Kevyet ovat keltanokan askelet, kun hän ensi kertoja Helsingin katuja
käydä kepsuttelee. Sitä on jo semmoinen mies mielestään, kun rillain
tai silmälasien läpi maailmaa tarkastaa... Espiksellä tai muualla ...
ja kun hienoja "Bostanjoglon" savuja kahden sormen välistä tupsauttelee
... noin toisesta suupielestään yläviistoon.
Eivätkä paina vielä pahoin huoletkaan silloin, eipä paljo enemmän kuin
tuo teikkarin merkki, jota oikeassa kädessä heilutellaan ... ja
tietämätön on vielä käsilainoista, vapaa osakunnan kassaveloista ja
kaikesta!... Ei ole aavistustakaan siitä, että parin kolmen vuoden
päästä hiessä päin saapi ympäri kaupunkia juosta takuita
tiedustelemassa, muuten nimi "valssaa" ... ja usein täytyy tosi
kiireessä ajuriinkin turvauta ja hänen hytkyvissä ajopelissään mureaksi
muokkautua...
Niin, kaikesta tästä ei tuo miekkoinen mitään tiedä, eikä paljo
muitakaan ylioppilaselämän julkisia salasuuksia... Teerevänä ja
huoletonna vain astelee toisten kiusaksi Esplanaatin kuvetta ja savuja
vetelee... Grönqvistin sivu kulkeissaan puotien akkunoihin katsastaa ja
kirjakaupan eteen pysähtyy tutkimaan olisiko uusia kirjoja ilmestynyt
Tanskan tai Ruotsin kielellä ... suomeksi ilmestyneistä kun niin harvat
lukemista muka ansaitsevat!... Hyvin se onkin viettelevää tuo
Esplanaatilla kuleksiminen ... siellä kun aina ihmisiä tapaa ... ja
tuntemattomia, vanhoja ja nuoria ... sirovartaloisia, keskeltä aimo
piipunvartta tuskin paksumpia kaupunkineitosia ... ja kalvakoita,
rihaisia ja hoikkasäärisiä herrasteikkareita ... kaikki ne vain siellä
sekaisin vilisee noin puolen päivän rinteessä.
Tuolta astelee keppiänsä huiskuttaen juuri Yrjö Alvekin, nuori, ikään
"leivottu" valkolakin kantaja. Rentona hän käypi lihavanlaisen
kumppalinsa vieressä, innokkaasti puhelee ja puhuessaan käsiään
viuhtoo...
Vaan tuo paksuniskainen vieruskumppalinsa, joka niin levollisesti
sanatulvaa kuuntelevan näyttää, hän käydä letustelee vain äänetönnä ja
välinpitämättömästi vuoroon ohitse meneviä, vuoroon tavaroita
ikkunoissa tarkastelee... Sikaripuodin sivu mennessä hän uteliaasti
sinne tirkistää näkyisikö ruotsalaisen, puheliaan neidin hempeä muoto
... ja ravintolan edustaa astellessaan tutkii hän nurkkasilmällä, keitä
siellä akkunaverkon takana istuu kahvekuppinsa ääressä.
"-- -- Sen täytyy, sen täytyy ... siinä ei auta mikään, totuuden täytyy
kerran voitolle yhteiskunnassa päästä! Sitähän kaikki nyt koettavat
mahdolliseksi tehdä, sitähän kirjailijat työskentelevät ja uskovat ...
ja sinne päinhän käy kehityskin. -- Mutta ethän kuuntelekaan, Lulle,
muualle vain kurkistelet!...
"No, no, veli hyvä, parastanihan olen koettanut tässä -- elähän
kiivastu, vaan ymmärräthän sen, ett'en minä enää tällä iällä tuommoisia
saarnoja -- -- --"
"Tuommoisia saarnoja? Tällä iällä? Taas sinä ikääsi, Lulle, muka
turvaut, kun ihanteellisimmista asioista kysymys tulee... Vaikka
sinunhan juuri pitäisi se oivaltaa ... ihanteen arvo ja sanoithan
kerran olleesi hyvin taipuvainen -- -- --"
"Niin, niin kerran, 'fuit Ilion, fuimus Troes' poikaseni! Elämän kuohua
... mutta eri ajat, eri tavat, kunhan sinäkin sen verran kuleksit kuin
minäkin, niin harvempaan puhelet mokomista houreista, ne kun vievät ...
ja miehen edistymistä estävät... Heitä sinäkin jo hornaan joutavuus ...
ja ala heti tositoimeen, niin..."
"Vai heitä!... Luuletko sen olevan oikein ja luuletko sitä niinkään
vain heitettävän... Eei, se kun kerran ihmisen luonnossa asuu ja
versomaan pääsee, niin se pakottaa... Ja vaikea sitä on tukahuttaa
itsensä ... ja yhteiskunnankin..."
"Oli mik' oli, mutta tehdä se täytyy, sillä semmoinen intoileva mies ei
maailmassa menesty, ei ainakaan meillä ... yhteiskunnallinen
järjestelmä ei suvaitse niitä ja sentähden täytyy heidän ennemmin tai
myöhemmin mukautua oloihin... Vaan mitäpäs sinä järkisanoista, yhtä
kuin puhuisi pukille venättä... Sinun laisille yltiöpäille ei ole apua,
ennen kuin itse saavat koetuksen koulua käydä, se se kyllä liiat
houreet päästä karsii, kaikki tuommoiset vintiöt ja -- ihanteet!"
Kovin paljon oli vanttera herra jo yhteen pohtiin puhunut, hyvin rupesi
jo henkeä ahdistamaan ja puhkamaan pakotti. Eikä siitä olisi hänen
elämästään tullutkaan mitään, jos ei hänellä toki olisi ollut omat
konstinsa ahdistusta vastaan, lääkärin, hyvän ystävän, neuvot, jotka
aina helpottivat hitusen.
Sundholmin eteen pysähtyi vanttera herra.
"Tuletko mukaan, vai --? Täytyy minun saada jotakin, koska niin
ahdistamaan rupesi; mutta sen minä sanon, että jos et anna tuolla
sisälläkään rauhaa minulle totuuksiltasi, niin etpäs, peijakas olkoon,
juokaan minun kustannuksellani tippaakaan, et tippaakaan, Yrjö! Jokos
lähdet niillä ehdoilla?..."
"Mene sinä sen -- --! En lupaa sitä sinulle, enkä kellekään, vaan
kiusallakin huudan, milloin tilaisuutta saan. Saat mennä yksinäsi
ehtoinesi, mokomakin aineen orja ... materialisti!"
Ylpeästi kääntyi suuttunut totuuden sankari pois lähteäkseen, vaan ei
vanttera herra häntä kuitenkaan vielä päästänyt.
"EIähän mene, elähän mene kuitenkaan, Yrjö, etkös leikkiä ymmärrä sen
verran, hääh? Vaikka kyllähän sinä humööriä häiritset noilla
tuumillasi, mutta mitäpäs se setä ei sukulaisensa edestä uhraisi, puh!
Jo taas alkaa ... no tule nyt sitten, puhu mitä tahdot, minä juon
muutaman 'Salvaattorin' ja sinä saat samanlaisen. No!"
"En tule sittenkään! Sinä aina vain pilkkaat." Eikä ollut apua mistään
Yrjölle, äkeissään hän ystävänsä siihen jätti ja pois lähti eikä
jälkeensäkään katsonut.
"No mene sitten, totuuden sankari! Lapsettaa sitä vielä, mutta hyvän
miehen alku hän on!"
Niine mietteineen aukasi vanttera herra lasisen oven ja puhkaen sisään
työntyi -- -- --
Rillojansa korjaillen ja keppiänsä heiluttaen Yrjö matkaansa jatkoi ja
ruotsalaisen teatterin kohdalta Ylioppilastalolle poikkesi
"Tilskuerenia" tai "Framåt'ia" lukemaan.
"Oli se koko olemus, tuo Lullekin! Sen kanssa vain ei saattanut
vakaisemmista ja henkisemmistä asioista keskustella, ei vaikka peto
olkoon! Ei muka hänen iällään enää soveltunut ihanteista ... eläs
vanhakin sitten ... ja voipiko totuuden ihanne ja vapauden olla
kellekään sopimaton? Sitäpä hän mielellään tietää tahtoisi, voipiko? Ja
mikähän lempsatin järjestelmä se olisi, johon ei totuus mahtuisi, kun
tiukalle pantaisiin? Valheeseen ei totuus mahdu, se kyllä myönnetään,
mutta vale pois, totuus sijaan, ja entäs sitten? entäs sitten?"
Näin mietti mielessään Yrjö, kun Ylioppilastalolle astui... Portaita
noustessaan sattui ylöspäin vilkasemaan: "Spei suae patria dedit"
seisoi tuolla korkealla oven yläpuolella kultakirjaimilla. Niin, niin
nuoriin se isänmaa luottaa ... ja silläpä se onkin juuri nuorten asia
ihanteiden lippua kohottaa ... ja totuushan maan perii, hm!
Jo aukasi oven ja toista sisään päin lykkäsi. Leveällä akkunan laudalla
istui muutamia ylioppilaita ... siinä istuivat ja puhelivat ... ja
nauroivat eilispäivän kokoukselle Enqvistillä, että kun se ja sekin oli
ollut puheita pitävinään, vaikk'ei kieli paljo suussa liikkunut ... ja
että... Vaan ei viitsinyt Yrjö mokomia juttuja kuulla. Vilkasi
lasikaappiin oliko kirjeitä tullut ja kun ei ollut, niin niine hyvineen
portaita yläkertaan juoksi.
Ei ollut heittämistä kalosseja tuohon kaikkein syötiksi ... pian ne
uudet joukosta viedään ja saapi niitä sitten kuuluutella, että "se
tunnettu henkilö, joka silloin ja silloin j.n.e." Paras oli panna ne
sisäkkäin tuonne oven taa syrjemmäksi... Sitä tehdessään jo vilkasi
sivuhuoneesen, mitä ne siellä?... Pelasivat dammia toiset ... muutamat
sohvilla retkottivat sanomalehti nenänsä alla.
Jo sitten saliin astui ... silmäsi ympärilleen ja vesisäiliön eteen
pysähtyi ennen kuin toiseen sivukammariin meni Tilskueren'istä
kirjanarvosteluja y.m. lukemaan. -- --
-- -- Selkäkenoon oli Yrjö Alve sohvaansa solunut ... ja luettavaansa
kerrassaan vaipunut. Olikin se sattunut niin hauskaa lukemista,
"Naiskirjallisuuden kehitys pohjoismaissa" ... ei tahtonut kesken
heittää, vaikka se tulkoon!...
"Kuuleppa, Yrjö, minulla olisi vähän asiaa..."
Sandbergin Ville se siinä ovella seisoi palttoo päällä ... hänkin oli
niitä saman puolen keltanokkia.
"No! sanohan asiasi!"
Ei haluttanut Yrjöä ensinkään nyt paikaltaan hievahtaa.
"Tulehan tänne ... tänne porstuaan, täällä on muitakin ja meillä olisi
asiata sinullekin!"
Ei auttanut vastustuskaan ... mukaan piti lähteä ja siihen Tilskueren
pöydälle heittää. Kyllähän ne sen siitä heti sieppaavat eikä sitä
sitten paikalla käsiinsä saakaan, vaan elköön, jopa tuo alkoi ollakin
lopussa!...
Porstuassa oli koko joukko Yrjön tovereita. Kaikki olivat he
Kaisaniemeen menossa ... oli näette päätetty pitää pienet muistijaiset
tänään ... Eljaksen päivänä. Eikä sinne muita tulisikaan kuin ne, jotka
samana kevännä olivat samasta koulusta ylioppilaiksi tulleet ... ei
muita ketään!... Ja eri päälleen oli huonekin telefoneerattu. Ei Yrjöä
nyt haluttanut juominkeihin. Juominkeihin? Herrainen aika! Kuka tässä
on juomingeista puhunutkaan!... Ei suinkaan heillä ollut ne mieletkään,
muuten vain vietettäisiin suuren miehen muistoa. Käveltäisiin
Kaisaniemeen, jossa muudan viinilasi juotaisiin ... ja tottahan siellä
joku pitäisi puheenkin päivän kunniaksi...
Tiesiväthän ne veijarit, että puheiden pito oli Yrjön heikoin puoli,
siihen kun kosketti, niin harvoin hän vastaan jaksoi panna.
"No olisikohan tuonne sitten lähteä", myöntelikin jo Yrjö ja
kalossiansa alkoi oven takaa tavoitella ja jalkoihinsa sovitella.
"Sepähän naula se veti!" nauroi joku joukosta kumppanilleen ja yhtyivät
siihen muutkin lähellä olevat.
Ja niin sitä mentiin juoksulla alakertaan, että kantapäät kiviportaihin
kalisivat. Alas juostiin ja laulellen lähdettiin ... koko
nuorukaisjoukko, parvi keltanokkia.
Rautatietorille kun tultiin, niin riveihin asetuttiin ja siitä kepein
askelin torin yli Kaisaniemeen ... hyräillen iloisia marsseja,
kaikellaista puhellen ja kilvalla rähisten.