ollut muuksi kuin kiusaksi ja harmiksi juhlallemme eikä teitä täällä
kukaan kaivanne", -- lausui vanha Tavela ylpeästi. "Kiusaksi ja
harmiksi teidän juhlallenne! _Teidän_ juhlallenne! Ha! ha! ha! --
Katsokaa vaan, ett'ei musta Tuomas teitä kurjia paista juhlateuraina!
Hän ei vielä olekkaan kuollut, niinkuin luulitte. Kyllä vaan hän
teidät tyhmykset polttoroviolla paistaa pyhimystensä kunniaksi,
ennenkuin huomispäivän aurinko uittaa säteitänsä Tammerkosken
pyörtehissä. Ha! ha! ha!" -- pilkkasi Paavo äänellä, jonka viha sai
kamalasti värähtelemään.
"Sanomattasikin tiesimme, että musta Tuomas vielä on elossa, mutta
emme häntä pelkää", -- vastasi Hatanpään Heikki.
"Niin, olkaatte pelkäämättä, hupsut!" -- ilkkui Paavo.
"Mieti, mitä sanot, taikka tukitsen parjaavan suusi ijäksi päiväksi!"
-- huudahti Hatanpään Heikki suuttuneena ja tarttui puukkonsa
varteen. Mutta vanha Tavela pidätti häntä ja lausui? "Juhlan rauhaa
et saa häiritä! Ole moisen miehen kuin Hieraniemen Paavon sanoja
pahaksesi panematta: koiran haukunnasta eivät viisaat suutu, tuskin
sen puremisestakaan kiivastuvat."
Hieraniemen Paavo ponnisti kaiken mielenmalttinsa rauhoittuakseen
ja kätkeäkseen vihansa sydämeensä. Tämä onnistuikin hänelle sangen
hyvin. Yksin hänen terävät silmäyksensä todistivat sitä kiukkua,
joka raivoisana hehkui hänen povessansa. Näitä vihaisia silmäyksiä
lukuunottamatta olisi voinut luulla häntä täydellisesti tyyntyneeksi,
sillä aivan rauhallisella äänellä hän vastasi: "Arvoisa Tavela!
Nyt ette puhuneet niin viisaasti, kuin teidän on tapanne puhua,
sillä unhoitittepa tykkänään sen tosi asian, että moni kelpo mies
on heittänyt henkensä koiran puremasta haavasta. Sen lisäksi te
melkoisesti erehdyitte sanoessanne minua koiraksi. Olittehan isäni
Vuokin ystävä ja tiedätte, että hän aikoinansa oli uljas ja jalo
mies. Mitenkä voisi olla mahdollista, että koiran pentu syntyy
sellaisesta juuresta?"
Vanha Tavela katsoi kummastuen Paavoon. Hänen oli vaikea käsittää,
että se mies, joka nyt tyynellä ja kohteliaalla äänellä puhutteli
häntä, ja äskeinen raivoisa parjaaja oli sama henkilö. Mutta tottahan
tuo kuitenkin oli. Seisoihan tuossa hänen edessänsä Paavo täysin
rauhoittuneena, häveliäästi luoden silmänsä maahan ikäänkuin merkiksi
siitä, että hän kovasti katui äskeistä sopimatonta käytöstänsä.
Leppymystä osoittavalla äänellä sanoi vanhus: "Taisin minäkin äsken
liiaksi kiivastua -- mutta siihen oli ivasi ja ilkkusi syynä. Hyvä
on ettäs kadut äkkipikaisuuttasi! Enhän minä tahtoisi olla riidassa
toverini Vuokin pojan kanssa. Jos suostut, niin on sovinto meidän
välillämme taas tehty." Vanha Tavela tarjosi Paavolle kätensä, johon
Paavo heti hellästi tarttuikin, lausuen:
"Enkö mielelläni suostuisi sellaiseen, isä vainajani vanhan toverin
tekemään ystävälliseen ehdotukseen. Suuressa arvossa pidän teidän
ystävyytenne nauttimista ja kovin olen suuttunut itseeni siitä,
että tulin teidän mielenne pahoittaneeksi. Tuhmasti olen todellakin
käyttäytynyt, oikein poikamaisesti. Hyvin nyt käsitän ja ymmärrän,
että äskeinen riita syntyi minun typeryyteni kautta. Olisihan minun
pitänyt ajatteleman, ett'ei minussa ole Lyylin kosijaa, että minulta
puuttuu siihen vaadittavia rikkauksia ja tarpeellista mainetta."
"Nyt puhut oikein järkevästi, nuori ystäväni. Isäsi Vuokin viisaus
astuu esiin sanoissasi. Löytyyhän, niinkuin jo äsken sanoin,
maassamme tarpeeksi asti vähemmän mahtavia tyttäriä kuin Lyyli,
joidenka keskuudesta voit valita itsellesi sinulle sopivan emännän"
-- väitti ukko Tavela hyvillä mielin.
Tulinen puna lensi Paavon poskille ja katosi taas samana hetken.
"Tuota viisasta neuvoa ja muistutusta en milloinkaan eläissäni
unhota, en hetkeksikään pane mielestäni pois! Sen pyhästi vannon
kautta suojeluspyhäni, pyhän Henrikin!" -- vakuutti hän innostuneena.
Ukko Tavelan muoto synkistyi.
"Mitenkä? Kautta pyhän Henrikin! -- Oletko kristitty? Etkö vielä ole
luopunutkaan tuosta kirotusta uskosta?" -- huudahti hän kiivaasti.
Hieraniemen Paavo rupesi nauramaan, mutta kun nauru oli tarttua hänen
kurkkuunsa yskähti hän useammat kerrat peräkkäin.
"Olipa tuo hullunkurista! Vannoinko todellakin pyhän Henrikin nimen
kautta? Sitähän tuo tottumus kulta saa aikaan! Vanhat valat, joita
lapsuudessamme opimme, pujahtavat syljen kanssa suuhun", -- lausui
hän sitte.
"Sinä olet siis luopunut kristin-uskosta?" -- kysyi ukko.
"Eihän siinä ollut paljon luovuttavaa, kun en milloinkaan olekkaan
ollut kristitty muuta kuin nimeksi. -- Mutta johtuu taas mieleeni
sama asia, josta äsken suuttuneena ollessani puhuin. Tuomas piispa on
vielä hengissä ja ihan terve. Tuossa huhussa, että hän äkkiä olisi
kuollut halvaukseen, ei ollut pienintäkään perää."
"Sen jo mekin tiedämme. Kiitollisuuden velassa kuitenkin olemme
sille, joka pani tuon huhun liikkeelle, sillä muutoin ei olisi päätös
kristittyjen surmaamisesta niinkään pian tullut tehdyksi. Nyt on tuo
työ tehty, toimi täytetty, joka onkin varsin hyvä" -- sanoi Tavela
ja hänen kasvoissansa kuvautui tätä sanoessansa sellainen sydämen
kovuus, jommoista hänestä, häntä tavallisissa oloissa katsellessa, ei
olisi voinut uskoa.
"Vaan ettekö luule, että Tuomas piispa kovin kostaa
kristin-uskovaisille tapahtuneen surman?" -- kysyi Paavo.
"Tietysti hän kaikki voimansa ponnistaa tähän koston työhön."
"Kerrotaan, että hän on koonnut määrättömän suuria sotajoukkoja
Turkuun. Hänellä lie ollut aikomus taas lähteä sotaretkelle
Karjalaisia ja Suurta Novgorodia vastaan."
"Niinpä kerrotaan" -- lausui Tavela tyynesti.
"Luultava on, että hän sen sijaan nyt sotajoukkoineen karkaa meidän
kimppuumme" -- arveli Paavo.
"Sitä tuskin tarvitsee epäilläkään" -- sanoi Tavela.
"Oletteko ryhtyneet varokeinoihin ja ajatelleet mitenkä vihollista
pitää vastustaa? Tässä on kova kiista käsissä, ankara isku
kestettävänä!"
"Olemme kai. Kaksisataa aseellista miestä seisoo Nokian virran
rannalla vartioitsemassa, ett'ei kukaan vihollinen pääse siitä
ylitse. Jahka juhla on päättynyt nousee tämän joukon luku kolmeen
tuhanteen mieheen. Kauemmaksi Nokian virtaa emme aio, emmekä
uskalla asettaa sotariviämme ennenkuin on saatu enemmän sotilaita
kokoon. Kaikkialle on lähetetty nostokehoituksia, jotta jok'ainoa
mies kiiruhtakoon taisteluun kansamme vainoojia vastaan. Eivätkö
sanansaattajamme ole saapuneet teidän seuduillenne?"
"Ovatpa kyllä. Mutta kun viisisataa piispan ratsumiehistä seisoo
Toijalassa, niin on pelko vallannut miesten mielet, jotta eivät
rohkene tarttua aseisin."
"Millaisia ämmiä!" -- huudahti ukko Tavela suuttuneena. "Etkö
sinä Paavo ota kurittaakses ja kostaakses noille muukalaisille
ratsumiehille? Jos olet isäsi poika, niin löytyyhän sinussa intoa
siihen määrään asti, että kotitienoillasi saat niin monta miestä
aseisin tarttumaan kuin tähän toimeen tarvitaan."
"Kyllä otan sen toimen toimitettavakseni. Luottakaa minuun! Pian
kyllä -- sen vannon pyhästi -- saatte kuulla kerrottavan ahkerista
kostonpuuhistani."
"Kättä siitä, että tämä asia on varma!"
Vahvasti pudistettuansa Paavon kättä, kysyi Tavela: "Etkö aio ottaa
osaa kisoihin?"
Kisat olivat, näet, Tavelan ja Paavon keskustellessa taas alkaneet.
Synkkä suuttumuksen pilvi peitti hetkeksi Paavon otsan ja hän loi
tulisen katseen sinnepäin, missä Hatanpään Heikki seisoi Lyylin
kerällä. Mutta heti kohta hänen muotonsa taas muuttui rauhalliseksi
ja hän vastasi Tavelalle, joka ei ensinkään ollut huomannut hänen
äkillistä mielenliikutustansa: "En aio. Hm... Minä en ole sillä
tuulella, että kisoissa käyminen minua huvittaisi. Paitsi sitä..."
"Tokkohan suuttumus äskeisestä kiistasta estää sinua kisoihin
käymästä?" -- keskeytti häntä Tavela.
"Eipä suinkaan... Mutta olin juuri sanoa, että minun pitää rientää
kotiin, sillä kiiruusti on minun ryhtyminen kostotuumiin -- noita
piispan ratsumiehiä vastaan! Jääkää siis hyvästi, arvoisa Tavela,
isäni jalo ystävä!"
"Hyvästi vaan! Kyllä kiiruhtaminen nyt kaikkialla onkin tarpeen. Nuo
konnat ovat jo liiankin kauan saaneet meluta maassamme. Mitä pikemmin
kostotyösi tapahtuu sitä parempi."
"Olette aivan oikeassa."
"Mutta älä säästä ketään, jospa lupaisi vaikka kuinka suuret lunnaat.
Heitä kaikki sääli pois mielestäsi."
"Olette aivan samaa mieltä kuin minäkin. En aio säästää enkä sääliä
ketään", -- vakuutti Hieraniemen Paavo ja läksi seuraajinensa käymään
venettänsä kohden. Vanha Tavela seurasi heitä aina rantaan asti.
Lempääläisten asettuessa veneesensä ja sysätessä sitä vesille katseli
Tavela aurinkoa, joka läheni puitten latvoja.
"Aika lähestyy, jolloin Ukon teuraat ovat teurastettavat" -- sanoi
hän.
"Lähestyy kuin lähestyykin" -- myönsi Paavo.
"Olisipa teidänkin ollut hauska olla läsnä silloin."
-- "Kaiketi olisi ollut" -- vastasi Paavo, lisäten: "Kuitenkin
lohduttaa minua tuo ajatus, että ukolle kelvollisia teuraita jää
muuallakin teurastettaviksi kuin täällä. -- Vielä yksi asia, jonka
olin unhottaa. Kuka tulee olemaan sen joukon päällikkönä, joka Nokian
virran luona vartoo vihollisia? Kaiketi siihen toimeen on määrätty
urhoollinen mies taikka urhoollisia miehiä?"
"Kuinka urhoollisia, en tiedä ennakolta sanoa, mutta äsken
neuvottelussa karsikkojen luona valittiin Hatanpään Arvo ja minä
siihen toimeen. Minun osani tulee tietysti olemaan neuvon-antajan,
kun olen jo niin vanha, ett'en miekallani voi sanottavaa surmaa saada
aikaan vihollisparvessa" -- vastasi ukko Tavela.
"Vai Hatanpään Heikki! Onneksi! Varmaan teille kaikki asiat
menestyvät hyvin! Hyvästi!" -- huudahti Hieraniemen Paavo ja käänsi
melallansa veneen keulan oikeaan suuntaan. Soutomiehet painoivat
aironsa veteen ja heidän ensi vetämältänsä läksi vene kiireesti
kiitämään Pyhäjärven tyyntä pintaa myöten.
Kotvasen kuluttua kuulivat veneessä kulkijat kimeän äänen päänsä
yli. Kaikki nostivat silmänsä taivasta kohti ja huomasivat että
lokki, laulaen kalanhimoista kevätvirttänsä, pitkillä lumivalkoisilla
purjeillansa purjehti tuolla ylä-ilmoissa.
-- "Tuo on ensimmäinen lokki, jonka näen tänä keväänä. Se lentääpi
Näsijärveä kohti. Suokoot Näsijärven aavat selät sille suotuisan
kesä-asunnon ja runsaan ravinnon! Se on toivotukseni" -- sanoi yksi
soutajista.
Hieraniemen Paavo otti joutsensa, jännitti sen, pani nuolen
asemallensa, tähtäsi ja laukasi. Joutsen jänne helähti ja suhisten
lensi nuoli halki ilman. Tokko se sattui etsimäänsä pilkkaan? Voi!
Lokki parka kiljahti kipeästi ja räpytti hetken aikaa tuskallisesti
siivillänsä. Mutta eivät auttaneet sen ponnistukset. Onnettoman
voimat loppuivat pian ja siivet yhä vielä leveinä putosi se pitkässä
kaaressa alas ilman immen parviloilta.
"Katsokaatte, miehet! Eikö ollut oivallisesti osattu? Nuoli tunki
puhki sydämen!" -- oli Paavo heti ammuttuansa huutanut.
Mutta kenkään ei hänelle vastannut, kaikki kun katselivat, kuinka
lokki parka kuolin-tuskissaan ponnisti viimeiset voimansa pysyäksensä
ylhäällä ilmassa.
"Miksikä tuon viattoman lokin ammuit? Eihän se nyt ollut kalastamassa
sinun kalavesilläsi! Etkö kuullut, että sille toivotin onnellista
ja hupaista kesää? Se oli sinulta väärin tehty, että näin kurjalla
tavalla teit onnentoivotukseni mitättömäksi!" -- sanoi vihdoin
lokille onnea toivottanut soutaja suuttuneena.
"Miksi sen ammuin? Eikö minunkin velvollisuuteni ollut vuodattaa
teurasverta Pyhäjärveen Ukon juhlana?" -- vastasi Paavo ilkkumalla,
lisäten: "Vaan miksikä soudatte noin kehnosti? Voimaa airoihin,
miehet! Nyt on minulla kova kiire ja jok'ainoa hetki on kallis!"
Neljäs luku.
Sill'aikaa seisoi Hatanpään Heikki kisakentällä sivutusten Lyylin
kanssa.
"Rukoilen sinua hartaasti, Lyyli, sanomaan minulle sydämesi totisen
ajatuksen; -- lemmitkö minua?" -- lausui Heikki, tarttuen ihanan
kisakumppalinsa käteen.
"Miksi hyödyksi se sellainen tieto voisi olla sinulle?" -- kysyi
Lyyli nauraen.
"Miksi? Siihen vastaukseesi perustaisin tulevaisuuteni toiveet.
Ajatteleppas! Jos nyt joku minua vieläkin rikkaampi kosija
ilmaantuisi, niin tietäisin varmaan, ett'et hänelle menisi, jos minua
lempisit. Et menisi, vaikka enosi Tavela mitä sanoisikin!"
Lyyli ummisti kauniit huulensa ikäänkuin arveluttavan epäilyksen
merkiksi ja vastasi uhalla nyykähyttäen päätänsä: "Hm... Minä en
ollenkaan uskalla väittää kiivasta enoani vastaan! Kyllä minun
sanaakaan hiiskumatta ehdottomasti täytyy kaikissa asioissa häntä
totella."
"Se ei ole totta, Lyyli! Kaikki ihmiset tietävät kertoa, että sinä
olet enosi silmäterä, ett'ei hän henno kieltää sinulta pienintäkään
pyytämääsi, vielä vähemmin vaatia sinua tekemään jotakin tahtoasi
vastaan!"
"Niin... kylläpä se on totta, että eno minua pitää hyvänä... mutta
en häntä vastaan kuitenkaan koskaan tohdi kinata" -- väitti Lyyli.
"Sinun ei koskaan ole tarvinnut sitä tehdä, kun hän aina suostuu
kaikkiin, mitä mielit."
"Ei olekkaan, se on kyllä totta... Hm... Mutta eihän tuo, Arvo kulta,
olisi minun syykseni luettava, jos tuollaisia muhkeita kosijoita,
joista eno Tavela puhuu, saapuisikin Liuksialaan!"
"Voi, sanoitko minua kullaksi!" -- huudahti Heikki iloisesti ja
tarttui hellästi Lyylin käteen. Lyyli rupesi nauramaan.
"Sanoinpa tosin! Oliko tuo niin ihmeellistä? Enollenikin sanon usein:
'eno kulta'. Enkö sinulle voisi sanoa samaa kuin enolleni?"
Hatanpään Heikki hellitti Lyylin käden ja hänen kasvonsa punastuivat.
"Paitsi sitä on erinomaisen hauska katsella, kun nuo kosiomiehet
tulevat pulskine hevosineen. Entäs kuinka hupaista kuulla
heidän kehuvan talojansa ja tiluksiansa, ylistävän kulta- ja
hopea-aarteitansa! Sepä on jotakin kuulla! -- Ethän sinäkään, Arvo,
ole kehnoimpia kehujia!"
"En ole ainoatakaan sanaa valhetta lisännyt totuuteen" -- vakuutti
Heikki.
"Enhän sitä sanonutkaan. Sanoin vaan, että sinäkin olet hyvä kehuja.
Mutta olen minä kuullut niitä sinua parempiakin, jotk'eivät ensinkään
ole pitäneet lukua siitä, kuinka paljon heidän puheessansa on ollut
totta, kuinka paljon valhetta. Heitä vasta onkin ollut hauska
kuunnella!"
"Sinä puhut aina vaan _paremmista_, Lyyli. Sano nyt toki kerrassaan,
pidätkö minua tarpeeksi hyvänä sinulle, mielitkö tulla omakseni?"
"Jos olisit pyytänyt minulta esimerkiksi hyvän hevosen, niin olisin
sen heti kieltämättä lahjoittanut sinulle... Mutta nyt pyydät minua
itseäni ja se onkin vaikeampi asia päättää, pitääkö antaa itsensä
toiselle vai ei. Ajatteleppas vaan tarkemmin, mitä tuo merkitsee,
itsensä antaminen toiselle!" Lyyli uhkasi veitikkamaisesti Heikkiä
sormellansa. "Sinä teet pilkkaa minusta, Lyyli!"
"Enpä niinkään."
"Anna siis minulle suora vastaus!"
"Jahka taistelumme kristityitä vastaan on päättynyt ja rauha päässyt
maassa valtaan, niin keskustellaan tästä asiasta tarkemmin."
"Taistelussa vihollisiamme vastaan olisi minulla kymmenen miehen
voima, jos tietäisin, että rakastat minua!"
"Uskottele vaan minulle sellaista! Jospa tässä liian paljon tulisin
sanoneeksi, niin varmaankin vaaran sattuessa pötkisit pakoon,
ajatellen: nyt pitää paeta, sillä jos kaadun verihini, niin en saa
Liuksialan Lyyliä vaimokseni. -- Sellainen sen seikan laita on!"
Tämän sanottuaan rupesi Lyyli taas iloisesti nauramaan. Hatanpään
Heikki katseli ihastuksella, mutta raskaalla mielellä tuota
lemmetärtänsä, jonka viehättävä muoto hänen näin nauraessaan oli
viehättävämpi kuin muulloin.
"Sinä olet todellakin eriskummallinen nainen, Lyyli! Tuskalliselta,
mutta kuitenkin autuaalta, sanomattoman autuaalta tuntuu lempiä
sinua!" -- lausui Heikki.
Samassa kuului merkillinen suhina ilmassa ja ennenkuin Heikki ja
Lyyli olivat ehtineet tutkia syytä siihen, pudota ropsahti nuolen
lävistämä lokki Lyylin jalkojen eteen.
Lyyli säpsähti ja kavahti muutaman askeleen taaksepäin. "Älä
peljästy, Lyyli! Tuo vaan on nuolella ammuttu lokki" -- kiiruhti
Heikki sanomaan.
"Voi, lokki-raukkaa! Nuoli istuu vielä sen sydämessä! Katso kuinka
veri on vuotanut haavasta ja tahrannut sen kauniin lumivalkean
hameen!" -- huudahti Lyyli ja kumartuen maahan silitteli hän
kädellänsä kuollutta lokkia.
Taisipa tytön hienosta kädestä lähteä jonkunmoinen sähkövoima, sillä
lokki nosti nokkansa maasta ja pudisteli vielä kerran siipiänsä:
sitte ei enää liikahuttanut jäsentäkään.
"Mitähän tämä ennustanee?" -- sanoi Lyyli katsoen levottomasti
Heikkiin.
Niinkuin useasti tapahtuu suurissa kansankokouksissa, että pieni
tapaus voipi vetää puoleensa yleistä huomiota ja nostattaa
suurta melua, niin tapahtui nytkin. Kaikki kisoihin osaa ottavat
jättivät kisailemisen siksensä ja kokoontuivat Heikin ja Lyylin
ympärille. Kaikki tahtoivat nähdä tuota ammuttua lokkia; sitä
silmäiltiin ja tarkasteltiin niinkuin olisi se ollut merkillisin
kaikista siipi-eläimistä koko maailmassa. Siitä olivat myös kaikki
yksimielisiä, että se oli tullut ennustamaan jotakin Lyylille, mutta
mitä? Onneako vai onnettomuutta? -- kas siinä oli kysymys. Nuoli
oli lävistänyt sen sydämen -- se oli paha merkki; lokilla on vaalea
karva, ihan lumivalkea -- se tietää kuolemata, taikka ainakin kovaa,
pitkällistä tautia ja sairautta. -- Entäs mistä se oli tullut, kuka
oli sen ampunut? Ainakin joku meren, ilman taikka metsän haltijoista.
Joku heistä oli suuttunut Lyyliin ja aikoi pian lähettää kivuttaret
taikka jonkun Manalan eukon tyttäristä hänen luoksensa; näin
arveltiin. Mutta löytyipä niitäkin, jotka asian selittivät toiseen
tapaan. Nuoli sydämessä merkitsi muka sitä, että Lyyli kauneista
silmistään taukoomatta ampui lemmen nuolia nuorten miesten sydämiin,
lokin valkoinen puku taas sitä, että hän, ihailijansa kuolintuskissa
ollessakin, itse pysyy puhtaana ja loukkaamattomana.
Vihdoin saapui Tahalan Taara, eräs vanha kuuluisa tietäjä- ja
noita-akka paikalle. Hänen muotonsa oli niin ruma ja ilkeä, että
ihmiset tavallisesti väistyivät syrjään siinä missä hän kulki. Niin
tapahtui nytkin ja siten pääsi hän aivan Lyylin luoksi.
"Asia on aivan selvän selvä!" -- huusi hän julmalla, kimakalla
äänellänsä. "Tässä on lokki ja lävistetty sydän -- se tietää pikaista
kuolemaa; sitte ovat höyhenet lokin rinnassa verellä tahratut -- se
tietää että tyttö-raukan kuolema tulee veriseksi. Siitä ei pääse
mihinkään."
Lyylin kasvot olivat noita-akan puhuessa käyneet vaaleiksi, hän
tarttui Hatanpään Heikin käteen ja nojautui hänen olkapäätänsä
vastaan, sillä hänen päätänsä huimasi.
"Ole huoletta Lyyli! Eivät tuon kirotun noita-akan ennustukset
milloinkaan käy toteen -- sen olen usein huomannut", -- kuiskasi
Heikki Lyylille korvaan. Näistä lohdutussanoistansa sai hän kauniin,
kiitollisen silmäyksen palkaksi, silmäyksen, joka niin kummasti
koski Heikin sydämeen ja aivoihin, että vähällä oli ett'ei hänenkin
päätänsä ruvennut huimaamaan.
Vanha Tavelakin oli huomannut väentungoksen ja tuli tiedustelemaan
mistä oli kysymys. Saatuansa asiasta tiedon, kääntyi hän Taaraan ja
ärjäsi suuttuneena: "Sinä kirottu ryhäselkäinen roisto, kun peljätit
lasta tuolla tavoin tyhmillä jaarituksillasi! Hieraniemen Paavo
tuon lokin äsken ampui kulkiessansa veneellänsä tuolla järvellä ja
sattumalta se putosi Lyylin jalkojen eteen."
"Sitä pahempi!" -- kiljasi Taara levitellen käsiänsä. "Lyyli on
hyljännyt Paavon rakkauden ja tehnyt siitä pilkkaa. Paavo on
pahan-elkinen ja kostonhimoinen mies. Nyt kaikki hyvin ymmärrän."
"Paavo on isänsä ja poika tulee isäänsä. Vuokki-vainaja oli
rehellinen mies ja niin on hänen poikansakin, vaikka sen ohessa vähän
tuittupäinen", -- tiuskasi Tavela.
"Oli kyllä Vuokki kunnon mies, mutta entäs Paavon äiti -- mitä
sanotte hänestä? Hiisi tiesi mistä Vuokki hänet toi -- mutta
rosvolaisten rotua sanotaan olleen" -- intti Taara.
"Mitä rotua oli, sitä en tarkoin tiedä, mutta Itä-Karjalasta Vuokki
hänen toi -- olin itse mukana samalla matkalla -- ja kaunis oli tyttö
kuin päivän paiste. Hän kiemuraiset kiharansa kiilsivät kuin kaarneen
rintahöyhenet ja hänen mustat silmänsä säteilivät tulta niinkuin
kesän-aurinko", -- sanoi Tavela.
"Niin, niin. Siinäpä ollaan. Musta muoto, musta mieli! Paavo onkin
tullut äitiinsä -- niinkuin jo sanoin. Eikä siinä mikään auta --
kyllä tuo lokki kuoleman sanomaa tuli tuomaan", -- pälpätteli Taara.
"Suusi kiinni akka!" -- ärjäsi Tavela.
"Ennustuksista ei pääse pakoon!" -- kiljasi tietäjä-akka.
"Vait! Paikalla vaiti sä valhekielinen hylkiö!" -- käski Tavela
ja lisäsi kääntyen läsnä olevaan nuorisoon; "Ajakaatte pois tuo
kurja viheliäinen konna! Syöskäätte hänet vaikka Tammerkoskeen
vesisyöpäläisille syötiksi!"
Enemmän hänen ei tarvinnut sanoa. Muutamat pojat tarttuivat heti
Taaraan ja viskasivat hänet pitkän matkan päähän siitä, missä hän
oli seisonut. Akka kaatui, mutta nousi kohta taas jaloillensa ja
läksi kauheasti noituen ja sadatellen pakoon minkä koivet kestivät.
Muutamat pojista läksivät häntä ajamaan takaa, huutaen: "Hei Taara!
Juokse hölkötäppäs parempaa vauhtia! Muuten me saamme sinut kiinni!"
Tämä ämmän pakoon juoksu ja pahan-elkisten poikain takaa-ajaminen
oli niin hullunkurisen näköistä, että kaikki katsojat purskahtivat
nauruun. Itse Lyylikin nauroi tahtoansakin vastoin, vaikka hänen
mielensä oli raskas ja pahoja aavistuksia täynnä.
Näyttipä siltä ikäänkuin tämä sydämellinen nauru olisi saanut tuon
lokkia koskevan asian läsnäolijain mielestä haihtumaan. Siitä tuskin
enää ollenkaan puhuttiin ääneen. Siellä täällä vaan kuiskailtiin:
"Kyllä kai Tahalan Taara kuitenkin on oikeassa. Hän on viisas
tietäjä, vaikka hän on äreämielinen ja pahan-elkinen."
Aurinko oli jo mennyt maillensa. Hienoja sumupilviä nousi siellä
täällä niityistä, laaksoista ja järvistä, joidenka tyynessä pinnassa
läheiset metsät näkivät varjokuvansa. Paitsi juhlaan kokoontuneiden
melua ei kuulunut muuta ääntä kuin kaukaisessa hongikossa Pyhäjärven
toisella rannalla yksinäisen laulurastaan liverrys.
"Sytyttäkäätte nyt kaikkialla kokot palamaan! -- Kohta Ukon teuraat
tapetaan ja maljat juodaan ilmojen isän kunniaksi" -- sanoi Tavela.
Kaikki nuoret riensi iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään.
Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille
valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämät
mahtavan suuret soitot sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten
koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla. Itse seutukin
muutti heti kohta merkillisellä tavalla muotonsa. Puiden varjot
heleässä järven pinnassa kasvoivat toista vertaa suuremmiksi, mihin
vaan katsoi, ruohikkoon, männikköön, kuusikkoon tahi lehdikköön, näki
kaikkialla kiiltokiviä kiiltävän ja hohtokiviä hohtavan. Olisi voinut
luulla yht'äkkiä tulleensa kääpiöiden, saduissa ja taruissa rikkaaksi
kehuttuun kotiin. Vaan ei; kun tämän lumoavan valon ohessa katseli
noita hääriviä juhlavieraita, joidenka posket hohtivat punasta, niin
jo ymmärsi, että tämä olikin Ilmarisen kuulu paja, jossa tuo maan
mainio seppä lukemattomien palvelijoittensa ja palvelijatartensa
kanssa kovan kuumuuden kestäessä puuhasi ahkerassa työssä; palkeiden
pauhinaa ja vasarain paukkinaa ei vain kuulunut.
Annettuansa nuorisolle äsken mainitun käskyn, meni Tavela karsikkojen
elikkä varjokuusten luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet
istuivat neuvottelemassa.
"Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin?" --
kysyi hän näiltä neuvottelijoilta. "Kuinkas muuten?" -- vastasi yksi
heistä.
"Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne" -- käski
Tavela.
Muutamat miehet läksivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.
Viides luku.