puheille, Tuomas piispa viipyy muiden pappien kanssa kaiken yön
Nousiaisten tuomiokirkossa hartaissa, loppumattomissa rukouksissa.
Taikka luuletko, tomppeli, että pyhät kuvat ja pyhien jäännökset
muutetaan kirkosta kirkkoon samalla tavalla kuin lampaat yhdestä
karsinasta toiseen? Etkö luule, että heillä on suru suuri, kun
pitää jättää vanha koti? Vieläpä he vuodattavat katkeria tuskan
kyyneliäkin eivätkä hartaitta rukouksitta otakkaan lähteäksensä.
Sellaisia rukouksia et osaa sinä lukea eikä kukaan muu meistä,
paitsi nämät molemmat hurskaat isät tässä. Paastoamisella ovatkin
Tuomas piispa ja kaikki papit valmistautuneet näihin rukouksiin
kukin kutakin pyhimystä varten, mutta Hänen ylhäisyytensä heitä
kaikkia varten yleisesti. -- Olkoon pyhä neitsyt heille apuna! Kyllä
heillä ensi yönä on ankara työ pyhien kuvien ja pyhäin jäännösten
kanssa." Antaaksensa rukouksellensa tuetta, teki airut ristinmerkin
rinnoillensa. "Tuo oli ikävä sanoma minulle. Kyllä kai minun nyt
täytyy odottaa huomiseen saakka", -- sanoi Paavo, töin tuskin voiden
hillitä levottomuuttansa.
"Tuskinpa huomennakaan pääset Hänen Ylhäisyytensä puheille!" --
arveli airut. "Huomenna on hänellä niin paljon työtä ja puuhaamista
uudessa tuomiokirkossa, että tuskin ehtii muita asioita ajattelemaan.
Kuka kykeneekään laskemaan kaikkia niitä rukouksia, joita hänen
sielläkin taas pitää rukoileman, ennenkuin temppeli on saatu
riittävään määrään pyhäksi, ollaksensa sopiva asunto pyhille
asujamille. Entäs tuo monimutkainen sijoitteleminen! Luuleeko joku,
että nuo uuteen asuntoon tuodut pyhät kuvat ja pyhäin jäännökset
pitävät hyvänänsä minkä paikan tahansa, ottaen asuaksensa jos
jossakin kolkassa tai komerossa? Eivätpä suinkaan! Siinä vasta
katsotaan työtä ja tointa sekä suurta ymmärrystä, kun heitä, kutakin
arvonsa mukaan, sijoitellaan sopiville paikoille yhdenkään mieltä
loukkaamatta, vaan kaikkien suuttumusta karttaen. Arvaattehan mikä
vahinko ja turmio siitä tulisi koko kansalle, jos joku heistä
joutuisi raivoon syystä, että hänen arvoansa loukataan. Sellaista
onnettomuutta ei voitaisi millään tavalla palkita, vaan uusi
tuomiokirkko saisi aikojen loppuun asti huoata raskaan kirouksen
alla. Pyhä Henrikki estäköön sellaista tapahtumasta! Kyllä on paras,
nuori mies, että asiasi toimitat meidän kauttamme."
"En, en vaikka minua kuolemalla uhattaisiin! Minun pitää itse
huomenna saada puhutella piispaa!" -- huudahti Paavo. "Saat koettaa,
pöyhkyri, mutta minä en usko että se toimi sinulle onnistuu. Antakaa
tietä hyvät ystävät!"
Nämät sanat sanottuansa painoi airut kannukset ratsunsa kylkeen
ja läksi pois. Molemmat munkit seurasivat häntä siunaten kansaa
huutamalla sille: "Paxvobiscum! Paxvobiscum!"
Paavolle tuttu talonisäntä astui nyt hänen luoksensa ja sanoi: "Terve
tulemastas Paavo! Tämä nyt sopiikin erittäin hyvin. Sinä jäät yöksi
meille ja huomenna lähdemme yhdessä seurassa Räntämäelle."
Yhdeksäs luku.
Varhain seuraavana aamuna läksivät Paavo ja hänen toverinsa matkaan.
Sydän-yöllä jo oli suuri joukko kylän nuorisoa ja tilatonta rahvasta
lähtenyt jalan astumaan samaan suuntaan. Eikä yksin sen kylän
asukkaat rientäneet uuden tuomiokirkon vihkiäisiin, paljon kansaa
lähitienoilta ja vieläpä kaukaisiltakin seuduilta oli samassa
aikeessa liikkeellä. Oikein vilisemmällä tulvaili väkeä Turkuun
vievällä tiellä, muutamat matkustaen ratsastaen, toiset jalan.
Ja tämän kansan tulva kasvamistaan kasvoi yhä suuremmaksi mitä
lähemmäksi uutta kirkkoa Paavo ja hänen matkakumppalinsa saapuivat.
Kirkon läheistössä oli väen-tungos niin suuri, että oli tuiki
mahdoton ratsastamalla päästä edemmäksi. Matkakumppalit jättivät
sentähden hevosensa erään tien varrella olevan talon pihalle ja
pyrkivät jalkaisin lähestymään kirkkoa. Kun se tietä myöten näytti,
jos ei juuri mahdottomalta, niin ainakin kovin vaikealta, poikkesivat
he lähellä olevalle pellolle ja astuivat sitte peltojen pientareita
myöten aina piispan kartanoon asti, jonka edustalle vihdoin
onnellisesti saapuivat. Piispan kartano oli vastapäätä kirkkoa
samassa paikassa, missä Maarian pitäjän pappila nykyjään on.
Täällä ylläpiti joukko piispan sotamiehiä järjestystä samoin kuin
kirkosta Turkuun kulkevalla tielläkin. Sieltä päin odotettiin
Nousiaisista lähtenyttä juhlasaattoa, jonka oli määrä kulkea sitä
tietä, joka nykyisen Aningaisten tullin kohdalla Turun kaupungin
pohjoisessa syrjässä yhtyy Tampereen tiehen. Äsken kirkolle saapunut
airut oli ilmoittanut että juhlasaatto oli lähtenyt Nousiaisista
kello viiden aikana, jotta, kun kello nyt oli kahdeksan, saattoi
arvella, että se tunnin kuluessa saapuisi Räntämäelle.
Mutta puoli yhdeksän aikana ilmaantui yht'äkkiä siihen asti
rauhallisesti odottavassa kansassa oudontapaista levottomuutta,
joka hetki hetkeltä kiihtymistään kiihtyi. Levottomuus muuttui pian
pelvoksi, pelko kauhuksi. Miehestä mieheen kulki salaman nopeudella
tämä peloittava sanoma: "Karjalaiset ja Venäläiset ovat täällä!
Suuren Novgorodin sotilaat ovat astuneet maalle lähellä linnaa!"
Kuka tämän tällaisen huhun oli pannut liikkeelle, sitä ei kukaan
tietänyt eikä sitä liioin tiedusteltukaan. Sen vaan sanoi moni
huomanneensa, että useat linnan väestä aamusella kiireesti olivat
ratsastaneet edestakaisin kirkon ja linnan välillä. Peljästys
nousi pian kaikkein järjellisten rajojen yli. Suurin osa kansasta
ei ajatellut muuta kuin kiireellistä pakoon pääsemistä. Useampien
mielestä seisoi kuolema kynnyksellä ja, maksoi mitä maksoi, piti
juosta piiloon ennenkuin se ennätti avaamaan pirtin oven. Toiset
rohkeammat väittivät, että oli miehissä mentävä vihollisia vastaan.
Nämät pyrkivät eteenpäin linnaa kohden, yhtyäksensä siellä oleviin
sotajoukkoihin. Näin syntyi kauhea tungos ja sekasorto, ääretön
hälinä ja melske. Kaikki kokivat raivata itsellensä tietä, mikä
mihinkin suuntaan. Heikompi sai väistyä syrjään väkevämmän tieltä,
joka säälimättä tallasi hänet jalkojensa alle, jos hän sattui
kaatumaan. Näin survottiin siinä monta vaimoa ja lasta, vieläpä
miestäkin kuoliaaksi. Toiset saivat pahoja vammoja taikka heiltä
murtui yksi tahi useampi jäsen, jotta koko elin-ajaksensa jäivät
raajarikoiksi.
Turhaan kokivat piispan sotamiehet ylläpitää järjestystä, huutaen
täydestä kurkusta kansalle, ett'ei tuossa onnettomassa huhussa
ensinkään ollut perää. Heidän puhettansa ei uskottu taikka -- vielä
pahempi -- ei ensinkään kuultu heidän sanojansa, jotka tukehtuivat
tuohon hirmuiseen melskeeseen ja pauhinaan.
"Tule Paavo! Lähdetään linnanväelle avuksi!" -- sanoi Paavon
matkakumppani, uljas talonisäntä Pöytyältä, kuultuansa mistä oli
kysymys, lisäten: "Minä olin viisi vuotta takaperin piispan kanssa
ristiretkellä silloin kuin Karjalaiset ja Novgorodilaiset pahoin
kukistivat meidän sotajoukkomme siinä paikassa, missä Inkerinjoki
laskee Nevajokeen. Sitä löylytystä en milloinkaan eläissäni
unhota! Minun tekisi mieleni vielä kerran tavata heitä rinnatusten
tappelutantereella. Minä tunnen, että vereni suonissani rupeaa
kuohumaan ja että kostonhimoni paisuu. Lähde kanssani, Paavo!"
"En lähde! Tässä portin edustalla seison siksi, että saan puhutella
piispaa, ja sen vannon pyhästi, ett'ei hän minua tapaamatta siitä ole
pääsevä sisään" -- vastasi Hieraniemen Paavo.
"Mutta lupasithan eilen tulla ristinsoturiksi ja antautua taisteluun
piispan vihollisia vastaan!"
"Paitsi Venäläisiä ja Karjalaisia on piispalla muitakin vihollisia.
_Niitä_ vastaan minä aion taistella."
"Mitä vihollisia sinä tarkoitat?" -- kysyi sotaintoinen isäntämies
uteliaasti.
"Sen jos tietäisit, niin olisit vaaksan mitan viisaampi nyt kun
aamulla kotoa lähtiessäsi. Vaan sitä viisautta en suo sinulle."
"Ole sitte suomatta!" -- tiuskasi Pöytyäläinen äkäisesti ja sekaantui
väen tungokseen, pyrkien Turkuun päin. Hänen mentyänsä jupisi Paavo
itsekseen: "Tuo mies, jonka tapasin matkalla ja jolle neuvoin tietä,
oli Karjalainen! Kuinka tyhmä olin, kun en sitä heti kohta arvannut!"
Samassa kuului etäältä torvien toitotusta. Peljästys peljästyneessä
kansassa nousi korkeimmillensa.
"Venäläisethän ne ovat, jotka toitottavat torvihinsa! --
Novgorodilaiset siten antavat käskyn rynnäkköön!" -- huudettiin,
ja surma saavutti uusia saaliita, ennenkuin se tosiasia huomattiin
todeksi, että Tuomas piispan airuet tällä torvien toitotuksella
antoivat kirkon tienoille kokoontuneelle kansalle tiedon siitä,
että juhlasaatto lähestyi. Mutta silloin olivatkin jo lähes puolet
vihkiäisjuhlaan tulleista lähteneet käpälämäkeen, sillä vakaalla
vakuutuksella, että julmat, verenhimoiset viholliset olivat heitä
ajamassa takaa. Vaan jälelle jääneet rauhoittuivat vähitellen ja
kantoivat kuolleet ja haavoitetut, joille nyt hellä hoito tuli
osaksi, tieltä pois. Järjestystä pitävät sotamiehet koettivat sitte,
sen mukaan kuin mahdollista oli, saada heitä asettumaan säännöllisiin
riveihin.
Heidän ei tarvinnutkaan nyt enää kauan odottaa, sillä kohdakkoin
saapui suuren juhlasaaton etujoukko Raunistulan kylän koillispuolella
olevalle kukkulalle, josta on avara näköala Maarian kirkkoon päin.
Ensinnä ratsasti kaksitoista airutta, kaksi rinnatusten. He olivat
puetut tavattoman komeihin, kullasta ja hopeasta kiiltäviin pukuihin.
Ratsutkin olivat heillä niin pulskat, ett'ei pulskempia voi toivoa
näkevänsä. Kukin heistä kantoi pitkään tankoon kiinnitettyä lippua,
johon oli Vapahtajan, neitsyt Maarian taikka jonkun pyhimyksen kuva
kuvattu. Heitä lähinnä ratsasti viisikymmentä ritaria täydessä
sota-asussa. Kummallista oli katsella, kuinka kimakasti auringon
säteet välkkyivät heidän kirkkaiksi kiillotettuja, teräksestä
tehtyjä haarniskoitansa ja kypäriänsä vastaan, palaten niihin
murtuneina, mutta kuitenkin yhtä heleästi heijastavina takaisin.
Näyttipä kaukaa katsojista siltä, kuin olisi koko tuo uljas joukko
liikkunut eteenpäin kokonaan tulen ympäröimänä. Heidän pystyssä
kantamansa teräksiset peitsiensä päät kimaltelivat myös auringon
säteissä ihan kuin tulisoitot. Ritarien jälessä astui jalan joukko
kuoripoikia valkoisissa pukimissa, mutta paljain päin, samoin kuin
heidän perässänsä kulkevat, kirjaviin mantteleihin puetut vanhemmat
köörilaulajatkin. Kuoripojat ja köörilaulajat lauloivat vuoroin
juhlallista latinankielistä kirkkohymniä. Näiden jälessä kantoivat
muutamat munkit tavattoman suurta, kullalla ja hopealla runsaasti
koristettuihin vaatteisiin puettua naisen kuvaa; tämä oli siihen
aikaan kuuluisa, ihmeitä tekevä pyhän neitsyt Maarian kuva, jota,
Henrikki marttyyrin jäännöksiä lukuun ottamatta, pidettiin Suomen
kirkon kalliimpana aarteena. Tämän pyhän kuvan perässä ratsasti
lumivalkealla ratsulla piispa Tuomas täydessä juhla-asussa piispan
hiippa päässä ja sauva kädessä ja sivutusten hänen kanssansa eräs
uljaannäköinen ritari, joka teräspukunsa päällä kantoi pitkää
lumenkarvaista manttelia, jonka rinnuksiin oli neulottu, oikealle
puolelle suuri punainen miekka, vasemmalle samankarvainen risti.
Pystysuorana istui vartaloltaan lyhytläntä, kahdeksankymmenen
vuotias Tuomas piispa ratsunsa selässä. Tosin olivat hänen hiuksensa
lumivalkeat ja hänen laihtuneet kasvonsa ryppyiset, mutta hänen
terävistä silmistänsä loisti vielä sama järkähtämätön lujuus ja
masentamaton pontevuus kuin hänen parhaimman miehuutensa päivinä.
Hänen taajaan umpeen ummistetut ohuet huulensa ja vuolteet hänen
suunsa ympärillä osoittivat sellaista lujaa tahtoa, jota eivät
mitkään vastoinkäymiset voi murtaa, ja mieltä, joka harvoin, jos
milloinkaan heltyy sydämen hellemmille tunteille. Pääpiirteet
hänen kasvoissansa olivat ankaruuden ja kovuuden piirteet ja hänen
muotonsa nostatti sentähden ensi silmäykseltä katsojassa enemmän
pelkoa kuin kunnioitusta. Ne, jotka hänet likemmin tunsivat,
sanoivat kyllä, että hänen sekä sielun että ruumiin voimansa olivat
paljon heikontuneet ja höllääntyneet siitä päivästä saakka, kun hän
Nevajoen varrella taisteli tuon onnettoman taistelunsa Venäläisiä
vastaan, mutta vieläkin näytti tällä merkillisellä miehellä, joka on
pidettävä Kristin-uskon todellisena perustajana Suomessa, olevan niin
paljon henkisiä voimia, kuin ainoastaan ani harvalle kuolevaiselle
tulee osaksi. -- Ken tyystin tarkoin olisi seurannut väreitä hänen
silmissänsä ja kasvoissansa, olisi niissä tänäpänä voinut nähdä hänen
luonteellensa outoa levottomuutta, jota hän turhaan koetti salata.
Tuomas piispan ja hänen vasemmalla sivullansa ratsastavan ritarin
jälkeen astui jalan suuri joukko munkkeja ynnä valkoisiin
messupaitoihin ja kirjaviin kasukkoihin puetuita pappeja, kaikki
kantaen joko pyhiä kuvia taikka pyhien jäännöksiä. Heidän keskellänsä
ratsasti korskuvan orhiin selässä eräs vartaloltaan tavattoman
kookas ritari, joka erittäin veti huomiota puoleensa. Kiiltävän
haarniskansa päällä kantoi hän kallista purppuramanttelia, joka
syvissä laskoksissa liehui alas aina hänen suuriin kultakannuksiinsa
asti. Renkaat hänen kaulassaan kantamissansa kultavitjoissa oli
paksummat kuin renkaat muitten ritarien vitjoissa, ja suuri
viheriä höyhentöyhtö heilui ylpeästi hänen kypärinsä harjalta,
merkkinä siitä, että hän oli n.k. "kuljeksivainen ritari". Kun
hänen kypärihäkkinsä on nostettu, voidaan nähdä miehen kasvotkin ja
saatetaan niiden muodosta helposti arvata, että hän ijältään on noin
50-vuotias taikka ehkä vähän vanhempi. Hänen sinisistä silmistänsä
loistaa sydämellistä lempeyttä ja hieman veitikkamaista iloisuutta;
hänen huulillansa leikkii alinomaa puoleksi itseensä tyytyväisyyttä,
puoleksi ylpeyttä todistava, rattoisa hymyily. Muuten ei hän
tässä juhlallisessa tilaisuudessa kanna peitseä eikä miekkaakaan
vyötäisillään.
Hän on Saksanmaalta syntyisin. Hänen nimensä on tunnettu yli kaiken
sen aikuisen kristikunnan, sillä sen omistaja ei ole kukaan muu kuin
lukemattomien retkiensä ja uhkarohkeutensa kautta kuuluisa "pyhän
haudan ritari" Götz von Göchingen. Mutta minkätähden on tämä uljas
ritari nyt joutunut pappien joukkoon? Mitä hän kantaa käsissänsä?
Hänelläkin on kalliita pyhäin jäännöksiä kuljetettavina, ja ne hän on
itse tuonut Palestinasta, Vapahtajan haudalta, pyhästä Jerusalemista.
Oikeassa kädessään hän pitää pientä, puoleksi lahonnutta puunkapulaa:
tämä kapula on yksi puola Jaakopin tikapuista. Tähän pyhään puolaan
on hän nauhoilla sitonut kiinni toisen pienemmän puunkappaleen
ja suuren ruostuneen raudan: edellinen on kappale Vapahtajan
rististä, jälkimäinen yksi niistä nauloista, joilla Vapahtajan
kädet lävistettiin. Vasemmassa kädessään hänellä on kaksi pulloa:
toinen niistä sisältää kaksi tippaa niistä verisistä kyyneleistä,
joita Jesus vuodatti Gethsemaneen yrttitarhassa, sekä yhden säteen
siitä kirkkaasta tähdestä, jonka itäisiltä mailta tulleet viisaat
miehet näkivät, toisessa säilytettiin seitsemän hiuskarvaa, jotka
aikanansa olivat kasvaneet pyhän Stephanon päässä, ynnä yksi
karva mainitun pyhimyksen leukaparrasta. Hänen rinnallansa killuu
nauhalla ritariketjuihin sidottu perstautunut kurikan puolisko:
tällä kurikalla olivat Juutalaiset lyöneet Jerusalemin piispan,
"Herran veljen" Jaakopin kuoliaaksi, jossa samassa tapauksessa se oli
rikkoontunutkin. Ihmekös että ritari hymyili ylpeästi ja itseensä
tyytyväisesti, hän kun tiesi, ett'ei kenelläkään toisella ollut niin
kalliita pyhiä esineitä kannettavina kuin hänellä?
Pappien ja munkkien jälessä ratsastivat ritarien "knaapit" ja
palvelijat, kantaen herrojensa ja isäntiensä kilpiä ja niitä aseita,
joita eivät he itse tässä tilaisuudessa kantaneet. Valkoiseen
mantteliin puetun ritarin ja "kultaisen ritarin" [arvonimi, joka
yksinomaisesti annettiin "pyhän haudan" ritareille.] knaapit
ratsastivat ensimmäisessä rivissä. Viimeksi mainitun ritarin
kirkkaassa, teräksisessä kilvessä nähtiin seuraava, kullatuilla
kirjaimilla kuvaeltu lause: Religioni Christiana; Feminisqve.
[Kristin Opille ja Naisille (pyhitetty s.o.: kristin-opin ja naisten
puolustukseksi kannettava).]
Ritarien palvelijain perässä kulki suuri joukko piispan sotureita,
ensinnä ratsumiehet, sitte jalkaväki. Lopuksi ja viimeisenä otti
tuohon komeaan saattojoukkoon osaa äärettömän pitkässä jonossa
talonpoikainen kansa niiltä seuduilta, joidenka kautta saattojoukko
oli kulkenut. Kuitenkin siinä myös nähtiin paljon ihmisiä
kaukaisemmilta, Nousiaisten kirkkoa etäämpänä olevilta seuduiltakin.
Muutamat niistä olivat tulleet aina Ahvenasta asti.
Raunistulan kylästä aina kirkkoon asti oli tie peitetty viheriällä
ruoholla ja lehtipuiden lehdillä ja molemmin puolin sitä seisoi
odottava kansa taajoissa riveissä. Kaikkialla, missä piispa Tuomas ja
pyhät kuvat kulkivat ohitse, lankesi kansa polvillensa.
Kun saattojoukon ensimmäiset rivit lähestyivät kirkkoa, avattiin
viheriäisillä köynnöksillä ja kukkaisseppeleillä koristetut kirkon
portit ja kirkosta astui joukko pappeja, suuret vahakynttilät
kädessä, juhlasaattoa vastaan. Heitä johti, pulskaan pukuhun
puettuna, Riian kaupungin arkkipiispa, jonka pyhä isä paavi
Tuomas piispan pyynnöstä oli määrännyt olemaan uuden tuomiokirkon
vihkiäisissä läsnä hänen edustajanansa. Valtiollisista syistä ei
ollut Tuomas piispa anonut tähän toimeen Upsalan arkkipiispaa,
sillä hän koki tarkoin välttää pienimmätkin alamaisuuden osoitukset
Ruotsin valtaa kohtaan. Paavinkin mielestä oli Riian arkkipiispa
puheena olevaan toimeen sopivampi, sillä Riian arkkipiispat olivat
perustaneet samallaisen itsenäisen kirkollisen vallan, jonka
aikaansaamiseksi Suomessa Tuomas piispa oli pannut kaikki suuren
neronsa ja lujan tahtonsa voimat alttiiksi, pitäen sen ohessa
alituisesti Riian arkkipiispojen toimia silmällä ja kaikissa
noudattaen heidän esimerkkiänsä. Varhaisesta aamusta asti olivat
arkkipiispa ja häntä seuraavat papit olleet kirkossa, pitäen siellä
hartaita rukouksia ja messuja.
Kirkon portille saavuttuansa astuivat kaikki juhlasaattoon osaa
ottavat ratsastajat ratsujensa selästä. Edeltäpäin määrätyssä
järjestyksessä astuttiin nyt kirkkoon. Että ainoastaan pieni osa
saattojoukosta sai tilaa Räntämäen kansan paljouteen verraten
ahtaassa kirkossa, on helposti ymmärrettävä asia. Kuitenkin oli
kirkossa erityinen paikka määrätty yksinomaisesti talonpoikaiselle
kansalle. Siihen mahtui vähän toista sataa ihmistä seisomaan; muut
kaikki jäivät kirkon edustalle odottamaan.
Aika ajoin tuli kuitenkin yksi papeista kirkosta, astui ylös
kirkkotarhan kiviselle aitaukselle ja kertoi siitä korkealla äänellä
kansalle, mitä kirkossa tapahtui, kuinka monia satoja vahakynttilöitä
siellä paloi, kuinka paljon siellä suitsutettiin pyhää savua ja
poltettiin kallista, hyvältä haisevaa mirhamia, mitä rukouksia siellä
luettiin, mitkä kirkkohymnit laulettiin y.m. Ei aikaakaan, niin
tiesivät he jo kertoa, että kaikki pyhien kuvat ja pyhäin jäännökset
olivat sijoitetut paikoillensa ja että kirkossa oli tapahtunut
ylenluonnollisia ihmeitä. Kuuluisa neitsyt Maarian kuva oli niin
mieltynyt uuteen asuntoonsa, että hän kaikkein kirkossa olevien
nähden oli itkenyt ilosta, vuodattanut ilon kyyneliä niin runsaasti,
että ne hänen kasvojansa myöten virtana olivat vierineet alas hänen
helmoihinsa. Pyhän Pietarin kuva oli pitkän ajan suurilla silmillänsä
katsellut kirkkoa, luoden ystävällisiä silmäyksiä niihinkin,
jotka seisoivat etäisimmissä nurkissa ja loukeroissa, ja Henrikki
marttyyrin kuvan suusta oli nähty savua ja tulta tupruavan. Ruostunut
naula Kristuksen rististä oli yht'äkkiä Riian arkkipiispan kädessä
muuttunut kirkkaasti kiiltäväksi. Sitte oli kohta leimunnut tulta
kuorissa ja ukkonen oli kaikkein hämmästykseksi ruvennut käymään.
"Eikö tuo pyhä jyrinä kuulunut tänne uloskin?" -- kysyi
kertoja-pappi, keskeyttäen kertomuksensa.
"Kuului kuin kuuluikin! Me siitä kovin säikähdyimme, luullen kirkon
katon romahtaneen alas!" -- vastasivat aitausta lähinnä seisovat
talonpojat.
"Yhä edespäinkin leimahteli tulta" -- alkoi pappi taas kertoa -- "ja
-- kumman kummaa! -- äkkiarvaamatta ilmestyi kirkkoon suuri joukko
kaikenlaisia pieniä lintuja, jotka laulaen ja viserrellen lensivät
ylt'ympäri kirkkoa. Siinä oli leivoja, peipposia, sinisirkkuja,
varpusia ja jos jotakin lajia lintua. Kotvasen aikaa kun taas oli
kulunut, niin ilmestyi pienien lintujen joukkoon lumivalkoisia
kyyhkysiä, tulisoihtu kunkin kyyhkysen suussa. Läsnä olevissa nousi
kummastus silloin korkeimmillensa, -- ettekö nähneet, hyvät ystävät,
että muutamat näistä linnuista lensivät kirkosta ulos, kun äsken
tänne tullessani aukaisin kirkon oven?"
"Kyllä me sen näimme!" -- todistivat talonpojat.
"Mutta tapahtuipa siellä vielä suurempiakin kummia" -- sanoi
kertoja-pappi -- "sillä lintujen viserrellessä ja sinne tänne
lentäessä rupesi äkkiarvaamatta kirkon kaarroksista satamaan alas
monenkarvaisia pyhiä öylättejä, valkoisia, punaisia, sinisiä,
keltaisia, ja öylättien kerällä kaikenlaisten lehtipuitten lehtiä.
-- Eriskummallisia ihmeitä tosin! Mutta nehän nyt selvän selvästi
todistavat, että pyhä neitsyt Maaria on erittäin mieltynyt tähän
uuteen temppeliinsä ja että kaikki pyhimykset suosivat sitä.
Onnellinen se maa, jossa on taivaallisilta näin korkeassa määrässä
suosittu tuomiokirkko, autuas se kansa, joka saapi siinä hartauttansa
harjoittaa!" Näillä sanoilla puheensa päätettyään meni kertoja-pappi
taas kirkkoon.
Kaksi tuntia kun tuota pyhää vihkiäistoimitusta oli kestänyt, se
päättyi ja kansa tulvasi kirkosta ulos. Airuet ilmoittivat sen
jälkeen ulkona seisoville, että heidän sallittiin mennä kirkkoon
rukoilemaan ja kumartamaan pyhiä kuvia ja pyhäin jäännöksiä sekä,
kellä siihen oli varoja, uhraamaan roponsa pyhillä alttareilla.
Onnettomuuksien välttämiseksi kehoittivat he kansaa noudattamaan
tarkkaa järjestystä. -- "Tässä ei olekkaan tarvis pitää liiallista
kiirettä", -- sanoivat he -- "sillä kirkossa tuprutellaan pyhää
savua ja luetaan messuja aina myöhäiseen iltaan asti." Myöskin he
ilmoittivat kansalle, että armollisen piispan toimesta "suurella
turulla" eli torilla ruoka- ja juomatavaroita oli saatavissa
huokeasta hinnasta, mutta että köyhille ja raajarikoille ateria oli
valmistettu piispan kartanon pihalle.
"Suureksi turuksi" taikka toisinaan myös vaan "turuksi" sanottiin
erästä aukeaa tasankoa Aurajoen rannalla lähellä Turun linnaa.
Ammoisista ajoista asti, satoja vuosia ennenkuin Turun linna
perustettiin, olivat Suomalaiset tässä käyneet kauppaa keskenänsä ja
vieraiden maiden kauppiaiden kanssa. Kristin-uskon päästyä valtaan
Länsi-Suomessa oli tämä kauppaliike supistunut siksi kaupaksi, jota
lähinnä asuva maarahvas teki linnaväen ja Turun kaupungin asujanten
kanssa. Tuomas piispan aikana oli Turku vielä sangen pieni kaupunki;
sen asukkaitten luku nousi vähän päälle kahden tuhannen.
Kymmenes luku.
Helppo on arvata, että jokainen juhlalle tullut halusi päästä
kirkkoon sitä sisältä katselemaan. Yksi kuitenkin oli, joka ei
tuntenut tätä halua, jonka mieltä ei uteliaisuus eikä hartaus
kiihoittanut. Se oli Hieraniemen Paavo, joka yhä edelleen odottaen
seisoi piispan kartanon portilla.