kieltänytkään? Mutta johan torvi soipi. Pitäähän mennä sanomaan
ratsulleen 'hyvää huomenta'." -- Ritari nousi seisaallensa ja läksi
käymään samaan suuntaan kuin munkkikin muutamia hetkiä ennen häntä.
Torvien raikunta herätti kaikki sotilaat ja kohta oli leirissä vilkas
liike, kaikki valmistautui lähtöön.
"Voi, kuinka minä olin tyhmä, kun tulin tähän kurjaan maahan, jossa
ritaritkin muuttuvat kaikille jaloimmille tunteille tunnottomiksi!
Toista oli kertoa urostöitänsä ja elämänsä vaiheita etelämaiden
trubadureille, jotka heti paikalla sepittivät niistä ihanoita,
kuningasten hoveissa ja ylhäisten ritarien linnoissa laulettavia
sankari-runoja!" -- valitti kultainen ritari ja haali sen ohessa
eväslaukkua luoksensa. Saatuansa sen auki ja otettuansa nahkapullosta
kelpo siemauksen, söi hän suurella kiiruulla tähteet paistista
ja piirakasta suuhunsa. Sen jälkeen nosti hän pullon uudelleen
huulillensa ja päätti vihdoin tämän varhaisen aamiaisateriansakin
hartaalla siunauksella.
Samassa saapui hänen palvelijansa paikalle, taluttaen ohjaksista
hänen jaloa sotaratsuansa. Noustessaan satulaan puhui ritari
palvelijallensa: "Tuo eväslaukkuni tuossa on nyt aivan tyhjä. Mitenkä
sinä varustit minua niin vähillä eväsvaroilla matkaan?"
"Piispan kokit sanoivat, että niiden pitäisi riittämän yhdelle
miehelle kolmeksi vuorokaudeksi."
"Kuuleppas hittoja? Mutta etkö selittänyt heille, että olivat
väärässä?"
"Selitin kyllä, mutta, he väittivät, ett'eivät varat myöntäneet
suurempaa osuutta yhdelle ritarille. Sanoivatpa vielä, että teidän
osanne sittekin oli runsaampi kuin toisten" -- vastasi palvelija.
"Minkälaisia konnia olivat! -- Vaan taidammehan pian pyhän neitsyn
avulla tulla asuttuihin seutuihin, ett'ei täällä muun harmin lisäksi
tarvitse kuolla nälkään!" -- lohdutteli pyhän haudan ritari itseänsä
ja kannusti samassa ratsuansa.
Tie kulki ensin järven rantaa pitkin, mutta kääntyi sitte oikealle,
erään korkean ahteen rinnettä myöten ylöspäin. Kun tie oli huonosti
raivattu ja ahde sangen jyrkkä, hevoset suurella vaivalla ja vasta
kovien ponnistusten-perästä pääsivät ylös harjulle. Vihdoin oli
kuitenkin koko ratsujoukko siellä ja ratsastajat nyt antoivat
korskuvien hevostensa vähän aikaa levähtää.
Munkki, jolla oli pieni, mutta erittäin vilkas ja sukkela ratsu, oli
ahdetta ylös kavuttaissa ratsastanut kultaisen ritarin rinnalla,
jonka suurelle ja kömppörämäiselle oriille tuontapainen kulku kävi
hyvin vaikeaksi ja vaivaloiseksi. Antamalla ritarille kaikenmoisia
neuvoja ja osoittaen hänelle paikkoja, joita myöten huokeimmin pääsi
kulkemaan, koetti munkki miellytellä ritaria. Mutta siinä toimessaan
onnistui hän sangen huonosti; ritari ei vastannut sanaakaan hänen
lauseisiinsa, koki silminnähtävästi niin paljon kuin mahdollista
välttää hänen osoittamiaan polkuja ja näytti kovin suuttuneelta.
Mutta jospa matka harjulle olikin ollut ratsuille raskas ja
rasittava, oli ratsastajilla siellä tarjona oleva näköala sitä
ihanampi: se oli yksi noita viehättäviä näköaloja, joita luonnon
ihailija ainoastaan tapaa "tuhatjärvien maassa", sen kukkuloilta ja
harjanteilta. Ne ovat yhtä suurenmoiset kuin mieluisat. Mutta tämä
suurenmoisuus ei ole sitä laatua, että se synnyttäisi hämmästystä
ja pelkoa ihmismielessä; kaukana siitä! Niitä ihannellessa täyttää
sulo katsojan mielen, hän tulee iloiseksi ja hilpeäksi kuin lapsi
ja tuntee vastustamattoman tarpeen kiittää Luojaa hänen suuresta
rakkaudestansa; hänen sydämensä rauhoittuu, jos kuinka rauhaton
oltuansa. Sanat ovat liian heikot kuvaamaan sitä luonnon-kuvaa, joka
siellä oli levitettynä ratsastajain silmäin eteen: sinertäviä järviä,
suurempia ja pienempiä vaihdellen, niin pitkälle kuin silmä kannatti,
kaikki viheriöitseviin kevätpukuihinsa puettujen lehtimetsien
saartamina ja kaikki yhteydessä toinen toisensa kanssa soukkien
salmien kautta, joissa muutamissa vesi tyynenä lepäsi, mutta toisissa
useampien pienien putousten kautta rattoisalla sohinalla ja suurella
kiiruulla virtaili lähinnä olevien järvien helmaan. Monessa paikoin
näkyi järvien rannalla suuria kyliä ja vihannoitsevia peltoja;
siellä täällä niemekkeillä yksinäisiä ihmisasunnoita vähäisten
peltojen liepehissä. Etäällä kohottivat korkeat harjanteet synkillä
havumetsillä peitetyt huippunsa taivasta kohden. Lukemattomia
pieniä puroja virtaili niitten rinteitä myöten alas, kunnes lopuksi
yhtyivät mahtavaan virtaan, joka suurella pauhinalla äkkijyrkän
kosken kautta syöksi vaahtoisat aaltonsa syvään laaksoon. Kaikki tämä
pilvettömältä, kirkkaalta taivaalta loistavan kevätaamun auringon
valaisemana.
Kultainen ritari loi ihastuksesta loistavat silmänsä toisesta
ilmansuunnasta toiseen.
"Kautta taivaan! Tämä on kaunista!" -- huudahti hän vihdoin.
"Niinpä on. Nythän näette, ett'ei tämä Suomenmaa olekkaan niin
rumannäköinen, kuin sen arvelitte olevan. Yhtä kauniita ja vielä
kauniimpia maisemia on runsaasti Suomen sisämaissa; mutta rantamaat
eivät ole yhtä ihania" -- säesti munkki.
"Tämä muistuttaa minua Helvetian maasta, se onkin kappale siitä,
mutta kuitenkin jotakin toista, joka minuun vaikuttaa peräti toisella
tavalla kuin Helvetian ihanat seudut" -- sanoi ritari, jonka
mielestä, tätä kaunista Luojan piirtämää taidemaalausta katsellessa,
kaikki harmi näytti haihtuneen. Niin tosin olikin asian laita. Kun
ratsujoukko nyt lähti eteenpäin ratsastamaan olivat ritari ja munkki
taas hyvät ystävykset.
Ensimmäisessä kylässä, johon ratsastajat saapuivat, oli suuri
kansanjoukko kokoontunut erään talon pihalle. Kansan keskellä
seisoi Sarkki, selittäen sille mitenkä voimallinen ja mahdikas
hallitsija Tuomas piispa oli. Pontevampaa vahvistetta sanoillensa ei
olisi Sarkki voinut toivoa, kuin hänelle kohta paikalle saapuvassa
ratsujoukossa oli tarjona.
Hieraniemen Paavo tuli hyvälle tuulelle kun näki lähettiläänsä.
Hän oli vastikään ajatellut Sarkkia, hän tarvitsi hänen apuansa.
Sarkkikin heitti heti puhuja-toimensa ja kiiruhti isäntäänsä
tervehtimään; mutta hänen kuulijansa pakenivat pelästyneinä mikä
millekin taholle.
Paikka, johon Paavo pysäytti ratsunsa, oli tienristeys. Kaksi suurta
tietä kulki siinä toinen toisensa poikki, jotta tästä paikasta siis
lähti tienhaaroja neljälle eri suunnalle.
"Terve tulemastanne isäntä! Minä olen nyt kotimatkalla. Jok'ainoassa
kylässä olen pitänyt puheita; ääneni on langeta ja kieleni väsyä;
niin ahkerasti olen sitä käyttänyt."
Sarkin näitä sanoja lausuessa kuului hevosen hirnunta läheisen talon
pihalta ja sieltä tulla töyttäsi täyttä laukkaa eräs ratsastaja.
Täyttä vauhtia ajoi ratsastaja Paavon ohitse sille tielle, joka
kulki pohjoiseen. -- Ällistyneenä katseli Paavo ratsastajan jälkeen,
jonka hän oli tuntenut, ja hänen huuliltaan läksi seuraava huuto:
"karjalainen p--le!"
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä karjalaista ajamaan takaa,
mutta pian ymmärsi hän, että hänen olisi mahdoton saavuttaa häntä,
sillä karjalaisella oli hyvä ja vastikään levännyt hevonen. Eikä
ollut Paavolla aikaa epävarmoina pidettävien kokeiden tähden poiketa
kerran määrätyltä uraltansa, joka yhä viittasi itään päin. Hetken
vielä noiduttuansa karjalaista kääntyi hän Sarkkiin ja sanoi hänelle:
"Juokse mitä kiireimmiten Ala-Peltolaan ja pyydä isännän antamaan
sinulle ratsu! Sano hänelle, että jälestäpäin maksan hänelle siitä
kahdenkertaisen hinnan!"
Sarkin mentyä jupisi Paavo itsekseen: "Nyt on joka hetki kallis!"
Kahdestoista luku.
Saman päivän iltapuhteella istui Liuksialan naispirtissä eli
tuvassa Lyyli useain palvelijatartensa keskellä. Vähän matkan
päässä heistä istui matalalla karmittomalla tuolilla onneton leski,
tuudittaen kehdossa makaavaa poikaansa, Lyylin ottopoikaa Viikkiä
elikkä Anteroa, jolla pojan kasteessa saamalla nimellä äiti aina
häntä nimitti. Lyylin polvella oli keskentekoinen mekko hienosta
villakankaasta. Mutta hän ei ommellut nyt, vaan istui joutilaana,
nojaten päätänsä oikeaa kättänsä vastaan ja vasemmalla kädellänsä
silitellen suurta koiraa, joka istui hänen jalkainsa juurella,
uskollisuudesta hehkuvilla silmillä katsellen nuorta, ihanaa
emäntäänsä. Palvelijattaretkin olivat joutilaina, mutta värttinät,
joita joko pitivät sylissänsä taikka olivat laskeneet lattialle,
todistivat, että vast'ikään olivat olleet työn-toimessa.
Kaikki oli tuvassa puhdasta ja siivoa. Lattia ja lavitsat oikein
kiilsivät, niin puhtaiksi ne olivat pestyt. Lähellä peräseinää
seisova suuri pöytä, jolla erittäin taidokkaasti tehty juomahaarikka
sijaitsi, oli peitetty lumivalkealla villavaatteella, jonka liepehet
olivat monivärisillä hienoilla korko-ommelluksilla koristetut.
Seinätkin olivat osittain kirjavilla vaatteilla peitetyt.
"Nyt se tuli jo toisen kerran peräkkäin! Kyllä se nyt varmaan tulee!"
-- huudahti eräs nuori palvelustyttö, joka istui aivan lähellä
Lyyliä. Tytöllä oli joukko vuohensilmäkukkia helmassaan.
"Ken se nyt tulikaan?" -- kysyi Lyyli, hymyillen hymyä, jossa
iloisuus ja surumielisyys kiistelivät voitosta.
Tyttö loi ilosta loistavat silmänsä Lyyliin ja vastasi: "Se tulee!
Mutta malttakaa -- minä koetan vielä kolmannen kerran! Jos se nyt
vielä kolmannenkin kerran tulee, niin sitte on asia ihkaten varma!"
Tyttö otti yhden vuohensilmäkukan vasempaan käteensä ja rupesi oikean
kätensä sormilla nyppimään sen valkoisia terälehtiä irti, sen ohessa
vuorotellen lausuen "tulee" ja "ei tule". Ensi alussa saneli hän
näitä sanoja kovin joutuisasti, mutta aina sitä myöten, kuin jäljellä
olevain lehtien luku väheni, vitkaantui hänen äänensäkin. Vihdoin
oli vaan enää yksi lehti jäljellä ja tyttö huudahti, riipasten sen
irti, riemuitsevalla äänellä: "Tulee! -- Kas nyt se kuitenkin tuli!
Ja kyllä se nyt tulee, sitä ei ensinkään tarvitse epäillä!" Kovin
iloisena taputteli hän käsiänsä yhteen.
Lyyli ei voinut olla tytölle nauramatta.
"Sanoppas toki, hupsu, kukahan tuo oikeastaan on, joka tulee!" --
käski hän.
"Kosiomies tietysti! Tuo _oikea_ kosiomies!" -- vastasi tyttö,
voimatta iloansa hillitä!
"Vai niinkö! Aiotko jo noin nuorena mennä miehelään!" -- kysyi Lyyli.
"En minä! Kaikkea muuta vielä! Mitäpä iloa se tuottaisikaan, jos
_minulle_ saapuisi kosiomies! En minä sellaista tarkoittanut. Vaan
emännän, Lyylin omaa kosiomiestä minä tarkoitin!" -- selitti tyttö.
"Jos minun kosiomiestäni tarkoitit, niin saat olla vakuutettu
siitä, että kukan lehdet tällä kertaa puhuivat valhetta!" -- väitti
Liuksialan nuori emäntä hieman punastuen.
"Eivätpä valhetelleet! Totta puhuivat -- kolme kertaa peräkkäin! Vaan
saaspas tänne -- nyt tiedustelen, tulevatko _nekin_ pian!"
Tyttö otti taas yhden kukan käteensä ja rupesi samoin kuin äskenkin
nyppimään sen lehtiä, tämän ohessa vuorotellen lausuen "tulee" ja
"ei tule". -- Vihdoin oli vaan yksi lehti jälellä. -- "Ei tule" --
huudahti tyttö alakuloisella äänellä. "Ne eivät tule! Eivät ainakaan
tulleet ensimmäisellä kerralla. Mutta eihän ensimmäinen kerta juuri
paljon mitään merkitsekkään! Toinen ja kolmas kerta vasta paikkansa
pitävät!"
Tyttö otti toistamiseen kukan ja alkoi noukkia sen terä-lehtiä, mutta
sai taas vastaukseksi tuon ikävän: "ei tule". Saman vastauksen antoi
vielä kolmaskin kukka.
"Ne eivät tule!" -- huoahti tyttö, lisäten ilokkaammalla äänellä:
"Vaan mitäpäs, jos ne kuitenkin tulisivat! Ja kylläpä ne tulevatkin,
tulevat ihan varmaan! Tällä kerralla nuo pahat kukat valhettelivat."
"Mitkä tulevat?" -- kysyi Lyyli.
"Häät tietysti, Lyyli-emännän häät!" -- vastasi tyttö.
Lyyli vaaleni ja hänen huulensa vavahtelivat tuskan värähdyksistä.
Sydämeen ammuttu lokki ja noita-akan ennustukset muistuivat hänelle
mieleen. Näiden muistojen valtaamana sanoi hän kolkolla äänellä: "Nyt
sinun kukkasi puhuivat totta! Ne -- eivät tule!"
Hän painoi oikean kätensä otsaansa vastaan ikäänkuin pyytäen sen
kautta karkoittaa ikävät ajatukset pois mielestänsä.
Katsellen levottomasti nuoreen emäntäänsä, sanoi tyttö: "Kylläpä ne
tulevat! -- sen vakuutan! -- Mutta sanokaa, emäntä kulta, kenelle
aiotte tuota uutta mekkoa, johon ompelette niin paljon koristuksia ja
kauniita nauhoja, että oikein silmiä häikäisee?"
"Mitähän sellaista kysytkään, tyttö hupsu! Pitäisipä sinun se arvata,
että se on aiottu enolleni!" -- vastasi Lyyli, mutta punastui sitä
sanoessaan.
"Enollenneko? Mitenkä se voisi olla mahdollista? Eihän vanha Tavela
tarvitse noin pitkää mekkoa ja yltänänsäkin se on hänelle liian
suuri. Tuskin se olisi sopinut hänelle hänen parhaammassa miehuuden
ijässä ollessansakaan. Minun ymmärtääkseni on siinä tilaa lähes
kahdelle Tavelalle!" -- intti tyttö.
"Mitäpä nyt jälleen hupsutteletkaan, tyttö raiska! Ymmärräthän...
talvella, kun pannaan useampia mekkoja päälletysten..."
"Talvella käyttää Tavelan ukko turkkeja" -- väitti tyttö, saaden
Lyylin yhä enemmän hämille.
"Eipähän enoni ain'alinomaa pidä turkkeja talvella; toisinaan hän
pukeutuu mekkoonkin!"
Ovi aukeni samassa ja eräs nuori mies astui tupaan. Lyyli kavahti
seisaallensa ja huudahti tulijalle vastaan: "Mitä uutisia, Viiso?
Kerro pian!"
"Ei mitään erinomaisia uutisia -- terveisiä käskettiin vaan sanoa!"
-- vastasi tullut.
"Ovatko siellä kaikki asiat hyvään päin?"
"Olivat kai, mitä minä saatoin ymmärtää, eikä siellä mitään
onnettomuudesta puhuttu."
"Enoni oli kai terveenä?"
"Terveenä hän oli samoin kuin Hatanpään Arvo ja muutkin."
Viison mainitessa Hatanpään Arvon nimeä punastui Lyyli ja loi
silmänsä lattiaan.
"Sitä käskivät minun myös ilmoittamaan emännälle, ett'ei vihollisista
vielä ole kuulunut vihiäkään. Meidän miehet nyt vaan odottavat
sanomaa Karjalaisilta, kohta sen saatuansa mennäksensä Nokian virran
yli. Heidän aikomuksensa on lähteä tervehtimään mustaa Tuomasta hänen
omassa kotipesässänsä."
"Kyllä vaan sitte meikäläisiä onkin oikein kosolta kokoontunut Nokian
virralle?" -- kysäisi Lyyli.
"Kyllähän niitä siellä on koko suuri joukko! Enhän minä tullut niitä
lukeneeksi, mutta kyllä siellä miestä on kuin seinää vaan! -- Onko
teillä jotakin käskettävää, emäntä?"
"Ei ole... ei mitään erityistä. Mene vaan tavallisiin toimihisi! --
Kylläpä sinulla nyt onkin täällä paljon puuhattavaa, kun kaikki kelpo
miehet ovat aseissa, jotta ainoastaan muutamia vanhoja ukko-järeitä
on jäänyt tänne talon töitä ja askareita toimittamaan."
Viiso oli jo kääntynyt oveen päin, kun Lyyli yht'äkkiä otti
kysyäksensä: "Eihän kukaan muu kuin enoni lie minulle terveisiä
lähettänyt?"
Viiso kääntyi Lyyliin päin ja vastasi: "Lähettipä niinkin. Taisinpa
tuon jättää sanomatta, että Hatanpään Arvo niitä lähetti koko
kantamuksen, pyytäen sitä paitsi, että olisitte levollinen, pahoja
aavistuksia tulevaisuudesta pitämättä! -- Vieläkö nyt jotain?"
"Ei -- saat mennä!"
Viiso meni ja Lyyli istui entiselle paikallensa. Hän oli suuttunut
itseensä siitä, että oli tehnyt tuon viimeisen kysymyksen, sillä hän
kuuli kaikkialla ympärillänsä hiljaista kuiskutusta palvelijatartensa
kesken ja arvasi helposti, että tuo kuiskutus koski Hatanpään
Arvoa ja häntä itseään. Niinkuin aina käypi nuorten naisten, kun
he tietävät, että läsnäolijat salaa kuiskuttelevat jotakin heidän
sydämenasioistansa, niin kävi nyt Lyylinkin: hän punastui ja joutui
hämillensä. Pitkän ajan ääneti kuunneltuansa tuota harmillista
kuiskutusta, rohkaisi hän mielensä ja lausui, vakavasti katsellen
ympärillensä: "Eikö kenenkään teistä tänä iltana haluta rupeamaan
arvoituksille?"
"Arvoituksilla täällä paraikaa ollaan!" -- säesti vuohensilmäkukkain
terälehdistä tulevaisia tapahtumia ennustanut tyttö, joka oli mennyt
erään, suuren pöydän ääressä istuvan toverinsa luo.
"Niin miksi lausutte arvoituksianne niin hiljaisella äänellä,
ett'eivät kaikki niitä kuule? Se ei ole säännöllistä eikä sopivaa,
vaan pitää kaikille suotaman tilaisuus miettiä vastausta niihin" --
torui Lyyli.
"Muutamat arvoitukset ovat sitä laatua, että niitä tehdään emännän
kuulematta" -- tokaisi tyttö-veitikka vastaan. "Sitä laatua ei
kuitenkaan ollut se arvoitus, jonka viimeksi tein Sirkalle ja johon
hän nyt turhaan miettii vastausta. Hän. on kovin huono arvoitusten
selittäjä, tuo Sirkka!"
"Ei niinkään huono, vaikka en kaikkiin sinun hullutuksiisi löydäkkään
vastausta!" -- intti toinen nuorista tytöistä.
"Mikä arvoitus se oli? Sano se nyt ääneen! Ehkäpä minä taikka joku
toinen meistä löytää siihen vastauksen. Mitenkä se kuuluu?" -- kysyi
Lyyli.
"Näinhän se kuuluu: 'Sydämessä suuri tuska, mielessä on kuume kova,
jok' on iloa parempi, hunajata makeampi'. -- Mikä se on?"
"Lempihän se on! Tuohon arvoitukseen ei nyt ensinkään ollut vaikea
vastata!" -- huudahti Lyyli.
"Ei se emännälle ollutkaan vaikea! Tiesinhän minä jo edeltäpäin,
että emäntä heti paikalla löytää vastauksen siihen?" -- pakisi nuori
ennustajatar.
"Mistäpä sen tiesit?"
"Siitä että emännän tätä nykyä on helppo löytää vastauksia kaikkiin
niihin arvoituksiin, jotka koskevat lempeä ja rakkautta."
"Kuulkaapas tuota tyttö-veitikkaa, mitä hulluja hän puhuu! Varo vaan,
ett'et liioin suututa mieltäni kokkapuheillasi!" -- varoitti Lyyli
hymyillen ja nosti sormensa uhaten tyttöä vastaan.
"Älkää, hyvä emäntä, suuttuko minuun, sillä siten voisitte saada
minua surulliseksi, joka olisi kovin ikävä asia minulle, kun niin
mielelläni tahtoisin olla hyvällä tuulella teidän häissänne!" --
ilveili tyttö nuoren emäntänsä varoituksesta vähääkään huolimatta.
Samassa kävi Lyylin jalkojen juurella istuva suuri koira levottomaksi
ja rupesi, nostaen korvansa pystyyn, murisemaan.
"Mikä sinun nyt käypi vihaksi, Turva?" -- kysyi Lyyli ja koki
hyväilemällä rauhoittaa lempikoiransa mieltä. Mutta vaikka Turva
tavallisesti muuten aina oli hyvillään emäntänsä pienimmistäkin
suosion-osoituksista, ei se tällä kertaa ottanut niistä ensinkään
huoliaksensa, vaan kävi hetki hetkeltä enemmän suuttuneeksi, alkoi
ääneen haukkua ja törmäsi vihdoin täyttä laukkaa ovea vastaan, jonka
töyttäsi auki.
"Mitä vieraita nyt tulee, koska Turva oli noin raivoissaan? Menköön
joku katsomaan!" -- käski Lyyli.
Hän oli tuskin saanut nämät sanat sanotuksi, kuin vilkas ennustajatar
jo puikahti ovesta ulos. Mutta muutaman hetken kuluttua palasi hän
punasta hehkuvin kasvoin ja muutenkin hyvin pelästyneen näköisenä
takaisin.
"Nythän se tuli jo!" -- huudahti tyttö sisään päästyään ovesta.
"Kuka se?" -- kysyi Lyyli.
"Kosiomies tietysti! Ja mikä pohatta lieneekään kun hänellä on niin
suuri ja loistava seurue muassa!"
Hevosten kavioiden kopinaa kuului nyt ulkoa yli raivoisain koirien
haukunnankin, ja tyttö ei saanut sen pitempää aikaa asiansa
selittämiseen, sillä samassa astui Hieraniemen Paavo tupaan.
Lyyli vaaleni nähdessään Paavon; mutta hetkeksi vaan. Seuraavana
hetkenä oli hän voittanut pelästyksensä ja katsoi rohkein silmin,
uhkaava ja ivallinen hymy huulillaan, tulijaan.
"Hyvää iltaa, Lyyli!" -- tervehti Paavo. "Ukko suokoon!" -- vastasi
Lyyli, lisäten: "Mistä syystä tämä kunnia nyt tapahtuukaan minulle,
että Hieraniemen isäntä on tullut tänne?"
"Syyn siihen voit helposti minun sanomattanikin arvata" -- vastasi
Paavo.
"Enpä ensinkään! Minä olenkin huono arvaamaan" -- intti Lyyli.
"Missä muussa toimessa täällä kävisin kuin kosioimistoimessa! Tulin
nyt lupaukseni mukaan uudestaan tarjoomaan soveliaita lunnaita
sinusta ja siten naimaliittoamme vahvistamaan" -- saneli Paavo
ilkkuvasti hymyillen.
"En tiedä mistään naimaliitosta, eikä Hieraniemen isännän lunnaita
Liuksialassa oteta vastaan, olipa hänellä vaikka kuormittain kultaa
ja hopeaa! Olisipa hänen, ennakolta sanottuja sanoja muistaen,
pitänyt olla tänne tulematta rukkasia noutamaan."
"Siksi en olekkaan tullut tänne. Kyllä rukkaset saavat jäädä tänne
toisten kosijain varaksi. En niitä tullut noutamaan, vaan Liuksialan
kaunista emäntää, suloista morsiantani. Hän nyt heti valmistakoon
itsensä matkaan, sillä minun aikani ei myönnä, että kauan viipyisin
täällä."
"Hävytön! mitä sinä rohkenet puhua minun omien ortteni alla!" --
huudahti Lyyli vihasta säihkyvin silmin ja nousi seisaallensa. Hänen
palvelijattarensa, jotka hämmästyksellä olivat kuunnelleet Paavon
puhetta, kokoontuivat hänen ympärillensä, ikäänkuin pyytäen suojella
nuorta emäntäänsä.
"Kun morsian teeskentelee vastahakoisuutta, viepi kelpo mies hänet
väkisin kotihinsa; se on vanha, isiltä peritty tapa meidän maassa.
Siten aion nyt tehdä sinunki kanssasi Lyyli -- sanon sinua Lyyliksi,
koska et entistä Henrikka nimeäsi enää suosi -- huolimatta siitä,
jospa kuinka kovin suututkin. Kyllä tuo tuollainen suuttumus asettuu,
kun muutamia päiviä emäntänäni olet elänyt Hieraniemellä, ja
ennenkuin kisaviikot ovat lopussa, on se kokonaan haihtunut."
"Kunnoton konna!" -- huusi Lyyli ilmi-vihoissaan ja polki pientä
jalkaansa lattiaan. "Mieluisammin, tuhat kertaa mieluisammin hukutan
itseni järveen, kuin tulen sinun vaimoksesi, sinä viheliäinen
kyykäärmeen sikiö! Lähde ulos huoneestani! Lähde paikalla!"
Paavon astuessa tupaan oli takan vieressä istuva vaimo lakannut
lastansa tuudittamasta. Nyt hän nousi seisaallensa ja hiipi hiljaan
ovesta ulos. Lapsi ei herännyt.
"Malta mieltäsi, kaunis Lyyliseni! Vaikka olet kovin suloisen
näköinen näin vihoissas ollessasi, pyydän kuitenkin sinua
rauhoittumaan. Tyydy kauniisti onneesi ja valmista itseäsi pian
matkaan! Oman lempiratsusi, tuon pulskan tähtipää-tamman selässä saat
ratsastaa. -- Tottele hyvällä! Varsin vastenmielistä olisi minun
käyttää väkivaltaa sinua vastaan. Mutta ell'ei muu kuri auta, vien
sinut väkivallalla täältä; -- pyhästi vannon sen tekeväni!"
Lyyli oli niin suuttunut, että koko hänen ruumiinsa vapisi. Hän ei
saanut sanaakaan huuliltansa; mutta hänen silmänsä säihkyivät vihan
tulta. Naiset hänen ympärillänsä olivat niin tohtuneet, ett'eivät
tienneet, mitä ajatella, mitä sanoa.
"Kiiruhda, Lyyli, valmistautumaan! Matkakumppalini odottavat pihalla.
Täytyykö minun taluttaa sinua kädestä ulos?" -- sanoi Paavo entistä
tuimemmalla äänellä ja astui uhaten Lyyliä pari askelta lähemmäksi.
Samassa aukeni ovi ja sisään astuivat leskivaimon johdattamina
kultainen ritari ja hänen toverinsa, munkki. Suurella kiiruulla
puhui vaimo munkille: "Suojelkaa, pyhä isä, meidän nuorta, rakasta
emäntäämme, ett'ei Hieraniemen kostonhimoinen isäntä saa tehdä
hänelle mitään pahaa! Hän on vihoissaan Lyylille siitä, että Lyyli
hylkäsi hänet kosijana. Siitä hän on suuttunut ja himoo kostoa."
"Vai niinkö on asian laita!" -- sanoi munkki suomeksi.
"Rauhoitu ystäväni, ei hänelle mitään loukkausta saa tapahtua,
sen lupaan. Yksityisen kostonhimon tyydyttämistä varten emme ole
lähteneet matkaan. Kaikki pyhimykset otan todistajikseni, että kova
tuomio on kohtaava tuota miestä, jos hän omien mielioikkujensa
hyväksi on pettänyt Hänen Ylhäisyytensä Tuomas piispan, tämän
korkea-arvoisen pyhän haudan ritarin ja meidät muut."
Kultainen ritari oli yhtä mittaa katsoa tuijotellut Lyyliin.
"Kautta pyhän Henrikin poikki leikatun peukalon!" -- huudahti hän
nyt. "Tämä on todellakin eriskummallinen maa: täällä löytyy yhtä
kauniita naisia kuin maisemiakin! Ellen tietäisi, että tämä kaunotar
tässä on pakanallinen tyttö, niin voisin luulla häntä nuoreksi
madonnaksi: siksi on hän ihana ja arvokkaan näköinen!"
Lyylin palvelustytöt olivat vetäytyneet muutamia askeleita
taaksepäin, pelästyneinä ritarin sotaisesta muodosta ja asusta, ja
kuullessaan hänen sopertavan heille peräti outoa kieltä. Ritari puhui
nimittäin Saksan kieltä.