arkkipiispan, valkoiseen mantteliin puetun ritarin, "pyhän haudan"
ritarin ynnä muitten ylhäisten seurassa tuli piispan kartanoon,
astui Paavo lakki kädessä hänen eteensä ja sulki häneltä tien, siten
vaatien häntä pysähtymään.
"Suurvaltias, pyhä piispa, suokaa minulle anteeksi rohkeuteni! Mutta
minulla on teille erittäin tärkeä asia ilmoitettavana ja pyydän
sentähden nyt heti kohta saada puhutella teitä kahden kesken", --
sanoi Paavo kumartaen syvään.
Tuimin silmin katsottuaan rohkeaan talonpoikaan, vastasi Tuomas
piispa: "Minulla ei ole tänään aikaa yksityisiin keskusteluihin! Tule
huomena!"
"Niin totta kuin kristin-uskon menestys Suomenmaassa ja erittäin
Hämeessä lienee Teidän Ylhäisyydellenne kallis asia, rukoilen vielä
tänäpänä pääseväni teidän puheillenne! Huomenna se voipi olla liian
myöhäistä silloin saattaa kaikki olla hukassa."
Piispan otsa synkistyi näitä Paavon sanoja kuunnellessa. Hän oli jo
tänään saanut yhden huolestuttavan Jobin sanoman. Oliko tämä mies
tässä nyt tuomassa hänelle toista?
"Sinä arvelet siis kerrottavasi asian olevan niin tärkeän, että
kristin-uskon menestys Suomessa tavalla taikka toisella siitä
riippuu?" -- kysyi hän kolkolla äänellä, lisäten: "Varo vaan ett'et
minulle joutavia laskettele!"
"Henkeni olkoon takauksena siitä, ett'en asian tärkeyttä
liioittelemalla ole suurentanut!" -- vastasi Paavo, katsoen vakaasti
piispaa silmiin.
Hetken mietittyänsä sanoi piispa synkästi: "Tule tunnin kuluttua,
niin tahdon kuunnella kertomustasi!"
Paavo astui nyt syrjään ja Tuomas piispa seurueinensa meni muhkeaan
kartanoonsa. Kohta sen jälkeen tapaamme hänen, Riian arkkipiispan
ja sen ritarin, jonka valkoisen manttelin rinnuksiin punainen
risti ja samanvärinen kalpa ovat kuvatut, hänen yksityisessä
rukoushuoneessansa. Tämä huone on sangen yksinkertaisesti sisustettu;
paitse pientä alttaria peräseinällä, jossa seisoo ristiinnaulitun
Vapahtajan kuva ja joitakuita muita pyhiä kuvia, on siinä ainoastansa
muutamia maalaamattomia rahia. Arkkipiispa ja ritari istuivat,
piispa Tuomas käveli levottomasti edestakaisin pitkin lattiaa. Sen
ohessa hän puhui kiihoitusta ja syvää mielenliikutusta osoittavalla
äänellä Saksan kielellä: "Niinkuin sanoin -- Suomen kirkon tila --
joka tietää samaa kuin minun oma tilani -- on tätä nykyä sangen
arveluttava ja vaarallinen, vieläpä kurjakin. Uhkaavia vaaroja
kaikkialla, kostonhimoisia vihollisia joka taholla -- eikä apua
missään. Tuo onneton taistelu Inkerinjoen varrella muutti niinkuin
ukkosen isku kaikki olot!"
Pysähtyen kalpaveljien ritarikunnan suurmestarin eteen -- niin
korkea-arvoinen mies oli valkoiseen mantteliin puettu ritari --
lisäsi Tuomas piispa: "Ettekö muista, että minä illalla taistelun
jälkeen sanoin, että Suomen kirkkoon sinä päivänä oli isketty
sellainen haava, joka ei vuosisatojenkaan kuluessa mene umpeen?"
"Sen sanoitte. -- Mutta kenenkä oli syy tappioomme? Ei ainakaan
kalparitarien! Kyllähän me urhoollisesti taistelimme ja peräydyimme
hyvässä järjestyksessä vasta sitte kuin kaikki muut olivat paenneet,
jättäen meidät yksin tappelutantereelle", -- vastasi kalparitarien
suurmestari.
"Vaikuttavin syy tappioomme on tietysti haettava siinä, ett'ei meidän
puolellamme ollut ainoatakaan päällikköä, joka johtaja-kyvyssä
ja taidossa olisi voinut vetää vertoja ruhtinas Aleksanteri
Jaroslavin-pojalle. Mutta miksikä väittelemme siitä, kuka oli
syypää onnettomuuteemme, kuka ei? Eihän tapahtuneen vahingon pahoja
seurauksia sillä saada poistetuiksi. Tehokkaampiin toimiin on
ryhdyttävä -- mutta minkälaisiin? Tätä nykyä näyttää mahdottomalta
saada riittävän suurta, sotahan kelvollista armeijaa kokoon ja
kuitenkin seisovat viholliset -- oven edustalla! Nykyään on minulla
tuskin päälle viidenkymmenen peitsen käytettävinäni; siinähän ne
olivat kaikki ritarini, jotka tänään ottivat osaa juhlasaattoon."
"Minusta nähden" -- loihe Riian arkkipiispa lausumaan -- "on
suuri valtiollinen erehdys tapahtunut siinä, että pyhä isä viime
pullassaan, jossa hän kehoittaa pohjoismaiden ritareita rientämään
teidän avuksenne, omasta pyynnöstänne, arvokas veljeni, mainitsee,
että aikeenne on tehdä uusi risti- ja kostoretki Venäläisiä ja suurta
Novgorodia vastaan. Yleisesti tiedetään pohjoismaiden ritareista,
että he ovat vastenmielisiä käymään sotaa venäläisellä alueella eikä
tuo onneton tapaus Nevajoen varrella juuri ollut omansa muuttamaan
heidän mieltänsä siinä. Kun vaaroja, niin sanoakseni, omassa kodissa
s.o. omassa hiippakunnassa yltäkyllin oli tarjona, niin olisi pitänyt
kuuluttaa, että heidän apuansa oli tarvis hiippakunnan omien rajojen
puolustukseksi. Sen ohessa olisi kuitenkin myöskin sopinut mainita,
että se osa Hämeenmaata, joka ei vielä kuulu teidän valtikkanne alle,
nyt tulee valloitettavaksi, mutta kostoretkestä Venäläisiä vastaan ei
olisi pitänyt hiiskua sanaakaan. Tässäpä on haettava syy siihen, että
pullalla on ollut niin huono menestys!"
Kun arkkipiispa puhui paavin pullasta, muuttuivat Tuomas piispan
kasvot yht'äkkiä kalmankarvaisiksi ja hänen silmälautansa rupesivat
vapisemaan. Salataksensa mielenliikutustansa ja ankaraa sisällistä
taistelua alkoi hän taas kävellä edestakaisin pitkin lattiaa. Pian
hän saikin tunteensa hillityiksi ja hän vastasi tyynellä, mutta
kolkolla äänellä: "Niin, niin -- sillä ei ole ollut menestystä!
Paavin antamilla pullilla ei ole viime aikoina ollut menestystä
täällä."
"Vaan sanokaa minulle, arvokas veljeni" -- otti Riian arkkipiispa
taas puhuaksensa -- "onko teidän todellisena aikeenanne milloinkaan
ollut tehdä tuollaista kostoretkeä Novgorodilaisia vastaan? Suokaa
anteeksi, että epäilen teidän aikomuksianne siihen katsoen, mutta
minusta olisi teidän terävän järkenne jo ennakolta pitänyt sanoman
teille, että sellaisen retken aikaansaaminen nykyään on mahdoton."
"Teidän kysymykseenne, korkeasti-arvoisa veljeni, voin vastata sekä
'oli' että 'ei ollut'. Jos ristiretkeläisiä tänne olisi tulvannut
monin tuhansin miehin, niin olisin, ensin valloitettuani Hämeenmaan,
marssittanut heitä Karjalaisia ja suurta Novgorodia vastaan, mutta
muussa tapauksessa aioin supistaa toimintani pienempiin yrityksiin.
-- Mitä muuten puheena olevan pullan valtiolliseen puoleen tulee,
niin on minulla siinä asiassa aivan toinen mieli kuin teillä.
Oletteko tyystin miettineet, mitä kaikkia olisi voinut tapahtua,
jos olisin julkisesti julistanut itseni niin heikoksi, ett'en
oman hiippakuntani rajoja kykene puolustamaan? Ettekö usko, että
Karjalaiset ja Novgorodilaiset ilolla ja riemuhuudolla olisivat
ottaneet sellaisen sanoman vastaan? Eivätkö he sen sanoman saatuansa
heti viipymättä olisi rynnänneet kimppuuni, kerrassaan pyyhkäisten
pyhän katolisen kirkkomme heikon istutuksen Suomenmaasta pois? --
Valtiollinen viisaus se juuri sai minut kerskaamaan sellaisesta
mahdista ja vallasta, joita ei tosioloissa ollut olemassa. Tämä
itseeni luottamusta osoittava ja suuria valloitusretkiä tavoittava
kerskaukseni on ollut se taikavoima, joka tähän asti on pelastanut
minut ja Suomen kirkon turmiosta, sillä se on nostattanut pelkoa
ja kunnioitusta vihollisissani ja viivyttänyt Novgorodilaisten
kostoretkeä. Sillä jo edeltäpäin saattoi pitää varmana asiana,
ett'eivät jättäisi vastaamatta vieraissa käyntiimme heillä."
"Siltä kannalta omaa asemaanne ja vihollistenne mielipiteitä katsoen,
jolta te niitä nyt katsoitte, täytyy tosin myöntää, että teidän
menettelynne, hurskas veljeni, on ollut valtiollisen viisauden
sääntöjen mukainen. Minä en ole milloinkaan tullut asiaa siltä
kannalta punninneeksi" -- sanoi arkkipiispa.
"Tositapaukset todistavat, että olen ollut oikeassa. Mikä muu
kuin pelko ja väärä käsitys voimastani olisi tähän saakka estänyt
Novgorodilaisia hyökkäämästä Suomeen? Vihdoin saatuaasa asiasta
selvän, huomattuansa, ett'en ollutkaan niin väkevä ja voimallinen,
kuin olin kehunut olevani, rohkaisivat heti mielensä ja -- ovat nyt
täällä. Aamulla sain, niin kuin jo tiedätte, sen Jobin-sanoman, että
suuri venäläiskarjalainen laivasto on purjehtinut Hankoniemen ohi."
"Minä hetkenä tahansa voivat saapua tänne!" -- väitti arkkipiispa
levottomuutta osoittavalla äänellä.
"Tänäpänä ei meidän tarvitse mitään peljätä, -- tuskin huomenakaan.
Heillä nyt on vastatuuli. Paitsi sitä on heillä tapana ohimennen
polttaa ja ryöstää saaristossa, jotta heidän matkansa tavallisesti
joutuu sangen hitaasti. -- Aivan hukassa ja peräti auttamattomissa
olisin ollut, jos he olisivat tänne saapuneet pari vuotta ennen.
Mutta nyt minulla on -- pyhälle neitsyt Maarialle ja kaikille pyhille
olkoon siitä kiitos! -- sotajoukko asettaa heitä vastaan, jos se
kohta onkin heikonpuolinen ja monessa suhteessa vaillinaisesti
varustettu."
"Teidän pitäisi vedota nyt niin lukuisasti kokoontuneeseen kansaan"
-- sanoi Riian arkkipiispa.
"Ei! Sitä keinoa en saa käyttää? Minä olen jo liian paljon vedonnut
alamaisiini ja pelkään pahoja seurauksia siitä. Sentähden tänäpänä
peräti kielsinkin pappejani ja munkkejani ristiä saarnaamasta
kansalle. -- Te ette edes voi käsittää asemani tukaluutta. Minä en
ollenkaan uskalla luottaa Suomalaisiin. Harva heistä on sydämestänsä
mieltynyt kristinuskoon, useimpien povessa kytee ankara viha
kristinoppia ja pyhää kirkkoa vastaan. Yksin pelko estää tätä
vihaa töissä ilmaantumasta. Jos he saisivat tiedon siitä, että
olen pulassa, voisi useammilla seuduilla hiippakunnassa syntyä
ikäviä rettelöitä ja kapinallisia melskeitä. Suomen kirkko on äsken
lämmitettyyn uuniin verrattava: se säilyttää polttavia hiiliä omassa
povessansa. Suomalaisiin en saata missään tapauksessa turvata.
Muualta on apua haettava ja muualta olen sitä toivonutkin saavani."
Luoden terävät silmänsä Riian arkkipiispaan lisäsi Tuomas piispa
laskien painoa jok'ainoaan sanaan: "Teidän Ylhäisyydeltänne
esimerkiksi toivoin entisten suostumusten nojassa tehokasta ja
voimallista apua!"
"Minulla on omassa kylässäni olevien vihollisteni ja pakanallisten
Liiviläisten ja Litvalaisten kanssa niin paljon tekemistä, että
tuskin itse tulen ilman avutta toimeen. Minun ei sovi ajatellakkaan
muitten auttamista, mitä suostumuksia parempien aikojen
toivossa ennen olisi tehtykin" -- vastasi arkkipiispa. Kääntyen
kalpaveljien suurmestarin puoleen, sanoi Tuomas piispa: "Teidänkin
ritarikunnaltanne olen samankaltaisten välipuheiden johdosta toivonut
apua."
"Pyhä Yrjö minua auttakoon, jos joskus olen tullut liian paljon
luvanneeksi! Meidän ritarikuntamme ei tätä nykyä voi asialle mitään.
Tietänette, korkeasti kunnioitettava herra piispa, että me itse
olemme pakanallisten Virolaisten kautta niin ahtaalla, jotta meidän
on täytynyt anoa apua toisilta, mistä sitä kulloinkin vaan on
sattunut saamaan", -- kiiruhti kalparitarikunnan suurmestari sanomaan.
"Tuossapa nyt ollaan! Apua ei ole missään saatavana!" -- huudahti
Tuomas piispa katkeruudella. Oltuansa sitten muutaman hetken vaiti,
jatkoi hän puhettansa tyynemmällä äänellä ja vitkaammin: "Ehkä voisin
saada apua Ruotsista, mutta sinne en tahdo kääntyä avun anomuksella.
En! Minä en konsanaan kumarra Eerikki kuningasta, tuota sammaltavaa
maallikkoherraa! Pyhän Pietarin korkealle apostoliselle istuimelle
ja pyhälle kirkolle olen pyytänyt Suomenmaan voittaa; sitä päämäärää
ovat kaikki ahkerat toimeni ja puuhani tavoittaneet. Menisinkö
nyt elämäni työtä tarjoomaan maallikolle? Enpä toki! Ennen maahan
masennettuna kukistun toiveineni!"
"Kautta pyhän Henrikin luiden! Se ei saa tapahtua, että tämä pyhän
apostolisen istuimen omistama maa joutuu maallikkojen valtaan!" --
huudahti arkkipiispa.
"Epäilemättä kuitenkin niin tapahtuu jo ensimmäisen minun jälkeiseni
piispan aikana, ell'ei pyhä isä paavi väkevällä kädellä ota
suojellaksensa tätä kaukaista uudistaloansa!" -- sanoi Tuomas piispa.
"Sen on hän tekevä. Meidän pitää kirjoittaman hänelle uusi
pyyntökirje siitä!"'
"Minä en enää luota kirjeiden vaikutusvoimaan!"
"Niin lähettäkäämme hänen luoksensa erityinen lähettiläs asiasta
sopimaan!"
"Se on ehkä parempi keino: sitä saatamme koettaa."
Tuomas piispan näitä sanoja sanoessa astui eräs hänen palvelijansa
huoneesen ja ilmoitti, että muuan talonpoika Hämeestä pyysi päästä
piispan puheille.
"Johdata häntä sisään", sanoi piispa.
Hetken kuluttua astui Hieraniemen Paavo rukoushuoneen ovesta
sisään. Syvään kumartuen jäi Paavo, käsillänsä levottomasti näplien
lakkiansa, ovelle seisomaan.
"Nämä korkea-arvoiset herrat eivät ymmärrä Suomen kieltä. Kerro nyt
suoraan ja pelotta kerrottavasi!" -- lausui piispa huomattuansa, että
arkkipiispan ja suurmestarin läsnäolo saattoi Paavon kovin hämille.
Mutta Paavon suusta ei tahtonut lähteä sanaakaan. Hän avasi suunsa,
sulki sen taas ja avasi sen uudestaan, mutta hänen huuliltansa ei
vaan lähtenyt muuta ääntä kuin jonkimmoista sähisevää ähkynää; niin
kovin oli hän tohtunut.
"Puhu ystäväni! Totuutta saa ujostelematta puhua korkeain herrojenkin
läsnäollessa" -- kehoitti häntä Tuomas piispa ystävällisellä äänellä.
Paavon kasvot olivat lentäneet tulipunaisiksi, hän häpesi omaa
akkamaista kainouttansa. Rohkaisten mieltänsä loihe hän vihdoin
lausumaan: "Suurvaltias, armollinen piispa -- kaikki teidän
alamaisenne Nokian virran, Näsijärven ja Pyhäjärven tienoilla
ynnä ne, jotka asuvat Kangasalan alueella aina Längelmäveden ja
Pälkäneenveden rannikoille asti, ovat" --.
"Mitä he ovat tehneet?" -- kysäisi Tuomas piispa malttamattomasta.
"Ovat surmanneet kaikki teidän ratsumiehenne ja pappinne ja yhtyneet
suureen kapinaan teitä vastaan" -- änkkäsi Paavo.
Tylyn, kiittämättömän lapsen suusta lähteneet julkeat parjaussanat
eivät olisi voineet kipeämmin sattua hellän äidin sydämeen kuin nämät
Paavon sanat Tuomas piispan mieleen. Näitä seutuja oli hän erittäin
hellinyt. Siellä oli hän itse työtä tehnyt, ensimmäiset kristin-uskon
siemenet kylvänyt siellä kylmihin peltoihin. Nyt tämä odottamaton
kapina! -- ja entäs millä ajalla!
Kuitenkin salasi hän järkähtämättömän tyyneyden peitteellä syvän
sisällisen liikutuksensa ja katkeran tuskansa. Yksin vuolteet hänen
kasvoissansa osoittivat tavallista suurempaa kovuutta ja mielen
pontta.
"Kerro kaikki tätä asiaa koskevat tapaukset äläkä pidä mitään
salassa!" -- käski hän, lisäten: "Nimitä ensiksi nimeltä kapinan
johtajat!"
"Vaarallisimpina kansan yllyttäjinä ja kapinan pääjohtajina
ovat seuraavat henkilöt pidettävät: vanha Tavela ja hänen nuori
holhottinsa Lyyli Liuksialasta sekä Hatanpään tilan omistaja Heikki."
"Lyyli Liuksialasta! Hänen isänsä hyvin tunsin, sainpa hänen
kääntymään kristin-uskoonkin. Hän oli suuri saituri, mutta muuten
sangen sävyisä mies. -- Vaan mitenkä voisi olla mahdollista, että
nuori tyttö on ruvennut kapinan johtajaksi!" -- sanoi Tuomas piispa.
"Lyylillä on ylpeä ja miehekäs luonto ja hyvät puheenlahjat. Lisäksi
voipi hän rikkautensa ja anteliaisuutensa kautta saada paljon
aikaan, ehkä enemmän kuin monet toiset!" -- selitti Paavo, ollen
silminnähtävästi hämillänsä.
"Oudolta ja kummastuttavalta tuo kuuluu! Vaan jatka kertomustasi!" --
käski piispa.
Paavo kertoi nyt piispalle kapinasta sen verran, kuin hän
siitä tiesi. Tarpeetonta olisi meidän tässä seurata tätä hänen
kertomustansa, sen sisältö kun jo ennakolta on lukijalle tuttu.
Lopuksi puhui Paavo muutamia sanoja ratsastajastakin, jonka oli
opastanut harhatielle, päättäen kertomuksensa seuraavilla sanoilla:
"Puvustansa ja kielenparrestansa tunsin miehen karjalaiseksi".
"Asia on selvä. He ovat salaliitossa keskenänsä" -- jupisi Tuomas
piispa itseksensä, lisäten ääneen: "Muuta eikö sinulla ole
sanottavaa?"
"Kyllä olisi vielä jotain, suurvaltainen, armollinen herra
piispa! Jos tohtisin -- -- niin sanoisin ajatukseni siitä,
mitenkä tämä kapina on kukistettava. Vieläpä ottaisin sen toimen
toimitettavaksenikin, jos tuo toimi minulle armossa uskottaisiin."
"Sinulle olkoon myönnetty puhua ajatuksesi siitä... mutta kiiruhda!"
"Minun mielipiteeni on tämä: viipymättä, heti kohta pitää hyökätä
kapinoitsijain kimppuun! Antakaatte minun käytettävikseni viisisataa
ratsumiestä sellaisen päällikön johdannolla, jota tarkoin
tottelevat... Minä opastan heitä salateitä niille seuduille, joidenka
asukkaat ovat nousseet kapinoitsemaan... Heidän pääjoukkonsa
niskaan me karkaamme äkkiarvaamatta ja murramme ja hajoitamme sen
ensimmäisessä rynnäkössä. Sitte on ratsumiesten miekoilla oleva
helppo työ; -- tuli saa tehdä loput! Näin jos tapahtuu, niin panen
henkeni ja viimeisen lämpimän verenpisarani vastikkeiksi siitä, että
kaikki hyvin onnistuu ja että joko kuolleina taikka vangittuina tuon
kapinanjohtajat tänne!"
Puhuessansa oli Paavo innostunut, hänen kasvonsa hehkuivat:
mielikuvituksessaan hän jo verisellä miekallaan tavoitteli vihatun
kilpakosijansa päätä.
Tuomas piispa loi pitkään tuimat silmänsä Paavoon; vähemmin itsekäs
mies kuin Hieraniemen Paavo olisi hänen silmäyksissänsä helposti
voinut huomata inhoa ja halveksimista. Sen jälkeen loihe piispa
lausumaan: "Viisi sataa ratsumiestä! Jos tietäi..." Hän keskeytti
lauseenpa ja jatkoi sitte puhettansa suurella tyyneydellä näin:
"Niin... minusta nähden ei ole tämä kapina niinkään vaarallinen.
Viittä sataa ratsumiestä sen kukistamiseen ei tarvita! Kaksisataa,
korkeintaan kolmesataa kelpo ratsumiestä muutamien uljaiden ritarien
johdolla on siihen toimeen riittävä. Oppaana sinua ehkä tarvitaan.
Nyt saat mennä, mutta ole saatavissa kuin sinua kutsutaan -- muista
se!"
Kumarrettuansa syvään läksi Paavo huoneesta ulos. Hänen mentyänsä
kertoi Tuomas piispa saksan kielellä arkkipiispalle ja suurmestarille
keskustelunsa Paavon kanssa.
"Tästä nyt voitte saada käsityksen siitä, miten sen on laita, joka
on pyhän uskomme etuvartijana Suomessa! Julmia vihollisia joka
taholla ja marttyyrikuolema jok'ainoa hetki silmäin edessä! -- Mutta
kohteliaana isäntänä minä en saa unhottaa teidän turvallisuuttanne,
jalot herrat! Säännöllisesti käytetyn tien kotimaahanne on
venäläis-karjalainen laivasto sulkenut, mutta kiertämällä voitte
Ahvenan saariston kautta vielä erinomaisetta vaaratta purjehtia
kotihinne jos nyt heti lähdette. Suuresti olen teille kiitollinen
siitä, että olette olleet tänäpänä pidetyissä juhlamenoissa
saapuvilla ja mielelläni pitäisin teitä kauvemminkin vierainani,
mutta minun täytyy luopua kaikista itsekkäisistä toiveista tässä
suhteessa, sillä teidän turvallisuutenne saavuttaminen ei siedä
pienintäkään viivytystä!"
"Minä en lähde nyt tällä hetkellä, jolloin kaikilla tahoilla olette
vihollisten saartamina. Kautta pyhän ristin! Se olisi kelvottomasti
tehty, jos teidät nyt jättäisin. Viisi ritarikuntamme uljaimmista
ritareista on minun seurassani... minä majoitin heidät linnaan.
Näiden paljon kokeneiden sankarien miekat samoin kuin oman kalpanikin
annan teidän käytettäväksenne, herra piispa. Tulkoon mitä tahansa
-- kalparitareista ei sanottako, että he välttävät taistelua
pyhän uskomme puolustukseksi!" -- puhui kalpaveljien ritarikunnan
suurmestari nousten seisaallensa.
"Teidän ylevämielinen tarjoomuksenne, jalo ritari, on kaikkien
kiitoslauseiden yli koroitettu!" -- lausui Tuomas piispa antaen
suurmestarille kättä.
"En minäkään jätä teitä näin uhkaavana aikana, enkä lähde
ennenkuin tämä paha pulma on mennyt ohitse. Minullakin on joukko
henkivartijaväkeäni kanssani. Heidän miehuuteensa olen tottunut
luottamaan ja kukin heistä on sotatoimiin hyvin harjaantunut. Itse
tahdon auttaa teitä veljellisillä neuvoilla niin pitkälle kuin kykyni
ja kokemukseni riittävät" -- sanoi Riian arkkipiispa.
Tuomas piispa oli niin syvästi liikutettuna, että hän vapisevalla
äänellä tuskin sai seuraavat kiitossanat sanotuksi: "Suokaa minun,
korkeasti kunnioitettava veljeni, halvaksi kiitollisuuden osoitteeksi
tehdystä jalomielisestä päätöksestänne suudella teidän kättänne."
Puoleksi väkisin salli arkkipiispa Tuomas piispan suudella hänen
kättänsä, sen ohessa lausuen: "Te liioittelette, hurskas veljeni!
Minä en ansaitse kiitosta, enkä ole muuta tehnyt kuin sen, minkä
kristillinen velvollisuuteni minulta vaatii."
Heidän asemansa oli sangen arveluttava; kukin heistä tunsi sen sangen
hyvin. Ensiksi saapuneet vakoojat olivat vakuuttaneet, että tulossa
olevia Venäläisiä ja Karjalaisia oli vähintänsä kymmenentuhatta
miestä, myöhemmin tulleet sanoivat kaksikymmentätuhatta. Jospa nyt
vakoojat liioittelivatkin, oli kuitenkin varmaa, että viholliset
olivat monta vertaa lukuisemmat sitä joukkoa, jonka Tuomas piispa
saattoi asettaa heitä vastaan. Piispan sotavoimat eivät kaikkiansa
nousseet kuuteensataan mieheen, Turun linnan puolustusväki ja Riian
arkkipiispan henkivartijat siihen luettuina. Tähän lukuun emme
ole ottaneet ritareita, joita kalparitarien kanssa yhteensä oli
noin kuusikymmentä, eikä myöskään niitä ratsumiehiä, joita piispa
oli majoitellut eri paikkoihin maaseuduille; näiden luku taisi
nousta noin kahteensataan. Mutta heitä ei uskaltanut Tuomas piispa
kutsua pois heidän majoituspaikoiltaan, peläten että kansa heidän
lähdettyänsä yltyisi kapinallisiin liikkeisiin.
Kuinka suureksi kapinoitsevien Hämäläisten luku oli laskettava, sitä
ei kukaan tietänyt sanoa. Kuitenkin oli helposti arvattava, että
hekin olivat piispan miehiä monenkertaisesti lukuisemmat. Myöntää
siis täytyy, että Tuomas piispan ja hänen ystäväinsä asema oli
mitä vaarallisin ja epätoivoon asti tukala. Mutta näiden rohkeain
miesten mielissä ei saanut epätoivo sijaa. Uskaliaasti he ryhtyivät
neuvottelemaan tarpeellisista puolustushankkeista ja ennen kaikkea
siitä, mitenkä Hämäläisten nostama kapina niin pian kuin mahdollista
saataisiin kukistetuksi, jotta heille kaikissa tapauksissa
jäisi selkä vapaaksi. Lyhyen keskustelun jälkeen hyväksyivät he
pääasiallisesti Hieraniemen Paavon tekemän ehdotuksen ja päättivät
lähettää kaksi sataa viisikymmentä ratsumiestä ynnä kaksikymmentä
ritaria kapinoitsijoita kukistamaan. Paavoa oli oppaana käytettävä.
Tuskin olivat tämän päätöksen ehtineet tehdä, kun eräs piispan
palvelijoista astui huoneeseen ja ilmoitti, että pöydät olivat
katetut ja että ritarit, papit ynnä muut vieraat odottivat Heidän
Ylhäisyyksiänsä.
"Käykäätte edellä, korkeasti kunnioitettavat vieraani! Minulla ovat
vielä Pyhälle Neitsylle lupaamani päivällisrukoukset lukematta!" --
kehoitti Tuomas piispa.
Jäätyänsä yksin heittihe vanha piispa polvillensa alttarin eteen ja
rukoili nöyrästi ja palavan sydämensä täydellä innolla pyhää neitsyt
Maariaa ja hänen ristiinnaulittua Poikaansa sekä kaikkia pyhimyksiä,
että he kukistaisivat hänen vihollisensa ja pelastaisivat Suomen
kirkon uhkaavasta vahingosta ja perikadosta.
Tämä rukous näytti hänen mieltänsä virvoittavan. Mutta ennenkuin
hän taas nousi seisaallensa, rukoili hän erään toisenkin rukouksen.
Sitä tehdessänsä nöyrtyi hän niin ja hänen mielensä masentui siihen
määrään, että hän matona mateli alttarin juurella.
Yhdestoista luku.
Vielä samana iltana läksi Hämäläisten kapinaa kukistamaan määrätty
sotajoukko Paavon, opastamana matkaan. "Pyhän haudan" ritarikin oli
muassa.
"Se mies on aivan kuin luotu tällaisia retkiä varten! Paitse sitä
on hänellä niin suuri maine urhoollisuudesta ja sotataidosta,
että paljas hänen läsnä-olonsakin jo ratsumiehissämme vaikuttaa
jonkinmoista turvallisuuden tunnetta ja saa heidät voiton toivossa
vahvasti luottamaan hyvään onneensa" -- oli Tuomas piispa väittänyt.