-- Oli satanut koko edellisen päivän ja näyttipä siltä kuin sitä yhäkin
kestäisi. Ilma tuntui niin raskaalta ja pilvet juosta jollottivat niin
tasaisesti pitkin taivaan lakea, eikä aurinkoakaan näkynyt.
Mutta oliko mahdollista, että Vapun-päivä, tuo kau'an odotettu ja
toivottu päivä tämmöisenä valkeneisi? Kylläpä sitten ei tarvitsisi koko
päivää vuodessa ollakkaan, jos se tällaisena tulisi. Vaan sitäpä se
ei tehnytkään: kirkkaana paistoi päivä pilvettömältä taivaalta
Vapun-päivän aamuna ja tuulen henki oli puhaltanut pois tuon rasittavan
raskaan ilman. Ja kahta vilpoisemmalta ja hauskemmalta se nyt
tuntuikin, sillä pelko huonosta päivän-vietosta oli muuttunut riemuksi.
Koko Helsingin väestö näytti tämän oivaltaneen. Kaikkialla kaduilla
vilisi iloista kansaa, vanhaa ja nuorta. Ja valkeita lakkeja, joita
tähän saakka vain siellä täällä näki yksinäisinä kuin tähtiä keväisellä
taivaalla, niitä oli nyt kuin taika-iskusta ilmestynyt satamääriä,
jott'ei Esplanaadilla paljo muita näkynytkään kuin valkolakkisia
nuoria, iloisia miehiä, ruusunen tahi muu pieni kukkas-vihkonen
linnassa.
Näyttipä siltä kuin olisi tenttaminapuuhista kuihtunut opettajan
alkukin kevään tullessa, uutta virkeyttä ja elon voimaa suoniinsa
saanut ja pois oli pitänyt viskata Cicerot ja Plautukset, pois Senecan
viisaat neuvot ja Iliadin ihanat laulut. Tämä päivä oli pyhitetty
nuoruuden jumalalle, elonvoimasta ja toiveista uhkuvalle aikakaudelle
eikä silloin saaneet luvut miestä estellä.
Ylioppilas-talon edustalle keräytyi nuorukaisjoukko, hetki hetkeltä se
suureni ja nuo valkoiset lakit ne näyttivät niin hauskan näköisiltä.
Niin, todellakin ne somistivat miestä, myönsi Anni neitikin, joka
muiden muassa oli kiirehtinyt katsomaan, kun "ylioppilaat lähtevät", ja
kuiskasi hyvälle vierus-ystävälleen, kuinka pulskalta Kallekin näytti
tuossa uuden uutukaisessa valko-lakissaan.
"Katsoppas, Lyyli, eikö Kallekin ole kuin eri mies tänä päivänä?"
kuiski hän vielä kumppalin korvaan.
Mutta Lyylilläpä oli jo oma katseltavansa, tuo notkea ja reipas
Vikberg'in Vilho, jonka kanssa hän talven kuluessa oli niin tutuksi
tullut luistinradalla, niin tutuksi, että... Kas, kas jopahan huomasi,
arveli Lyyli itsekseen, ja oli hyvin välinpitämättömänä katsovinaan
aivan toiselle taholle, vaikka nurkkasilmällä kyllä katsasti, että
tuleekohan tuo tervehtimään. Tulihan se, astui rohkeasti häntä kohti ja
lakkiaan heiluttaen niin tutusti sanoi: "hyvää huomenta, neiti
Lundberg!" -- -- --
Ihmisiä oli jo kertynyt ylioppilas-talon edusta täpösen täyteen. Kaikki
odottivat, milloin "ne lähtevät" ja moni heistä oli päättänyt lähteä
mukaan aamukahville taikka huomenryypyille, toiset ruotsinmielisten
kanssa Kaisaniemeen, toiset suomimielisten kera Alppilaan.
Jo kajahti Vaasan marssin reippaat säveleet ja Annakin hyppäsi, että
nyt sitä lähdetään. "I högan nord vår vagga stod..."
Eipä se vielä ollutkaan suomimielisten lähtömerkki! Mutta
ruotsinmieliset ne lähtivät, neljä miestä aina riviinsä asettausi
laulajien jälkeen ja niin lähtivät, tahdikkaasti astuen laulun mukaan
... ja suuri joukko katsojia, vanhaa ja nuorta, impeä ja äitiä,
kiirehti mukaan Kaisaniemeen aamukahvia ylioppilaslaulun kaikuessa
nauttimaan.
Jälelle jäivät vielä suomimieliset ja heidän tuttavansa ja
hengenheimolaisensa. Siinä seisottelivat vähän aikaa katsellen menevien
perään ja tarkastellen jäikö heidän osakseen impysiä ollenkaan ja --
minkälaisia. Vaan pian ilmestyi valkealakkisten keskelle
ylioppilaskunnan hopealta hohtava lippu, pitkän ja pulskan
partaniekkaisen miehen kantamana, ja kuin sotamiehet ainakin
keräytyivät valkolakit lippunsa ympärille. Eikä viipynyt kauvan,
ennenkuin "Meill' Pohjola luminen on kotimaa", reippaasti helähti ja
toinen joukkue astumaan lähti, mutta ei samaan suuntaan kuin äskeinen,
vaan tulliportille päin maantietä myöten ... Alppilaa kohti!
Ja ihmisjoukko se perässä tulla humusi ja tyttöset toisiaan tyrkkien
ehättelivät rinnalla pysyäkseen ja päivän sankareita oikein likeltä
katsellakseen. Eikä tahtoneet papat ja mammatkaan jälkeen jäädä, vaan
puhkuen ja puhaltaen kokivat perässä pysytellä.
"Huh, huh, lämminpä tässä tulee ... ja kun vielä sitten noin tomuaa ...
huh, oikein silmät sokasee ja sieramet täyttää ... huh!... minkä
peijakkaan tähden ne nyt niin lentävät ... luulisi tulen takaa
hätyyttelevän ... puh!... astuvat juupelit kuin seitsemän ryssän
kasakkia ... mitä sinä poika siinä! me' matkaas' ihmisten tieltä
... puh!"
Näin puheli lihava ja vanttera vartaloinen, punakkaverinen, noin 40
vuoden vanha mies, joka toisten perässä koki tulla puputtaa, vaikka se
vaikeaksi näyttikin miehelle käyvän, koskahan hiki otsasta ja hivusten
nenistä virtana juoksi ja aina vähän väliä piti nenäliinalla
silinterihatun sisälaiteita kuivailla. Eikä tuntunut isoa apua olevan
siitäkään, että päällystakkinsa pois nilisti ja käsivarrellaan
kantoi ... mutta helpotti se hiukan kuitenkin.
Pitkillä askelilla harppasi vantteran miehen perässä laihallainen
herrasmies, jonka huolellinen ja muodikas puku, mustakehyksiset rillat,
kellertävät kävelyhansikkaat ja hopea-mokulainen, yläpäästä paksumpi
keppinsä osoitti hienoa, maailman menoon tottunutta ihmisolentoa. Hän
astui niin vakaana ja miettiväisenä eikä näyttänyt kenestäkään juuri
mitään huolivan ... astui vaan, että tomu tuprusi, ja heilutteli
keppiänsä niin varomattomasti, että vantteran herran housun lahetta
sivumennessään pyyhkäsi.
"Aj, förlåt!" sanoi laiha herra ja kohteliaasti kumarsi. "Ingenting,
ingenting att förlåta!..." puhkuili lihava herra ja katseli tarkasti
miettiväistä laihaa herraa.
"No, men om ja' inte ha' blivit starrblind på minä gamla dar, sä ä' de'
där en gammal bekant" virkkoi hän ääneen.
Laiha herra heräsi äkkiä mietteistään ja katsahti lihavaan.
"No, ta' mej sju tunnar tusan, ä' de' inte Yrjö i sin egen värdiga
person!" huudahti lihava herra riemastuneena ja muutti päällystakkinsa
toiselle käsivarrelle, että kätellä saattaisi.
Ja sitten sitä käteltiin, käteltiinpä oikein pitkään ja hartaasti, niin
kuin ainakin tuttavat tekevät, jotka pitkästä kotvasta jälleen toisensa
yhyttävät.
"No, mutta kuka lemppari olisi uskonut, että me täällä yhyttäisiin,
puh! -- hui kuin on väri ... juuri Vapunpäivänä! Mikä sinut on tänne
tuonut, Yrjö, puh ... sinähän olet hovioikeuden-notariuksena Vaasassa,
olen minä kalenterista huomannut? Puh!... Olet tainnut saada
virkavapautta vähäksi aikaa, vai?..."
Niin oli Yrjö saanut ... kolmeksi kuukaudeksi virkavapautta
kivulloisuutensa vuoksi ... oli tullut Helsingissä ensin käymään ja
aikoi sitten muutamia viikkoja viipyä veljensä luona saaristossa ...
kesäksi oli hänellä ai'e lähteä kylpemään Hankoniemelle eli Visbyyhyn,
ei oikein tiennyt vielä kumpaanko.
Paljo oli Lullella ja Yrjöllä puhelemista, ainahan sitä vanhoilla
tutuilla piisaa. Eivät he huomanneetkaan, että olivat muusta joukosta
jälkeen jääneet. Mutta siinä se oli jutellessa matkakin kulunut, niin
että Alppilan kukkula jo vähän matkan päässä häämötti ja ylioppilasten
raikas laulu huvilan balkongilta vastaan helähteli.
Vilkasta oli elämä huvilan edustalla. Pöytiä oli aseteltu toistensa
viereen hiekkaselle tasangolle ja niiden välillä liehui valkolakkeja
tuoleista riidellen ja kilvoitellen. Kyypparit pujoitteliivat
ihmisjoukossa kuunnellen ja muistoonsa tarkasti painaen, mitä kullekin
pöydälle tilattiin ja joka taholta kuului vihellystä ja sihittämistä:
"psss! vaktmästare!" Mutta eihän ne jokapaikkaan kerralla revenneet,
saivat kuin saivatkin toiset odottaa hiukan aikaa.
Loitompaa katselivat hetkisen tuota mylläkkää Lulle ja Yrjö, jotka nyt
jo olivat törmän päälle päässeet. Katselivat noita ilosta pyräkehtäviä
seurueita tuolla metsän rinteessä, jossa näppärät, punaposkiset impyset
viiniä maistelivat ja kilistelivät ilvehtivien, leikkiä laskevien
poikien kanssa ja nauroivat heidän sukkeluuksilleen, jotta paisuva,
pullea povi hykähteli; katselivat kuinka papat ja mammat tyytyväisinä
istuivat pöytiensä ympärillä lyyrylakkista poikaansa katsellen ja
ihastellen.
Monta kertaa he tuon näytelmän olivat nähneet, niin Yrjö kuin Lullekin,
mutta aina sillä vain oli oma tuoreutensa ja uutuutensa, niin kuin
keväälläkin pitkän talven perästä.
"No, veli, mistäs me sitten saamme paikat itsellemme?" kysyi Lulle
Yrjöön kääntyen.
"Näyttääpä siltä, kun saisimme katsoa päältä koko lystin pitoa! --
Mutta äläpäs huoli, lähtäänpäs tuonne sisälle ja koetetaan saada sijaa
tässä nurkkakammarissa, jossa niin usein ennenkin on istuttu ja
puheltu."
Niin lähtivät ystävät pujoitteleimaan väkijoukon ja pöytien välistä.
Eikä viipynyt kaukaista ennenkuin istuivat nurkkakammarissa kahven ja
liköörin edessä ... tällä kertaa täytyi Yrjön välttämättömästi saada
"pluusata" ystävälleen, sillä Lulle oli niin monta kertaa ennen hänen
edestään maksanut. Lasi toisensa perästä tyhjeni, täyttyi, taas tyhjeni
ja täyttyi ... ystävykset katselivat menoa tuolla ulkona ja puhelivat
entisistä muistoista ja hauskuuksista, joita ennen vanhaan yhdessä
olivat viettäneet.
Vähitellen olivat he joutuneet tuohon omituiseen tilaan, joka mielet
niin pehmeiksi ja tunteellisiksi tekee, joka sydämmen sulut aukoo ja
tunteen virtaukset höllistää ja kahleistaan päästää. Yrjö se etenkin
taas miettiväiseksi kävi ja hajamielisenä nuorten meluavaa laumaa
katseli ja tyttöjen punoittavia poskipäitä ja virkeitä silmiä...
Ne muistuttivat niin elävästi entisiä aikoja, jolloin hänkin oli nuori
ja toivehikas, tulinen ja innokas ja jolloin hänkin lietsoi virkeyttä
innokkailla puheilla ympärilleen, maljojen ääressä.
Mutta poissa oli nyt silloinen into ja tulisuus, rauvenneet olivat
elämän entiset ihanteet, noin vähitellen, kuni ehtoopilvien rusottava
punerrus, olivat ne vaalenneet ja läpikuultavimmiksi käyneet, kunnes
hän vihdoin oli jäänyt kuivaksi kelopuuksi töröttämään. Ja semmoiseksi
juuri tunsi hän nyt itsensä tässä nuorukaisjoukossa ... oli kuin vanha
kelo nuortean näremetsän keskellä ... ja sepä se häntä ajattelutti ja
mietitytti.
"Kuuleppas, veli Yrjö, muistatko sinä sitä iltaa ... siitä nyt on jo
toistakymmentä vuotta ... puh ... kun kaikki istuimme tässä samassa
huoneessa illanvietossa. Me olimme silloin kärsineet tappion
Ylioppilas-kunnassa -- -- puh -- -- ja sinä pidit silloin niin peevelin
kauniin puheen siitä, miten oikeutta puh -- -- ja totuutta ja vapautta
aina on -- -- polettu ja koettu kuristaa, vaikk'ei se ole koskaan
onnistunut eikä nytkään ole onnistuva, sanoit sinä -- --"
Yrjö istui ajatuksiinsa vaipuneena, veteli pitkiä savuja ja kattoa
kohti puhalteli ja partaansa siveli. Hyvin muisti hän sen illan ja
monta, monta muuta samanlaista ... niin ja "nachspielit" ja Eljaksen
päivät ja kaikki...
"Mutta olit sinä aika totuuden sankari siihen aikaan, Yrjö! Etkö
muista, kun minä sinua aina sillä nimellä kutsuin? Mutta nyt olet sinä
valtion palveluksessa niin kuin me muutkin syntiset ihmiset ja saat
koreasti pitää suusi tupessa, ett'eivät niskaasi hyppää... Et sinä
uskonut minua silloin, mutta niin se käypi, että ne semmoiset puheet
totuudesta ja pahuudesta ja vääryydestä y.m. ne aikaa myöten kuolevat
huulille tai jäävät hampaiden ta'a ... varsinkin kun on perhe ja lapsia
elätettävinä... Mutta niinhän tuo lie maailman meno, mitäpä me niistä
... silloin haaveksittiin ja unelmissa elettiin ... nyt ollaan
valveilla, mutta -- nukutaan kuitenkin! hah! hah! hah! Mut heit'
hiiteen tuo surullinen muotos'! Vaktmästare, psss, psss! har du öron,
du din -- -- --!"