Sakeana, vahvana pilvenä öyhkysi savua kymmenestä paperossista ...
kiukeroiden kaukeroiden suupielistä tuli, mutta sitten verkalleen lakea
kohti kohosi ja sinne katon rajaan liikkumattomana jöllöttämään jäi.
Ja kuta suuremmaksi kävi melu ja iloisemmaksi mieli, sen paksummaksi
paisui savupilvi ja miesten päitä jo pehmeästi kierteli.
Kovaksi rupesi käymään jo rähinä ... ja äänekkääksi, ett'ei omaa
ääntänsä kaikin ajoin tahtonut kuulla. Yhteen kaikuun kun näet kukin
olisi halunnut sanottavansa sanoa ... eivätkä tahtoneet toiset
kuuntelemaan taipua. Puheita oli pidetty ... jokainen oli nyt muutaman
tuutingin juotuaan tullut siihen päätökseen, että hänen puhujalahjansa
eivät saa käyttämättömäksi jäädä kuten erään miehen leiviskä ennen
muinoin ... ja niinpä ei ollutkaan puutetta muista kuin kuulijoista.
"Hiljaa, pojat! Yrjö pitää puheen!..." huudettiin joukosta.
"No se oikein, Yrjö, annappashan kajahtaa, sinulta se kuitenkin
parhaiten käypi!" ylisteli joku toinen.
Ja innosta sekä viinistä hehkuvana nousi Yrjö Alve seisomaan, yskähti
pari kertaa ja lusikkaa hiljalleen lasissansa kierrätteli, ennen kuin
alkoi. Ja puhuessaan hän lasinsa pohjalla pöytää höyläsi ja ruumistaan
edestakaisin huojutteli.
"Hyvät herrat!"
"Mitkä herrat? Tovereitasi toki lienemme", kähisi muudan, jota
ankarimmin puhetauti näytti vaivaavan.
"No niin, toverit, veljet! Tunnemmehan historiasta, miten kirkko ja
valtio ovat erikseen elostaneet muutamin ajoin ja miten hallitsijat
jonkun vaaran uhatessa liittäysivät kirkkoon tehden n.k. valtiokirkon.
Tämä näetten on ilmoisen ikänsä hallitusta, jopa yksivaltiuttakin
kannattanut. Yhdessä nämä sitten ovat yksilöä orjanaan pitäneet ja
vapaampia liikkeitä tukehuttaneet...
"So, so, elähän tässä vain kovin rupea", varotteli jo muudan papiksi
aikova.
"Mutta eihän voitane kieltää inkvisitsioonin olemassa olleen, eihän
voitane kieltää uskonvainon sytyttämiä sotia käydyn, Hugenottein
vainoja y.m., väittääkö joku ne valheeksi? Luullakseni ei. Näin on
yksilön vapautta kohdeltu ja kuitenkin on löytynyt miehiä, jotka
polttorovioista ja kidutuksista huolimatta ovat uskaltaneet olla tosia
sanoissaan ja vakuutuksessaan. Se on suurta, se on jaloa ja
ihmettelyämme ansaitsevaa. Luuletteko, että nykyään semmoista voisi
ilmestyä, luuletteko?"
"Ei ilmesty ... tämä aika on pelkuriuden aika!..."
"Eipä kuin terveen järjen aika ... kuka se mokomasta henkeänsä
menettämään rupeisi?..."
"Lujien luonteiden ja tahtojen aika on mennyt!..."
"Ja uskon innostuksen..."
"No miten lienee ... en kyllä minä luule aikamme voivan tuollaisia
marttiiroja luoda, se on liian veltto voidakseen sen tehdä, siltä
puuttuu innostusta. Eikä se voi tulla kysymykseenkään enää tuollainen
... mutta muissakin suhteissa sitä miestä tarvittaisiin, rohkeata,
pelkäämätöntä ja uhraavaista miestä, joka uskaltaisi puhua suunsa
puhtaaksi, puhua sen, mitä monikin ajattelee, vaikka ei tahdo tuoda
julki, veisivät näet leivän suusta, valtion varman rukiisen leivän..."
"Hahahaa, oikein, Yrjö! sitähän sitä pelätään..."
"No henkikultahan se itsekussakin on..."
"Niin ja kehnokos se kaikkein silmätikuksi?..."
"Ja syntipukiksi ja syleksittäväksi..."
"Niin, siinäpä se tulee, toverit, ei uskalleta enää, ollaan sellaisia
pelkureita, raukkoja, innottomia, ihanteellisuutta vailla olevia aineen
orjia ja leivän jäytäjiä... Onko se suurta, että leipäkannikkansa
perässä aina kituroidaan?... Senhän pässikin tekee, ruokaahan sekin
hamuilee ... mutta pitäisi toki ihmisen uskaltaa muuhunkin ...
henkisempäänkin! Pitäisi toki innostua aatteistakin ... suurista,
jaloista aatteista, jotka mieltä ylentäisivät ... vapauden ja totuuden
aatteista etupäässä ... ja isänmaallisista!...
"No rakastammehan me isänmaata..."
"Niin kuin nuorten miesten pitääkin..."
"Henkemme, veremme edestä maan..."
"Suomi, armas synnyinmaamme..."
"Eläköön Suomi, eläköön!..."
Ja räikeänä huutona kaikui Kaisaniemen salissa eläköönhuuto,
kolmenkertainen kova huuto.
"No, onhan tuo huutokin jotakin ... työ se olisi kuitenkin parempi ...
työ kansan valistukseksi, oman henkensä vapauttamiseksi ja
sivistykseksi ... totuuden ja vapauden työ. Mutta tämä työ se on niin
unohduksissa. Kyllä runoilija kehuu, että me ylioppilaat muka olemme
'vapaita hengen lapsia' ... mutta toverit, elkää uskoko sitä, se on
pelkkää korupuhetta ilman pontta ja perää... Orjia me olemme,
henkisesti orjia, vääränvalantekijöitäkin..."
"Mitä? Vääränkö valan? Kuuleppashan!..."
"Mekö vääränvalan? Punnitseppas sanasi, et tässä sentään niinkään
iltiksesi saa haukkua..."
"Kyllä minä olen sanani punninnut, kunhan selittää annatte. Emmekö ole
kerran kummiemme kautta niin paljo asioita luvanneet ... oletteko ne
lupaukset pitäneet?..."
"Se on niiden asia, jotka ovat luvanneet ... en minä ainakaan muista
puhuneeni mitään", nauroi Sandbergin Ville.
"Enkä minä ... pitäkööt kummit huolen lupauksistaan, ei se minuun
kuulu..."
"Niin, se on kummein asia..."
"No olkoonpa sitten, mutta olettehan te rippikoulunne käyneet kaikki,
tiedän mä?"
"Enpähän ole käynyt minä..." huusi muudan teerevästi.
"Vai et ... no sittenpä et ole, kuulen ma, vielä täysi kansalainen ...
et kykene lailliseen avioliittoon etkä virkamieheksi, sanalla sanoen,
sinä kuulut vielä lasten luokkaan, koko mies!..."
"Niin mikä se sinäkin muka olet mies mukamasti ... lapsi se on vielä
Aholan Kalle, ei se saa vielä akkaakaan..."
"Mutta te toiset te olette ripillä käyneet ja uudistetun lupauksen
tehneet, valan vannoneet ... muistatteko te enää, mitä lupasitte?
Oletteko ne pitäneet?..."
Eivät virkkaneet miehet mitään tähän kysymykseen, katsastelivat
toisiaan, että mitähän siihen muut sanonevat. Jo vähän ajan päästä
muudan, äskeinen papiksi aikova, rykäsi ja äänettömyyden keskeytti.
"Eihän se ihminen ole täydellinen ... ja liha on heikko, mutta lie
tuota kuitenkin joskus koetettu ja mitä ei ole tähän asti voitu, se
ehkä tästä lähtein luojan avulla..."
"Elkää valehdelko itsellenne, ei teistä ole moni tainnut koettaakaan ja
tuskinpa ovat kaikki voineet, jos koettaneetkin olisivat ... en minä
ainakaan. Kovin olimme lapsia vielä silloin ... ei ajateltu paljo
nokkavarttansa pitemmälle eikä pintaa syvemmälle. Tehtiin noin, koska
muutkin olivat samoin tehneet ja koska vanhemmat sen niin tahtoivat ...
ja oltiinhan sitä sen tehtyään muka aika miehet mielestään ja
kelvolliset yhteiskunnan palvelukseen ... vala kuin vala, näette!..."
"Kyllähän se hiukan miehistyttävän tunnusti..."
"Ja olipa se juhlallistakin ... kaikki juhlapuvussa, tytöt itkusilmin,
virren veisuu ja kaikki ... kaunista se oli..."
"Oli kyllä, mutta vääränvalan siinä useimmat tekivät, siitä olen
täydelleen vakuutettu. Valheeksi on se jälestäpäin käynyt ...
yhteiskunnan vaatimaksi valheeksi... Ja paljo sitä löytyykin valhetta
yhteiskunnassa ... ja yhdyselämässä ... ja ylioppilaselämässä ... ja
meissä itsessämme..."
"Taitaahan tuota olla, kun tarkemmin ajattelee..."
"Niin, mutta tuohan on kirkkoa vastaan ... ja syntiä tuo puhe ... mitä
se luoja tuommoisesta?..." yritteli taaskin äskeinen sielunpaimenen
alku.
"Mitä? Väittääkö Matti totuuden olevan Hänen tahtoansa vastaan, sepähän
kumma ajatus? Semmoistako se on Matti oppinut kotona ja koulussa? Ei se
voi olla mahdollista, totuuden täytyy olla otollista sille, joka on
totuus itse, ja rehellinen epäileminenkin siveellisen elämän
perustuksella täytyy olla otollisempi kuin umpimähkäinen antauminen...
Sitä vaatii siveellinen oikeudentuntomme, ell'ei se ole ulkoa päin
tulevilla opeilla kovin turmeltu ja väärälle tolalle saatettu..."
"Kylläpä se melkein siltä tunnustaa, kun oikein miettii ... rehellisyys
kai se parasta sentään lienee..."
"Niin, mutta mitäs se yhteiskunta meiltä vaatii ja kirkkomme?..."
"Vaatikoon, lie tuota vähän oikeuden tuntoa omassatunnossakin, kun sen
puhua annetaan rehellisesti..."
"Ja järkikinhän sen sanoo..."
"Sokaistu järki ei sano mitään..."
"Meneppäs ... vai ei mitään..."
"Kuulkaahan nyt, toverit, minulla on ehdotus: päättäkäämme nyt edes me
nuoret tässä, että voimaimme mukaan koetamme tosia olla puheessamme ja
toimissamme ... että ikämme kaiken taistelemme totuuden puolesta ja
sitä järjestelmää vastaan, joka ulkokultaisia synnyttää ja
vääränvalantekijöitä ... ja silmänpalvelijoita ... eli yhdellä sanalla
valheellisia... Joka uskaltaa, se juokoon maljansa pohjaan sen
lupauksensa vakuudeksi!... Eläköön totuus ja aatteen vapaus!..."
"Eläköön!"
Ja sitten sitä ryypättiin ... lasit pohjaan sen asian päälle ... joka
mies!
"Se puhuu kuin poika, tuo Yrjö ... ja näkyy se sanansa selvittävän ...
minä jo ensin arvelin, että hernattiako se meistä rupesi
haukkumaan!..."
"Kovia sanoja, kovia sanoja, mutta eivät ne niin valheellisiakaan
olleet... Vaan mitähän ne sanoisi, jos tuommoista painostakin
julkaistaisiin..."
"Ei taitaisi kaikki hyväksyä ... mutta sietäisi siitä jonkun
kirjoittaa..."
"Kuulkaapa, ukot, onhan teillä lasit tyhjät?..." kysäsi äkkiä
Sandbergin Ville ympärillensä katsellen.
"On muilla paitse Aholan Kallella ... eihän lapsi jaksa miesten
rinnalle!..."
"Eihän se ryypännytkään äsken, kun muut pohjaan kursasivat..."
"Eikö maistanut ... päähäsikö jo hiiviskelee?..."
"Eikä hiivi ... mutta ajattelinpahan, että kun en ole tuota puhuttua
valaa ennenkään tehnyt, niin en tee nytkään... Mikä sen tietää, kuinka
pian teitä taas saisi haukkua samoilla sanoilla, joita Yrjö nyt
suvaitsi käyttää..."
"Katsohan vain viisasta ... mutta raukkamaista se on tuommoinen,
Kalle!..."
"Olkoon mitä tahansa ... minä en valoja tee..."
"Etpä saa akkaa, poika..."
"Elköön!..."
"Etkä pääse virkaan, valtionvirkaan..."
"Elköön, ehkäpä sitä elää muuallakin..."
"Etkä kelpaa luottamusmieheksi..."
"No kuin ei muuten uskottane, en persoilekaan, kun eivät muut luota
minuun, luotan itse itseeni..."
Aholan Kallelle siinä monikin nauroi ja mahtaili; mutta Yrjö mietti
mielessään, että Kalle se sentään taisi viisaimmin tehdä ... eihän sitä
tiennyt mennä niin takuuseen ... ja silloin sitä olisi valapatto ... ei
siitä mihinkään päässyt!
"Niin mutta minun ehdotukseni jäi kesken", huusi Sandbergin Ville.
"Minä vain arvelin, että koska ei kellokaan vielä ole tuon enempi ja
seura vilkkaimmillaan, niin eihän täältä vielä malta poiskaan lähteä.
Tyhjiä lasiakaan tässä ei viitsi katsella, ergo, itaqve, igitur..."
"Kyllä tuo yskä ymmärretään..."
"Mitä arvelevat ukot?..."
"Hennon minä ottaa uuden tuutingin, jos muutkin..."
"Ja minä..."
"No, sama kaiketi minullekin on..."
"Siis uudet lasit?..."
"Uudet lasit!..."
Mahtavana kilisteli Sandbergin Ville pöytäkelloa. Ja tuossa oli jo
kyypparikin.
"Hvad' falls?..."
"Om vaktmästaren är god och hemtar oss nya tutingar!"
"Jahah!"
Ketteränä kierteli kyyppari pöydän ympäri ja nokki pienet
konjakkikarahvit tarjottimelle ja vesikannut ja muutamia
sokeriastioita. Ja pian höyrysi taas nuorten miesten nenäin edessä
kuuma tuutinkivesi ... siinä niin lämmittävän huurun kasvoihin toi ...
ja karahviineissa kuulteli niin viattoman ja viettelevän näköisenä
ruskea konjakki...
Siinä sitä sitten taas istuttiin lasien ääressä ... ja puheltiin ja
puheitakin pidettiin... Ja savupilvi ei enää ollutkaan miesten päiden
yläpuolella ... alas oli laskeutunut ja koko joukkokunnan pehmoiseen
verhoonsa kierittänyt.
Iloinen oli ilta ... Eljaksen päivänä ... Lönnrotin muistoksi!...