pessyt pois sen
kirouksen, jonka he siihen olivat lukeneet." Lyyli vaikeni ja katsoi
pelottomasti munkkiin.
"Älkää uskoko häntä, pyhä isä! Hieraniemen paha isäntä äsken häntä
niin kovin pelästytti, ett'ei hän nyt ensinkään tiedä, mitä hän
puhuu!" -- vaikeroitsi vaimo väännellen tuskissaan käsiänsä.
"Hieraniemen isäntä on liiaksi kehno mies minua pelästyttämään!" --
huudahti Lyyli ylpeästi.
"Eipä siitä kysymystäkään, ett'ei tuo ynseä ja uppiniskainen tyttö
tietäisi, mitä hän puhuu!" -- sanoi munkki, lisäten kääntyneenä
Lyyliin: "Ehkä tunnustat senkin, ettäs olet yllyttänyt kansalaisiasi
kapinaan armollista Tuomas piispaa vastaan?"
"Miks'en tunnustaisi?" -- vastasi Lyyli. "Onhan se tuttu asia, että
minä olen pyytänyt heitä miehuullisesti ravistamaan pois niskoiltansa
sen häpeällisen orjuuden ikeen, jonka vihatut muukalaiset ovat niihin
sälyttäneet! Onhan minulla oikeus puhua, vaikk'en naisena kykenekkään
taisteluun!"
"Mikä hurja kiukku ja tylyys piilevät tuon kauniin kuoren alla!" --
jupisi munkki itseksensä ja selitti sen jälkeen Saksan kielellä pyhän
haudan ritarille Lyylin lausumat sanat.
"Ken voisi sitä uskoa, kun hän on noin nuori ja ihana!" -- huudahti
kultainen ritari. "Mutta p--leellä on pakanain lasten yli rajaton
valta, sen olen jo monta kertaa ennen elämässäni tullut havaitsemaan,
erittäin nuoruudessani. Keisari Fredrikillä oli hovissaan eräs
ylhäissäätyinen saracenilainen tyttö, joka oli yhtä kaunis kuin
tämäkin tässä, vaikka peräti toisella tavalla; tämä on valkeaverinen,
mutta Fatima -- se oli tytön nimi -- kiiltävän-ruskea ja hänen
tukkansa ja silmänsä olivat mustat kuin kaarneen kaulahöyhenet,
ja tämän kaunottaren silmät ovat taivaansiniset ja hänen tukkansa
kellertävä kuin leikattavaksi kypsynyt viljapelto. Tukuttain ovat ne
nuoret ritarit luettavat, jotka, lumottuina tämän saracenilais-tytön
kauneudesta, mielellänsä olisivat yhdestä ainoasta suudelmasta,
vieläpä hellästä silmäyksestäkin hyökänneet vaikka polttavaan
tuleen. Näiden lumottujen ja järkensä heittäneiden joukossa oli --
pyhä neitsyt suokoon hänelle sen anteeksi! -- minunkin isäni poika,
vaikk'en juuri ollut kaikkein tulisimpia. Ja kummallinen, oikein
pahojen henkien noituma tyttö olikin Fatima, sillä vaikka etelämaiden
lasten kuuma veri virtaili hänen suonissansa, oli hän hän kuitenkin
kaikkia rakastajiansa vastaan kylmä kuin jää. Sitä ei ajan pitkään
voinut kestää nuori tuittupäinen kreivi Bellacotta, vaan yritti
eräänä yönä muutamien toveriensa avulla ryöstämään häntä hänen
makuuhuoneestansa, viedäkseen häntä omaan ritarilinnaansa, mutta
oli tuskin ehtinyt päästä ikkunasta sisään kun sai käyrän tikarin
rintaansa ja lankesi verissänsä Fatiman jalkojen juureen, siinä
henkensä heittääksensä. Monta samaan suuntaan vivahtavaa tapausta
voisin oman kokemukseni aarre-aitasta harkkia niiltä ajoilta, jolloin
oleskelin Palermossa, Akkonissa, Damaskossa ja muissa itämaalaisissa
kaupungeissa, mutta kertomukset sellaisista tapauksista eivät sovellu
teidän pyhille korvillenne."
"Kyllä kai te, jalo ritari, olittekin -- kuulemma -- nuorna
ollessanne aika veitikka ja keikari!" -- sanoi munkki. "Olin kyllä
-- Pyhä Athanasius minua auttakoon! Mutta näitä nuoruuteni syntejä
ja erhetyksiä olen sitte sydämestäni katunut ja sovittanut ne
monenkertaisesti, taistellessa verisissä tappeluissa uskottomia
vastaan sekä lahjoittamalla kalliita pyhäinjäännöksiä kirkkoihin ja
luostareihin milt'ei kaikkialla koko Europassa. Vaan mitä aiotte
tehdä tuon kristin-uskosta luopuneen, lumoavan tytön kanssa?"
"Paras on että noudatamme oppaamme, Hänen -- Ylhäisyytensä piispa
Tuomaan käskyn johdosta antamaa neuvoa, sillä kuultuani tytön
äskeisen, pyhää oppiamme soimaavan puheen, tulin vakuutetuksi
siitä, että tuo oppaamme kuitenkin on puhunut totta -- ja viemme
hänet mukanamme Räntämäelle, säännöllisesti tutkittavaksi. Muuten
hän näyttääkin olevan niin vaarallinen henkilö, että olisi aivan
mieletöntä jättää häntä tänne kapinallisia vehkeitänsä jatkamaan.
Kun olemme voittaneet kapinoitsijat ja nämät seudut taas on saatu
rauhoitetuksi, saattanee hän, kärsittyänsä sen rangaistuksen, jonka
kirkkomme säännöt määräävät pyhästä uskonnostamme luopuneille, taas
palata kotiinsa. Tietysti tässä edellytän, että hän sitä ennen on
nöyryyttänyt ynseän mielensä ja katunut tekemänsä kamalan rikoksen."
Näitä munkin sanoja kotvasen mietittyänsä lausui ritari: "Tapahtukoon
niin; kyllä kaiketi kirkon pyhyys ja kunnia sellaista korvausta
vaativat. Mutta sen sanon suorastaan, ett'en kärsi että häntä
sorretaan taikka että hänen naisarvoansa tavalla taikka toisella
loukataan! Ken sellaista rohkenee yrittää, hänen hengestänsä
en ottaisi maksaakseni korkeampaa hintaa kuin teloitustavalla
polvistuneen rosvon hengestä. Sillä vaikka tuo tyttö onkin ylpeä ja
pakanallinen henki asuu hänessä, aion kuitenkin järkähtämättömästi
pysyä äsken tehdyssä lupauksessani ja suojella häntä. Vieläpä
uudistan tämän saman lupauksen nyt ja vahvistan sen ritarillisella
kunniasanallani!"
"Teidän edesvastauksenne hänestä kestää vaan Räntämäelle asti;
sitte ottaa pyhä kirkko eksyneen lapsensa kokonaan hoitoonsa. Mitä
loukkausta hänen muuten tarvitseekaan pelätä meidän seurassamme
ollessansa? Taikka ehkäpä juolahtikin teidän mieleenne, jalo ritari,
olot etelämaissa! Vaan olkaa huoleti! Täällä Suomessa ei ole
tuollaisia tuittupäisiä kreivejä, kuin tuo onneton Bellacotta, josta
äsken puhuitte", -- sanoi munkki.
"Suokaa anteeksi, pyhä veli, mutta matkoillani olen toisinaan
sattunut näkemään, että kirkolla on sangen kovat kourat niitä
kohtaan, jotka ovat sen pyhiä sääntöjä rikkoneet. Monen onnettoman
olen kuullut tuskissaan vetoavan maallikkolakien sääntöihin,
mutta en milloinkaan kuullut, että sellaista helpoitusta heidän
rangaistuksessansa heille olisi myönnetty."
"Kirkko on erhettymätön, sen julistamat tuomiot oikeat ja sen
määräämät rangaistukset ansionmukaiset, vaikk'ei maallikkojen
pimitetty järki sitä aina kykenekkään käsittämään!" -- vastasi
munkki, jonka mieltä ritarin muistutus kirkon määräämistä, usein
luonnottoman ankarista ja typeristä rangaistuksista oli loukannut,
kiivaasti ja päättävästi. Sen jälkeen kääntyi hän Lyyliin ja selitti
hänelle, mikä päätös hänen suhteensa oli tehty.
Ääneti kuunteli Lyyli tuomiotansa. Hänen kasvonsa tosin vähän
vaalenivat, mutta muulla tavalla ei hän osoittanut syvää
mielenliikutustansa eikä hänen silmäinsä kirkkaat katseet
hetkeksikään himmentyneet. Mutta kaikki hänen palvelusnaisensa
purskahtivat katkeraan itkuun.
Kristitty vaimo, Lyylin pelastaman lapsen äiti, lankesi polvillensa
munkin eteen ja rukoili, kohottaen kätensä häntä kohden:
"Peruuttakaa, pyhä isä, tämä kova tuomionne ja suokaa meidän
rakkaan emäntämme jäädä kotia! Hän on niin hyvä ja hellä eikä hän
ketään yllytä kapinaan. Ja kyllä hän kristitty on, vaikka hän
oudontapaisessa kiihkossa ollessaan sen nyt kieltää. Paras todistus
on se, että hän oman henkensä uhalla pelasti lapseni, joka makaa
tuolla kehdossa, pakanallisten kansalaistensa sorrosta, he kun Ukon
juhlassa pyysivät tuota viatonta tappaa siitä syystä, että hän oli
kastettu kristin-uskoon. -- Meidän nuori emäntämme on niin hyvä, niin
hellä!"
"Tokkohan sinä itsekkään olet todellinen kristitty, koska äsken
vääristelit kertomasi asiat. Siitä, ettäs minun säätyiselle miehelle
valhettelit, ansaitsisit itse tulla kirkon rangaistuksen alaiseksi,
mutta katsoen siihen, että kehoittavina syinä tähän epärehelliseen
puheeseesi olivat rakkaus ja kiitollisuus, annan sinulle tällä kertaa
törkeän rikoksesi anteeksi. Vaan älä minua kauvemmin häiritse!"
Suudeltuansa munkin kaavun lievettä alkoi vaimo taas puhua: "Enhän
minä valhetta puhunut, kyllä se kaikki totta oli. Meidän nuori
emäntämme ei suo kenellekään pahaa. Hän on vaan vähän erhettynyt.
Suokaa hänelle armoa, hurskas isäni!"
Tehden levottomuutta ja kärsimättömyyttä osoittavan liikunnon,
vastasi munkki: "Niinpä niin -- erhettynyt hän on, vieläpä
arveluttavalla tavalla. Senpä tähden juuri, täytyy kirkon oikaista
häntä ja ohjata häntä uudelleen oikealle uralle, Muusta ei tässä
olekkaan kysymystä. Älä siis kauvemmin kiusaa minua!"
Kääntyen palvelijattariinsa, jotka ääneen vaikeroitsivat ja
voivottelivat, lausui Lyyli hellällä äänellä: "Älkää vaikeroitko,
hyvät ystäväni! Täten teette lähtöni kotoa katkerammaksi, kuin
se muuten olisikaan. Anna sinä, Sirkka, tuossa koukussa killuva
nahkalaukku minulle; se sisältää kaikki, mitä matkallani tarvitsen."
Haikeasti nihkuttaen otti tyttö laukun seinästä ja toi sen
emännällensä.
Kultaisen ritarin tuli näitä murehtivia ihmisiä sääli ja hän
otti lausuaksensa: "Älkää itkekö, tytöt! Eihän teidän suloiselle
lemmettärellenne sen pahempaa onnettomuutta tapahdu, kuin että hänen
muutaman päivän kuluessa täytyy ratsastaa rehellisessä kristillisessä
seurueessa. Ell'eivät kirkon säännöt olisi niin pyhät, niin soisin
minä puolestani mielelläni sen, että hän saisi jäädä kotiinsa. Mutta
matkalle kun hänen nyt välttämättömästi on lähteminen, niin otan
suojellakseni häntä kaikista soimauksista ja muista vahingoista,
joita hänen vihollisensa ehkä virittävät hänen eteensä. Te voitte
täydellisesti luottaa minuun, tyttö raiskat, sillä kautta kultaisten
kannusteni vakuutan, että minun aina on ollut tapana pysyä tehdyissä
lupauksissani."
Vaikk'ei Lyyli ymmärtänyt sanaakaan ritarin puheesta, arvasi hän
kuitenkin hänen ystävällisistä silmäyksistänsä ja liikunnoistansa,
että hän tarkoitti hänen parastansa. Sentähden loi hän silmänsä
kiitollisesti ritariin ja se hyvä ajatus, jonka hän jo ensi katseelta
oli saanut hänestä, vakaantui hänen mielessänsä varmuudeksi. Se
tunto, että hänellä ritarissa oli hyvänsuopa ystävä, lievitti
melkoisesti sitä tuskan katkeruuttakin, joka lähtöhetkenä kovin
rasittavana painoi hänen sydäntänsä.
"Kallis aika menee hukkaan! Miksikä tässä kauvemmin viivyttelemme?
Tietänettehän, pyhä isä, että jok'ainoa silmänräpäys on meille
kallis!" -- muistutti Paavo.
"Olet oikeassa. Nyt lähdetään!" -- sanoi munkki ja oli tarttua Lyylin
käteen. Mutta Lyyli ei suvainnut hänen sitä tehdä, vaan vetäytyi
syrjään.
"Vielä muutamia hetkiä vaan!" -- huudahti hän ja riensi kehdon
luo. Suudeltuansa rauhallisesti nukkuvaa lasta otsalle, puhui hän
itkeville palvelijattarillensa: "Tämän ottopoikani äidille jätän
emännyyden siksi aikaa kuin itse olen poissa. Häntä tulee teidän
visusti totella ja ehdottomasti noudattaa kaikkia hänen antamiansa
käskyjä, niinkuin minunkin käskyjäni olette noudattaneet. Mutta..."
Lyyli vaikeni hetkeksi ja pyyhkäsi silmistänsä kyyneleet, jotka
väkistenkin tunkivat esiin. "Mutta" -- alkoi hän sen jälkeen taas
puhua -- "jos en minä enää milloinkaan palaja kotiin, niin pitää
tämän ottopoikani perimän kaikki jälkeenjättämäni omaisuus ja olkoon
hän enoni holhouksen alaisena niin kauan kuin enoni elää ja sitte
äitinsä holhottina siksi kunnes hän on tullut niin järkeväksi,
että itse osaa hoitaa omaisuuttansa; se on tahtoni. Pankaatte,
tytöt, nämät sanat tarkasti mieleenne, jotta käräjissä voitte olla
todistajina, kun tutkintoa pidetään siitä, kuka on omaisuuteni
perivä. Sinua, ottopoikani äitiä, minä käskemällä varoitan olemaan
hellä emäntä näille uskollisille palvelijattarilleni! Tässä talossa
ei ole ollut tapana katsoa siihen, ken on syntynyt orjana, ken
vapaana; heitä kaikkia kohtaan on kohtelu vähimmättäkään eroituksetta
ollut sama, heitä kaikkia on kohdeltu niinkuin talon parhaimpia
ystäviä. Minun järkähtämätön tahtoni on, että täällä vastedeskin
pidetään samaa tapaa! Muistuta Viikkiä siitä!"
"Tuo tyttö tekee määräyksiä omaisuudestansa niinkuin itsevaltias
omistaja ainakin. Hänellä ei näy olevan vähintäkään aavistusta siitä,
että pyhä kirkko ottaa hänen omaisuutensa huomaansa, jos kuolema
sattuisi häntä tapaamaan tällä hänen matkallansa" -- jupisi munkki
itseksensä.
Lyyli antoi sitte kätensä jäähyväisiksi kovasti huolestuneelle
vaimolle ja palvelijattarillensa, kullekin järjestänsä. He olivat
peräti uupua murheeseensa. Useammat heistä heittäytyivät lattialle
ja suutelivat, ääneen itkien, hänen hameensa liepeitä ja hänen
jalkojansa. Lyylin onnistui salata liikutuksensa ja hän lohdutteli
ystävällisesti hymyillen murehtivia naisia.
"Kautta ihmeitä tekevän neitsyt Maarian kuvan Wormsissa! Paras olisi
ollut, että tuo jalo pakanatyttö olisi saanut jäädä kotiinsa, koska
kaikki häntä niin rakastavat!" -- jupisi kultainen ritari, kääntyi
pois ja läksi ulos. Mutta kun hän oli avannut oven, töyttäsi Turva,
joka kauvan kiljuen ja ovea raapien oli seisonut oven takana, sisään
huoneeseen. Yksi ainoa loikahdus vaan ja uskollinen koira seisoi
emäntänsä vieressä. Nuoleskeltuansa hänen käsiänsä ja saatuansa
selvän asian oikeasta laadusta, rupesi se hirmuisesti murisemaan ja
aikoi hyökätä munkin ja Hieraniemen Paavon kimppuun. Mutta Lyyli
pidätti sen ja käski yhden tytöistä tuomaan kappaleen nuoraa. Sillä
sitoi hän koiraraukan takan pylvääseen kiinni, sen ohessa puhuen
sille: "Oleppas vaan telmäämättä, uskollinen Turvani! Tiedän, ett'ei
kukaan nyt voisi estää sinua seuraamasta minua, ell'en sitoisi sinua
kiinni; ei minun sovi ottaa sinua mukaani sille matkalleni, jolle
kohta lähden. -- Kas niin. Jää nyt hyvästi!"
"Oletko nyt valmis?" -- kysyi munkki.
"Olen" -- vastasi Lyyli ja meni, arvokkaasti kohottaen päätänsä,
ovesta ulos. Munkki, Hieraniemen Paavo, leskivaimo ja kaikki
palvelijattaret seurasivat häntä.
Pihalla oli viidenkymmenen miehen suuruinen ratsujoukko jo
järjestynyt matkalle määrättyihin riveihin. Kultainen ritarikin istui
jo vartoen hevosensa selässä. Nähtyään emäntänsä, juoksi Lyylin
ratsu, jonka muutamat ratsumiehet Paavon käskystä olivat asustaneet,
iloisesti hirnuen hänelle vastaan. Noreasti, kuin hyvin harjaantunut
ratsastaja ainakin, hypähti Lyyli sen selkään. Kun sitte munkki ja
Hieraniemen Paavo olivat ehtineet valmistautua matkaan, läksi koko
ratsujoukko täyttä ravia nykyistä Tampereen kaupunkia kohti vievää
tietä myöten.
Mutta pitkän matkan päähän kuului leskivaimon ja Lyylin
palvelijatarten valitus ja itku, mutta vieläkin kauvemmaksi
uskollisen Turvan surullinen ulvonta.
Kolmastoista luku.
Outojen tulo Liuksialaan oli ollut niin odottamaton ja Lyylin
lähtö sieltä oli tapahtunut niin suurella kiireellä, että hänen
ajatuksensa olivat joutuneet jonkinmoiseen sekasortotilaan.
Ratsastaessansa järjesteli hän niitä ja rupesi äskeisiä tapauksia
tyystemmin miettimään, koettaen johdonmukaisesti yhdistää niitä
edellisten päivien tapahtumiin. Se seikka hänestä heti näytti selvän
selvältä, että Hieraniemen Paavo oli antanut vihollisille tiedon
kapinasta ja että hän oli opastanut heitä Liuksialaan; mutta mitä
tietä? Olihan Viiso muutamia hetkiä ennen tullut Tammerkoskelta
päin ja kertonut, ett'ei vihollisia niillä tienoilla eikä Nokian
seuduillakaan oltu kuultu eikä nähty. Taikka olisiko Viisokin
kavaltaja, joka valheellisesti oli sanonut äsken tavanneensa hänen
enonsa Tavelan ja Hatanpään Arvon? Sitä ei hän voinut uskoa todeksi,
sillä olihan Viiso syntynyt Liuksialassa, poikana leikkinyt Lyylin
kanssa ja jälestäpäin palvelijana osoittanut suurta uskollisuutta ja
rehellisyyttä. Mutta mitenkä olisi verraten näin pieni vihollisparvi
uskaltanut tunkea aina Kangasalle, jos Hämäläisten Nokian virralle
kokoontunut sotajoukko vielä oli eheänä ja voittamatta? Taikka
olisiko se voitettu, muserrettu, hajoitettu? Olisivatko hänen enonsa
ja Hatanpään Arvo taistelussa kaatuneet? Tämä viimeinen ajatus oli
hyydyttää veren hänen suonissansa, mutta samassa muistui hänen
mieleensä Viison matkakertomus, ja hän rauhoittui uudestaan. Mutta
kuitenkin oli tässä kylläkin monta hämärää seikkaa, jotka saattoivat
hänen levottomaksi ja joihin hän halusi saada selitystä, mutta
keneltä pyytää sitä? Munkiltako? Lyylillä oli jonkunmoinen salainen
aavistus siitä, ett'ei tuo mustatakki näissä asioissa olisi tehnyt
häntä hullua viisaammaksi, jos hän niitä olisikin ottanut kysyäksensä
häneltä. Entäs Paavolta? Ei! Ennen kärsiä mitä tuskia tahansa kuin
häneltä kysyä jotakin! -- niin ajatteli Lyyli. Vai ritariltako? Hänen
puoleensa olisi Lyyli taipunut kääntymään kysymyksillänsä ja se
olisi sitä paremmin sopinut kuin ritari ratsasti hänen vieressänsä,
mutta tässä tuli tuo ikävä seikka esteeksi, ett'ei ritari ollenkaan
ymmärtänyt Suomen kieltä. Että ritarin tunteet häntä kohtaan
olivat ystävällisyyden tunteita, sen saattoi Lyyli helposti arvata
siitäkin, että ritari alinomaa hellällä, piammiten isällisellä
äänellä puhutteli häntä ja teki hänelle kysymyksiä, joita hän, Lyyli,
ei ensinkään kyennyt tajuamaan kun ne tehtiin Saksan kielellä.
Joltakulta ratsumieheltä olisi hän ehkä voinut saada toivomansa
tiedot, mutta munkki ratsasti aivan hänen perässänsä ja olisi
epäilemättä estänyt häntä ratsumiehiä kysymyksillään lähestymästä,
jos hän sellaista olisi yrittänyt. Mutta hän hylkäsi itsekin sen
keinon, pitäen sitä naiselliselle arvollensa sopimattomana.
Kun Lyyli näin oli tullut vakuutetuksi siitä, että hänen oli
mahdoton saada selitystä niistä asioista, jotka raskauttivat hänen
mieltänsä, vaipui hän taas omiin syviin mietteisiinsä. Ne olivat
enimmiten ikäviä, lohdutusta puuttuvia mietteitä, mutta toisinaan
pujahti kuitenkin toivehikkaampiakin ajatuksia hänen mieleensä.
"Mitäpäs" -- ajatteli hän välistä -- "jos olisivat meikäläiset
tahallansa eksyttäneet vihollisia tälle matkalle, joka viepi heidät
turmioon? Ehkä tekee Hatanpään Arvo miehinensä äkkiarvaamatta
rynnäkön, hajoittaa tämän harvalukuisen vihollisparven niinkuin
akanat tuuleen, taikka tuhoaa sen tykkänään, pelastaa minut ja
viepi minut voiton riemulla kotia takaisin?" Mutta nämät tällaiset
toivorikkaat ajatukset olivat hetken tuomia usmapilviä; seuraavana
hetkenä ne haihtuivat taas, antaen sijaa kolkommille ja synkemmille
mielikuvituksille.
Lyylin alakuloisuus ja äänettömyys eivät ensinkään olleet kultaiselle
ritarille mieleen. Tuon tuostakin koki hän virvoittaa nuoren
ratsukumppaninsa mieltä lohduttavaisilla puheilla, käyttäen joka
kerta eri kieltä, niinkuin olisi hän toivonut lopuksi löytävänsä
sellaisen kielen, jota tuo kaunis ratsastajatar kykenisi ymmärtämään.
Harvat papitkaan olisivat osanneet nimeltäkään nimittää kaikkia niitä
monia erilaatuisia kieliä, Saksan kielestä saracenilais-kieleen asti,
joita ritari näin tuli käyttäneeksi.
"Koroitappas ääntäsi, suloinen tyttö, taivaan ilmoille iloisesti
kuin leivo kevät-aamuna!" -- huudahti hän Saksan kielellä. "Sinun
ikäisenäsi ei ole antaminen huolille ja synkkämielisyydelle liian
suurta sijaa. Viisainta on tyytyväisenä ottaa päivä vastaan
semmoisena kuin se tulee, huolimatta siitä, laskeeko sen aurinko
pilvihin vaiko kirkkaana kiitää lepokammioonsa. Vähän levättyänsä --
täällä teidän maassanne näyttää se tyytyvän sangen lyhyeen unehen --
nousee sama aurinko uudestaan ja säteilee entistä kirkkaammin. Ole
tyytyväinen onneesi, tyttö! Sinun kauniit huulesi on Jumala luonut
iloisaa hymyä eikä umpimielisyyttä varten!"