tuota viatonta lasta, Korven Kelo! Kuuletko -- minä kiellän jyrkästi
sinua sitä tekemästä! Mulkoittele vaan silmiäs -- Liuksialan Lyyli
ei pelkää sinua. Koetappas lyödä minua puukollas, jos uskallat!
Taikka piteleppäs _minua_, niinkuin pitelit tuota vaimoraukkaa,
joka puolikuolleena makaa tuolla kivien raossa! Tuossa seisoo enoni
-- etkö usko häntä tarpeeksi voimalliseksi kostamaan minua vastaan
tehtyä loukkausta?"
Tyytymättömyys paisui kansassa. Moniaalta kuului uhkauksia Lyyliä
vastaan ja kaikkialla huudettiin, ett'ei nuoren neidon, vaikkapa hän
olikin rikas ja mahtava, sopinut koettaa estää pyhien jumalien tahtoa
tapahtumasta. Korven Kelo, loihtija, oli raivoissaan.
Sinä hetkenä astui Hatanpään Heikki teurastuspaaden luoksi. Hän
kantoi oikeassa kädessään miekkaa, jonka hopeaiseen kahvaan oli
kiinnitetty kiiltäviä hohtokiviä.
Lyötyänsä miekkansa lappeella paateen niin kovasti, että kajahteli
ylt'ympäri, ärjäsi hän loihtijalle: "Jos vaan sakari-sormellasikin
kajoot Lyyliin, niin hakkaan sinun ruumiisi, Korven Kelo,
niin pieniksi palasiksi kuin pienimmät kokkareet kevätkylvöön
valmistetussa pellossa. Sitte syötän sinun mäsäksi muserretut luusi
ja sirpaleiksi särjetyn lihasi koirille, jotta ei sinun henkiraukkasi
Manalassakaan saa majaa, vaan syöstään ikuisiksi ajoiksi julmain
Syöjätärten kiusattavaksi! Kautta kaikkien jumalien vannon näin
tekeväni!"
Ylpeä hymyily leikki Lyylin huulilla kun hän loihtijalle lausui:
"Mitäs sanot tästä puolustajastani? Etpä tietäne, että hän ja setäni
tänään valittiin päälliköiksi sotaan kristityitä vastaan?" Korven
Kelo vapisi vihasta, hänen silmänsä tulistuivat veripunaisiksi
ja olivat tunkea ulos kuopistansa, kasvot ja huulet muuttuivat
maksankarvaisiksi. Puukko putosi hänen kädestänsä.
Kansan levottomuus oli suuri, suuttumus yleinen.
"Älä lue kiroussanoja ylitsemme korven Kelo? Eihän syy tähän
jumalattomuuteen ole meissä! Meidän tahtomme on että lapsi
teurastetaan!" -- huudettiin.
Kamalalla, tuskin kuuluvalla äänellä sähisi loihtija Lyylille: "Mene
pois Lyyli! Minä en tahdo sinulle mitään pahaa! Tuo vaimo kävi joka
päivä rukoushuoneessa messua kuulemassa; hän olisi kuolemankin
ansainnut."
Lyyli kääntyi nyt enonsa puoleen sanoen: "Rakas eno kultani! Pelasta
minun tähteni, oman Lyylisi tähden, tuo viaton lapsi kuolemasta!
Muuten et saa konsanaan enää nähdä minua iloisena, et kuuna
milloinkana! Jos tuo lapsi tapetaan, niin täytyy minunkin kuihtua ja
kuolla murheesen. Sitäpä se taisi ennustaakin tuo ammuttu lokki, joka
putosi alas jalkaini eteen."
Tavelan synkistyneet kasvot olivat vähitellen, hänen ihanan
holhotyttärensä sanoja kuunnellessansa, muuttuneet leppyisemmiksi.
Mutta kun Lyyli lopuksi rupesi puhumaan lokista, niin vavahti Tavela
äkisti niinkuin häntä olisi peitsellä pistetty ja samassa hänen
muotonsa muuttui kovin murheelliseksi. Luomatta silmiänsä Lyyliin
vastasi hän nuhtelevalla äänellä: "Mihin kaikkiin sinun hurjuutesi
saa sinua vietellyksi! Onko tuo laidallista, ettäs sekaannut
tällaisiin asioihin! Tämä nyt on minulle siitä, että olen ollut
liiaksi hellä sinua kohtaan! Niinhän se liiallinen hellyys itsensä
kostaa! -- Kuulithan että Korven Kelo äsken sanoi, jotta meidän
jumalat vaativat lapsen kuolemata sovitukseksi siitä, että niin moni
tässä läsnä olevista on antanut kristittyjen viekotella itseänsä
tunnustamaan heidän muukalaisia jumaliansa."
Lyyli nojautui alas paasta kohden, otti lapsen syliinsä ja hyväili
sitä. Lapsi aukasi silmänsä, tosin vaan hetkeksi, -- jonka kuluttua
hän ne taas sulki, mutta Lyyli oli jo ehtinyt näkemään niissä niin
sydäntä musertavaa tuskaa ja peljästystä, että hän itse oli puhjeta
itkuun.
"Ei! ei! Se ompi mahdotonta!" -- huudahti hän ja kyyneleet tunkivat
esiin hänen silmistänsä. "Eivät meidän hyvät jumalamme voi
vaatia, että tämä kaunis, viaton lapsi murhataan! Korven Kelo on
siinä asiassa kovin erhettynyt, sen voin vakuuttaa teille, armas
setäni! Voi, lahjoittakaatte minulle tämä pienokainen! Varmaankin
minä hänestä kasvatan kelpo sankarin, joka kerran kovasti kostaa
kristityille kaikki heidän pahat tekonsa. Niinhän se on: kansansa
kostaja ja pelastaja tästä pojasta kerta tulee! Ettekö suo minun
pitää häntä, eno kulta? Hennotteko kieltää rukoustani?" Vanha Tavela
oli hämillänsä.
"Mitenkä yksipäinen sinä olet!" -- tiuskasi hän äkäisesti. --
"Pitäisihän sinun ymmärtämän, ett'ei tämä ole minun yksityinen
asiani. Koko kansaa tämä asia koskee; kansa siis kokonaisuudessaan
päättää ja määrää mitenkä tässä on meneteltävä."
"Anna lapsi tänne! Sen pitää kuoleman, sillä pyhät jumalamme vaativat
sen verta!" -- kiljasi loihtija.
-- "Anna lapsi heti paikalla Korven Kelolle, sinä ylpeä hupsu! --
Muuten me sinut kivitämme taikka poltamme! -- Tottele heti kohta!"
Tällaisia kiivaita uhkauksia kuului kaikkialla. Kansa oli hurjistunut.
Lyyli vaaleni, mutta hänen silmänsä säteilivät. Hän loi ne Hatanpään
Heikkiin ja näiden nuorten katseet sulautuivat muutamaksi hetkeksi
toisiinsa. He eivät sanaakaan vaihtaneet, mutta kuitenkin ymmärsi
Heikki heti mitä apua Lyyli toivoi häneltä saavansa. Hän kääntyi
kansan puoleen ja sanoi ankaralla äänellä: "Mitä kuulenkaan!
Te uhkailette Liuksialan Lyyliä -- ja mistä syystä? Siitä että
hänellä on hellä ja armahtavainen sydän, että hän tahtoo pelastaa
tuon pienen lapsen, jonka Korven Kelo selvästä _erhetyksestä_ on
määrännyt kuolemaan. Yksin se seikka jo, että Liuksialan Lyyli tahtoo
häntä kasvatiksi, on tarpeeksi riittävä syy siihen, että lapsi
säästetään... Te ette tahdo sitä? Niinpä niin! -- Hoi Hatanpään
miehet! Tulkaatte luokseni kaikki, kaikki alustalaiseni ja ottakaatte
aseet mukananne! Jos minun täytyy väkivallalla suojella tuota lasta,
niin pitää tässä vuotaman verta niin runsaasti, että sen tulva nousee
nilkkoihimme asti!"
Nyt nousi hirmuinen meteli ja kaikki miehet riensivät noutamaan
aseitansa. Kiivaita huutoja ja kirouksia kuului kaikkialla. Lävitse
väentungoksen tunkivat Hatanpääläiset rakastetun isäntänsä luoksi. He
olivat tottuneet ehdottomasti luottamaan hänen rehellisyyteensä, aina
täydellisesti vakuutettuina siitä, että se asia, jota hän puolusti,
oli oikea ja hyvän omantunnon vaatimusten kanssa yhtä pitävä. Heitä
oli lähes kaksi sataa miestä.
Sill'aikaa oli Tavela lähestynyt Korven Keloa ja kuiskannut hänelle
muutamia sanoja korvaan. Loihtija ensin katsoa tuijotteli häneen
suurin silmin, pudistaen vastenmielisyyden merkiksi tuimasti
päätänsä, mutta Tavelan hänelle uudestaan jotakin kuiskattua
nousi Korven Kelo ylös teurastuspaadelle ja antoi käsiänsä ilmaan
kohottamalla kansalle merkin siitä, että hänellä oli sille jotakin
sanottavaa. Mutta meteli ja häirinki olivat niin suuret, että
ainoastansa ani harvat huomasivat Korven Kelon antaman merkin.
Sentähden toi Tavela lähinnä olevasta kokosta pitkän tulisoihdun
ja antoi sen loihtijalle. Kun tämä jonkun hetken oli heiluttanut
tulisoihtua päänsä yli, taukosi melu ja kukin kallisti korvansa
kuullaksensa rikkiviisaan tietäjän puhetta.
Korven Kelo alkoi sanella: "Tuo lapsi jääköön elämään, koska
Liuksialan Lyyli niin tahtoo! Löytyy eräs keino, jonka kautta
saadaan kirous poistetuksi siitä ja jumalat sovitetuiksi. Tavela
kertoi minulle, että hänellä on varana erinomattain oivallisia
teuraita tälle juhlalle. Kun ristinmerkki tuon lapsen otsasta pestään
pois parhaimman oriin sydänverellä, niin sillä keinolla saadaan
taivahinen pilvien pitäjä leppymään ja lapsi pelastetuksi kirottujen
kristittyjen jumalien kovista kourista. Taluttakaa siis heti teuraat
tänne!"
Niitä oltiinkin jo Tavelan edellä antaman käskyn johdosta noutamassa,
ja kova hevosten hirnunta kuului, ja kohta talutettiin oriita,
kauniimpia mitä voipi nähdä, teurastuspaikalle.
Seitsemäs luku.
Lyyli oli lapsi sylissään rientänyt lapsen vielä tainnoksissa
makaavan äidin luo. Annettuansa lapsen eräälle palvelusneidollensa
pidettäväksi, kumartui hän vaimon puoleen ja koetti saada häntä
tointumaan. Mutta kun tämä toimi ei tahtonut hänelle onnistua, käski
hän Heikin, joka seisoi siinä lähellä, toimittamaan sangollisen
viileätä vettä. Kun hän sitte oli pessyt haavat onnettoman päässä
verestä puhtaiksi ja hieronut hänen otsaansa ja käsiänsä vedellä,
niin tämä virkosi, aukaisi silmänsä ja huokasi syvään, niin syvään
kuin yksin rakkaan lapsensa kadottanut äiti voipi huoata.
Kovin iloissaan tästä menestyksestä sanoi Lyyli vaimolle, hyväillen
häntä niin hellästi, kuin olisi hän ollut hänelle läheinen
sukulainen: "Ole huoletta vaan -- lapsesi vielä elää! Eihän kukaan
enää sille pahaa tee eikä sinullekaan! -- Ole täydellisesti
rauhoitettu! -- Eiväthän nuo haavatkaan päässäsi ole kovin
vaarallisia. Minä olen ne nyt pessyt ja sitonut. Toivoni mukaan ne
pian paranevat, kun, Liuksialaan tultuamme, toimitan niihin sopivia
voiteita."
Vaimo kohosi istumaan ja katseli hajamielin ympärillensä. Ainoastaan
hämärästi ja epäselvästi hän muisti, mitä oli tapahtunut. Hän painoi
oikean kätensä otsaansa ja rupesi ajatuksiansa järjestelemään.
Lyyli otti lapsen palvelustytöltänsä ja laski sen äidin syliin.
"Tässä hän nyt on, tuo armaasi!" -- sanoi hän. "Hänkin on jo
tointunut. Huomaappas, kuinka hellästi hän katsoo sinuun!"
Raikas ilon huuto läksi äidin huulilta. Hän otti lapsen syliinsä ja
painoi sitä kuumeentapaisesti rintaansa vastaan. Sen ohessa hän itki
ilosta. Vähitellen hän toki rauhoittui ja nousten seisoallensa lausui
hän Lyylille: "Minun pitää nyt viedä lapsi kotiin. Tuon huivin, jonka
olet käärinyt sen ympäri, lainaan sinulta, mutta kyllä sen taas
toimitan takaisin. Jää nyt hyvästi!"
Lyyli esti häntä menemästä.
"Sinä et saa lähteä vielä. Etkä sinä nyt yksin jaksaisikaan lapsi
sylissäsi kävellä kotiin."
Vaimo olikin ensi innossaan arvannut voimansa suuremmiksi, kuin
ne todella olivat. Nyt jo rupesi hänen päätänsä heikkoudesta
pyörryttämään ja hänen täytyi istua kivelle.
"Mennään sitte yhdessä" -- jatkoi Lyyli puhettansa. -- "Minäkin
jo pian lähden täältä. Aikomukseni onkin ottaa sinut kanssani
Liuksialaan."
"Kuinka? Kuuluun Liuksialaanko?" -- kysyi vaimo ihmetellen.
"Niinpä aivan. Olen kuullut kerrottavan, että miehesi muutti Manalaan
jo ennenkuin lapsesi olit ehtinyt synnyttääkään ja ettäs tätä nykyä
elät mitä kurjimmassa köyhyyden tilassa. Minulla on tarpeeksi
tavaroita itselleni, sinulle ja lapsillesi. Tahtoni onkin se, että
tuo poikasi kasvatetaan minun kodissani, jotta saan sitä pitää
silmällä."
Huomattuaan äidin kasvojen vuolteissa levottomuutta, lisäsi Lyyli
suloisesti hymyillen: "Älä pelkää, että aion sinulta riistää lapsesi.
Empä suinkaan! Kyllä sinä häntä saat pitää ja kasvattaa; -- kuitenkin
sillä ehdolla, ettäs elät ja olet minun luonani. Minulla onkin tuohon
poikaan yhtä suuri oikeus kuin sinulla, sillä minä olen pelastanut
sen kuolemasta."
"Vai sinäkö sen pelastit! Enkä minä vielä ole kiittänytkään sinua
siitä!..."
"Jääkööt kiitokset toistaiseksi!" -- keskeytti häntä Lyyli. -- "Vaan
mikä on pojan nimi?"
"Antero" --.
"Antero! Sehän on kristillinen nimi! Kyllä meidän pitää antaman
hänelle joku toinen sopivampi nimi! Mitäs sanot, jos nimittäisimme
häntä Viikiksi? Viikki on minusta hyvin kaunis ja mukava nimi."
"Toinenko nimi?" -- sanoi vaimo vavahtaen. Katsottuansa arasti
ympärillensä lisäsi hän kuiskaavalla äänellä: "Etkö tiedä, että minä
olen kristitty?"
"Tiedän kyllä, ettäs olet sen verran kristitty, kuin useat muutkin
meistä olivat kristityitä, niin kauan kuin Tuomas piispan ratsuväellä
oli valta täällä" -- vastasi Lyyli.
"Ei, ei! -- Asia ei ole ymmärrettävä siltä kannalta!" -- huudahti
vaimo laskien kätensä sydämellensä. -- "Minä olen ajatusteni ja
tunteitteni puolesta todellinen kristitty. Hamaan kuolemaani saakka
olen muistava jok'ainoan sanan, jonka Wildefried isä on minulle
puhunut, ja kätkevä hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa sydämeeni.
Minä en salli, että lastani nimitetään muulla nimellä kuin sillä,
minkä hän kasteessa on saanut."
Lyyli katsoi häneen kummastelevin silmin.
"Sinä haaveksit syystä että nyt olet sairas ja heikko! Kylläpä
tuollaisista pahanpäiväisistä houreista pääset, kun tulet terveeksi!"
-- vakuutti Lyyli.
"Pidätkö minua niin kevytmielisenä?"
"En sinua ensinkään pidä kevytmielisenä, vaan luulen ja tiedän,
että raskaat murheesi ovat saaneet sinun haaveksimaan kaikenmoisia
hullutuksia, joista tuo vanha mustatakki muukalainen on jaaritellut
sinulle!"
"Älä puhu siten! Sanasi loukkaavat kovasti mieltäni!"
"Olkaamme siis siitä asiasta puhumatta! -- Nimitä sinä vaan poikaasi
Anteroksi, jos niin mielit... sitä en kiellä sinua tekemästä. Mutta
minä nimitän kuin nimitänkin häntä Viikiksi. -- Vaan johan ollaan
teurastamis-toimissa! Minunkin pitää mennä noutamaan teurasraavaan
verta."
Lyyli otti pienen hopeisen maljan taskustaan. Samassa huudahti
teurastuspaaden luona seisova loihtija: "Missä on lapsi? Tuokaatte se
heti tänne!"
Surkealla valitushuudolla vastasi pelästynyt äiti tähän kysymykseen.
Vavisten koko ruumiissansa sulki hän lapsensa syliinsä. -- Eräs vanha
talonpoika tuli lasta noutamaan.
"Anna lapsi minulle!" -- sanoi talonpoika.
"En! en! -- Voi lapsi raukkani! -- En anna sitä sinulle. Mitä sillä
tekisitkään? En anna!" -- änkkäsi äiti, jonka vaaleasta otsasta tuska
pusersi raskaita hikipisaria.
"Mitä sillä teen? No vienpä sen Korven Kelolle, joka pesee siitä
kirouksen pois" -- vastasi talonpoika.
"Korven Kelolleko! Voi kaikki taivaan pyhät! Ei ole lapseni tehnyt
mitään pahaa eikä hänessä asu kirousta! En anna lastani... en
kenellekään!"
Melkein mielipuolena tuskasta ja kauhistuksesta katseli vaimo
ympärillensä nähdäkseen, mistä hän lapsinensa parahiten pääsisi
pakoon. Hän tunsi itsensä kyllin vahvaksi juoksemaan, juoksemaan niin
kovasti ja vikkelästi, ett'ei kukaan häntä saavuttaisi!
Lyyli kumartui vaimon puoleen ja puhui päättävällä äänellä hänelle
korvaan: "Anna heille lapsi, he eivät tee sille pahaa! Älä ärsytä
heitä! Jos he joutuvat raivoon, niin teurastavat sen heti paikalla,
enkä minä ota toistamiseen pelastaakseni sen henkeä syystä, ett'ei se
toimi minulle enää onnistuisi, jos häntä yrittäisinkin pelastamaan!"
Nämät sanat sanottuansa irroitti hän lapsen äidin helmasta ja antoi
sen talonpojalle, joka viipymättä vei sen Korven Kelolle. Lyyli astui
nyt myös teurastuspaasta lähemmäksi.
Kansa oli hyvissä mielin siitä, että loihtija oli päättänyt antaa
lapsen elää. Harva läsnä olevista oli niin julmamielinen, että hän
paljaasta verenhimosta olisi suonut näkevänsä lapsen teurastettavan.
Loihtijan mahtisana se se oli saanut heidät raivoon. Sillä niin suuri
oli heidän luottamuksensa häneen, että siinä olisi syntynyt verinen
tappelu, jos loihtija yhä olisi väittänyt, että jumalien tahto oli,
että lapsi piti teurastettaman. Nyt olivat kaikki iloiset siitä,
että tämä asia oli saatu päätteesen tuollaista julmaa verileikkiä
välttämällä.
Noita oivallisia teurastusraavaita tahtoi jokainen läheltä nähdä ja
tarkastella. Väen tungos niiden ympärillä oli suuri. Niin pulskia
oriita moni ei ollut eläissään ennen nähnyt.
"Tuhat tulimmaista! Ovatpa nuo mainioita hevosia! Katsokaapas tuota
valkean-karvaista viisivuotiasta! Siinä on juhtaa niin paljon kuin
kahdeksassa!" -- huudahti yksi.
"Entäs tuo musta tähtiotsa! Moista ratsua ei löytyne sadan penikulman
päässä!" -- sanoi toinen.
"Voiton kaikista ottaa kuitenkin tuo tummankarvainen raudikko!
Jos saisin ottaa yhden noista kaviokonteista omakseni, niin sen
ottaisin!" -- väitti kolmas.
Neljäs piti hiirenkarvaista parempana, viides haalevaa raudikkoa.
Loihtijan ehdotuksesta valittiin vihdoin neljä hyviksi
hevoskasvattajiksi tunnettua talon-isäntää antamaan lausuntonsa
siitä, mikä oriista oli parhaimpana pidettävä. Näiden tarkastus
päättyi siten, että arvelivat tummankarvaista raudikkoa kaikista
etevimmäksi. Se oli siis ensin teurastettava. Mutta ennenkuin
ryhdyttiin teurastamispuuhiin, luki loihtija taas suuren joukon
loihtusanoja, sen ohessa kamalasti tuijotellen silmillänsä ja tuon
tuostakin joutuen haltioihinsa. Kun vihdoin kaikki tarpeelliset sanat
olivat sanotut ja rukoukset luetut, talutettiin raudikko pyhän paaden
luo ja sen jalat sidottiin köysillä yhteen, jotta se kaatui. Sitte
iski Tavela muutamin taikasanoja jupisten pitkän teurastuspuukon sen
sydämeen.
Tärkeä asia tässä toimituksessa oli se, ett'ei yhtäkään veren pisaraa
teurasraavaasta pääsisi vuotamaan maahan. Siksi vaadittiinkin
erityistä taitoa ja harjaantumista teurastajalta ja teurasraavas
pidettiin sellaisessa asemassa, että veri helposti pääsi vuotamaan
niihin pyhiin astioihin, joita muutamat lähellä seisovat miehet sitä
varten pitivät varalla.
Näin kauaksi oli ehditty teurastustoimissa sinä hetkenä, jolloin
lapsi kannettiin Korven Kelolle. Otettuansa sen vastaan, katseli
loihtija sitä säihkyvin silmin. Hänen kasvonsa synkistyivät, hänen
sieramensa laajentuivat ja hänen raskaasti hengittäessänsä aaltoili
hänen rintansa. Selvä oli, että verenhimo uudestaan oli vallannut
hänen.
Tämän huomattuansa huudahti Tavela hänelle: "Kiiruhdappas pesemään
lapsen päätä! Mitä kuumempi veri on, sitä suurempi voima siinä asuu,
sen muistanet".
Silminnähtävällä vastenmielisyydellä teki loihtija, niinkuin Tavela
käski hänen tehdä. Lukien sopivia loihtusanoja ja noituen ja uhaten
kristittyjen jumalia, vaatien niitä luopumaan pois lapsesta, pesi hän
lapsen pään ja rinnan teurasraavaan verellä, jonka jälkeen hän antoi
sen Lyylille, joka vei sen pelvosta puolikuolleelle äidille.
Sen jälkeen nousi loihtija taas teurastuspaadelle ja huusi korkealla
äänellä: "Tulkoot nyt myös kaikki muutkin, joihin kristityt
mustatakit ovat lukeneet sanoja ja tehneet ristinmerkkejä rinnalle,
tänne puhdistamaan itseänsä! Itse taatto taivahinen vaatii sitä ja
sitä vaativat kaikki jumalamme! Ennenkuin niin on tapahtunut, ei
huoli Pyhäjärvi juoda teurasraavaan verta eikä tuli syödä syöttilään
lihaa!"
Suuri oli niiden joukko, jotka nyt riensivät "puhdistamaan" itseänsä
pirskoittamalla teurasraavaan pyhää verta otsaansa ja kiireellensä.
Niiden joukossa olivat Heikki ja Lyylikin.
Tämän tapahtuessakin luki viisas loihtija mahtavia sanoja ja saneli
kiivaita kirouksia niille, jotka vast'edes antautuisivat vieraiden
jumalien palvelukseen.
Jälellä olevatkin teurasraavaat tapettiin sitte. Kaikki sisukset ja
sydämykset heitettiin tuleen. Sitä varten olikin nuo kaksi lähellä
seisovaa kokkoa tehty muita suuremmiksi, että teurasraavaitten
sisukset niissä helposti voisivat palaa poroksi. Mutta kaikki veri
säilytettiin visusti ja suurimmalla huolella.
Jo ompi mainittu, että Lyylillä oli pieni hopeinen malja, jossa hän
aikoi säilyttää teurasraavaan pyhää verta. Kaikilla muillakin oli
jonkunmoinen pieni astia sitä varten varalla: rikkaimmilla hopeasta
tahi vaskesta, köyhemmillä sarvesta, puusta taikka tuohesta tehty.
Yksi juhlan tärkeimmistä tempuista oli nyt tehtävänä: matkue
Pyhäjärven rannalle. Pyhäjärven aaltoihin oli teuraitten veri
sekoitettava; ne rukoukset, jotka sen rannalla rukoiltiin, olivat
taivahiselle Ukolle ja muille jumalille muita rukouksia otollisemmat.
Kaikki olivat valmiit matkaan; loihtijan käskyä lähtöön varrottiin.
Mutta Korven Kelo katsoi, ollen vihoissaan, pitkään lapsen äitiin.
Vihdoin ärjäsi hän julmalla äänellä: "Tuo vaimo ei vielä ole
puhdistanut itseänsä! Ell'ei hän tahdo sitä tehdä, niin pitää hänen
kuoleman!"
Onneton äiti kyyristyi näitä kuullessaan. Pakanain menettely hänen
lapsensa kanssa oli nostanut kauhua ja hirmua hänessä ja hän oli
lujasti päättänyt ennemmin kuolla kuin kieltää Kristuksen, josta
Wildefried isä oli hänelle saarnannut.
Huomattuansa uhkaavan vaaran riensi Lyyli vaimon luokse ja pirskoitti
äkkiarvaamatta maljastansa muutamia pisaria verta hänen kasvoihinsa.
Sitte kääntyi hän päättävästi loihtijan puoleen ja lausui: "Tuo vaimo
raukka on liian sairas ja heikko voidaksensa itse tulla pyhää verta
noutamaan, mutta puhdistustoimi, josta puhuit, on nyt tapahtunut
minun kauttani."
Loihtija puri huuleensa ja antoi käskyn lähtöön. Pyhäjärven rannalle
ehdittyänsä tyhjensi kukin astian, jossa kantoi verta, sen aaltoihin,
tämän ohessa rukoillen itsellensä taivahiselta Ukolta sitä, mitä
hänen parahiten oli tarvis. Talonisännät ja muut, jotka maata
viljelivät, pyysivät kasville sopivaa ilmaa, jotta ohra orastuisi,
kaura kauniisti kasvaisi, nuoret tytöt rukoilivat naimaonnea j.n.e.
Mutta itse Pyhäjärveä pyydettiin antamaan sen aaltoihin laskettua
verta jumalille juotavaksi, jonka tähden rukoukset alkoivat
tämäntapaisilla sanoilla:
Anna, armas Pyhäjärvi,
Jumalien juomasanko,
Vesisäiliö sävyisin,
Anna taivaan taaton juoda,
Pilvien pitäjän särpiä!
Mutta ei yksin Ukko jumalaa, vaan muitakin jumalia rukoiltiin tässä
tilaisuudessa. Niin pyysivät kalastajat Ahdilta ja Ahtolan kansalta
hyvää kalaonnea ja talonemännät muistuttivat Pyhäjärven impeä
siitä, että hän pyytäisi Tapion ja Tapiolan väen, kun nämät tulivat
noutamaan vettä ja maistelemaan teurasraavaitten verta, varjelemaan
heidän metsissä ja laitumilla kuleksivaa karjaansa metsänpedoista
ja kaikista vahingoista, jotka eläimiä metsässä kulkiessa voivat
kohdata, soihin ja rämeihin joutumasta y.m.
Sitte kuin kaikki toimet Pyhäjärven rannalla olivat suoritetut, oli
vaan viimeinen ja iloisin osa juhlasta enää jälellä. Teurastettujen
oriitten ruumiit leikattiin kappaleiksi. Jok'ainoa juhlassa läsnä
oleva sai kappaleen lihaa, jota hän riensi paistamaan jonkun kokon
leimunevassa liekissä. Kaikki luut poltettiin, mutta oriitten
pääkallot pystytettiin pitkien, teurastuspaikan ympärille pystyyn
lyötyjen paalujen päähän.
Hevosen liha oli pakanallisten esivanhempaimme paras herkkuruoka.
Yksi pätevimmistä syistä heidän vihaansa kristin-oppia ja sen
levittäjiä vastaan oli juuri se, että kristityt papit kielsivät heitä
hevosen lihaa syömästä. Pyhäjärven lähitienoilla asuvat Hämäläiset
eivät olleet moneen vuoteen uskaltaneet syödä hevosen lihaa; eipä
siis ihmettelemistä, että he nyt ensimäistä sopivaa tilaisuutta
hyväksensä käyttäen oikein ahmaamalla kävivät lihavien paistien
kimppuun. Kotoa juhlalle mukana tuodut eväät, mesijuomat ja oluet
otettiin nyt myös esiin, jotta siellä pian syntyi ilmeinen ilo,
suurta melua ja hälinää.
Lyyli ei jäänyt osaa ottamaan tähän iloon. Heti kuin juhlan --
niin sanoaksemme -- virallinen osa oli päättynyt, läksi hän
palvelijatartensa kanssa kotiin, vieden mukanansa myös lapsen ja
lapsen äidin.
Hatanpään Heikki saattoi Lyyliä aina rantaan asti, josta Lyylin
veneellä oli kulkeminen Pyhäjärven vastakkaiselle rannalle, josta hän
Messukylän kautta matkusti kotiin. Heidän rantaa kohti käydessänsä
sanoi Heikki: "Kulunut päivä oli erittäin vaiherikas päivä!"
"Niinpä oli. Mitäpä tämä kaikki ennustaneekaan? Tuo ammuttu lokki
esimerkiksi!"
-- "Älä ole kauvemmin levoton sen asian tähden, Lyyli!"
-- "Enhän juuri olekkaan levoton... mutta"... "Mutta mitä?"
-- "Niin mitä? Sitä aion sanoa, että on vaikea arvata sellaisia
tapahtumia, jotka vast'edes tulevat tapahtumaan... Luuletko, Arvo,
että olette tarpeeksi voimalliset torjumaan päähänne tuon kristityn
piispan sotajoukot? Kun äsken sanoin jäähyväiset enolleni, näytti
hän sangen levottomalta; sellaisena en ole häntä milloinkaan ennen
nähnyt."
-- "Siitä olen täydellisesti vakuutettu, että voimme estää heitä
pääsemästä Nokian virran yli. Enempää ei ensi aluksi tarvitakkaan.
Kasvamistaan kasvaa joukkomme, miehiä kun turvaamalla tulvaa meidän
avuksemme; ja tiedäthän, että meille on luvattu apua aina Karjalasta
ja Venäjältä asti."