kuusi miestä siihen mahtui samaan aikaan istumaan. Ulkopuolelta oli
luola ympäröitty korkealla aitauksella, johon oli jätetty soukka
oventapainen aukko, minkä kautta kuljettiin luolaan ja ulos sieltä.
Tämän aukon edustalla seisoi kolme aseellista miestä vartioitsemassa.
Luolaan oli suljettu neljä Dominikaanimunkkia elikkä "mustaaveljeä",
niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan, joka oli
musta.
Kun valo lähinnä olevasta kokosta aukon kautta paistaa luolaan,
voimme näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.
Erityistä huomiotamme vetää puoleensa tuo pitkävartaloinen vanhus,
joka istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten
selkäänsä luolan takaseinää vastaan. Hänellä on lumivalkeat hiukset
ja samankarvainen tuuhea parta, joka ulottuu alas kauas hänen
rinnallensa. Hänen laihat, rypistyneet kasvonsa ovat tavattoman
vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä. Ett'ei tämä tuska
ollut sitä laatua, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat hänen
päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä.
Pelvon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefried'in -- siksi häntä
nimitettiin -- mielelle oudot ja hengenvaaroja oli hän kaksikymmentä
vuotta kristin-uskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten
Hämäläisten keskellä oppinut halveksimaan. Kotimaaltansa Saksasta
oli hän ystävänsä Tuomas piispan kutsumuksesta tullut Suomeen
1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla innolla alkanut
saarnaaja-tointansa ja sitä sitte väsymättömällä ahkeruudella
jatkanut siksi, kunnes Hämäläiset Ukon juhlan edellisenä päivänä
olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä häntä, vieneet hänet tähän
vankilaan.
Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen
ja Längelmäveden rantoihin saakka oli kristin-oppi hänen ahkeran
toimensa kautta levinnyt. Useoihin paikkoihin oli hän rakennuttanut
rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen
niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään Messukylän
vanha kirkko sijaitsee, toinen lähelle nykyistä Kangasalan kirkkoa.
Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut
nimensä. Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa
ollut jumalan-palvelusta pitämässä, kun hänen nimi-kristityt, mutta
pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet
ja hänen apulaisensa pakanain kääntämis-toimessa. Muutama tunti
myöhemmin vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin
tointa Kangasalan rukoushuoneessa.
Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajoittensa turvaksi Wildefriedin
käytettäväksi antanut kaksi sataa aseellista ratsumiestä, joita tavan
takaa myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei
näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista
majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen
läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran
rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia
tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo
kokonaan kristillisyydelle voitettuna, huolettomina niinkuin ainakin
rauhan aikana, kuluttaen aikaansa mässäämisellä ja laskemalla
leikkiä tyttöjen kanssa. Helposti onnistui sentähden talonpojille
äkkinäisellä rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen
asti; ei jäänyt näistä ratsumiehistä jäljelle ainoatakaan, joka olisi
voinut viedä piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.
Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät
kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui
tuo katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissansakin. Hänen
vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken
puhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat
olivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat
ijältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin
hän. Heidän silmissänsä emme näekkään tuota väkevää mielen-lujuutta
ja pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan
sen sijaan katkerinta, kuoleman-pelvosta syntynyttä tuskallisuutta
ja levottomuutta. He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä
asema on heille sitä tuskallisempi, kuin heidän kätensä, samoin kuin
Wildefried isänkin, ovat sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.
"Te ette rukoile, Wildefried isä?" -- kysyi Antonio, vanhin noista
kolmesta munkista.
"Koko elämäni on ollut yksi ainoa pitkitetty rukous. Nytkin
rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme
raippavitsat musersivat ruumiini niinikään murskaksi" -- vastasi
Wildefried isä.
"Niin rukoilkaatte hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat
meitä uhkaavasta kuolemasta!" -- kehoitti Antonio.
"Sitä en rukoile... Jumalaa ei saa kiusata."
"Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot tuskallisella
tavalla aikovat tappaa meidät?" -- kysäsi Antonio äänellä, joka
todisti, että jonkinmoinen pelastuksen toivo yhtäkkiä oli syntynyt
hänen sydämessänsä.
"Että he meidät surmaavat... vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen
ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään" -- sanoi isä
Wildefried tyynesti.
Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskallisen liikunnon.
Sen jälkeen otti nuorin munkeista, hän, jota nimenomaan olemme
sanoneet Wildefriedin apulaiseksi, puhuaksensa: "Voi taivaan Herra,
kuinka sitä on katkera ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien
rääkkäämänä! -- Ettekö te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin
keinoa pelastuaksemme?"
"En... Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja
rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla
niinkuin nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja
ilman valituksetta, todellisina marttyyreina."
"Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte
puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meitä?"
-- kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.
Sivumennen on meidän muistaminen, että munkit keskenänsä käyttivät
saksankieltä ja että heistä yksin isä Wildefried auttavasti osasi
puhua suomea.
-- "Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä
enemmän kuin he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi
heille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen,
avuton kuin äsken syntynyt lapsi."
"Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko
teillä voimaa siihen, isä Wildefried?"
"Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanasaarnaajaksi, ellen
jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa
marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni
ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että Hän katsoo minua
siihen otolliseksi. -- Enkä minä ensinkään rukoilekkaan taivaan
äitiä ja pyhimyksiä, että he minut pelastaisivat kuolemasta. -- En,
en! Sitä vaan rukoilen, että he antaisivat teillekin uskallusta ja
lujuutta marttyyri-kuolemaan, ja että he voimallisesti ylläpitäisivät
sitä työtä, jonka toiminnassa me nyt heitämme henkemme tämän
villikansan saattamiseksi kristinuskoon."
Huomattuansa että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat
valuivat alas munkkien kalpistuneita kasvoja myöten, lisäsi
Wildefried isä: "Älkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet
Herrassa! Pitäkää silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka
ennen meitä ovat panneet henkensä alttiiksi kristin-uskon edestä,
pyhäin marttyyrien esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he
meitä rääkkäävätkin, tulla katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen,
pyhän Laurentiuksen taikka Henrikki pyhän? Kuitenkin tiedämme,
että mainitut pyhät miehet ilomielin kärsivät kovimmatkin tuskat
vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman kultia kalliimpi
kunnian-kruunu oli annettava heille palkinnoksi taivaassa, jonne
he kuoltuansa astuivat ijankaikkista iloa ja autuutta nauttimaan.
Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme kuolontuskissamme samoin
kuin he!" Polvistuneet munkit huokasivat syvään.
"Älkää huoatko, älkää olko raskautetut, armahat veljet!" -- loihe
Wildefried isä taas lausumaan. "Hakekaa lievitystä tuskaantuneille
sydämillenne hartaissa rukouksissa taikka vielä parempi jonkun
kauniin virren juhlallisissa säveleissä. Laulun sävelten kerällä
kohoaa ihmismieli maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi
kaikuessa hiipii rauhan-enkeli rauhattoman mieleen, kantaen
kultaputkessa taivaallista lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee
särjettyyn sydämeen. Laulakaamme virsi 'De profundis!'"
Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä.
Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolonvirttänsä.
Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä
paisui heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän
huuliltansa.
Suureksi tosin on arvattava se voima, mahtavaksi se vaikutus, joka
lähtee juhlallisen virren säveleistä. Noiden kolmen munkin kasvoihin,
joita kuumat tuskan hikipisareet äsken viruttelivat, palasi elämän
karva, heidän silmäyksissään ei enää kuvaudu synkkää epätoivoa, vaan
iloista luottamusta ja uskaliaisuutta, heidän sydämissään on rauha
anastanut levottomuuden sijan. Mitä Wildefried isän kehoitussanat ja
heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet vaikuttaa, sen saivat
virren sävelet aikaan.
Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka
olivat lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren
voimallinen sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessa
valtasi oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä.
Suomalaiset ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat
sävelet ovat aina olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.
Pian toki rohkasi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta
vankilaan.
"Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä
viserrellä; nyt pitää teidän heti paikalla seuraaman minua
käräjäpaikalle. Nouskaa siis seisaallenne!" -- käski hän jyrkästi.
Polvillaan olevat munkit nousivat kohta seisomaan. Isä Wlldefriedkin
koetti tehdä samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti
pidelty, ett'ei hän omin voimin päässytkään seisaallensa. Nuori
apulais-munkki kun tämän huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitte
edespäinkin heidän käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.
Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen
edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa
mielen-lujuutta: "Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi,
'De profundis!' Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi
sopii siis nyt sitä paremmin." Munkit rupesivat heti laulamaan
ja Wildefried isä yhdistyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla
äänellänsä heidän lauluunsa.
Omituinen oli tuo näky, kun munkit laulaen hautavirttä seuraajiensa
kanssa lähestyivät pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa,
jonka ympärille lukematon kansanjoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi
äärettömän suurta kokkoa oli vast'ikään sytytetty lähelle pyhää
paasta. Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla
kuin milloinkaan aurinko kirkkaana kesäpäivänä, mutta tämä valo
oli omituista, silmiä huikaisevaa laatua. Wildefried isästä näytti
siltä kuin olisi häntä ja hänen ystäviänsä viety h--ttiin, hetkellä
jolloin perkele ja kaikki hänen liittolaisensa olivat kokoontuneet
neuvottelemaan. Tämä Wildefried isän kuvittelu muuttui vieläkin
luonnonmukaisemmaksi, kun Hämäläiset vankien ehdittyä lähemmäksi
alkoivat hirveästi huutaa eli, paremmin sanottu, ulvoa, sen ohessa
raivoisasti tanssien ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä
ilmassa. Kohta ottivat miehet aseensa esiin ja rupesivat niitä
lyömään yhteen, jotta tämän hirmustuttavan ulvonnan kerällä syntyi
ankara aseiden kalske. Oikein perkeleellinen meteli! Vankien korvat
olivat mennä lumpeen.
Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet alas poskille.
Nyt hän oikeen selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämät ihmiset
vihasivat sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä,
joka oli elämänsä uhrannut tämän opin levittämis-työhön. Hänen
sydäntänsä särki tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.
Tuota kauheata melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin
Tavela ja muutamat muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa
tyyntymään ja vaikenemaan.
"Hampaasta hammas ja silmästä silmä -- se on tuomio!" -- sanoi
Tavela, kiivaasti luoden silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä
ja hänen toverinsa tuskin hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan
vaietessa olivat he taas alkaneet veisata "De profundis".
Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi,
kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä.
Sitte he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heitä,
yhden kunkin paalun tykö.
Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa
vaaleiksi kuin talven lumipeite.
"Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoovaisen
ruumiimme he voivat surmata; -- mitäpä siitä jos sen tekevätkin,
kun olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii
ijankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille
kestävyyttä! Muistakaatte tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää
heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään
valitushuudotta!"
Wildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen
vihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni.
Sen jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat
heidän ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.
Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili korkealla
äänellä suomeksi: "Taivaan Herra, älä hylkää näitä erehtyneitä
ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä
ja te kaikki muut pyhimykset! -- rukoilkaatte ristiinnaulittua
Vapahtajaamme, että Hän lähettää kelvollisia työmiehiä tälle
työ-alalle, jonka nyt jätän, jotta ei tämä pyhän uskomme uudisasutus
jää kylmille!" -- Luoden silmänsä toisiin munkkeihin lisäsi vanhus
vahvasta luottamuksesta ja voiton riemusta paisuvalla äänellä:
"Rakkaat veljeni! Kaikukoon vielä kerran ylistysvirtemme! Laulakaamme
viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria Deo!'" [Nämä latinankieliset
sanat kuuluvat suomeksi: Kunnia (olkoon) Jumalalle!]
Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin
katolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata
ylistäväin uskon-sankarien äänet vaikenivat. -- Oljet ja kuivat oksat
olivat jo sytytetyt silloin kuin he alkoivat ylistyshymninsä; sakea,
henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat
mainitut sytykkeet ynnä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi
räiskyen, ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren
sävel tukehtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin
jo päättyivät onnettomain tuskat ja heidän kuolemattomat sielunsa
lentää liitelivät iloiten taivaallisen isän armorikkaasen helmaan.
Todellisina kristittyinä marttyyreinä he kuolivat kaikki neljä:
ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei heikointakaan tuskan
huokausta heidän huuliltansa.
Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia
kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmissänsä. Heistä
tuntui siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille
vastoin heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen
palanut poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin
ilonsa kimakkailla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja
käsiänsä heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.
Tätä melua kesti pitkän ajan, kunnes se vihdoin Tavelan käskystä
taukosi.
"Tuokaatte teuraat tänne!" -- käski hän.
Kuudes luku.
Tuskin oli Tavela ehtinyt antaa tämän käskyn, kuin eräs
pitkävartaloinen mies julmasti ulvoen ja huutaen hirmuisella
vauhdilla tulla töyttäsi oikealta teurastuspaaden luoksi. Hänellä
oli tuuhea parta ja hänen pitkät kampaamattomat hiuksensa killuivat
alas hänen hartioillensa. Lakkia hänellä ei ensinkään ollut päässä.
Muuten oli hän puettu mustiin lammasnahkaisiin vaatteisin, mutta
nahat olivat rikkinäiset ja repaleissa, jotta paljas päivettynyt iho
loisti reikien läpi. Polvesta alaspäin olivat hänen pitkillä mustilla
karvoilla peitetyt säärensä paljaat; hän kävi myös avojaloin.
Oikeassa kädessänsä kantoi tämä ulkomuotonsa kautta hirmua ja kauhua
nostava mies, jonka haaveksivat silmät pyörivät päässä niinkuin
raivoissaan olevan mielipuolen, pientä alastonta poikalasta,
vasemmassa heilutteli hän pitkää puukkoa.
Kohta miehen jäljissä hyökkäsi eräs nuorenpuoleinen nainen hapset
hajallansa samalta sivulta paaden tykö. Naisen kasvot olivat
kalpeat ja hänen silmänsä kuvasivat katkerinta tuskaa ja syvintä
toivottomuutta. Mutta hän ei itkenyt, sillä hän oli jo itkenyt niin
paljon ja niin katkerasti, että kyyneleiden lähde oli kuivunut. Ei
kuulunut hänen huuliltansa valitus-ääntäkään; hän vaan änkkäsi ja
ähkyi niinkuin se, joka on pakahtumaisillaan. Sanomattomalla mielen
vimmalla törmäsi hän äsken paikalle saapunutta miestä vastaan ja
tarttui molemmin käsin lapseen, silminnähtävästi ponnistaen kaikki
voimat, mitkä hänellä vielä oli jälellä, saadaksensa lapsen irti
miehen kourista.
Mies laski puukkonsa teurastuspaadelle ja tarttui vasemmalla
kädellään naisen käsiin. Kiivaan ottelun jälkeen saatuansa ne
irroitetuiksi, viskasi hän viimeiset voimansa menettäneen naisen
ankaraa vauhtia sivulle päin. Nainen kaatui, löi päänsä kovasti
kiveen ja meni tainnoksiin.
Tämän tehtyänsä otti mies taas puukon paadelta ja rupesi lukemaan
eriskummallisia loihturunoja, kuitenkin niin epäselvästi, ett'eivät
lähinnä seisovatkaan voineet saada selkoa siitä, mitä kaikkia
sanoja hän saneli. Sen ohessa teki hän oudonmuotoisia liikunnoita
ruumiillansa; toisinaan hypähti hän kaksin jaloin ylös maasta
useammat kerrat peräkkäin. Vihdoin hän vaikeni ja katseli pyörivin
silmin kaikkialle ympärillensä. Hän oli väsynyt; vaahto valui hänen
huuliltansa.
"Mitäpä korven Kelolla nyt lienee mielessä?" -- kyselivät muutamat
lähellä seisovat miehet.
"Älkäätte häntä häiritkö! Hän on par'aikaa haltioissaan" -- sanoivat
toiset.
Mutta Kelo ei ollut kuulevinaankaan, mitä hänestä puhuttiin,
vaan rupesi uudestaan jupisemaan loihtusanojansa ja tekemään
taikatemppujansa.
Mikä mies oli Korven Kelo ja mikä hänellä ammattina: Hän oli kuuluisa
ja kansan suuressa arvossa pitämä loihtija, joka -- niin vakuutettiin
-- lukemalla helposti sai taudit ja muut paheet poistetuiksi niin
hyvin ihmisistä kuin eläimistä. Hän noitui varastettuja tavaroita
takaisin niiden omistajille ja luki milloin maksusta, milloin
ystävyydestä niihin sellaisia sanoja, että ken niitä vast'edes
yritti varastamaan, hän oli kuoleman oma. Vieläpä sanottiin hänen
"sanansa" olevan niinkin voimalliset ja hänen taitonsa niin suuren,
että hän lukemalla ja noitatempuillansa toimitti onnellisuutta --
erinomattain naimaonnea -- niille, joille hän tahtoi onnea toimittaa,
mutta kirousta ja onnettomuutta niille, jotka hän tahtoi tehdä
onnettomiksi. Kaikki ihmiset uskoivat, että hänen henkensä oli
salaisessa, ylenluonnollisessa yhteydessä jumalien kanssa, sillä
hän toisinaan myös aivan täsmälleen ennusti vasta tulevaisuudessa
tapahtuvia asioita.
Kaiken tämän lisäksi oli hän kiivain ja ankarin kristinuskon vihaaja
näillä seuduilla. Piispan ratsuväelle oli hän ollut kauhuna, sillä
missä hän vaan pääsi tilaisuuteen sitä tekemään, tappoi hän heitä
milloin iskien heitä miekalla, milloin jostakusta piilopaikasta
ampuen heitä joutsen vasamalla. Monta ratsumiestä oli näin saanut
surmansa hänen kauttansa, ja surmattujen kumppalit elivät hänen
tähtensä alituisessa pelvossa, sillä Kelo oli alinomaa liikkeellä,
niin yöllä kuin päivällä, väliin siellä, väliin täällä. Siitä syystä
päättivät piispan ratsumiehet jos jollakin tavalla surmata hänet: he
ajoivat vuosikausia häntä takaa, niinkuin sutta ajetaan, mutta kaikki
heidän ponnistuksensa olivat tyhjään rauenneet. Kelo tunsi kaikki
metsän polut. Yönsä hän vietti milloin yhdessä, milloin toisessa
ladossa, milloin jonkun kaatuneen puun juurten suojassa. Ainoastaan
salaa hiipi hän kansalaistensa taloihin ja tölleihin ruokavaroja
keräämään, noitatemppujansa tekemään ja samalla vihollisiansa
väijymään. Jos hyvin sattui, oli hän lähettänyt heistä yhden taikka
kaksi Manan maille, ennenkuin taas pakeni metsiin. Tällä tavoin
elettyänsä monta vuotta oli häntä ruvettu nimittämään Korven Keloksi.
Hän oli nyt uudestaan alkanut lukea loihtusanoja ja tehdä
taikatemppuja. Tätä menettelyä kesti siksi, että vaahto toistamiseen
tuprusi esiin hänen huulillensa, jolloin hän taas väsyneenä
lepäsi muutaman hetken, katsoen läsnäoleviin entistä hurjemmilla
silmäyksillä.
Korven Kelon näin levätessä rupesi lapsi itkemään. Mutta kohta
kouristi Korven Kelo kovalla kourallaan sitä niin kovasti, että se
taas meni tainnoksiin. Sitte huusi hän sähisevällä äänellä kansalle:
"Jumalien tahto on että tämän lapsen pitää kuoleman! Tuo vanha
kirottu mustatakki pesi sen samana aamuna, kuin me poltimme hänen
kurjan rukoushuoneensa; se on viimeinen niistä lapsista, joita hän
on pessyt saastaisessa vedessä. Sentähden teurastan sen nyt merkiksi
siitä, ett'ei tuollaista jumalatointa tointa enää milloinkaan
täst'edes toimiteta näillä seuduilla. Paljon on minulla ollut puuhaa
saadakseni tämän pennun valtaani! Äiti, senkin konna, oli kätkenyt
lapsen. Sittekin kuin vihdoin lapsen olin löytänyt, tappeli tuo hupsu
vielä kanssani niin hurjasti kuin metsän peto ja juoksi huutaen ja
kiljuen perässäni aina Pyhäjärven rannalle asti. Kuinka lie päässyt
kuotus järven yli, en tiedä. Eihän siinä näkynyt muuta venettä sillä
paikalla kuin minun veneeni."
Loihtija vaikeni hetkeksi ja loi kiukusta säihkyvät silmänsä vielä
tainnoksissa olevaan äitiraukkaan.
Sitte loihe hän taas lausumaan: "Ukko vihaa tätä lasta, kaikki
taivaan, metsän ja veden haltijat vihaavat sitä! Se on nyt
teurastettava ja sen veri vielä kuumana sekoitettava Pyhäjärven
veteen, jotta jumalat tämän kautta suostuisivat meihin, entisen
suuttumuksensa heittäen. Antakaatte tänne pyhät astiat!"
Eräs miehistä laski paadelle kaksi suurenmoista hopeista astiaa.
Loihtija polvistui nyt paaden eteen ja pani lapsen selällensä
makaamaan paadelle. Sitte kohotti hän ilmaan vasemman kätensä, jossa
terävä puukko kiiltää kimalteli kokkojen valaisemana. Mutta juuri
kuin hän oli työntämäisillään puukon lapsen sydämeen, tarttui joku
takaa hänen käsivarteensa ja esti häntä lyömästä. Estäjä oli Lyyli,
joka äkkiä oli hyökännyt paikalle. Saatuansa iskun estetyksi, työnsi
hän loihtian syrjään ja asettautui hänen ja lapsen väliin.
Kaikki säikähtyivät tästä odottamattomasta tapahtumasta.
Tyytymättömyyttä ja suuttumusta osoittavia ääniä kuului monelta
taholta.