nyt saapuneet järven rannalle. Heikki tarttui Lyylin käteen ja sanoi
kuiskaamalla, katsoessaan syvään hänen silmiinsä: "Minun olisi hauska
tietää, otatko sinä mieltyäksesi minuun? Sano se nyt ennenkuin
erkanemme toinen toisestamme."
"Niin... miksikä sitä pitäisin salassa? Sinä olet urhoollinen ja
jalo mies, Arvo! Kyllä minä sinulle pysyn uskollisena."
Luoden viehättävän katseen nuorukaiseen, lisäsi Lyyli suloisesti
hymyillen: "Toimita sinä nyt vaan että saamme voiton kristityistä,
kyllä minä sitte otan toimittaakseni että sinä saat voiton -- noista
rikkaan rikkaista ja mahtavista kosijoista, joista enoni alinomaa
puheskelee."
Tämän sanottuansa hyppäsi hän keveästi veneesen, johon hänen
seuraajansa jo olivat asettuneet istumaan.
Heikki jäi katsomaan venettä, joka kiireesti kiiti eteenpäin. Pian
se oli ehtinyt toiselle rannalle. Sieltä viittasi Lyyli vielä kerran
jäähyväiseksi huivillansa sulhollensa ja katosi sitten näkymättömiin
rannalla kasvavien leppien taakse.
Heikin sydän oli suloa täynnä. Nyt oli hän vihdoin Lyylin huulilta
kuullut ne sanat, joita hän niin hartaasti oli toivonut saavansa
kuulla! Mutta näihin sulon tunteisiin sekaantui hänen tahtomattansa
myöskin kaipauksen ja murheen tunteita. Salainen aavistus jostakusta
tapahtumasta, vielä tietämättömästä ja tuntemattomasta turmiosta
valtasi hänen mielensä. Hän koetti karkoittaa nämät ikävät ajatukset
mielestänsä pois, mielikuvituksessaan pukien tulevaisuutensa onnen
kesäistä aamuruskoa loistavampaan pukuun, mutta tuon tuostakin
synkät pilvet asettuivat hänen ja hänen juuri valmiiksi rakentamansa
toivolinnan väliin, jotta hän ei enää voinut sitä nähdä. Lyylin
muotoakaan ei hän osannut kuvata hymyileväksi, iloiseksi, vaan hän
näki hänet vaaleana, sellaisena, kuin hän oli ollut sinä hetkenä,
jolloin vanha Taara oli hänelle veristä kuolemaa ennustanut. Tästä
syystä Heikki pian suuttui itseensä ja soimasi itseänsä akkamaisesta
luulottelevaisuudesta.
Tultuansa takaisin teurastuspaikalle, ilmoitti Heikki Tavelalle, että
hän kohta aikoi lähteä Nokian virralle, ollaksensa paikallansa, jos
kristityt tekisivät äkkipikaisen rynnäkön. Tavela tarjoutui hänelle
seurakumppaliksi ja molemmat menivät, annettuansa tarpeelliset
käskyt niille miehille, jotka jäivät juhlan viettoa jatkamaan, sille
paikalle, missä pulskat ratsunsa seisoivat suitsimista puihin kiinni
sidottuina.
Juhlaa viettävien ilo ja riemu uhkaavat jo paisua kohtuullisuuden
rajojen yli. Näiden Ukon juhlain loppupuolella pidettiin usein
hyvinkin raivoisaa ja hurjantapaista elämää. Enemmän kuin kolme
sataa vuotta tässä kerrotuita tapauksia myöhemmin kirjoittaa
uskonpuhdistuksen isä Suomessa, jalo piispa Mikael Agricola,
jonka aikana näitä Ukon juhlia, vaikka muutetussa muodossa, vielä
vietettiin, niistä sanasta sanaan seuraavalla tavalla:
"Ja quin kevekylvö kylvettin
Silloin Ukon malia iootijn
Sihen haetin Ukon vacka.
Niin loopui pica ette acka.
Siitte paljo häpie sielle techtiin
Quin seke cultin ette nechtin".
Kun Tavela ja Heikki saapuivat Nokian virralle, tapasivat he
suurimman osan vartijaväestä makaamassa puoleksi sammuneiden kokkojen
ja nuotioiden ympärillä, raskaasen uneen uupuneina. Niin ahkerasti
oli sielläkin Ukon maljoja kallisteltu, että tuskin ainoatakaan
miestä löytyi, joka olisi jonkinmoisella kunnolla kyennyt hoitamaan
vartiotointansa. Tämän nähtyänsä suuttuivat Tavela ja Hatanpään
Heikki kovasti. Mutta mitäpäs viha ja närkästys tässä auttoivat:
pahoista sanoista ei ottanut kuume poistuakseen päihtyneiden päästä.
Ennenkuin nämät väsyneet vartijat olivat unelle suorittaneet
täyden veron, ei olisi mikään voima maailmassa jaksanut tehdä
heistä taisteluun kykeneviä sotureita. Se asia päälliköitä vähän
lohdutti, että kaikki veneet ja lautat edellisenä päivänä olivat
soudetut virran itäiselle rannalle, jotenka suurin vaara äkillisestä
päällekarkauksesta oli poistettu.
Ukko Tavela oli väsyksissään edellisen päivän monista puuhista ja
toimista. Hän laskeutui lepäämään erään nuotion viereen ja nukkui
pian.
Hatanpään Heikki oli päättänyt olla valveilla. Huolellisesti
tarkastettuansa vastaista rantaa istahti hän virran äyräälle ja loi
silmänsä sen vaahtoaviin pyörteisiin. Näin istuessaan vaipui hän
pian syviin mietteisiin. Kuka hänen ajatustensa pääesineenä oli, sen
voimme helposti arvata.
Pian kuitenkin veti jonkunmoinen ryske läheisessä metsässä hänen
huomiotansa puoleensa. Hän katsoi sinnepäin, mutta ei voinut nähdä
mitään arveluttavaa, hän kuunteli tarkasti, mutta ryske olikin jo
tauonnut kuulumasta.
"Kaiketi oli tuokin tyhjää mielikuvittelua, vaikka olin kuulevinani
jonkun tuolla metsässä taittelevan kuivia oksia" -- jupisi Heikki
itsekseen ja vaipui taas ajatuksiinsa.
Vanha köykkyselkäinen akka, joka oli piillyt tiheän pensaan takana,
pitkitti matkaansa virran rannalle, jossa työnsi hyvin pienen,
yhdestä ainoasta männyntyvestä tehdyn veneen vesille. Soudeltuansa
sillä suvantoa myöten vastakkaiselle rannalle, veti hän veneen maalle
ja kätki sen leppäviidakkoon. Sitte katosi hän metsään.
Kenenkään huomaamatta oli Tahalan vanha Taara päässyt Nokian virran
yli.
Aamurusko samassa koitti idässä ja peipponen alkoi visertää varhaista
aamuvirttänsä.
Kahdeksas luku.
Kun Hieraniemen Paavo oli ampunut lokin, kehoitti hän soutomiehiä
ponnistamaan kaikki voimansa, hänellä, Paavolla, kun muka oli
ilmeinen kiire.
Sen jälkeen ei hän pitkään aikaan puhunut sanaakaan, vaan istui
äänetönnä melaa pitämässä. Mutta levottomat ja vilkkaasti vaihtelevat
väreet hänen kasvojensa vuolteissa todistivat, että hän ajatteli ja
tuumaili sitä enemmän. Milloin oli hän synkistynyt ja alakuloinen,
milloin näytti ilon tunteet vallanneen hänen mielensä, hänen silmänsä
säihkyivät ja hän hymyili voittoisasti niinkuin väkevän vihollisen
maahan lyönyt sankari.
Ehdittyänsä Pyhäjärven lounaiseen sopukkaan laski hän veneen maalle
erään niemekkeen taakse kulkuväylän oikeanpuoliselle rannalle. Itse
hyppäsi hän maalle ja käski yhden miehistänsä häntä seuraamaan.
Kun olivat käyneet vähän matkaa metsässä, pysähtyi Paavo ja sanoi
rengillensä: "Ota nyt tarkka vaari siitä, mitä sinulle sanon,
ja paina sanani mieleesi! Vanhastaan tiedät, että panen suurta
luottamusta sinun kuntoosi ja kykyysi. Uutena todistuksena siitä on
oleva sekin, että taas uskon sinulle erittäin tärkeän toimen, josta
satojen ihmisten onni taikka onnettomuus riippuu. Nyt jos milloinkaan
tulee sinun tehdä tehtäväsi kunnolla ja tarkkuudella."
"Luottakaa täydellisesti minuun! Tahto minulla on hyvä rehellisesti
palvella teitä, isäntä, eikä kykynikään lie aivan huonoksi arvattava"
-- säesti renki.
"Eipä ole huono! Kautta taivaan taaton -- sinulla on jokseenkin
terävä aisti ja hyvä kyky, Sarkki. Senpä tähden juuri sinuun
luotankin. Nyt pitää sinun väsymättä, lepäämättä näillä seuduilla
ja muuten niin avaralta, kuin vaan ehdit, käydä talosta taloon ja
töllistä tölliin sanomassa ja ääneen julistamassa, että kaikki, jotka
noudattavat Tavelan ja hänen toveriensa sanansaattajien mieletöntä
nostokehoitusta, ovat varman perikadon ja onnettomuuden omat. Tuomas
piispa on koonnut äärettömän suuria sotajoukkoja Turkuun, ja ne aikoo
hän heti viipymättä lähettää rankaisemaan kapinoitsijoita. Hän on
kautta Kristuksen ja kaikkien pyhien kuoleman vannonut säälimättä
surmaavansa kaikki, jotka ovat nousseet vastustamaan hänen valtaansa.
Olkoot siis kaikki varoillansa ja visusti paikallansa, minkäänlaisiin
kapinallisiin yrityksiin kristityitä vastaan ryhtymättä, niin totta
kuin heidän henkensä ja tavaransa ovat heille kalliit. -- Ymmärrätkö
nyt, mitä sinulla on toimitettavana?"
"Varsin hyvin ymmärrän ja vakuutan vielä kerran, että voitte
täydellisesti luottaa minuun" -- vastasi Sarkki.
"Hyvä, hyvä! Kyllä sinut aikanansa palkitsen ansiosi mukaan. Lähde
nyt ja muista kaikkialla mihin tulet varoittaa asukkaita välttämään
kiivaan piispan kostoa."
Sarkki läksi nyt astumaan kaitaa metsäpolkua myöten, ja Paavo palasi
takaisin veneesen.
"Taas liikkeelle nyt!" -- huudahti hän istuttuansa peräistuimelle
ja saatuansa melan käteensä. "Teitä on nyt soutajia yksi entistä
vähempi, mutta se seikka ei saa hidastuttaa veneen vauhtia. Hyvät
kemut pidän teille kotia tultuamme, jos juoksutatte merihepoamme
samaa kyytiä kuin äskenkin."
Soutajat ponnistivat voimiansa ja vene mennä luikahteli niin ankaraa
vauhtia eteenpäin, että sen keulan edessä vesi vaahtona kuohui
ylös laitoihin asti. Tuskin nykyajan höyrylaivatkaan kilpailussa
voittaisivat Hämäläisten suuria n.k. kirkkoveneitä, kun vahvat ja
rattoisat miehet ovat niitä soutamassa.
Laukon kartanon kohdalla laski Paavo erään toisen miehistänsä maalle
ja lähetti hänet matkalle, annettuansa hänelle saman käskyn ja saman
toimen toimitettavaksi kuin Sarkillekin. Vielä kolmannenkin lähetti
hän samoihin toimihin nykyisen Vesilahden pitäjän kirkon kohdalla.
Ehdittyänsä kotiin heitti Paavo rikkinäisen mekon päältänsä ja
pukeutui toiseen eheään, joka oli yhtä rikkaasti rihmoilla ja
ompeluksilla koristettu kuin hänen Ukon juhlassa kantamansa mekko.
Sidottuansa miekan vyötäisillensä, meni hän talliin, asetti
ulkomaisen kuosin mukaan tehdyn satulan parhaamman ratsunsa selkään,
pani päitsimet päähän ja talutti hevosen pihalle. Sitte hyppäsi
hän satulaan istumaan. Mutta ennenkuin läksi ratsastamaan, puhui
hän miehillensä: "Ehkä tulen tällä matkallani viipymään muutaman
päivän. Pitäkäätte sill'aikaa talosta vaaria ja toimittakaatte täällä
tehtävät työt hyvin tehdyiksi!"
"Mihin kauas lähdette, isäntä?" -- kysyi yksi miehistä.
"Vähän matkaa länteen, saman verran itään; ehkä vaaksan lounasta
kohden" -- vastasi Paavo ja läksi täyttä laukkaa ratsastamaan sitä
tietä myöten, joka Hieraniemestä viepi Toijalaan.
Toijalaan kun ehti, oli aurinko juuri noussut puitten latvoille
ja muutamat sen kanssa valppaudessa kilvoittelevat kylän asujamet
hääräilivät jo talojen ja töllien edustalla mikä missäkin toimessa.
Paavo seisautti hevosensa ja kysyi eräältä vanhalta ukolta, missä
piispan ratsumiesten päällikkö tätä nykyä majaili. Satamäärä piispan
ratsumiehiä oli jo pitkät ajat ollut majoitettuna Toijalaan; ei
viisisataa miestä, niinkuin Paavo liioitellen oli kertonut Tavelalle.
"Täällä ei enää ole piispan ratsumiehiä ainoatakaan. Eilen he kaikki
läksivät täältä pois" -- vastasi vanha talonpoika.
"Poisko? Kummallista! -- Mihinkä he läksivät?"
"Sitä eivät kenellekään sanoneet, mutta ehkä Turkuun, sillä sinne
päin he ratsastivat."
Kotvasen mietittyänsä ratsasti Paavo aivan ukon luo, kumartui
satulasta ja puhui matalalla äänellä hänelle: "He eivät lähteneet
Turkuun -- ole siitä vakuutettu. Vaan piispan tänne lähettämiä
apujoukkoja he menivät vastaan. Täällä Hämeessä tulee ennen pitkää
vuotamaan verta virtana! Tuo kiivas ja kostonhimoinen piispa on
tätä nykyä enemmän julmistunut kuin milloinkaan ennen. Onnettomat
Pyhäjärven tienoilla asuvat meikäläiset, jotka ovat nousseet
kapinoitsemaan häntä vastaan! Nyt musta Tuomas varmaankin toteuttaa
ennen tehdyn uhkauksensa ja ottaa heiltä kaikki aseet pois, jotta ei
jää miehille puukkoa, jota käyttää."
"Sen uhkauksen panivat hänen huovinsa osaksi toimeen meidän
kylässä sen jälkeen, kun olivat kukistaneet viimeksi tehdyn
kapinan-yrityksemme. Tuo tapahtui, niinkuin muistanet, siihen aikaan
kuin piispa palasi sotaretkeltänsä Venäläisiä vastaan. Silloin
minäkin menetin parhaimmat aseeni. Viholliset karkasivat niin
äkkiarvaamatta kyläämme, ett'en ehtinyt niitä kätkeä" -- sanoi vanhus.
"Kyllä kai tuo tapaus näillä seuduilla on niin tuoreessa muistossa,
ett'ei kenenkään enää tee mieli ryhtyä kapinallisiin yrityksiin?" --
kysyi Paavo.
"Kylläpä se tuoreessa muistossa on kuin onkin, mutta kuitenkin on
niitä, jotka yöt päivät tuumaavat kostoa ja ovat joka hetki valmiit
ryhtymään jos minkälaisiin kostonyrityksiin."
"Mutta noita järjettömiä täytyy estää onnettomuuteen syöksymästä!"
-- huudahti Paavo. "Kauheatahan tuo olisi, jos muukalaiset muutamien
mielettömien tähden hävittäisivät nämät seudut äsken palanutta huhtaa
autiommiksi!"
"Sama on minunkin ajatukseni."
"Niin pitää sinun julkisesti julistaman tämä ajatuksesi kansalle!
Velvollisuutesi on käydä talosta taloon sitä asiaa selittämässä
ja tehdä se nyt heti, ennenkuin mitään onnettomuutta on ehtinyt
tapahtua. Kuka tietää mihin mieleen kansa joutuu saatuansa kuulla
että piispan huovit ovat lähteneet täältä? Välttämätöntä on, ettäs
kohta tänä aamuna kutsut omat kyläläisesi kokoon. Päästyäsi asiasta
selville heidän kanssansa, saatat samota toisille seuduille. Ikäsi ja
kokemuksesi antavat kaikkialla sanoillesi pontta. Jälestäpäin on koko
Hämeen kansa kiittävä sinua tästä toimestasi!"
Vanhus otti lakkinsa oikeaan käteensä ja raapi vasemmalla kädellänsä
päätänsä.
"Sinä olet järkevä mies, Paavo... Olet tässäkin asiassa oikeassa...
Kyllä kai tämä seikka sellaista vaatii... Muuten voimme menettää
senkin tähteen vapautta, mitä meillä vielä on... Niin... mitäpäs
tässä muuta tehtävää kuin heti ryhtyä toimeen."
"Oikein! Minä lähden samoissa tuumissa kaukaisemmille seuduille.
Hyvästi!"
"Hyvästi, hyvästi vaan!" -- toivotteli ukko ja astui aion pirttiin
pukeutuaksensa juhla-asuunsa.
Ratsastaessaan jupisi Paavo itseksensä: "Onko tuo kiivas piispa
vanhoilla päivillänsä menettänyt järkensä, kun kutsuu huovinsa
pois täältä näin vaarallisella ajalla. Vaan se on totta... olin
unhottamaisillani, ett'ei hän vielä tiedä mitään uhkaavasta vaarasta."
Enimmäkseen ratsasti Paavo pitkin yleisesti käytettyä tietä, mutta
toisinaan hän poikkesi syrjäisille metsäpoluille, kun tiesi niiden
olevan oikoteitä. Niin oli hän puolen päivän aikana antautunut
sellaiselle sivupolulle, mutta ei osannutkaan sitä seurata oikeaan
suuntaan, vaan joutui eksyksiin metsään. Harhailtuansa pitkän tunnin
ristiin rastiin metsässä, tulivat hänelle suuret suot ja rämehet
vastaan. Paavo koetti kiertämällä välttää niitä, mutta kun havaitsi
tuon kiertotien liian pitkäksi, kaalasi hän soiden poikki missä ne
näyttivät soukimmilta. Kun hän vihdoin ehti vastakkaiselle metsän
rannalle vapisi hänen hevosensa ponnistuksistaan; monesti se oli
ollut rämeihin jäämäisillänsä. Mutta Paavo ei antanut sen levätä,
vaan ratsasti metsään siihen suuntaan, missä arvasi valtatien
löytävänsä. Suuntaa määritellessänsä otti hän vaaria puitten
oksista, muistaen että suurimmat ja rehevimmät niistä viittaavat
etelään, pienimmät pohjoiseen. Kaksi tuntia metsää samottuansa,
saapui hän vihdoin taas valtatielle paikalla, jossa se jakaantui
kahteen haaraan. Tässä antoi hän hevosensa vähän levähtää ja istui
itse sill'aikaa tien viereen. Siinä istuessansa kuuli hän hevosen
kavioiden kopinaa, ja muutaman hetken kuluttua tulla töyttäsi
eräs ratsastaja täyttä laukkaa sieltäpäin, mihinkä hän itse oli
matkalla. Ehdittyänsä tien risteykseen, pysähtyi ratsastaja. Hänkin
oli talonpoika, mutta hänen mekkonsa oli tehty toiseen kuosiin kuin
Paavon.
"Voitko sanoa miull', hyvä ystävä, kumpiko näist' teist' suorimmin
viepi Pirkkalaan elikkä Pyhäjärven tienoill'?" -- kysyi outo.
Paavo ei vastannut tähän kysymykseen, vaan kysyi hänkin vuorostansa:
"Mistä kaukaa outo on, jos minun sallitaan sitä kysyä?"
"Myö ollaa rantamailt'."
"Ja matkustatte nyt Pirkkalaan?"
"Niin sinnepäi oon matkall', niinkui jo juur' sanoin. Vaan neuvoppas
nyt miull' tietä, kunnon toverini!"
"Tuo mies ei ole rantamailta kotoisin. Siellä ei puhuta sellaista
kielimurretta kuin hän puhuu" -- ajatteli Paavo, mutta ääneen hän
lausui: "Kun olette matkalla Pyhäjärven seuduille, niin neuvon teitä
palajamaan takaisin. Siellä on äskettäin tapahtunut arveluttavia
rettelöitä, jotta voitte sinne tultuanne joutua pahaan pulaan".
"Myö ei ensinkää pelkää rettelöi. Miull' on sukulaisii niill'
seu'uill', joita pitää tavata."
"Oikeankätistä tietä jos seuraatte loppuun asti, niin ehditte
paikalle" -- neuvoi nyt Paavo, viitaten kädellänsä oikealle.
"Suur' kiitos! Myö taas lähetää, sill' miull' on jommonenki kiire."
-- Tämän sanottuansa läksi outo mies ratsastamaan Paavon hänelle
neuvomaa tietä.
Ilkeästi nauraen katsoi Paavo hänen jälkeensä ja puhui itseksensä:
"Kyllä vaan, veikkoseni, saat ratsastaa jos kuinka kauan ennenkuin
tuota tietä myöten saavut Pyhäjärven seuduille. Mutta sinulla lie
sellainen asia ajettavana, ett'ei olekkaan niin aivan vaarallista,
ellet hopussa ehdikkään matkasi perille!"
Kohta sen jälkeen nousi Paavokin taas ratsunsa selkään ja läksi
hänkin ratsastamaan. Tultuansa illalla nykyiseen Pöytyän pitäjään,
oli hänen ratsunsa niin kovin väsyksissä, ett'ei se ottanut
mennäksensä eteenpäin, vaan pysähtyi milt'ei joka kolmannelta
askeleelta. Paavon täytyi poiketa lähellä tietä olevaan kylään, jossa
hänellä oli yksi talonisäntä vanhastaan tuttu.
Lähestyen kylää huomasi hän että lukuisa joukko kansaa oli koossa sen
torilla, jos siksi sopii sanoa kylän keskellä olevaa suurenpuoleista
aukeata paikkaa. Päästyänsä vielä lähemmäksi, näki hän kansan
keskellä kolme ratsastajaa. Yksi näistä, joka vasemmassa kädessään
piti suurta valkoista lippua, jonka liinaan oli punanen risti
ommeltu, oli puettu niin kirjavankoreaan pukuun, että silmiä huikaisi
sitä katsellessa. Hänen valkoisesta, kultareunuksilla koristetusta
lakistansa heilui ylpeästi pitkä lumivalkea töyhtö kamelikurjen
höyheniä. Uumaisilla oli hänellä kullattu vyö, johon oli kiinnitetty
tavattoman pitkä miekka. Hänen rinnallansa killui monenkarvaisessa
rihmassa torvia. Vieläpä olivat hänen komean ratsunsa suitsimetkin
kullatut, ja se kallisarvoinen vaate, joka kokonaan peittäen ratsun
selän syvissä laskoksissa riippui alas sen kylkiä myöten, oli sekin
runsaasti kultaisilla ja hopeaisilla korko-ommelluksilla kirjaeltu.
Vaatteen kuhunkin kulmaan olivat piispan hiippa ja piispan sauva
kuvatut.
Muut molemmat ratsastajat olivat munkkeja, mustiaveljiä. Heidän
karkeasta mustasta sarkakankaasta tehdyt kaapunsa olivat uumaisilta
vyötetyt paksulla nuoranpätkällä, josta heidän rukousnauhansa
ympyriäisine puukupukkoineen riippui alas. Konit, joilla ratsastivat,
olivat laihat ja huononnäköiset. Ei nähty niiden selässä
kallisarvoista vaatetta, vaan pieni repale rikkinäistä villakangasta.
Eikä heillä ollut jalustimiakaan. Avojaloin kun olivat, heidän
polvihin asti alastomat säärensä roikkuivat vapaina alas konien
kylkiä myöten. Toinen munkeista piti messinkikahleista riippuvaa
suitsutusastiaa, toinen kantoi kaulassansa laukkua, joka sisälsi
punaisesta sarkakankaasta tehtyjä ristinmerkkejä.
Kylän tori oli jo jotensakin täpö täynnä väkeä, mutta kuitenkin
turvaamistaan tulvasi sinne ihmisiä kaikilta tahoilta. Paavokin
hoputti hevostansa, ehtiäksensä hyvään aikaan kuulemaan ja näkemään,
mitä siellä oikeastaan tuumailtiin ja toimiskeltiin.
Airut elikkä kuuluttaja -- sellainen oli kirjavaan pukuhun puetulla
miehellä ammatti -- laski nyt torven huulillensa ja törähytti
siihen kolme kertaa niin kovasti, että torven ääni kajahti
likeisissä metsissä. Sitte puhui hän korkealla äänellä, sujuvalla
Suomen kielellä: "Tuomas piispa, meidän armollinen herramme ja
hallitsijamme, tekee täten minun kauttani tiettäväksi, että huomenna,
pyhän Eerikin päivänä, vihitään uusi tuomiokirkko, pyhän neitsyt
Maarian kirkko Räntämäellä, korkeaan tarkoitukseensa. Samana päivänä
tuodaan myös pyhät astiat, pyhät kuvat, pyhäin jäännökset ja muut
pyhäköt vanhasta tuomiokirkosta Nousiaisista uuteen, nyt valmiiseen
tuomiokirkkoon. Kolmensadan päivän synninpäästön ja yhtä pitkän
ajan vapauden kiirastulen tuskista julistaa armollinen piispamme
itse pyhän isän, paavi Innocentius neljännen käskystä ja hänen
lähettämänsä pyhän kirjeen johdosta kaikille niille, olkoon mies,
nainen taikka lapsi, jotka mainitussa pyhässä toimituksessa ovat
saapuvilla, kehoittaen teitä kaikkia käyttämään tätä autuaallista
tilaisuutta hyväksenne. Mutta kristin-uskon julmat viholliset,
pakanalliset Karjalaiset ja Venäläiset taas tätä nykyä uhkaavat
kristityitä Suomessa. Sentähden luvataan saman korkeasti-pyhän isän,
paavi Innocentiuksen käskystä ikuinen synnin-päästö ja ijankaikkinen
autuus taivaassa kaikille niille, jotka ottavat kantaaksensa
ristinmerkkiä ja ruvetaksensa pyhän uskontomme puoltajiksi mainitulta
pakanoita vastaan. Lopuksi sulkee meidän armollinen piispamme ja
hallitsijamme kaikki alammaisensa Kristuksen, pyhän neitsyt Maarian,
pyhän Henrikin ja kaikkien muiden pyhimysten huomaan ja suosioon!"
"Amen!" -- sanoivat munkit yhteen aikaan, ja se heistä, joka oli
suitsutus-astialla varustettu, suitsutti pyhää, hyvältä hajahtavaa
savua kansaan. Läsnä olevat Suomalaiset tekivät ristinmerkin
rinnoillensa, nähdessänsä pyhän savun tupruavan; useammat heistä
lankesivat polvillensa.
Sitte otti toinen munkki, joka kaulassaan kantoi laukkua, ruotsiksi
murtavalla äänellä sanoakseen:
"Kutka tahtoo vastaan ottaa ristinmerkin ja tulla pyhän uskon
sotilaiksi? Täydellinen synnin-päästö ja ijankaikkinen autuus jos
kuoleekin taisteluss'! Tulkaa noorukaiset, tulkaa nooret meehet!"
Kymmenen nuorukaista astui esiin munkin luo. He olivat kaikki köyhiä
renkejä taikka orjia, jotka pyhän ristin sotureiksi antaumalla
tiesivät saavuttavansa vapauden. Isäntämiehet katsoivat heitä karsain
silmin, mutta eivät kuitenkaan pienimmälläkään sanalla tohtineet
ilmoittaa tyytymättömyyttänsä.
Munkki istutti ristinmerkin kunkin nuorukaisen rintaan ja laskien
kätensä kunkin kiireelle siunasi hän heitä sanoen: "Ollos siunattu,
pyhän ristin sotilas!"
"Ollos siunattu, pyhän ristin sotilas!" -- toisti toinen munkki ja
tuprutteli pyhää savua nuorukaisiin.
Airut oli pitkän ajan katsonut Paavoon. Nyt kun munkkien toimitus oli
päättynyt, lausui hän hänelle:
"Sinä nuori ratsastaja siellä, joka olet ajanut kelpo ratsusi niin
märäksi, kuin olisi se nostettu ylös suosta taikka kuin olisi se
ollut kuumassa saunassa kylpemässä, eikö sinua miellytä tulla pyhän
ristin sotilaaksi? Jos sinulla on sinne maillekin kykyä taisteluun
kuin ratsastamiseen, niin sinusta varmaan tulee kelpo soturi ja
pakanain kauhu!"
"Kyllä minulla, se aikomus on, että rupean taisteluun kristin-uskon
puolesta, mutta minä aion vastaan ottaa pyhän ristinmerkin itse
Tuomas piispan kädestä" -- vastasi Paavo.
"Kuulkaapas mokomaa ylpeyttä!" -- huudahti airut. "Tämä hurskas isä,
joka on jakanut tuhansia ristinmerkkejä sekä Suomessa että Ruotsissa,
vieläpä korkeasukuisille ritareillekin, ei ole tarpeeksi hyvä
antamaan ristinmerkkiä tälle pöyhkyrille!"
Kiivaita suuttumuksen huutoja ja uhkauksia Paavoa vastaan kuului
ylt'ympärillä.
"Älä huoli, arvoisa airut, puheessani harkita ylpeyttä" -- loihe
Paavo lausumaan. "Asian laita on sellainen, että minä erittäin
tärkeässä toimessa olen matkalla Tuomas piispan luo. Kun kerran
pääsen hänen puheillensa, ajattelin pyytää häneltä itseltään
ristinmerkkiä. Ovatpa hänen kätensä pyhemmät kuin muiden ihmisten
kädet -- sitä et tahtone kieltää?"
"Jos sinulla on joku tärkeä asia Hänen Ylhäisyydellensä, niin voit
sen kertoa meille ja toimittaa toimitettavasi meidän kauttamme" --
sanoi airut.
"En sitä kerro kenellekään muulle, kuin Tuomas piispalle itselle.
Jospa saan muutamalta toveriltani, joka asuu tässä kylässä, ratsun
lainaksi, niin lähden heti kohta taas matkaan. Muussa tapauksessa
täytyy minun odottaa siksi, että oma hevoseni vähän levättyänsä taas
virkistyy" -- väitti Paavo.