yksinkertaisempaan. Kuitenkin oli viimemainittukin tavallansa sangen
kallis, sillä se oli lumenkarvaisilla kärpännahoilla reunustettu.
Näihin reunuksiin, ylhäältä aina liepeesen asti, oli pieniä
punaisesta samettikankaasta tehtyjä ristejä kiinnitetty. Samanlaisia
ristejä nähtiin toistenkin tähän retkeen osaa ottavien ritarien
manttelien reunuksissa. Kukin ratsastaja kantoi rinnassaan punaista
ristiä, vieläpä Paavokin ja ne muutamat munkit, jotka seurasivat tätä
pientä armeijaa.
Pyhänä pidettiinkin sota, johon tämä joukkio oli antautunut, niinkuin
siihen aikaan yleisesti kaikki sodat, joita käytiin kristin-uskon
vihollisia vastaan. Juhlallisesti olivatkin molemmat piispat, Riian
arkkipiispa ja Tuomas piispa, vihkineet näitä sotureita, ennenkuin
he lähtivät matkalle, heidän veriseen ja vaaralliseen, mutta
autuuttavaan toimeensa.
Pyhän haudan ritari katseli tarkasti seutuja ja maisemia, joidenka
kautta kuljettiin, ja jota kauvemmaksi he tulivat sisämaihin, sitä
suurempaa kummastusta ne nostattivat hänessä.
"Kautta Pyhän Yrjön säteilevän miekan!" -- sanoi hän Saksan kielellä
munkille, joka ratsasti hänen vieressänsä. "Tämä on kummallinen maa,
joka alusta aikain lienee aiottu pedoille kotimaaksi. Eihän täällä
juuri muuta löydy kuin synkkiä metsiä, autioita korpia, soita ja
rämeitä sekä järviä ja jokia. Tuo kirkon läheinen seutu taitaakin
olla ainoa seutu Suomenmaassa, jossa maata viljellään ja jossa
ihmiset asuvat säännöllisesti kyhätyissä rakennuksissa? En pitkään
aikaan enää ole nähnyt huoneuksia enkä peltoja. Multa kaiketikin
asuvat ihmiset täällä metsissä kaatuneiden puiden juurten suojassa
ja elävät arvattavasti karhujen ja muun metsäriistan lihasta?
Sellaisiksi muuten suomalaisten elämän tapoja minulle kuvattiinkin
eteläisissä maissa."
"Kummallista on, että te, herra ritari, sellaisia kertomuksia
kuultuanne, ensinkään otitte tullaksenne tänne!" -- ihmetteli munkki,
hymyillen sen ohessa.
"Se ei ole niinkään kummastuttavaa, pyhä veli. Nämät kertomukset
saivat minun uteliaaksi omin silmin näkemään noita metsänperäisiä
villi-ihmisiä. Kun sitte lisäksi sain kuulla, että kristin-uskoa
heillekin on julistettu ja kristillinen kirkko heidän maassansa
perustettu, ja kun päälle päätteeksi kerrottiin, että he viime
aikoina ovat ruvenneet pahoin rääkkäämään ja julmalla tavalla
surmaamaan pyhiä pappeja ja munkkeja, niin muuttui uteliaisuuteni
velvollisuudeksi, sillä minä olen kautta pyhän ristin vannonut
taistella kristin-uskon vihollisia vastaan kaikkialla, missä niitä
vaan on, aina maailman kaukaisimpiin äärihin asti. Sattui sitte
vielä niinkin hyvin, että minulla viime käynniltäni Jerusalemissa
oli muutamia erittäin arvokkaita ja voimallisia pyhäin jäännöksiä
varalla. Tosin en niistä olisi mielelläni luopunut, sillä ne hosuivat
taudit ruumiistani ja estivät syntisiä himoja sieluani lähestymästä,
mutta kuultuani, mitenkä kurjalla kannalla asiat täällä olivat,
ajattelin: jos lahjoitan nuo kalliit pyhäinjäännökset Suomen
kirkolle, niin pakenevat kaikki pirut peljästyneinä siitä maasta. Jo
kohta tänäpänä ne osoittivat voimaansa. Kaikista niistä ihmeistä,
jotka tänäpänä tapahtuivat kirkossa, on suurimpana pidettävä se, että
naula, jolla Kristuksen oikea käsi lävistettiin, vuosisatoja oltuansa
ruostununna, arkkipiispan kädessä muuttui yhtä kirkkaaksi kuin
kantamani haarniska tässä. -- Sen ostin kolmesta sadasta kultarahasta
S:t Salvatorin luostarin abotilta Jerusalemissa."
"Kyllä se merkillinen ihme oli, jospa se ei ollutkaan kaikista
suurin" -- sanoi munkki.
"Mitä sanoittekaan? Eikö se ollut suurin ihme? Tuhat kuoloa!
Älkää puhuko syntiä, pyhä veli!" -- huudahti kultainen ritari
närkästyneenä. "Suurinhan se oli tapahtuneista ihmeistä, kaikista
enintä kummastusta nostava -- siitä ei pääse kieltämälläkään
kauvaksi. Minä en sano tätä siksi, että sillä pyytäisin halventaa
teidän vanhojen pyhien kuvainne ja pyhimystenne ansioita -- enpä
suinkaan. Kyllä he kaikki itseänsä tänäpänä hyvin kunnostivat --
tekivätpä niin! Mokomaa kyyneltulvaa, kuin tänään vuosi pyhän neitsyt
Maarian silmistä, en ole tähän päivään saakka nähnyt kenenkään
silmissä, vaikka olen matkustanut kaikki kristityt maat halki ja
poikki. Pahoin pelkään, että hänen kallis, kullalla ja hopealla
tikattu hameensa peräti turmeltui tuon runsaan kyynelvirran kautta.
Jos tämä retkemme onnellisesti päättyy, lahjoitan hänelle takaisin
palattuamme muutamia kultakolikolta uuteen hameesen."
Kun ei munkki mitään vastannut näihin ritarin sanoihin, taukosi
heidän puheensa vähäksi ajaksi, mutta pian alkoi ritari, joka ei
kauvan yhteen mittaan jaksanut olla vaiti, taas pakista: "Niin
-- ylimalkaan täytyy myöntää, että kaikki pyhimykset suorittivat
tehtävänsä sangen hyvin, mutta ne tulisoihdut, joita he käyttivät
ihmetöittensä toimeenpanemisessa, olisivat voineet olla vähän
paremmat. Yksi noista taivaallisista kyyhkysistä pudotti
tulisoihtunsa minun päälleni ja se oli polttaa läven purpuraiseen
mantteliini. Kun sitä koetin sammuttaa, savusi se pahanpäiväisesti
ja ilkeä tulikiven haju nousi siitä sieramiini, jotta helpommin
olisi voinut luulla sen h--tistä ylös heitetyksi kuin taivaasta
alas pudonneeksi. Kun vihdoin vaivalla olin saanut sen sammumaan,
tarkastin sitä tyystemmin ja huomasin, että se oli pellavista tehty.
Kaiketi kasvaa tässä kurjassa maassa niin huonoa lajia pellavia,
ett'eivät pyhimykset saa siitä tehtyjä tulisoihtujansa leimuamaan,
vaikka niitä huuhtovat tulikivivedessä ja sitte taas kuivattavat?"
"Kyllä kai sen asian laita on siten" -- vastasi munkki ja veti
kaapunsa pääpussin syvemmälle alas silmillensä.
"Tyytymättömyys tämän maan antamiin kasveihin se se täisikin
sittemmin saada heidät niin kovin meluamaan ylhäällä kirkon
kaarroksissa silloin kuin sieltä pyhiä öylättejä rupesi satamaan
alas? Minä kuulin selvästi heidän riitelevän keskenänsä ja nuhtelevan
toinen toistansa. Matkoillani olen usein sattunut olemaan uusien
kirkkojen vihkiäisissä saapuvilla, kerran itse Roomassakin, pyhän
isän suuressa kotikylässä. Tapahtuipa silloin paljon suuria ihmeitä
ja pyhiä öylättejä satoi alas niin runsain määrin, että auringon
ikkunien kautta kirkkoon heittämä valo pimeni, mutta en silloin enkä
muulloinkaan ole kuullut pyhimysten riitelevän kirkon kaarroksissa."
"Herjetkää toki puhumasta tuollaista julkeata pilkkaa pyhimyksistä!"
-- huudahti munkki arvokkaalla äänellä. "Jos he ääneen olisivatkin
ilmoittaneet läsnä oloansa temppelissä, niin eivät he riidellen
voineet ilmaantua, vaan ylistysvirttä laulellen, vaikka heidän
laulunsa teidän syntisissä korvissanne kuului riidalta. Te olette
pahoin solvanneet pyhimyksiä, herra ritari!"
"Suojelijapyhäni pyhä Yrjö varjelkoon minua, pyhän haudan ritaria,
pyhimyksiä solvaamasta!" -- huudahti hurskas ritari peljästyneenä ja
teki ristinmerkin rintaansa. "Epäilemättä on asian laita siten, että
tuo pahan-ilkinen paholainen niin sokaisi syntiset korvani, että
heidän ylistysvirtensä sävel minulle kuului riidalta. Kauhean vallan
sai paholainen sinä hetkenä minussa. Mutta kyllä tiedän syynkin
siihen ja tahdon heti kohta tunnustaa teille, pyytäen teitä olemaan
rippi-isänäni, ett'en viime päivinä aivan täsmälleen ole lukenut
credojani ja Pater-nosteriani niinkuin minun, ennen annettujen
lupausteni mukaan, olisi pitänyt tehdä."
"Olkaa vast'edes paremmin varoillanne, herra ritari! Laiminlyödyt
lupaukset, erittäinkin laiminlyödyt rukoukset, joihin olemme
velvoittaneet itsemme, kostavat itsensä kovasti meihin" -- sanoi
munkki.
"Syvälle painan mieleeni nämät varoitussananne, pyhä veli! En
ainoatakaan credoa enkä Pater-nosteria täst'edes laiminlyö, kun
rauhan aika taas tulee, sillä sotaretkiä tekemäni lupaukset
eivät koske. Mutta ovathan päivät pitkät ja yöt valoisat täällä
Pohjolassa! Ken olisi voinut uskoa sitä! Ainakin kerrottiin minulle,
että pilkkonen pimeys täällä vallitsee aamusta iltaan asti paitse
sydänpäivällä, jolloin aurinko pari tuntia himmeästi valaisee
kolkkoja maisemia. Nyt on jo varmaankin toista tuntia kulunut siitä,
kuin aurinko meni mailleen, eikä taivas vieläkään sanottavasti
ole pimentynyt. Mutta epäilemättä ovat juhtamme jo sangen
väsyksissä ankarasta ratsastamisestamme; niiden pitää samoin kuin
ratsumiestemmekin saada levähtää pari tuntia. Ja pitäähän vatsankin
vaatimukset ottaa lukuun ja myötätuotuja eväitä vähän lähemmästi
tarkastella. Minulla on se kokemus, ett'ei tyhjällä vatsalla eikä
väsyneellä ratsulla ole taisteluun antautumista. Pyhä Yrjö itse ei
saisi vihollisesta voittoa silloin kuin suolet nälästä kiljuvat ja
ratsu joka toiselta askeleelta väsymyksestä korskahtaa!"
Kultaisen ritarin näitä sanellessa saapui ratsujoukko erään järven
rannalla olevalle, avaralle tasangolle. Kun tämä tasanko hänestä
näytti erittäin sopivalta leiripaikaksi, antoi hän sotajoukolle
käskyn pysähtyä. Päivä oli ollut kovin lämmin ja helteinen, jonka
tähden yö uhkasi tulla sitä kylmemmäksi ja viileämmäksi. Vilvakkaita
höyrypilviä nousi järvestä ja hieno, mutta kolea itätuulen kare
ajeli niitä tasangolle. Sentähden kantoivat soturit läheisestä
metsästä kuivia puita ja oksia ynnä järven rannalla yltäkyllin olevia
ruovonkorsia suuriin kasoihin ja sytyttivät näin valmistetut nuotiot.
Tämän tehtyänsä kävivät ahnaasti eväiden kimppuun. Edellinen kiivas
ratsastus oli antanut heille hyvän ruokahalun.
Kaikki ritarit ja munkit istuivat erään nuotion ympärillä, joka
oli muita nuotioita suurempi. Heillekin näyttivät eväät hyvältä
maistuvan, niin paistit kuin leivoksetkin. Erittäin suurella huolella
ja mielihyvällä hoiti pyhän haudan ritari aterioimistointansa;
suuret piirakan ja paistin palat katosivat toinen toisensa perästä
hänen suureen suuhunsa. Tuon tuostakin nosti hän ison nahkapullon
huulillensa ja otti siitä aika siemauksen väkevää Espanjan viiniä.
Tämän tehtyänsä hymyili hän oikein autuaallisesti ja työnsi
uudestaan pitkän veitsensä piirakkaan tahi paistiin, leikellen
niistä sentapaisia kappaleita, joita villien eläinten kesyttäjät
heittävät rautahäkkeihin suljetuille panttereillensa. Niin oli
hän ahkerassa työssä, ettei hän tämän rakkaan toimituksen ohessa
hentonut puhuakkaan, vaan näytti kokonaan unhottaneensa kaikki
kertomukset pyhimyksistä. Muut ritarit olivat jo päättäneet ateriansa
ja katsoivat nyt ihmetellen pyhän haudan ritaria, joka yhä vielä
oli uskollisessa syömisen toimessa niinkuin ateriansa vasta alkanut
ainakin. Vihdoin viimein nosti hän nahkapullon taas huulillensa
ja piti sitä tavallista pitemmän ajan suunsa edessä. Tämän kelpo
kolauksen saatuansa niellyksi, ankkasi hän muutaman hetken ja lausui
sitte, piirakan ja paistin tähteitä katsellen: "Ihminen ei saa olla
ruoalle liian ahnas, sillä se olisi synti. Syödessäänkin hänen pitää
tavallansa paastota ja ajatella huomispäivää. Senpätähden minäkin
lopetan ateriani nyt ja siunaan itseni." Hurskas ritari pani kätensä
ristiin ja jupisi itsekseen lyhyen latinankielisen ruokasiunauksen.
Syötyänsä olivat ratsumiehet heittäytyneet nurmikolle maata
ja nukkuivat par'aikaa hyvässä rauhassa. Heidän esimerkkiänsä
seurasivat useimmat ritareista ja munkeistakin, käyttäen edelliset
mantteleitansa, jälkimäiset kaapujansa peittoina. Pyhän haudan ritari
ei tuntenut vähääkään halua nukkumaan. Alituisilla retkillänsä oli
hän tottunut valvomaan ja valvominen oli vähitellen muuttunut miltei
hänen toiseksi luonnoksensa. Ylipäänsä hän nautti unen virvoitusta
niin harvoin ja niin niukalta, että tavallisen ihmisen oli vaikea
ymmärtää, kuinka hän niin vähällä nukkumisella ensinkään saattoi elää
ja siihen lisäksi vielä pysyä terveenä.
Muut kaikki olivat jo heittäytyneet nurmelle lepäämään paitsi yksi
ritari ja edellisestä meille tuttu munkki, jotka istuivat kummallakin
puolella kultaista ritaria, tirkistellen nuotioon. Viimemainittu oli
niin hyvillään päätetystä ateriasta, ett'ei hän vielä ollut muistanut
hiiskua sanaakaan. Hän kierteli oikealla kädellänsä huulipartansa
huippuja ja ähkäsi sen ohessa tuon tuostakin tyytyväisesti.
"Kertokaa, jalo ritari, jos väsymys ja uni eivät teitä rasita, ajan
kuluksi meille jotakin matkoiltanne! Aika muuten käy ikäväksi ja
meidän on kuitenkin tässä viipyminen vähintäin tunti ennenkuin taas
lähdemme matkaamaan!" -- lausui munkki katsoen kultaiseen ritariin.
Munkki oli satuttanut arkaa paikkaa uljaan ritarin rinnassa, ohjannut
sanansa oikeaan suuntaan. Kohta taukosi hän viiksiänsä vääntelemästä
ja loihe, ylpeästi hymyillen, lausumaan: "Ei aika pitkäksi kävisi,
jos matkamuistelmiani rupeaisin kertoilemaan, mutta pitkää aikaa
tuo vaatisi ennenkuin ne ehtisin kertoa loppuun. Teidän tulee
muistaa, että minä olen matkustellut kaikissa maissa, ottanut osaa
enemmän kuin kolmeenkymmeneen sotaretkeen ja seurustellut jok'ainoan
keisarin, kuninkaan ja ruhtinaan hovissa koko kristikunnassa, vieläpä
pakanallistenkin ruhtinaitten hoveissa. Yhdellä kerralla on minun
mahdoton ehtiä näitä kaikkia teille kertomaan. Mitä se siis on, jota
erittäin haluatte kuunnella? Kerronko teille retkistäni Hispaniassa
ja Portugalissa taikka taisteluistani julmia Saraceneja ja Damaskon
sulttaania vastaan? Vai pitääkö minun kertoa siitä, mitenkä iloista
elämää pidetään keisari Fredrikin hovissa Sicilian ihanalla saarella
taikka kuinka Ranskan hurskas kuningas Lutvikki isällisesti istuu
oikeutta kansansa kanssa? Taikka ehkä mä kerron Englannin..."
Munkki keskeytti tässä ritarin puheen ja sanoi:
"Kertokaa, jalo ritari, siitä mitenkä tulitte pyhän haudan ritariksi."
"Siitäkö -- no olkoon menneeksi? Onhan teille, joka ette ole
käyneet Jerusalemissa ettekä Vapahtajan haudalla, siitäkin jutusta
jotakin oppimista... Niin... siitä on jo pitkä aika kulunut
kuin se tapahtui, sillä minä pääsin hyvin nuorena pyhän haudan
ritariksi, kun jo silloin olin otellut niin monessa taistelussa
kristin-uskon vihollisten kanssa, että Jerusalemin patriarkka katsoi
minua otolliseksi siksi tulemaan. Vuotta, jolloinka tuo kunnia
minulle tapahtui, en osaa sanoa, sillä minun ei ole tapana lukea
kuluneita vuosia; annan niitten toinen toisensa perästä vieriä
alas ijankaikkisuuden hautaan, huolimatta kuinka monta niitä sinne
meni. Mutta siihen aikaan oli keisari Fredrikin puoliso Yolante --
Jerusalemin kuninkaan tytär -- vielä täydessä kukoistuksessaan,
kaunis ja hilpeä kuin suven kukka, ja minäkin parhaammassa ijässäni,
mutta kevytmielinen ja veitikkamainen muuten, sillä vaikka pyhä
isä paavi kaksi kertaa peräkkäin oli julistanut mainitun keisarin
pannaan, pysyin kuitenkin siitä vähintäkään huolimatta hänen
palveluksessansa. Siciliasta me silloin läksimme mainitun keisarin
kanssa ristiretkelle Palestiinaan."
"Vai tapahtuiko se sinä vuonna -- siis kaksitoistasataa kaksikymmentä
ja kahdeksan. Seitsemäntoista vuotta on siitä ajasta nyt kulunut" --
selitti munkki.
"Taitaapa olla siten... onhan tuo paljon mahdollista! Kyllä kai te,
pyhä veli, sen asian tunnette paremmin kuin minä" -- arveli kultainen
ritari.
"Helposti nyt voidaan saada selvä siitäkin, kuinka vanha silloin
olitte, kun vaan sanotte monesko ikävuosi teillä nyt on kulumassa" --
lisäsi munkki.
"Monesko ikävuosi? Hm... Taitaa olla Viidesviidettä taikka
viideskymmenes, taikka -- ainakin niillä vaiheilla. Kuka tuota
tuollaista voisi niin tarkoin muistaa. Eikä se asia ensinkään
koske kertomustani; jääköön siis huoletta siksensä! Vaan kuinka
kauvaksi jo olenkaan ehtinyt kertomuksessani? Niin -- me läksimme ja
pääsimme onnellisesti pyhään maahan. Keisarin sotajoukko ei ollut
suuren suuri. Pikemmin voisimme sitä sanoa pieneksi, sillä niin
pienellä sotajoukolla ei ollut siihen päivään asti yksikään ruhtinas
lähtenyt sotaan julmia Saraceneja vastaan. Mutta tuo seikka minua
juuri ilahutti! -- 'Uljas, jalo keisari panee meihin niin suurta
luottamusta, että pitää jokaisen meistä kymmenen miehen vertaisena.
Nyt pitää näyttää ja osoittaa, että tämä hänen hyvä ajatuksensa
sotilaistansa, ainakin mitä minuun koskee, on oikeutettu!' --
ajattelin. Vaan mitenkäs kävi? Astuttuamme laivastostamme maalle,
pääsi paholainen luiskahtamaan keisarin sydämeen. Kaiketi oli hän
niin altis pahalle hengelle siitä syystä, että pyhä isä paavi
kahdesti oli julistanut hänet pannaan. Hän pukeutui saracenilaiseen
pukuun, eli ja elämöitsi aivan itämaalaisten ruhtinaitten tavoin,
syleili ja suuteli saracenilaisia tanssijattaria ja rupesi hieromaan
ystävyyttä Egyptin sulttaanin Malek-el-Kamelin kanssa, joka silloin
kävi sotaa Damaskon sulttaania vastaan."
"Kauhistuttavaa! -- Eivätkö kristityt sotilaat ensinkään päässeet
tilaisuuteen osoittamaan sotaista kuntoansa?" -- kysyi munkki.
"Joskus vähäpätöisissä kahakoissa. Mutta kaikissa näissä
tilaisuuksissa käyttäytyivät meidän ritarimme erinomaisen
miehuullisesti. Muun muassa jouduin minä kerran kahden otteluun erään
kuuluisan saracenilais-päällikön kanssa. Mies oli vartaloltaan niin
pitkä kuin Goliath ennen muinoin ja sanottiin olevan yhtä vahvankin,
jotta hänen vertaistansa ei muka löytynyt koko maailmassa. Tuollainen
maine miehestä harmitti minua ja kiihoitti mieltäni, minä pidin
sitä loukkauksena koko kristikunnan ritaristoa vastaan, ett'ei sen
riveissä muka löytyisi saracenilaisen vertaista, ja päätin vaatia
tuota jättiläistä kahdentaisteluun, vaikka kaikki ihmiset, vieläpä
Fredrikki keisarikin, kielsivät minua sitä tekemästä. Molemmat
armeijat olivat saapuvilla tuota outoa ottelua katsomassa ja siihen
lisäksi niin suuri kansanjoukko, ett'ei silmä kannattanut sen
rivejä mittaamaan. Kaikki pitivät minua varman kuoleman uhrina.
Saracenilaiset nauraa irvistelivät minulle, meikäläiset surkuttelivat
kovaa onneani. Vaan mitenkäs asia päättyi? Kohta ensimmäisessä
ottelussa sivalsin tuota jättiläistä päähän sillä voimalla, että
hänen kypärinsä lensi pirstoiksi ja miekkani tunki halki hänen päänsä
ja kautta hänen kaulansa ja rintansa aina uumaisille saakka."
"Myöntäkäätte toki, jalo ritari, että nyt vähän liioittelette?
Mistäpä olisitte saaneet sellaisen yliluonnollisen voiman?" -- sanoi
munkki hymyillen, mutta samalla haukotellen.
"Mistä? Suojelijapyhäni pyhän Yrjön avulla asui se omassa
ruumiissani! Tämän taistelun kautta tulin sitte niin kuuluisaksi,
että Jerusalemin pyhä patriarkkakin tahtoi minua puhutella.
Kuultuansa kertomukseni sotaretkistäni uskottomia vastaan, kiitteli
hän intoani ja julisti minun oikeutetuksi tulemaan pyhän haudan
ritariksi. Sitte kirjoitti hän kirjeen S:t Salvatorin luostarin
abotille, pyytäen minua viemään sitä perille. Abotti kun oli lukenut
patriarkan kirjeen, käski kohteliaasti minun tulla pyhän haudan
kirkkoon seuraavana aamuna. Sinä aamuna oli pappeja ja munkkeja
kosolta kokoontunut mainittuun kirkkoon, tavallista juhlallisemmin
kaikuivat siellä laulu ja messu. Erityinen alttari oli rakennettu
pyhän haudan päälle. Alttarille oli asetettu suuret kultaiset
kannukset, pitkä kultakahvainen miekka ja paksut kultaiset vitjat,
joissa riippui yksi suurempi ja kaksi pienempää ristiä. Priori
tuli täydessä juhla-asussa minua vastaan ja käski minun polvistua
alttarin eteen, jonka tehtyäni hän luki juhlallisen messun. Sitten
lauloi kööri hymnin 'Veni sancte spiritus!' ['Tule pyhä henki!']
Laulun sävelten tauottua teki priori minulle samat kysymykset,
jotka tehdään tavallisille ritareille heitä ritareiksi vihkiessä.
Niihin vastattuani, laski priori molemmat kätensä kiireelleni ja
lausui korkealla äänellä: 'Ollos tästä hetkestä asti vankka, hyvä,
uskollinen ja vahva Jesuksen Kristuksen ja hänen pyhän hautansa
ritari, jotta sinua kerta katsottaisiin ansiolliseksi istumaan
hänen rinnallansa taivaassa!' Tämän sanottuansa sitoi hän kultaiset
kannukset jalkoihini, otti sitte miekan ja löi minua kolme kertaa
olalle, joka kerralla tehden ristinmerkin rintaani, jonka jälkeen
pisti miekan tuppeen ja sitoi sen vyötäisilleni. Pantuansa vielä
suuret kultaiset vitjat kaulaani, siunasi hän minua Isän, Pojan ja
Pyhän Hengen nimeen. Sitte käski hän minun nousta seisaalleni ja
riisui taas päältäni kannukset, miekan ja vitjat ja antoi minulle
niitten sijaan pulskan pergamenttikirjeen: se oli valtuuskirja
uuteen arvooni. -- Voi! -- sinä hetkenä tunsin syvän liikutuksen
syntisessä sydämessäni, lankesin uudestaan polvilleni, alttarin eteen
ja tein pyhän valan taistellakseni kristin-uskon vihollisia vastaan
kaikkialla, missä niitä vaan saattaisi olla. -- Ellen olisi sitä
valaa tehnyt: niin tuskin nyt istuisin tässä teidän kerallanne tuon
sammumaisillaan olevan nuotion vieressä. Mutta se saakin nyt sammua,
sillä idässä koittaa jo uusi päivä ja meidän pitää heti lähteä. Missä
ovat torvensoittajamme, jotka torviinsa törähyttämällä herättäisivät
uneen uupuneet miehemme?"
"Höö... vai niin... ovatko ne nuhjukset nukkuneet? Torviako
etsitte?" ähkyi munkki hieroen käsillänsä silmiänsä.
"Kautta kultaisien kannusteni! Te olette kertoessani nukkuneet, pyhä
veli, kertomustani ensinkään kuulematta!" -- huudahti kultainen
ritari, katsoen suuttunein silmin munkkiin.
"Minäkö nukkunut? Enpä niinkään, jalo ritari! Mutta savu nuotiosta
tunki silmiini ja sai niitä karvastelemaan. Meidän on nyt lähteminen
matkaan -- minä menen nukkuneita herättämään" -- sanoi munkki ja
läksi, päästäksensä pitempiä selityksiä antamasta, tiehensä.
"Senkin nuhjuspää munkki, kun nukkui kesken kertomustani!" -- jupisi
ritari vihoissaan itseksensä. Samassa sattuivat hänen silmänsä
tapaamaan Paavon, joka par'aikaa valmisteli hevostaan matkaan.
"Tuo meidän oppaamme on sangen valpas mies! Ei väsymys häntä
rasita enemmän kuin minuakaan. Kaiken ajan olen nähnyt hänen joko
kuljeksivan pitkin tasankoa taikka seisovan järven rannalla, yhtä
mittaa katsoa tuijotellen sen läikkyviä aaltoja. Mutta johtuu jotakin
mieleeni; -- sillä miehellä mahtanee olla joko paha omatunto taikka
joku kalvava suru sydämessä. Eikö teistäkin näytä todenperäiseltä,
että joku kova murhe kalvaa oppaamme sydäntä? Olette ihan ääneti
kuunnelleet kertomustani -- antakaa nyt äänenne soida ja ilmoittakaa
mielipiteenne tästä asiasta!"
Nämät sanat puhui kultainen ritari toiselle kuuntelijallensa,
ritarille, joka istui hänen vieressänsä pää nojattuna oikeaa kättä ja
kyynäspää polvea vastaan.
"Hm-h-h-m-m-ym!" vastasi ritari hetken kuluttua hiljaa kuorsaten.
"Vieläpä tuokin!" huudahti kultainen ritari tuskallisesti kavahtaen,
lisäten itseksensä: "Olisiko tuo ollut nukkuneena kaiken ajan, taikka
nukkuiko hän vasta sitte, kun olin kertomukseni päättänyt? Siitä
minun pitää saada tieto." -- Nyhkäisten voimakkaasti ritaria kylkeen,
lausui hän: "Tokko ensinkään olette kuunnelleet kertomustani?"
Ritari nosti päätänsä ja katsoi suurin silmin ympärillensä. Syvästi
miettien, ikäänkuin hän olisi pyytänyt johdattaa jotakin unhottunutta
mieleensä, lausui hän sitte vitkaan: "Kertomustako? -- Niin --
kertokaatte vaan, jalo herra ritari, kyllä minä kuuntelen!"
"En nyt enää kerro, mutta pyydän kysyä teiltä, eivätkö ne temput,
joidenka kautta tullaan pyhän haudan ritariksi, teidän mielestänne
olleet juhlallisia?"