Ketteränä juoksentelee vahtimestari Yliopiston juhlasalin kaasulamppuja
sytytellen ... ensin alempaa ovien luota, sitten ympäri huonetta,
kunnes vihdoin akkunalta akkunalle hypellen peräseinälläkin olevat
akkunoiden väliset torvet sytyttää. Vestibyylissä paraatiovella seisoo
jo tuo tuttu vanhanpuoleinen pilettien myöjä kymmenkunnan myömättä
jääneen 6 markan piletin kanssa; kaikki muut ovat näet jo aamupäivällä
loppuun myödyt.
Tuolla tulee jo konsertin antaja ... nopsana issikan kasaanilaisesta
reestä hypähtää, maksaa ja rappusia kiiresti ylös juoksee.
Vahtimestareilta hän yhtä ja toista kyselee ... saksansekaista ruotsia
on puhuvinaan ... ja hetkisen viivähdettyään jo kelloonsa katsahtaa ja
rientävin askelin oikealle kiitää salin viereiseen huoneesen pulskaa
majavannahkaista turkkiansa heittämään.
Ja sitten hän pianon ääreen juhlasaliin kiiruhtaa vielä kerran
soittamaan vaikeampia ohjelmassa mainittuja kappaleita. Kirjavana
sävelryhmänä helmeilee siinä Schumannin "Carneval" vuoroin leikkien
vuoroin juhlallisesti leijaten ... ja Liszt'in neapelilaisen
"Tarantellan" keikkuvan sävelleikin perästä alkaa yht'äkkiä
Schubert-Liszt'in ikimuistettava "Erlkönig". Jos lie Goethe tässä
lapsen tuskan, luonnon jylhyyden ja matkan kiitävän nopeuden
mestarillisesti sanoissa kuvannut, niin yhä sydäntä vihlovampi on tuon
pelkäävän pienokaisen soitannollinen valitus, joka kiihkenee,
kiihkenee, kunnes vihdoin nääntyvään vaikerrukseen tukehtuu.
Mutta jo rientää vahtimestari soitantoonsa vaipuneen taideniekan luo
... ihmisiä alkaa jo tulla ... ensimmäiset jo päällysvaatteitansa
eteisholvissa puistelevat, ulkona on näet lunta ruvennut pyryämään.
Näin toimittaa nokkela vahtimestari ja unelmistaan äkkiä toipuen katoaa
nuori mustatukkainen mies äskeiseen viereishuoneesen.
Yhtenä helinänä kaikuu issikkain tiu'ut ja kulkuset, tuohon paraatioven
rappusten eteen kun ajaa tuikasuttavat. Toinen toisensa perästä
lennähtää siihen kuin pyssyn suusta ja niin vähitellen ja yksi
kerrallaan hevosensa käännyttää ja astutellen poistuu. Turkkeihin ja
kappoihin kääriytyneet ihmiset kiirehtivät niin pian kuin ehtivät katon
alle ... puistelevat vestibyylissä vaatteitansa, jotka sitten oikealle
ja vasemmalle menevien korridoorien nauloihin ripustelevat ... ja
samassa touhussa saliin paraimpia paikkoja katselemaan rientävät.
Jo ovat viimeisetkin kalliit piletit kuin siivillä viedyt ... jo
täyttyvät salin lukuisat penkit ja lehteri-istuimet ... nojatuolit ja
muutamat alimmaiset penkit vain enää tyhjänä ovat... Ei puutu enää
monta minuuttia puoli kahdeksasta, jolloin konsertin tulee alkaa ...
jännityksellä odottavat muutamat tuota sanomalehtein ylistämää nuorta
neroa, sillä aikaa kuin toiset levollisina ja välinpitämättömän
näköisinä teaatterikiikareilla ja lorgneteilla toisiansa tähystelevät.
Jo keskeytyy tähystely ja hiljainen kuiske ... ovi aukeaa ja sisään
astuu tuo äskeinen juhlapukuun puettu nuori taiteilija ... nopein
askelin pianon ääreen rientää ... hätäisesti yleisölle kumartaa,
ennenkuin sijalleen istahtaa. Yksinäisiä kätten taputuksia kuuluu
sieltä täältä tervehdykseksi, mutta useimmat istuvat vain alallaan
kylminä ja välinpitämättöminä kuin lautamiehet kihlakunnan
oikeudessa -- -- --
Kovat äänet eteisovelta häiritsevät äkkiä Schumannin hienoa
"Träumerei'tä" ... oven luona seisova laiha, heikkohermoinen herra ei
kärsi tuota enempää, vaan avaa oven ja hiljaa, mutta kiihkeästi
ärähtää, että "mikä siellä?... eikö vahtimestari tee tehtävätään?..."
Tehtävätään siellä tuo kunnon mies juuri olikin tekemässä ... takin
kauluksesta ulos laahasi muuatta repaleista, viinalle haisevaa
mustatukkaista miehen kutaletta, joka oli sisään koettanut pakkelehtaa.
"Ilman pilettiäkö se rehvana?"
"Ei olihan sillä muka piletti olevinaan ... että kyllähän se sen
puolesta, mutta eihän sitä mikä tuommoista hampuusia ... humalaista ...
voi päästää häiritsemään..."
"Ei, potkikaa ulos se räihyämästä ja tietäkää olla hiljaa soiton
kestäessä..."
Äreä herra sulki oven ja vahtimestari työnsi viinalta haisevan miehen
portaille ... tuuppasi häntä niskasta menemään ja eväiksi pari kertaa
takalistolle potkasi, niin että mies raukka silmälleen lumeen tuikasi.
"Sen lurjukset kuin alkavat käydä rohkeiksi ... eläpäs muuta kuin juo
pääsi täyteen ja ala kontata ihmisten ristiksi konsertteihin... Ja
mistä lie tuon piletinkin siepannut, mokoma, mutta annoin minä sille
sentään siksi tuiman lähdön, ett'ei se taida heti ensi hetkessä
takaisin pyrkiä..." puheli vahtimestari kumppalilleen ja mahtavana sekä
hiukan läähättäen edes takaisin eteisholvissa käveli.
Sadatellen ja tuhisten kampi ulos tuupattu mies kinoksen laidasta,
ensin käsiensä varaan nousi ja siitä vähitellen jaloilleen toimesi.
"Lemmon moukat ja sivistymättömät vietävät ... eivät tarvitse muuta
kuin lukemaan ja kirjoittaa töhrimään oppivat ja saavat vahtimestarin
kalunat takkinsa pieluksiin ... niin siitäkös kuin pörhistytään, ett'ei
enää muut mitään... Lie tuota oltu ennenkin konserteissa ja sen verran
tarkattu kuin muutkin ... sen verran kuin muutkin niin..."
Miesparka lähti hoiperrellen astumaan Yliopiston portille, josta
kartanolle livahti ja valaistuja konserttisalin akkunoita läheni.
"Mutta kuunnella minun sitä kuitenkin täytyy saada ... nähnyt minä sen
jo olen... On vähän minun näköiseni mies ... eli semmoinen kuin minä
kymmeninen vuotta sitten olin ... samoin on hänelläkin pitkä musta
tukka, laihat, kalvakot kasvot ja mustat silmät ... joita Luigiana niin
ihaili... Luigiana vainaja!... minua hän kuitenkin rakasti ... ja
kuinka hän hätkähti, kun Katariinan kirkon rappusilla minut repaleisena
näki ... aivan pyörtyä oli ja paikalle vaipua, Luigiana raukka!...
raukka oli hänkin ... jos minäkin!..."
Lunta sataa tihutteli hiljalleen ... äänettömästi seinän viereen
kyykähtäneen ja tarkasti kuuntelevan miehen harteille laskeusi ja
lakkireuhkalle ... ja vetenä niskaan tihkusi. Mutta ei mies mitään
siitä pitänyt ... lieneekö edes huomannutkaan, niin tarkkaavaisena hän
kuunteli kartanollekin asti kuuluvaa soittoa.
"Nyt, nyt se juuri soittaa Scarlattin 'Capricciota', jota minäkin
silloin Luigianalle ... sujuvasti, sujuvasti menee ja tahdikkaasti ...
en kaikkea erota, mutta sormien heitosta jo taidon tuntee ... se on
kerrankin musiikkia!..."
Ja ikään kuin arvostelun paremmaksi vakuudeksi kuului silloin ankara
käsien taputtaminen ... pitkä ja harras mieltymyksen osoitus
riemastuneen yleisön puolelta. Nuori taideniekka oli
arvosteluhalukkaatkin voittanut... Ei enää istuttu kylminä
tuomitsemassa ... jo nautittiin ... nautittiin, riemastuttiin ja
ihastuttiin!
Mutta ulkona hiljaisessa lumisateessakin nautittiin ja ihastuttiin...
Siellä seisoi tarkkaavana yhä äskeinen mies ja kun joku viehättävä
paikka tuli, joka ulos kuului, silloin oikaisihe laiha mies ja yhä
tiivimmin seinään päin painausi. Ja näin hän iltakauden jaksoi tuossa
asemassaan olla ... ei muistanut sadetta, ei mitään! Vasta kun
viimeisen numeron, Liszt'in "Don-Juan-Fantasian" viehkeät,
intohimoiset sävelet olivat haihtuneet ja yleisö vihdoinkin
mieltymyksenosoituksissansa tyyntynyt ja poislähtöä tehdä alkanut,
vasta sitten havausi miesparkakin elämään, ravisti enintä lunta
päältänsä ja pitkin askelin poistui.
Portille päästyään hän repaleisen kauhtanansa tiivimpään laihan
ruumiinsa ympärille kiersi ja lakki-reuhkansa alemmaksi silmille
painoi. Ja niin mennä harppi ajatuksissansa, että kun kadun poikki
lähti tulemaan, oli konsertista palaavien issikalla ajajien tielle
kepertyä ja hevosten jalkoihin jäädä.
"Matliinskan luo minun nyt taas täytyy päästä ... kovinpa alkoi
vilustamaan tuossa lumisateessa, hyi!... Jos minulla vain pianiino
olisi, niin pian minä tuon yhden kappaleen oppisin ... se tunnustikin
vähän tutulta... Mutta ehkäpä sen viulullakin sentään sinne päin
saisi... Matliinskallahan se nyt on viulunikin ... kunhan se kehno ei
vain sitä muille myödä kerkeisi ennen kuin minä ehdin rahoja saada ...
piammiten kai minun täytyy saada kopioiduksi ne torvisoittokunnan
nuotit ... ja ehkäpä minä jo niillä rahoilla viuluni voinkin lunastaa.
Matliinskan luo minun nyt kuitenkin täytyy ... viinaryyppy nyt hyvää
tekee ... niinpä tuo vilustaakin, että..."
Merikadulle päin pyrki laiha mies ja pitkiä askelia kasoittuneissa
lumikinoksissa harppaili. Tuolle valottomalle kadulle hän vihdoin
poikkesikin ja pian Matliinskan pieneen pihaan hupeni ja sille ovelle
kolkutti, jonka luona olevasta akkunasta valo tuon punaisen verhon läpi
kuumotti.
"Kuka siellä taas?"
"Minähän se ... sattuuko Matliinskalla joku ryyppy olemaan kotoisalla,
kovin rupesi vilustamaan?..."
"Jasso Lindströmikö se siellä on ... ainahan minulla toki Linströmille
asti..." ja Matliinska avasi oven.
"Vieläkö se on minun viuluni täällä?..."
"Missäpähän muuallakaan ... en tuota ole hyvin viitsinyt
kaupoitellakaan ja tokkopa nuo tuosta huolisikaan. Ja kunhan Lindströmi
aina käypi minulle sitä miesvainajani laulua soittamassa, niin
saatanhan minä odottaa siksi, kunnes Lindströmi rahaa saapi..."
"Hyvä, hyvä ... pian kai minä raittiusseuralta saankin ... ja sitten
minä sen lunastan..."
Vanha ämmä pärähti nauramaan.
"Raittiusseuraltako?... Onko se Lindströmi mennyt raittiusseuraan?...
Katsohan vain sitä vekkulia!... raittiusseuralta rahoja perii ja sitten
Matliinskan luona viinaan juopi ... ei uskoisi sitä kälmiä!..."
"En minä itse seuraan vielä kuulu ... vaikka tienestiä siltä olen
saanut ... mutta parasta kait se olisi ... parasta olisi..." toimitti
Alvar Lindström solahtaessaan ämmän lämpimään tölliin.
Kerrankin se oli Lindström tänne pujahtanut sen jälkeen kuin
syntymäkaupunkiinsa kurjana kulkulaissa palasi. Surkeaa elämää hän oli
Pietarissakin viettänyt, mutta ei parannut se kotikaupungissakaan.
Pelkkänä varjona hän ympäri kuleksi ja varsinkin soittopaikat vainusi
ja siellä ulkopuolella kuunteli ja kuunteli, kunnes poliisi tai muu
häntä käsivarteen tarttui ärjästen, että "mitä sinä ihmisten akkunain
alla tollotat ... kursi jalkoihisi siitä paikalla!..."
Mutta poliisitkin ne olivat vähitellen hänet hupsahtaneeksi olleet
huomaavinaan ja peräti hiljaiseksi, niin ett'ei häntä enää hyvin
epäiltykään, vaan annettiin jokseenkin häiritsemättä olla ja kuleksia.
Kirjoitellen puhtaaksi asiapapereita entisille tuttavilleen, kopioiden
nuotteja ja huonommissa kapakoissa soitellen hän ruoakseen tienasi ja
särpimekseen viinaksi.
Matliinskan luona hän silloin tavallisesti ryypyt otti, tämä kun oli
hänen vanhempainsa luona palvellut ja Alvaria polvillaan ennen muinoin
hypitellyt. Ja siellä hänen aina täytyi Matliinskalle soittaa sitä
"myrskylaulua", jota Matliinskan miesvainajan, merimiehen, oli tapa
laulella. Ja sitä siellä taas tänäkin iltana soitettiin ja vanha ämmä
soiton jälkeen sitä laulaa koetti, vaikka se enemmän variksen ääneen
vivahti kuin ihmis-lauluun.