HATANPÄÄN HEIKKI JA HÄNEN MORSIAMENSA
Kertomus Tuomas piispan ajoilta
Kirj.
EVALD FERDINAND JAHNSSON
Porvoo,
Werner Söderström,
1898.
Suuren kansalaisemme
J. W. SNELLMANIN
muistolle omistaa tämän teoksensa nöyryydellä
_Tekijä_.
Lukijoille.
Tämän kirjan lukijoista jotkut ehkäpä ottavat kummastuaksensa, että
allekirjoittanut on omistanut sen J. V. Snellman vainajan muistolle
ja kysynevät ehkä, tokko minulla on ollut jonkinmoinen erityinen syy
siihen; Paitsi harrasta sydämeni halua esiin tuoda kiitollisuuden
ja kunnioituksen roponi Suomen kansan suurimmalle pojalle ja hänen
jalolle isänmaalliselle työllensä on minulla todellakin ollut
tuollainen "erityinen" syy omistamaan juuri nämät kyhäelmäni hänen
muistollensa. Lähemmin selittääkseni tätä asiaa kerron tässä _eräästä
illasta J. V. Snellmanin luona_.
* * * * *
Ihmisen elämässä toinen päivä ei milloinkaan ole ihan toisen
kaltainen, onnen vaiheet ja antimet eivät tänään ole ihan
samanlaatuiset kuin olivat eilen; huomenna vaihtelevat taas. Mutta
vaikka tällainen erilaisuus päivien suhteen onkin olemassa, tuntuupi
tuohon alituiseen vaihtelemiseen tottuneelle, kun hän vilkaisee
taaksepäin kuluneesen elämäänsä, kuitenkin siltä, ikäänkuin nuo
menneet päivät menoinensa olisivat olleet aivan toinen toisensa
kaltaiset. Ani harvat niistä jättivät pysyväisen muiston; jotkut
kuitenkin. Löytyypi kunkin ihmisen elämässä muutamia "merkkipäiviä",
jotka uursivat hänen mieleensä niin syvät vaot, ett'eivät ajan
lumimyrskyt jaksaneet niitä ummistaa.
Tuollainen ijäti unhottumaton päivä minun elämässäni oli eräs päivä
Toukokuussa v. 1874, jolloin minulla oli onni viettää illan tunnit
kahdenkesken J. V. Snellman'in kanssa hänen kodissansa Helsingissä.
Muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoittamani näytelmä "Lalli" oli
näytetty suomalaisessa teaatterissa, oli hän kutsuttanut minun
luoksensa.
Siihen saakka tunsin Snellmanin, paitsi suurena tiede- ja
valtiomiehenä, ainoastaan ulkomuodolta. Nuo merkilliset kasvot,
joidenka piirteet niin omituisella tavalla kuvasivat syvää viisautta
ja lujaa, masentamatonta tahtoa, olivat siis minulle tutut. Mutta
mitkä ja millaiset sydämen tunteet tuon -- tunnustakaamme se --
melkein jyrkän ulkomuodon alla piilivät, se oli minulla ihan
tuntematonta. Ei ole siis ihmettä, että levottomalla mielellä ja
jonkinmoisella pelvolla puheena olevana Toukokuun päivänä astuin
sen talon portaita ylös, jossa se mies asui, joka terävällä
silmällään näki, kädellään viittasi ja pontevalla voimallaan
raivasi Suomen kansalle tien, osoitti uran, jota myöten sen tuli
kulkea saavuttaaksensa onnensa, säilyttääksensä ja tukeaksensa
kansallisuuttaan. Otaksuin, että puhelu kahdenkesken sellaisen miehen
kanssa tulisi minulle sangen vaikeaksi.
Kuitenkin olivat suotta tuollaiset levottomuuden tunteet vaivanneet
mieltäni; sen tulin pian huomaamaan. Snellman ei esiintynyt minulle
ylimyksenä eikä syvämielisenä tiedemiehenä, vaan nuoren nousevan
kaunokirjallisuutemme innokkaana suosijana ja isällisenä ystävänä.
Tämä hänen sydämellinen ystävällisyytensä saikin minussa aikaan
sen, että jo muutaman hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisin
monasti ennen puhunut hänen kanssaan. Samalla selveni minulle päivää
selkeämmäksi se seikka, että isäntäni oli mies, jolle alhaisten
puolelta ylhäisiä kohtaan tavaksi tullut mutkallinen kursaileminen
ei ollut mieleen, vaan että hän olisi minua halveksinut, jos olisin
sellaista yrittänyt häntä kohtaan.
Alusta alkain olin ollut kovin utelias saamaan kuulla, mitä hänellä
olisi minulle sanottavaa, koska tuollainen outo kunnia, tulla
kutsutuksi hänen luoksensa, oli tapahtunut minulle. Tultuamme
siihen sangen yksinkertaisilla huonekaluilla varustettuun
huoneesen, jossa Snellman tavallisesti otti vieraitaan vastaan,
ja painettuamme puuta, ryhtyikin hän heti tätä asiaa selittämään,
puhuen melkein näin: "Minä olen halunut tulla tuntemaan teitä ja olen
kutsunut teidät luokseni etenkin siitä syystä, että mieleni tekee
keskustella kanssanne äsken näytetystä näytelmästänne 'Lallista'.
Minua on, näetten, kovasti ilahuttanut se seikka, että taistelu
kristittyjen ja pakanallisten esi-isäimme välillä vihdoinkin on
otettu draamallisesti käsiteltäväksi ja että sitä koskeva näytelmä
nyt on saatu suomalaiselle näyttämölavalle. Noista ajoista oli
kuitenkin alettava. Se on ilahuttanut minua enemmän kuin ketään
muuta syystä, jonka kohta olen mainitseva. Sentähden kävinkin
näytelmäkappalettanne katsomassa, vaikk'en enää kymmenenteen vuoteen
ole käynyt teaatterissa, vanhuuteni takia kun en enää iltasilla
mielelläni lähde kodistani. -- Katsokaa -- asian laita on siten, että
tuon mainitun taistelun draaman muotoon asettaminen oli _minun oman_
nuoruuteni rakkahin unelma. Paljon olen aikoinani kirjoitellutkin
sitä varten, sepitellyt suunnitelmia, vieläpä kokonaisia näytöksiäkin
tällaiseen draamaan. Kylläpä niiden vielä pitäisi olla tallessa
käsikirjoitusteni joukossa. Mutta käsikirjoitukseni ovat hajallansa
ja epäjärjestyksessä, jotta minun on vaikea äkkipikaan niiden
joukosta löytää yksityisiä kirjoituksia. Muuten olisin nyt lukenut
näytteeksi joitakuita paikkoja tuosta draamastani. Aika, jolloin
siinä kuvatut tapaukset tapahtuvat, on kuitenkin peräti toinen
kuin 'Lallissa', nimittäin Birger Jarlin aikakausi. Se siis kuvaa
Ruotsalaisten taistelua pakanallisten Hämäläisten kanssa."
Tämän jälkeen kertoi hän minulle lyhyesti tuon nuoruudessa
kirjoittamansa draaman juoksun. Erään ruotsalaisen ritarin rakkaus
nuoreen Hämäläistyttöön oli siinä pääjuonena. Birger Jarlin
rakennuttama Hämeenlinna oli tapausten keskuspaikka.
En ikänä unhota, kuinka vanhus näitä kertoessaan innostui ja
kuinka hänen sydämensä rakkaiden nuoruutensa muistojen valtaamana
heltymistään heltyi. Sinne, hänen nuoruuden ikäänsä kohden kääntyikin
pian puhelumme kokonaan. Selvillä piirteillä, elävästi kuvaavilla
sanoilla ilmaisi jalo vanhus elämänsä vaiheet, toiveensa, tuumansa
ja pyrintönsä siihen aikaan ja sittemmin sekä vaikuttavat syyt
niihin, ja myöskin ne kummalliset sallimukset, jotka olivat johtaneet
hänet maineesen ja kuuluisuuteen. Olipa tuo elämä, jonka hän
kuvasi minulle, ollut rikas vaiheista, ihmeteltävistä taisteluista
ja voitoista! Ja sydän, joka piili tuon ulkomuodon alla, joka
vieraalle näytti kylmältä, olihan se sykkinyt ja sykki vieläkin
lämpömästi, kuin mikään, ja ollut sanomattoman altis ystävyydelle ja
isänmaanrakkaudelle! Tunti toisensa perästä kului: eihän vanhukselta
puuttunut aiheita kertomuksiin ja kuvauksiin. Kumpikaan meistä tuskin
tarkoin havaitsi ajan kulkua. Oli jo sydän-yö kun läksin hänen
luotaan.
"Kymmenen vuotta elämästäni antaisin sellaisesta illasta Snellman'in
luona!" -- huudahti innostuneena eräs ystäväni hänet ja ne toiset
tavattuani, jotka uteliaisuudella odottivat tuloani Snellmanin luota,
saadaksensa tietoja käynnistäni siellä. Kylläpä hän oli oikeassa:
pitkät vuosikaudet eivät ole kalliit kyllä vastaamaan _sellaista_
iltaa.
Paljon olin saanut kuulla, paljon sellaistakin, jota ehk'ei kutkaan
muut suuren vainajan suusta, sillä hän oli täydellisesti avannut
sydämensä minulle. Mitä kuulin, kaikki ne ovat muistissani tallella.
-- Mutta ei ollutkaan tällä kertaa aikomukseni puhua muusta kuin
tuosta hänen nuoruutensa draamasta. Taistelu kristittyjen ja
pakanallisten Hämäläisten välillä oli ollut vainajan ajatusten
esineenä hänen nuoruudessaan. Tämän saman taistelun olen kokenut
pukea romaanin verhoon, ja vaikk'ei aika ole sama eikä tapausten
juonet ollenkaan hänen miettimänsä draaman kaltaiset, pidän kuitenkin
rakkaana oikeutenani ja pyhänä velvollisuutenani omistaa tämän
kirjasen hänen muistollensa, varmasti vakuutettuna siitä, ett'ei hän
sitä panisi pahaksensa, jos hän vielä olisi elossa.
Helsingin kaupungissa 14 p. Lokakuuta v. 1884.
_E. F. J._
Ensimmäinen luku.
Suuremmoisesti ihana on Tammerkoski, tuo kuuluisa ura, jonka kautta
Näsijärven vedet purkautuvat Pyhäjärveen. Kaunista on katsella
valkoisiin vaippoihinsa puettujen Vellamon neitojen hurjaa tanssia
sen tuoksuvassa kuohussa. Ihanat ovat lähiseudutkin: Näsijärven ja
Pyhäjärven suloiset rannikot.
Lähellä Tammerkoskea, länteenpäin siitä, on Pyynikki-niminen harjanne,
josta näköala on niin kaunis, että moista ani harvoin saapi nähdä.
On kevät. Ollaan toukokuussa, ihan toukokuun keskivaiheella, sillä
tämä kertomus alkaa 15 päivänä sanottua kuuta vuonna 1245 j.Kr.s,
siis likimmiten 650 vuotta sitten. Mainittuna vuonna tuli kevät
erittäin varhain; jo huhtikuussa läksi Pohjan paha poika Hämeestä
pois, kiiruhtaen kotiinsa Lapin leivättömille tuntureille. Siitä
syystä nurmet ja lehtipuut jo vihannoivat kauniisti, sentähden
Pyynikin päivänpuolisilla rintehillä tuomet jo kukkivat, sekä
sinivuokot ja monenkarvaiset muut kukat niiden siimeksessä.
Suuri kansanpaljous on kokoontunut Pyynikille sekä sille tasangolle,
jossa läntinen osa Tampereen kaupunkia nykyään sijaitsee.
Kaukaisiltakin seuduilta oli kansaa tänne saapunut: Pälkäneeltä,
Längelmäeltä, Orivedeltä ja Ruovedeltä asti. Asukkaat lähitienoilta
olivat miehissä koossa. Täällä nähtiin ihmisiä kaikista ikäluokista,
sekä mies- että naispuolisia.
Kahden tavattoman suuren kuusen luo olivat kihlakuntain vanhimmat
kokoontuneet neuvottelemaan. Näitten vanhojen, pyhien puitten
eli n.k. karsikkojen ympäri oli kiviä ladottu rivittäin siihen
tapaan, että ne muodostivat täydellisen kehän. Toinen kivikerta oli
toista vähän ulompana. Näillä kivillä ukot istuivat. Aivan kuusten
juurella oli suuri litteä paasi: tämä oli vanha teurastus- taikka,
uudenaikaisempaa sanaa käyttääksemme, uhripaasi.
Lähellä nykyistä Tampereen kirkkoa, mutta rannemmalla oli nuoriso
koossa. Pojat istuivat erikseen ruohikossa laulellen, pakinoiden ja
nauraen, tytöt eriksensä hiljaisemmalla äänellä jutellen keskenänsä
ja sitoen koristeina käytettäviä kukkaisseppeleitä. Kisat eli leikit
eivät vielä olleet alkaneet, mutta aika niiden alottamiseen läheni.
Vakaampaakin laulua, kuin nuorukaisten leikillistä, kuultiin täällä.
Siellä täällä istui parittain käsi kädessä vanhempia laulajoita,
laulaen Kalevala-runoja, sepitellen somia säkeitä vanhasta, viisaasta
Väinämöisestä, taitavasta sepästä Ilmarisesta ja hurjasta uroosta
Lemminkäisestä. Ikuisesta vihasta Pohjolan ja Väinölän välillä he
myös kertoivat, samoin Sammon surkeasta surmasta, ihanaisen Ainon
itkusta ja kalliin kanteleen synnystä. Lukuisa kuulijajoukko ympäröi
heitä hartaasti kuunnellen.
Muutamat kohteliaammat pojista poimivat kukkia, joita veivät
naisille, kukin kullallensa. Näiden kukkaispoimijain joukossa veti
erityistä huomiota puoleensa eräs pitkävartaloinen, uljaan-näköinen
nuorukainen. Hän on puettu valkoiseen, hienosta villakankaasta
tehtyyn mekkoon, jonka reunat ovat koristetut hopeaisilla soljilla
ja monenkarvaisilla rihmoilla ja ompeluksilla. Hopeaisilla heloilla
runsaasti varustettu on hänen uumavyönsäkin sekä siinä kantamansa
puukon tuppi ja varsi. Nuorukaisen käytöstapa on soma ja vapaa, hänen
kirkkaissa silmissään kuvautui hellätuntoisuutta, mutta samalla
myöskin pelottomuutta ja uskaliaisuutta.
Saatuansa suuren joukon kukkia poimituksi lähestyi hän tyttöparven
keskikohtaa. Siinä istui eräs ihmeen kaunis, rikkaasen pukuhun
puettu 18-vuotias nuori neitonen. Useat muut nuoret naiset häärivät
toimeliaasti hänen ympärillänsä, tuoden hänelle kukkasia.
"Kiitoksia vaan hyvät ystäväni! Kyllä minulla näitä nyt jo on
tarpeeksi asti. Pitäkää nyt vaan huolta siitä, että saatte omat
seppeleenne valmiiksi, sillä pian jo ruvetaan kisailemaan" -- sanoi
kaunis tyttö kiitollisesti katsahtaen palvelijattariansa.
Nuorukainen oli lähestynyt. -- "Minä myöhästyin, Lyyli, sen näen
nyt", lausui hän, jatkaen: "Sinulla on jo kukkia yltäkyllin ja
päälle senkin. Harmillista toki! Suurella huolella olen sinua varten
poiminut kauniimmat kukat kuin kedolla kasvoivat -- ja nyt ne ovat
tarpeettomia. Kenelle ne nyt annankaan, sillä ethän sinä, Lyyli,
niistä huoline?"
Neitonen loi suuret, taivaansiniset silmänsä kukkaisseppeleestä,
jota paraikaa sitoi, nuorukaiseen. Lumoavan hymyn leikkiessä hänen
sulohuulillansa vastasi hän: "Ken on sanonut ett'en niistä, huoli?
Vai siitäkö sen arvaat, että minulla jo ennen on näin paljon kukkia?"
"Niin siitä."
"Sinulla oli kehno pohja arvelmaasi. -- Eihän ihminen milloinkaan voi
saada niin paljoa, ettei hän haluaisi saada enempää", väitti Lyyli
nauraen. "Tahi ehk'et sinä, Arvo, mielessäs milloinkaan olekkaan
tuntenut ahneuden tunteita."
"En ole. Tähän päivään asti ei ole ahneus vaivannut mieltäni."
"Vai niin. No, kyllä ahneus tulee ijän kanssa" -- arveli Lyyli.
"Isävainajani kertoi minulle monesti eräästä rikkaasta miehestä,
jolla nuorukaisena oli yhtä jalot mielipiteet kuin sinullakin nyt.
Mutta kun hän vanheni, rakastui hän rikkauteensa ja tuli vihdoin
sellaiseksi saituriksi, että tuskin raskitsi syödä. Mutta tässä tulee
toinenkin seikka kysymykseen. Jos sinun poimimasi kukkaset ovat
kauniimmat kuin nämä tässä, niin käytän niitä ja hylkään nämät. Niin
sinunkin on tapasi tehdä. Jos sinulla on huono hevonen, niin myyt sen
pois taikka surmaat hylkynä ja ostat toisen paremman."
"Minulla on niin monta hevosta, ett'ei minun tarvitse niitä ostaa."
"Sen kyllä tiedän, että Hatanpäässä on useoita hevosia -- mutta eihän
tuo kuitenkaan mahdotonta liene, että joskus tulisit hyvän hevosen
ostaneeksi huonon sijaan?"
"Niin, eihän se mahdotonta ole" -- myönsi nuorukainen.
"Kaikissa asioissa on niin: huono hyljätään kun parempi saadaan.
Annappas tänne nyt poimimasi kukkaset, että saan katsella, tokko ne
ovatkaan niin kauniit kuin niiden kehut olevan."
Lyyli kohotti kätensä Arvoa kohti. Useampia kultasormuksia hohti
hänen sormissansa ja suuri hopeainen, kääriytyneen käärmeen muotoon
tehty rannerengas ranteessa.
Hetken tarkastettuansa kukkia, sanoi Lyyli: "Kylläpä ne todella
ovatkin kauniit! Jos vielä ehdin ennenkuin kisoille ruvetaan,
niin sidon sinulle, sitte kuin ensin olen saanut oman seppeleeni
valmiiksi, pienen, pienen seppeleen kiitokseksi ja muistoksi
osoittamastasi hyväntahtoisuudesta."
"Tee niin, Lyyli! Sen seppeleen olen tallettava kuolinpäivääni asti!"
huudahti Arvo iloisena.
"Mitäpä vielä! Tänä iltana jo heität sen männikköön. Mutta somia
kukkasia toki sinä olet löytänytkin."
"Hatanpään peltojen pientareilla ja avarilla niityillä tuolla
Pyhäjärven vastakkaisella rannalla kasvaa paljon somempiakin kukkia."
"Kyllähän se on mahdollista", myönsi Lyyli.
"Miltä näyttää Hatanpää sinusta, täältä katsoen? Eikö se ole pulska
ja kaunis talo?"
"On kyllä, sitä ei käy kieltäminen."
Nuorukainen katsoi pitkään Lyyliin, ja sanomaton lemmen-helle
paloi hänen silmissänsä. Sitte lausui hän punastuen matalammalla
äänellä: "Etkö tahtoisi muuttaa sinne asumaan, Lyyli? Eihän siellä
emännältä leipää puutu, eikä liiallinen työ rasita. Piikoja saa hän
käskettäväksensä niin monta kuin hän itse tahtoo. Neljäkymmentä
ammuvaa nautaa tuo iltasilla maitoa kotiin laitumelta ja
kaksikymmentä hevosta hirnuu hinkaloissaan. Ikkunoiden kautta loistaa
päivän valo huoneisin ja isäntäväki asuu siivotussa sivukammiossa.
Palttinoiden ja villakankaiden paljoutta en voi luetellakaan;
lippaita avatessa helähtävät esivanhemmilta perityt hopeiset ja
kultaiset morsiuskoristeet. -- Kyllä siellä on hyvä olla emäntänä."
"Tietysti on rikkaassa talossa aina hyvä olla ja asua", vastasi Lyyli
luomatta silmiänsä kukkaisseppeleestä, jota sitoi.
"Etkö sinä, armas Lyyli, _jo pian_ mielisi muuttaa sinne asumaan?"
kysyi nuorukainen yhä enemmän punastuen.
"Enhän tiedä miten olisi muuttaa, jos on muuttaa ensinkään. Onhan
minulla hyvä koti, kotona on hauska olla", arveli Lyyli, mutta
hymyili sen ohessa veitikkamaisesti.
"Kyllä on sinulla hyvä koti, se on tosi. Mikäs pohjaa oloa Kangasalan
Liuksialassa! Mutta vanhempiesi kuoltua olet kuitenkin yksin ja
turvatonna."
Lyyli nyykähytti päätänsä ylpeästi ja heitti rinnoille pudonneet
palmikkonsa selän taakse. Sitte lausui hän äänellä, joka oli
olevinansa äkäinen: "Enhän tiedä niinkään yksin olevani; onhan
minulla monta palvelijatarta mukanani tällä matkallanikin ja toiset
minua kotona odottavat. Heistä on minulle seuraa tarpeeksi asti.
Eikä minulta turvaakaan puutu niin kauan kuin elää vanha enoni,
lähiseutujen mahtavin mies."
"Sinä siis hylkäät minun, Lyyli?" kysyi Arvo alakuloisella, hieman
vapisevalla äänellä. "Nyt ymmärrän sanojesi merkityksen: 'huono
hyljätään kun parempi saadaan'. Sinä siis olet löytänyt minua
paremman! Vaan sano, kuka se olisi tuo minua parempi?" Nuorukaisen
kasvot kävivät tulipunaisiksi ja hän katsoi ihanaan neitoon leimuavin
silmin.
Lyyli keskeytti hetkeksi seppeleen sitomisen ja vastasi nuorukaisen
mieltä musertavalla tyyneydellä: "Mistä sinä ongit onkeesi tuon
puheen hylkäämisestä ja 'sinua paremmista'? Eiväthän kosiomiehet
Hatanpäästä, korskuvilla orheilla ajajat, vielä ole käyneetkään
Kangasalan Liuksialassa lemmen-lunnaita tarjoamassa."
"Vaan entäs jos ne tulisivat -- minkä vastauksen antaisit heille?"
"Enoni on naimamieheni; -- häneltä heidän tulee vastausta pyytää!"
"Mutta entäs sinä, Lyyli, minkä vastauksen sinä annat?" kysyi Arvo
niin suurella tuskalla, että hikipisaroita valui hänen otsaltansa.
"Kuluneen päivän puuhat ihminen tuntee, mutta tulemattoman toimista
ei hän mitään tiedä", vastasi Lyyli, purren huuleensa.
"Voi Lyyli, kuinka kovasydäminen sinä olet ja kuinka oikullinen."
"Kas vaan! Miksikä niin oikullista olentoa vaivaatkaan
kysymyksilläsi?" -- Tätä sanoessansa loi Lyyli kauniisti kaarrettujen
silmälautojensa alta niin lumoavan katseen Arvoon, että tämän päätä
pyörrytti.
"Sinä olet kovamielinen, Lyyli! Etkö ollenkaan muista, mitä puhuimme
ja mitä päätimme Kekrin juhlassa viime syksynä?"
"En. Kuinka minä voisin muistaa yhtä asiaa Kekrin juhlasta aina
Ukon juhlaan asti." Lyyli purskahti sydämellisesti nauramaan.
Naurunpuuskan ohitse mentyä sanoi hän: "Silloin Kekrin juhlassa oli
niitä niin monta, jotka ajoivat samaa asiaa kuin sinäkin, että minun
on mahdoton muistaa, minkä vastauksen heille kaikille annoin!"
"Anna minun tulla muistollesi avuksi. Sinä sanoit, että orvot kun
molemmat olemme, voisimme jättää kosiomiehet ja muut mutkaiset
kosioimistemput siksensä ja päättää tämän asian kahden kesken."
"Olisinko todella puhunut niin tyhmästi? Ell'et vaan muista väärin?
-- Se ei käy laatuun. Muistathan vanhan sananlaskun, joka sanoo: ken
ei tahdo noudattaa maan tapoja, muuttakoon maasta pois."
"Sinä olet kummallinen nainen, Lyyli. Sinusta ei tule hullua
viisaammaksi."
"Joka kerran on hullu, hän älköön pyrkikö viisaaksi, vaan tyytyköön
onneensa." Noustuansa seisaallensa jatkoi Lyyli leikillisellä äänellä
puhettansa: "Kas niin! Nyt on kaikki valmisna. -- Tässä on tuo pienen
pieni seppele, jonka sidoin sinua varten." Hän heilutteli sormellansa
rippuvaa pientä kukkaisseppelettä.
"Sen siis annat minulle muistoksi?" kysyi Arvo ja kurotti kätensä
seppelettä ottaaksensa.
"Äläpäs? -- En tiedä varmaan, annanko sen ollenkaan sinulle, koska
olet noin pahalla tuulella. Vaan kuitenkin! Jos lupaat olla oikein
ilokas pian alkavissa kisoissa, niin saat sen!"
"Täytyyhän minun luvata. Mikäs muu neuvoksi? Olen vielä liian nuori
epätoivoisena järveen hypätäkseni", väitti nuorukainen ja sai nyt
lemmittynsä kädestä tuon hänen mielestänsä niin arvokkaan seppeleen.
"Järvellä soutaa eräs suuri vene. Mistä kaukaa tulijat lienevät?"
huudahti samassa joku nuorista naisista.
Kaikkein silmät kääntyivät nyt järvelle päin. Uteliaammat juoksivat
aina Pyhäjärven rannalle asti.
"Puvuistansa tunnen, että ovat Lempääläisiä", arveli yksi läsnä
olevista nuorukaisista.
"Ja se mies, joka pitää perämelaa, ei ole kukaan muu kuin Hieraniemen
Paavo", vakuutti toinen.
"Hieraniemen Paavo!" jupisi Arvo itseksensä ja hänen muotonsa
synkistyi. Kääntyen Lyyliin sanoi hän: "Eikö Hieraniemen Paavo ollut
yksi niistä, jotka kosivat sinua Kekrin juhlassa?"
"Kyllä! Kyllä hän oli kuin olikin yksi niistä ja käyttihekin aivan
kuin olisi ollut haltioissaan", vastasi Lyyli ja rupesi taas ääneen
nauramaan.
"Minkä vastauksen hänelle annoit?"
"En muista varmaan. Taisin sanoa, että jään vanhana piikana
kuolemaani asti asumaan Liuksialaan. Sitte jälestäpäin ovat
hänen kosiomiehensä käyneet Liuksialassa. Nuopa vasta olivat
kunnian-arvoisia miehiä. Olisitpa kuullut mitä kaikkia kalleuksia
he tarjosivat morsiuslunnaiksi ja olisitpa nähnyt heidän komeat
hevosensa. Niin pulskia kavioilla käviöitä löytynee tuskin Hatanpään
tallissakaan", vastasi Lyyli, voimatta hillitä iloisuuttansa.
"Toki löytynee. Sopii sinun itse käydä katsomassa. Entäs kosiomiehet
-- millä vastauksella he läksivät kotimatkalle?" Arvo oli
silminnähtävästi kovin suutuksissaan. Hänen muuten lempeä äänensä
kuului hänen tätä viime kysymystänsä tehdessään kolkolta.
"Muistaakseni vastasi enoni heille, ett'ei Liuksialan Lyyliä
myydä niinkään halvasta hinnasta, vaan käski Hieraniemen Paavon
kosiomiestensä keralla itse tulla Liuksialaan vieläkin kalliimpia
lunnaita tarjoomaan."
"Onko hän käynyt siellä?"
"Ei vielä, mutta kyllä kai hän tulee. Vähästä ei hän luovu minusta."
Arvo vähän rauhoittui kuultuansa, ett'ei Hieraniemen Paavo vielä
ollut käynyt Liuksialassa, mutta kuitenkin oli hän vieläkin niin
suuttunut, että kiukuissaan puri hammasta.
Toinen luku.
Vene laski nyt maalle ja matkailijat, yhteensä kaksikymmentä miestä,
astuivat maalle. He olivat monellaisilla aseilla varustetut, mutta
muut aseensa, paitsi vöissänsä riippuvat puukkonsa, he jättivät
veneesen.
Etevin heistä niin ryhtinsä kuin asunsa puolesta oli perämelan
pitäjä, Hieraniemen rikkaudestansa kuulu isäntä Paavo. Paavo oli
vielä nuori mies, Arvoa vähän vanhempi, ehkä viidenkolmatta vuotias.
Hänen muotoansa olisi voinut sanoa somaksi ja miehekkääksi, ell'ei
siinä olisi kuvautunut rajatonta ylpeyttä, toisinaan ilkeyttäkin.
Kuitenkin oli Paavo suuri taituri teeskentelemisessä, jotta hän
mestarillisesti osasi salata ilkeytensä, milloin tahtoi sitä pitää
salassa. Mutta ylpeyttänsä ei hän yrittänytkään salaamaan, sillä
hän piti sitä luonnollisena etuoikeutenansa ja kunnianansa. Muuten
hän oli puettu yhtä hienoon pukuun kuin Arvokin, mutta reunukset ja
koristeet hänen mekossansa ja lakissansa olivat toista kuosia kuin
reunukset ja koristeet Arvon mekossa ja lakissa.
Sivumennen tervehdittyänsä muutamia tuttavia astui Paavo sille
paikalle, missä Arvo ja Lyyli seisoivat. Ensinmainitulle nyykähytti
hän päätänsä ylpeästi ja loi häneen uhkaavan ja vihaisen silmäyksen.
Kääntyneenä Lyyliin sanoi hän herttaisella äänellä: "Hyvää päivää
lemmettäreni! Terveisiä Hieraniemeltä."
"Kiitoksia vaan! Mitä kuulumisia Hieraniemeltä?"
"Kyllä isännällä siellä on paljon puuhaa ja tointa niinkuin suuressa
talossa ainakin. Avarat pellot ovat touvolle valmistettavat ja saalis
Ahtolan vainioiltakin aittoihin korjattava. Muuten seudut siellä ovat
ihanaiset kuin ennenkin ja käet kultarinnat kukkuvat kuusikoissa ja
lehdiköissä, mutta haikealla äänellä, kun ei talossani ole emäntää
niiden kukuntaa kuuntelemassa."
"Kai se käille onkin suurempi vahinko kuin talolle", intti Lyyli.
"Vai rupeat kokkapuheita virittämään. Olet muka vihoissasi siitä,
ett'en jo enosi tahdon mukaan kosiomiesteni keralla ole käynyt
Liuksialassa. Tarpeellisten lunnaiden ja sopivien kihlojen puute
ei suinkaan ole ollut esteenä, siitä voit olla vakuutettu. Onhan
talossani tavaroita, jos on jotakin. Muut kiireelliset toimet ovat
estäneet minua matkalle lähtemästä, mutta sinun ei enää tarvitse
kauan odottaa, sillä pian tulen."
Lyyli punastui harmista. Hänen huulensa vetäytyivät ylpeään hymyilyyn
ja hän laski uhaten molemmat kätensä kupeisinsa. Ylenkatseellisilla
silmäyksillä hän mittaeli Paavoa kiireestä kantapäähän asti. -- Näin
seisoessaan oli hän valtaavan kaunis, loukatun vihan-jumalattaren
todellinen mallikuva.
Hetken ääneti näin katsottuansa Paavoa, lausui Lyyli pilkallisesti:
"Sellaista miestä ei ole Liuksialaan odotettu. Toivotaan vaan, että
hän olisi tulematta. Siten hän pääsisi pahasta pilkasta, repaleiset
rukkaset välttäisi."
Hieraniemen nuori isäntä joutui hämille. Pitkään aikaan hän ei
tiennyt mitä sanoa. Vihdoin hän virkkoi: "Miksikä nämä tällaiset
soimaukset? Onhan asiasta enosi kanssa sovittu ja sinun kanssasi
myös."
"Asiasta on tosin vähän puhuttu, mutta mitään lupausta ei ole
annettu; ja tuskin annetaankaan", vastasi Lyyli, ylpeästi nyykäyttäen
päätänsä.
"Nyt et sinä pysy totuudessa, Henrikka!" sanoi Paavo harmistuneena.
"Äläpäs huoli pilkata minua haukkumanimellä!"
"Haukkumanimellä? Mikä on haukkumanimi?" kysyi Paavo hämmästyksellä.
"Se nimi, jolla minua puhuttelit."
"Henrikkako?"
"Niin, juuri se."
"Mutta onhan se toki nimesi. Henrikaksi sinut nimitettiin kasteessa
pyhän Henrikki-piispan muistoksi."
"Minä en huoli kasteesta niin mitään! Jos mustatakki kristitty pappi
on minun pääni pessyt taikka on ollut pesemättä, se on minusta
yhtä! Kyllä kai se lienee mahdollista, että vanhempani väkivallalla
uhattuina taikka muukalaisten valheellisten lupausten vietteleminä
joskus ovat antaneet minulle tuon kirotun nimen, jonka nyt olen
hylännyt. Uskottavat ihmiset todistavat, että minua pienenä lapsena
sanottiin Lyyliksi. Lyyli siis on oikea nimeni eikä mikään muu."
"Vai näinkö on asian laita! -- Mitäs sinä, Hatanpään Heikki, sanot
neitosesta, joka hylkää nimensä?" Paavo kääntyi Arvon puoleen.
Arvo oli kaiken ajan ääneti kuunnellut Paavon ja Lyylin puhetta.
Vaan ehkä on väärin sanottu, että hän kuunteli, sillä oikeastaan
olivat kaikki hänen henkiset voimansa yhtyneet hänen silmiinsä,
niihin katseisin, joilla hän ihastuneena, milt'ei lumottuna katseli
ihanaa Lyyliä. Paavon kysymys herätti hänen niinkuin unesta.
Kuitenkin hän heti vastasi: "Heikkejä saat mennä hakemaan Nousiaisten
kirkon kalmistosta [Suomen ensimmäinen piispa, Henrikki marttyyri,
haudattiin Nousiaisten kirkkoon.] -- täällä niitä ei ole."
Hieraniemen Paavo purskahti nauruun. "Ha! ha! ha! Oletko sinäkin
luopunut ristimänimestäsi!" huudahti hän pilkallisella äänellä.
"Tuskin voipi sitä uskoa se, joka on nähnyt, millä suurella vaivalla,
innolla ja hartaudella sinä, voittaaksesi anteeksi-antamuksen
synneistäsi ja sielullesi ijankaikkisen autuuden, renkiesi ja
mökkiläistesi avulla hinasit tuota mahdottoman suurta kiveä ylös
uuden tuomiokirkon seinään. Kylläpä mies silloin omisti kuin
omistikin Heikki-nimensä! ha! ha! ha!"
Hatanpään Heikki -- jos häntä nyt kerran nimitämme hänen kristityllä
nimellänsä -- puri kiukusta huuleensa. "Minä en olisi" -- alkoi hän
väittää -- "ollenkaan ryhtynyt tuohon hullunkuriseen yritykseen,
ellen olisi tietänyt sillä tekeväni sinulle kiusaa! Hatanpäässä ja
kaikkialla muuallakin kerrottiin näin: 'Nyt Hieraniemen Paavo nostaa
niin suuren kiven kirkon seinään, ett'ei kukaan toinen saa niin
suurta sinne nostetuksi. Sen hän tekee ylpeydestä saavuttaaksensa
tuon maineen, että hän on suurimman paaden nostanut uuden kirkon
seinään.' -- Olisinko tyvenellä mielellä saattanut kuunnella tuota
tuollaista kertomusta? Äläpäs huoli pöyhkeillä Paavo -- ajattelin
-- löytyyhän Hämeessä sinun vertaisiasi miehiä ja parempiakin.
Tokko muistanetkaan, että Hatanpäässä on enemmän alustalaisia kuin
Hieraniemellä. -- Kuinka tämä kilpailumme päättyi, sen tiedät.
Häviölle jouduit tässä niinkuin kaikissa muissakin yrityksissä, jotka
vaativat taitoa, tointa ja miehen kuntoa."
Hieraniemen Paavo suuttui silmittömästi.
"Tukitse parjaava kitasi!" huusi hän vihan vimmassa. "Vai vertailet
sinä itseäs minuun kunnossa ja miehuudessa, sinä katala raukka!
Kehutpa itseäsi minua paremmaksi ja toimekkaammaksi. Lempo vieköön!
Minä sinun kurjan pieksen niin pehmeäksi ja hakkaan niin mähjäksi,
että sinusta on tuleva sopiva paisti kaarneille." Paavo veti
puukkonsa tupesta ja aikoi hyökätä Arvon kimppuun, mutta muutamat
läsnä seisovista nuorista miehistä tarttuivat hänen käsiinsä ja
pidättivät häntä.
"Päästäkää minut irti!" -- kirjasi Paavo. -- "Minä tahdon silpoa tuon
Heikki-heturin pääkallon kahtia!"
"Päästäkää mies irti vaan -- potkaisemalla minä Hieraniemeläiset
työnnän pois tyköäni, jos niillä kohta onkin puukko kädessä!" sanoi
Arvo ylpeästi, mutta tyynesti.
Paavo kiristi hampaitansa ja ähkyi vihasta. Yksi niistä miehistä,
jotka pitivät Paavon käsistä kiinni, puhui nyt näin: "Ell'et jo
lakkaa meuhoamasta, Paavo, ja rauhoitu, niin annamme sinulle kelpo
selkäsaunan ja syöksemme sinut sitte Tammerkoskeen kuumaa vertasi
jäähdyttämään!"
"Kun et toki häpee häiritä Ukon juhlaa riidalla ja tappelulla!
Sellainen menettely ei ole ensinkään sopiva, vaan vanhoja tapoja ja
sääntöjä loukkaava", väitti toinen.
"Tappelusta ei ole vaaraa! Onhan, Paavo parka pahoissa pihtehissä --
aivan kuin kettu loukussa", ilveili Lyyli.
"Nyt olisi jo aika ruveta kisoille. Pitääkö meidän tässä turhaan
tuhlata aikaamme vartioitsemalla Hieraniemen Paavoa? Ellei hän
tahdo olla telmäämättä, niin sidomme hänet puuhun kiinni, niinkuin
raivoisan mielipuolen ainakin!" sanoi kolmas nuori mies.
Ankara kiukku kiehui Paavon povessa, mutta hän oli samalla myös
kovasti häpeissänsä. Kuinka oli hän käyttäinnytkään? Hän, joka oli
olevinansa rikkiviisas mies, hän, joka vaati, että kaikki ihmiset
pitäisivät häntä sellaisena, oli tyhmän pikaistumisensa kautta nyt
joutunut muiden pilkaksi. Tämä asia oli Paavosta sitä harmillisempi,
kuin Lyylikin oli ottanut osaa tähän pilkkaan.
Kooten kaiken malttamuksensa lausui hän: "Vihani jo on lauhtunut.
Tulistuin äsken liiaksi, kun Hatanpään Heikki minua ärsytti
hävyttömillä kokkapuheillansa." Hän jätti sanomatta, että hänen
mielensä heti, kun hän oli nähnyt Heikin Lyylin seurassa, oli
muuttunut äreäksi, syystä, että hän tiesi Heikin olevan hänen
kilpakosijansa.
"Totuuden puhumista ei sovi sanoa ärsyttämiseksi", sanoi Hatanpään
Heikki.
"Äläpäs nyt enää jatka tuota ikävää sanakiistaa!" varoitti Lyyli.
"Sopikaatte pois! Meidän pitää nyt käydä kisoille."
"Minun puolestani saa tämä riita, jota en ole alottanutkaan, jäädä
siksensä, enkä minä pyydä olla Ukon juhlan häiritsijänä. Mutta sitä
en ota myöntääkseni, ett'ei minussa olisi miestä Hieraniemen Paavolle
vertoja vetämään."
Paavo ei virkannut niin mitään. Kätkien kiehuvan vihansa sydämeensä,
asettui hän sanaakaan hiiskumatta poikien riviin. Pojilla me tässä
tarkoitamme kaikkia naimattomia, nuoria miehiä, sillä pienemmät
poika-kurikat eivät ensinkään olleet oikeutetut kisoihin osaa
ottamaan. Eikä heitä monta ollutkaan läsnä juhlassa, sillä useimmat
vanhemmat jättivät lapsensa kotia, tällaisiin juhlakokouksiin
lähtiessänsä, ainakin etäämmällä asuvat.
Noin parikymmentä askelta poikien rivistä asettuivat tytöt rivihin.
Riveihin astuminen oli ensimmäinen temppu kisoille ruvettaissa. Kun
rivit olivat valmiit, katsoivat pojat pitkän ajan ääneti tyttöihin.
Kukin heistä tarkasteli, missä paikassa hänen sydänkäpynsä seisoi.
Kun tämä tarkasteleminen oli päättynyt, alkoivat pojat verkkain
askelin astua eteenpäin noin puolitiehen tyttöin rivistä ja siitä
taaksepäin entiseen asemaansa. Sen ohessa he lauloivat sangen
yksitoikkoisella ja vitkallisella äänellä seuraavat laulun säkeet:
Ikävä on yksin olla
Pojan poloisen,
Löytäisin mä ehkä tuolla
Sydänkäpysen.
Ehkä kultain löytäisin,
Armahani tapaisin.
Siihen vastasivat tytöt, sormeillen kukkaisvihkojansa, joita
kantoivat kaulassaan, liikahtamatta paikaltansa:
Tyttöjä on paljon täällä --
Teistä eivät huoli vaan!
Tulkaa tällä kevätsäällä
Rukkaset nyt ottamaan!
Todisteeksi siitä, että he todellakin olivat hyvin äkäisiä pojille,
käänsivät tytöt laulettuansa heille selkänsä.
Hetken mietittyänsä lauloivat pojat entistä kiivaammalla, suuttumusta
osoittavalla äänellä seuraavat säkeet, sen ohessa uhkaavasti
heiluttaen käsiänsä ja päätänsä:
Rukkasetko? -- Tyttö raukat,
Nyt me teemme niinkuin haukat:
Ryöstämällä kultansa
Jokainen nyt ottaa saa!
Tytöt, kun kuulivat tämän, peljästyivät ja rupesivat juoksemaan, sen
ohessa ääneen huutaen:
Juoskaa tytöt! -- Meitä haukka
Ajaa takaa täyttä laukkaa!
Nähtyänsä tyttöjen pakenevan alkoivat pojat ajaa heitä takaa. Siinä
syntyi nyt ankara kilpajuoksu poikien ja tyttöjen välillä sekä
poikien välillä keskenänsä. Kukin pojista pyrki saamaan kiinni
valitsemansa kaunottaren. Monelle heistä tämä onnistui hyvinkin
helposti. Saavutettu tyttö jäi sitte seuraavissa kisoissa kullaksi
eli kumppaliksi sille pojalle, joka hänen oli kiinni ottanut.
Toisille kävi tämä kullan-saanti vaikeammaksi, erittäin jos kaksi eli
useammat heistä halusivat samaa tyttöä. Silloin tuli tämä kilpailu
hyvin kiivaaksi ja juonikkaaksi, sillä kukin kilpailijoista koki
estää kilpailijoitansa lähestymästä tuota toivomaansa sulotarta,
kaikin voimin pyrkien itse päästä ensimmäisenä perille.
Näin oli myös Hieraniemen Paavon ja Hatanpään Heikin laita. Molemmat
heistä tahtoivat Lyyliä kullaksensa ja molemmat olivat yhtä hyvät
juoksijat. Lyyli kyllä itsekin oli kevyt jaloiltansa, mutta
hänen nopeajalkaiset rakastajansa olisivat kuitenkin hänen pian
saavuttaneet, ell'eivät olisi kiistelleet keskenänsä ja kokeneet
jos jollakin tavoin häiritä ja estää toinen toisensa juoksua.
Tähän estämistoimeensa he kumpikin käyttivät kaikki älynsä ja
kekseliäisyytensä. Leikin säännön mukaan he eivät saaneet käsin
tarttua toinen toiseensa; muita keinoja oli siinä käyttäminen
voiton saavuttamiseksi. Toisinaan oli Paavo Heikkiä vähän edempänä,
toisinaan Heikki Paavoa. Milloin he törmäsivät yhteen -- se ei
ollut leikin säännöissä kielletty -- niin ankaralla vauhdilla, että
olkaluut ratisivat, jolloin kumpikin heistä oli kaatumaisillaan,
milloin he juoksivat eteenpäin, muutaman hetken perästä uudestaan
törmätäksensä yhteen. Väliin töyttäsi Paavo rinnallansa Heikkiä
selkään sellaisella voimalla, että Heikki oli vähällä kompastua,
väliin teki Heikki juuri äsken ohitsensa päässeelle Paavolle samoin;
toisinaan he hyökkäsivät rinnatusten toinen toistansa vastaan niin
ankarasti, että heidän rintaluunsa olivat katketa. Tämä ei enää ollut
leikkiä, tämä oli hurja taistelu kahden nuoren, väkevän kilpakosijan
välillä ihanaisen tytön omistamisesta, vaan ett'ei matka tällä
tavoin juostessa paljon joutunut, voinee jokainen helposti ymmärtää.
Lyyli seisahtui vihdoin hengästyneenä katsoaksensa, kuinka kauaksi
hänen takaa-ajajansa olivat ehtineet. Hän jäi nyt silmäilemään
tuota oudontapaista ottelua. Sitä kaikki muutkin katselivat, sillä
kilpajuoksu muulla taholla oli jo päättynyt. Paavon ja Heikin
taistelu, sillä kilpailuksi sitä tuskin enää sopinee kutsua, kävi
yhä hurjemmaksi. Molempien kasvot olivat tulipunaiset, hiki valui
virtana heidän otsaltansa ja veri oli tunkea puhki heidän silmänsä.
Tuo taistelu rupesi kauhistuttamaan katsojia.
"Älä juokse kauemmaksi Lyyli, varro noita kurjia siinä paikassa
missä seisot! Muuten ei tule tuosta kiistasta loppua!" -- huudettiin
monelta taholta.
Vihdoin näytti siltä, että molempien taistelijain voimat olivat
loppuneet. Ottelu taukosi hetkeksi. Kiistailijat vetivät syvästi
henkeänsä, heidän rintansa nousi ja laski aaltoina, he olivat
tukehtua. -- Paavo sylkäsi -- hänen suustansa tuli verta.
"Sinä syljet verta Paavo! -- sinä olet voitettu! -- väisty jo!" --
änkkäsi Hatanpään Heikki.
"Veri tuli vaan hampaistani! Minäkö väistyisin! Sitä saat odottaa!"
-- vastasi Hieraniemen Paavo ja ryntäsi taas hurjasti Heikkiä vastaan.
Ottelu sai yhä kauhistavamman muodon. Kiviä ja turpeita, joita
taistelijat potkaisivat irti maasta, sinkoili sinne tänne heidän
ympärillänsä. Hengähtämättä katselivat läsnäolijat tätä vimmattua
leikkiä.
Vihdoin huusi yksi tytöistä: "Käy heidän luoksensa Lyyli! Muuten he
tappavat itsensä, kun ei kumpikaan heistä väisty."
Lyyli oli tullut vaaleaksi. Häntäkin kauhistutti tuo hurja ottelu,
johon hän oli viattomana syynä. Kuultuansa kehoitussanat rupesi hän
heti juoksemaan taistelijoita kohden.
Nämät huomasivat sen ja heidän intonsa, heidän raivonsa kiihtyi.
Molempien mekot olivat jo monesta kohden repaleissa, Paavon
vasemmasta olkapäästä virtaeli veri, mutta tuskaa saadusta vammasta
hän ei tuntenut eikä väsymystäkään. Jota lähemmäksi Lyyli läheni,
sitä ankarammin hänen kosijansa ottelivat, sitä hurjemmiksi he
hurjistuivat. Lyyli oli jo aivan lähellä. Viimeinen päättäväinen
rynnäkkö oli tehtävä. Kiistailijat katsoivat toinen toiseensa tulisin
silmin, kumpasenkin katseissa kuvautui rohkeutta, intoa ja vihaa.
Kumpainenkin heistä tunsi, että ottelu nyt oli lopussa, ratkaiseva,
voiton taikka häviön tuova hyökkäys kestettävä.
"Sinun täytyy väistyä syrjään, jos vaikka taivahinen Ukko minut
löisi nuolellansa!" -- huusi Hatanpään Heikki ja karkasi ponnistaen
kaikki vielä jälellä olevat voimansa Paavoa vastaan. Paavo horjahti,
kompastui ja kaatui.
Heikki otti Lyylin molemmin käsin uumasilta ja nosti hänet ilmaan,
huutaen: "Minä olen sinut voittanut, Paavo: Kas tässä on suloinen
voiton-saaliini!"
Raikuva mieltymyshuuto kajahti samassa läsnäolevien huulilta.
Kolmas luku.
Kun Heikki laski Lyylin maahan ja katsoi hänen silmiinsä, oli hän
niissäkin näkevinänsä voiton riemua. Oliko Lyyli todellakin iloinen
siitä, että hän, Heikki, oli päässyt voitolle? Heikin teki mieli
kysyä sitä Lyyliltä, mutta häneltä puuttui uskallusta siihen.
Samassa nousi Paavokin taas seisaallensa ja huudahti hurjistuneena:
"Älä liiallisesti kopeile Heikki! Sinä et minua voittanut, vaikka
kamppaamalla sait minun kumoon. Tuo oli ilkeää petosta, hävytöntä
kisoissa noudatettavien sääntöjen loukkaamista. Tiedätkö ensinkään
millä tavoin rehellisten ihmisten kesken kisaillaan, sinä kurja
nolokka?"
Hatanpään Heikki suuttui tästä Paavon parjauksesta niin kovin, että
hänen kasvonsa kalpenivat. Pitkään aikaan hän ei saanut sanaakaan
sanotuksi. Mutta muutamat saapuville tulleet nuorukaiset ottivat
häntä puolustaaksensa.
"Äläpäs virkkaa sellaista, Paavo! Me tunnemme Hatanpään Arvon ja
tiedämme, että hän kisoissa niin hyvin kuin tositöissäkin välttää ja
vihaa petosta" -- sanoi yksi heistä.
"Minä vakuutan kunniani kautta, ett'ei Arvo kampannut. Tarkkuudella
seurasin otteluanne alusta loppuun asti ja näin selvästi omin silmin,
että Hatanpään Arvo suoralla ryntäyksellä syöksi Hieraniemen Paavon
kumoon" -- lisäsi toinen.
"Aivan samalla lailla tuo tapahtui kuin ainakin, koska väkevämpi mies
taistelee heikompaa vastaan" -- väitti kolmas.
"Niinhän oli, hyvät ystävät! Minä en ole milloinkaan kisoissa enkä
painelussa ketään kampannut" -- vakuutti nyt vihdoin Heikki itsekin.
"Vai pidätte te kaikki Heikin puolta!" -- sanoi Paavo kiivaudella.
-- "Siinä teette väärin. Te olette hänen ystäviänsä, ettekä pysy
totuudessa. Tunsinhan minä selvästi, että hän kamppasi. Se on
ihan varma asia, josta ei koukutellenkaan pääse mihinkään. Kuinka
olisikaan hän muuten saanut minut kaatumaan. Näittehän että minä
kaiken aikaa ottelun kestäessä osoitin olevani häntä väkevämpi?"
"Sitä ei kukaan meistä nähnyt!" -- huudahtivat kaikki läsnä olevat
nuorukaiset yhteen aikaan.
"Päin vastoin näytti jo heti kohta alussa siltä kuin olisi voitto
ollut kallistumaisillansa Hatanpään Arvon puolelle" -- intti yksi
heistä.
Hieraniemen Paavo joutui raivoon.
"Niin monta kuin olette, te valhettelette!" -- huusi hän. "Täytyyhän
jokaisen teistä tietää sen, että minä olen vahvempi kuin Heikki. Sen
tahdonkin nyt heti kohta osoittaa. Tuleppas nyt mies minun kanssani
painia lyömään! Tuleppas nyt, jos uskallat, sä Hatanpään tuhma
raukka! Niin sinut viskaan nurmelle, että suolet ovat vieressä!"
Heikki oli kovin vihoissaan näistä Paavon parjauksista. Hänen
silmänsä säihkyivät tulta ja hän hengähti syvään. Äänensä pysähtyi
hänen kurkkuunsa. Vihdoin sai hän sanotuksi: "Kyllä vaan tahdon
näyttää, että Hieraniemen suuren suupaltin voimat ovat yhtä vetelät
kuin hänen sanansakin. Näin meikäläiset moisia miehiä pitelevät!"
Heikki oli viimeisiä sanojansa sanoessansa molemmin käsin tarttunut
Paavoon. Läsnäolijat vetäytyivät syrjään, jotta alkanut painiminen
voisi tapahtua esteettä ja kenenkään tiellä olematta.
Hurja oli tämä painiminen: kaksi väkevää nuorta karhua siinä kiisteli
kumpiko heistä olisi vahvempi ja vikkelämpi. Mutta tämä painiminen
oli yhtä lyhyt kuin kiivas. Vihansa vimmassa oli Hieraniemen Paavo
arvannut äskeisestä kiistailusta jälelle jääneet voimansa liian
suuriksi. Hänen voimakkaat ja ankarat ponnistuksensa häntä eivät
auttaneet, Heikki heitti hänet allensa.
"Nyt olen sinun kahdesti voittanut! Joko nyt lakkaat ylpeilemästä ja
kerskailemasta?" -- sanoi Hatanpään Heikki nousten seisoallensa.
"Nyt tässä ei ensinkään enää ole mitään syytä kiistaan. Ota, Arvo,
Lyyli kumppaliksesi ja lähdetään kisoja jatkamaan!" -- kehoitti yksi
nuorista miehistä.
"Olet jo selvän selvästi näyttänyt, ett'ei Hieraniemen Paavo sinne
maillekaan ole sinun väkeisesi" -- väitti toinen.
Paavokin oli taas rynnännyt seisaallensa ja asettautunut seisomaan
Heikin ja Lyylin väliin.
"Sinä et ole minua väkevämpi, Heikki, vaikka salakujeillasi sait
minut kaatumaan! Etkä sinä Lyyliä saa kumppalikses! Ennen tässä
käydään miekkasille, tasapäässä tappelussa telmetään, kuin sinä
Lyylin kanssa lähdet kisoihin!" -- huudahti hän.
"Tule kanssani Lyyli! Mies on mielipuoli" -- sanoi Heikki tyynesti.
Lyyli aikoi mennä, mutta Paavo esti häntä siitä. Tästä nuori tyttö
suuttui ja lausui kiivaasti: "Mitä siinä tuumaat mieletön houkkio?
Oletko ensi kerran läsnä Ukon juhlassa, koska et tiedä, että on
velvollisuuteni käydä voittajasi kerällä kisoihin?"
"Kumpiko meistä on voittaja, sen saamme vast'edes nähdä! -- Heikillä
ei ole mitään oikeutta sinuun" -- intti Paavo.
"Olisko sinulla muka jotakin oikeutta minuun?" -- kysyi Lyyli
ylpeästi, punastuen vihasta.
"On kyllä. Kekrin juhlassa lupasit käydä minun kerallani miehelään ja
kosiomiehilleni vastattiin, että kaupassa pysytään, jos täysi hinta
suoritetaan. Sen aionkin viipymättä suorittaa!"
"Suorita vaikka mitkä hinnat! Minusta ei sittenkään tule Hieraniemen
emäntää!" -- tiuskasi Lyyli tulistuneena, uhkaavin silmin katsellen
Paavoa.
"Ehkä toki tulee. Sinulla ei enää ole tämän kaupan suhteen paljon
sanomista" -- lausui Paavo hilliten paisuvaa kiukkuansa.
"Mutta ehkä on minulla sen enemmän", -- sanoi eräs vanha
harmaatukkainen ukko, joka vast'ikään oli lähestynyt. Vanhus oli
vartaloltaan kookas ja hänen ryhtinsä osoitti arvokkaisuutta
ja miehuutta. Se oli Lyyli neidin eno. Nuorikot vetäytyivät
kunnioituksella vähän syrjään.
"Terve jalo vanhus! Hauska mun on nähdä, että Tavelassa aika säästää
vanhan voimat, jättää loukkaamatta kaikki kokeneen jäntevyyden.
Soisin että omassa talossani vertaisesi kerta kasvaisi ja ylenisi",
-- puhui Paavo ukolle tervehdykseksi.
"Syntyi siellä Hieraniemellä kerran vahva mies ja suuri sankari,
jonka maineesta metsät kajahtelivat. Isä vainajasi se oli. Olenpa
hänen kanssansa käynyt retkillä kaukaisessa Karjalassa, vieläpä
vienojen Venakkojen kodissakin. Silloin olimme molemmat, minä
niinkuin isäsikin, nuoret. Kun eräältä näiltä retkiltä palasimme
kotia, oli äitisi sinun synnyttänyt ja antanut vieraan muukalaisen
miehen sinun pestä. Niin kovin suuttui siitä Vuokki, isäsi, että
heti paikalla heitti henkensä. Tuoni väkevän Vuokin voitti; muuta
voittajaa hän ei tuntenut, mutta sinut työnsi Arvo Hatanpäästä
äsken kahdesti maahan!" Paavon posket lensivät tulipunaisiksi. "Tuo
tapahtui sattumalta, sen vannon -- sattumalta vaan!" -- änkkäsi hän.
"Älä vanno: väärät valat kovin kostaa Ukko taivahinen" -- sanoi
vanhus vakaalla äänellä, lisäten: "Sen kyllä myönnän ettäs olet
väkevä mies sinäkin, mutta ei niin väkevää ett'ei toista väkevämpää!
-- Naima-tyttärestäni te äsken tässä kiistelitte?"
"Niin teimme. -- Jo kohta olen aikonut tulla Liuksialaan kaupan
suorintaan" -- vastasi Paavo.
"Ei ole tulemista, ell'eivät sinulla ole täydelliset lunnaat maksaa."
"Ne ovat minulla varoilla" -- vakuutti Paavo. "Sitä kovin epäilen.
Niin kuuluisaa ja kallista tyttöä, kuin Lyyli on, ei vähillä
lunasteta. Kainun maassa hänestä puhutaan ja Karjalan varallisimmat
miehet häntä toivovat omaksensa. -- Mitäs kultia ja hopeita ja kuinka
paljon?"
"Sä tunsit isäni ja tiedät, että hän matkoiltansa toi paljon
kalleuksia mukanansa ja monta lajia: sormuksia, renkaita ja astioita.
Niin paljon niitä löytyy, kuin paras puntasi Liuksialassa voi kantaa!"
"On siinä jotakin" -- virkkoi ukko hetken mietittyänsä.
"Varakas Tavela, sä uroista kuuluisin ja neuvon-antajista viisain!
Kuuleppas minunkin tarjoomustani!" -- sanoi Hatanpään Heikki
lähestyen kunnian-arvoisaa ukkoa. "Jos mitä tahansa ja kuinka paljon
Hieraniemen Paavo lupaa, niin panen siihen toisen verran lisäksi."
"Sinä et voi sitä lupaustasi lunastaa!" -- kiljasi Paavo.
"Ei ole koskaan ollut tapani luvata sellaista, jota en jaksaisi
täyttää. Neljä kotiseutuni rikkaimmista miehistä saan takaajiksi
siihen, että kaiken lunastan, mitä lupaankin. Kahta kertaa
suuremmat lunnaat lupaan kuin Hieraniemen Paavo!" Vanha Tavela
katsoi vuorotellen molempiin kilpakosijoihin vastatessaan: "Minä
tiedän, että sinä, Arvo, olet rikkain mies näillä seuduilla.
Sinun isällesi soivat Tuonelan haltijat pitkän i'än ja hän kokosi
aikanansa toimeliaisuudellansa paljon tavaroita, siten suuressa
määrässä lisäten esi-isiltänsä perittyä pääomaa. Sittemmin olet
itse onnellisesti ja menestyksellä käynyt kauppaa saksojen kanssa
satamassa, jok'ainoalta matkaltasi tuoden mukanasi kotia kalliita
aarteita. -- Hieraniemen talo sitä vastoin on, pelkään mä, Vuokki
vainaan kuoltua köyhtynyt. Miehuudessakin ja voimain suhteen olet
osoittanut olevasi Paavoa etevämpi... Hm... Vielä ei aika kiiruhda,
että Lyyli menisi miehelle kainalokanaksi. Vielä voipi sinuakin
jalompia ja rikkaampia kosijoita ilmestyä, kulta- ja hopeavaljaissaan
korskuvia hevosia saattaa saapua Liuksialan pihalle... Mutta kyllä
kai asian laita niin on, että et sinä, Hieraniemen Paavo, kykene
Lyylistä kiistelemään Hatanpään Arvon kanssa. Löytyyhän niitä
vähemmän mahtavia neitoja sinun varakses!"
Paavo puri, nämät sanat kuultuansa, hampaitansa yhteen vihasta. Hänen
äsken tulipunaiset kasvonsa muuttuivat kalman vaaleiksi.
"Vai sellaistako säveltä täällä tätä nykyä soitetaan!" lausui hän,
kotvasen kuluttua, vihoissaan. "Minusta on tehty hirveätä pilkkaa!
Oohoh toki! Luuletteko, kurjat tyhmykset, että ai'on kostamatta
moista pilkkaa kärsiä? Eipä kuitenkaan! Vielä Hieraniemen Paavo saa
ylpeän Tavelan ja Liuksialan liedon tyttären kipeästi katumaan,
että he ovat häntä loukanneet. Ja sinä Heikki moukka -- oletpa pian
huomaava, että olen sinua väkevämpi! -- Ohoi seuralaiseni! Nyt
meikäläiset lähtevät täältä pois!"