Tämmöiseksi se oli Alvar Lindströmin elämä nyt käynyt. Jos joku noin
pari kymmentä vuotta sitten olisi uskaltanut hänelle sanoa, että hän
Antipoffissa vielä kerran yönsä viettää, niin olisi hän empimättä
sanojaa vetänyt korvalle sillä mitalla, ett'ei vain olisi toista kertaa
sitä uusimaan mieli tehnyt.
Mutta niin se kuitenkin oli käynyt.
Kun hän lapsena isänsä, kapellimestarin luona pianon ääressä istua
näpötti ja pienillä, hennoilla sormillaan tangentteja näppäili ja
toisen kappaleen toisensa perästä oppi, silloin ennustettiin hänestä
suuria ja toivottiin mestaria. Ja ihmeellinen taipumus hänellä olikin
soitantoon tuolla pienellä Alvarilla. Kun hän istui siinä
soittokoneensa edessä hentona ja soitantoonsa vaipuneena, tumman
tukkansa pitkät suortuvat vaaleille kasvoille valahtaneina ja suuret,
miettiväiset silmät nuotteihin kiinnitettyinä, silloin katseli häntä
todellakin kuin mitähän ihmelasta.
Ja mikäli vuosia vieri, edistyi nuori Alvarkin taiteessansa. Koulussa
hänellä ei tahtonut mitenkään edistyä, läksyt olivat hänestä niin tuiki
vastenmielisiä. Laskento varsinkin ja mittausoppi, ne ne aivan olisivat
hänet itsemurhaan saattaneet, ell'ei aina välissä olisi saanut pianon
ääreen istahtaa ja Haydnin, Gluckin, Beethowenin ja rakkaan Kjerulfin
sävellyksillä noita ilkeitä numeroita ja mittausopillisia kiukeroita
mielestään haihdutella.
Ja niin tarkoin ne silloin haihtuivatkin, että kun niihin taas piti
käsiksi käydä, katsoa töllistelivät ne nuorta Alvaria niin oudostellen
kuin eivät ikinä olisi yrittäneetkään tuttavuutta tekemään sen vähemmän
vanhoja tuttuja olleet. Ja silloin se Alvar raukka itkemään puhkesi ja
itki niin katkerasti, että äitikin itkemään heltyi ja isääkin arvelutti
tokko hänestä ensinkään lukumieheksi oli.
Aikansa kun oli tätä nähty ja kärsitty, tuskausi vanha kapellimestari
tuohon alituiseen ruikutukseen ja otti poikansa koulusta pois.
Ja nytkös ilon ja riemun päivät Alvarille koittivat! Sai istua pianon
ääressä niin kau'an kuin tahtoi ja kun siihen kylläysi, sai isän
kamarista hakea muutaman noita seinällä riippuvia sieviä viuluja ja
isän opetuksella siihenkin harjoitella. Läksykirjansa hän paremmaksi
vakuudeksi enimmäkseen vintille kantoi ja isoon arkkuun upotti, mutta
laskentovihot ja mittausopin hän kaikessa hiljaisuudessa eräänä iltana
vanhempain poissa ollessa kammarinsa uunissa poltti, ett'eivät suinkaan
enää olisi ilkeillä tehtävillään häntä kiusaamassa!
Kun isä sitten sesonkiaikana soittajaisia antoi tai muitten antamissa
kävi, sai Alvarkin aina seurata muassa, sillä nyt oli isä ainakin
huomannut, mihin poika kykeni ja halusi, ja hänen taipumustaan
ohjaamaan ruvennut. Ja kesäisinä aikoina taas, kun isä soittokuntaansa
ulkoisalla johti, Kaivopuistossa, Kapellissa tai jossakin muualla,
silloin istui hän aina jossakin läheisyydessä ja tarkkaavana kuunteli.
Näin hän kasvoi, kehittyi ja mieheksi varttui. Isänsä johtamassa
soittokunnassa hän jo oli tehokkaana jäsenenä ja olipa itsekin jo
säveltelemään yritellyt ja niistä useilta ihmettelyä ja kiitosta
saanut.
Mutta tähän hän ei tyytynyt. Hän halusi pois syntymäkaupungistaan,
jonnekin ulkomaan soitanto-opistoon, jossa kyky nähtäisiin ja nero
tunnustettaisiin. Ja kun hän tapasi nuoria kotimaahan palaavia
taiteilijoita, ja heiltä kuuli kertomuksia ulkomailta, Pietarin ja
Leipzigin konservatorioista, Rubinsteinistä, Scharvenkasta y.m.,
silloin sädehtivät nuo mustat silmät tummain kulmien alta ja
innostuksen tulta tupruivat. Isäänsä hän sitten kotiin tultuansa aina
ahdisteli ja rukoilemalla rukoili, että päästää hänet jonnekin muualle
oppimaan ... kyllä hän näyttäisi ansaitsevansa isän luottamuksen ... ja
jonkun ajan kuluttua kuuluisana palaisi!
Isä, joka itse oli tuollainen nuorra ollut ja suurella riidalla
taipumustaan saanut seurata, myöntyikin vihdoin Alvarin pyyntöön.
Pietariin hän pääsisi, siellä näet oli isällä tuttavia, joille hän voi
suosittaa poikaansa. Mutta kauan ja vakavasti hän tätä neuvoi ja
varoitteli suuren kaupungin viettelyksistä, ennenkuin lähtemään laski.
Nuorella ja hyvännäköisellä (tässä tunsi Alvar punastuvansa) ja
intohimoisella taiteilijan alulla oli niin paljo vaaroja vältettävänä
tuollaisessa oudossa maailmassa, että tarvitsi ponnistella kynsin
hampain pystyssä pysyäkseen. Vaan ehkäpä hänen halunsa soittoon oli
niin suuri, että se kaikki voitti.
Näin puheli tuo vanha kapellimestari poikaansa asemalle saattaessaan.
Ja äiti seurasi mukana ja itkeä tihutteli tietämättä oikeastaan, minkä
vuoksi. Sen hän vain tiesi, että erota täytyi rakkaasta pojastaan, ja
siinä oli hänelle kylläksi. Ja kun asemakelloa kolmannesti soitettiin
ja konduktööri alkoi katsastaa lähteviä olivatko jo junalla, silloin
äiti parka oikein ääneen itkemään purskahti eikä pojastaan erota
tahtonut. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt viimeisen kerran poikaansa
syleillä saanut, sillä jos hän eläisikin, kun tämä palajaa, niin oli
kai tuo iso maailma jo hänet vieroittanut ja toisellaiseksi tehnyt.
Kimakasti juna viimeisen kerran vinkasi ... kolisten ja ratisten
alkoivat rattaat eteenpäin pyöriä, ensin hiljempaa, sitten vinhemmin...
Ihmiset koettivat ensin käytävää pitkin astellen seurata sitä ja vielä
viimeisiä jäähyväissanoja vaihtaa, mutta kauan eivät sitäkään voineet
tehdä ... jälelle jäivät kuin jäivätkin ... nenäliinojansa taskuistaan
kaivoivat ja huiskuttaa alkoivat ja päällään nyökkäillä... Hetken
sitäkin vain kesti ... pian eteni juna ... yhtenä rominana
hietapenkerettä Töölön lahden poikki mennä huristi ja savua ilmaan
tuprutti...
Ja niin oli kaikki poissa. Poissa äskeiset tutut kasvot, poissa
sukulaiset ja ystävät ... poissa kaikki. Juna katosi tuonne
kalliohalkeaman ta'a ja sinne katosi Alvar Lindströmkin. Miettiväisenä
ja surullisena asteli vanha kapellimestari nyyhkivän rouvansa kanssa
kotiinsa päin.
* * * * *
"Kyllä pojalla on soitannollista taipumusta ja kykyä tarkka korva ja
hieno musikaalinen tunne, mutta hänellä on liian paljo itseluottamusta,
liian paljo, nähkääs..."
Näin kirjoitti Alvar Lindströmistä jonkun ajan perästä vanhan
kapellimestarin hyvä tuttava Pietarissa, jossa hän jo muutamia vuosia
oli tämän johdolla opiskellut.
"Ja sitä paitse", lisäsi hän vielä, "on hän peräti itsepäinen tuossa
itseluottamuksessaan. Kun hänen tuonottain piti ensimmäisen kerran
opettajiston edessä esiintyä, täytyi hänen välttämättä saada eräs
vaikeimpia sonaatteja, sinä muistanet tuon Beethovenilaisen, jota
silloinen opettajamme ei koskaan saanut mielikseen menemään ... tuosta
hienon hienosta, melkeinpä kuulumattomasta pianissimosta niin
taiteellisesti etenevä forte ja fortissimo ... se se nyt piti hänen
saada muka. Ja tiesihän sen, ett'ei hän siinä niin onnistunut kuin
monessa muussa hänelle sopivammassa kappaleessa olisi tehnyt. Tästä hän
taas niin nyrpistyi, että uhkasi lähteä pois muihin opistoihin ja
kaikellaista muuta joutavaa jaaritteli. Minä pelkään pojalta puuttuvan
tarpeellista malttia ... ja ehkäpä on hän piennä liiallisella
kiitoksella pilattu!...
Vihdoin viimein on hän silmittömästi rakastunut erääsen laulajattareen
täkäläisessä itaalialaisessa ooperassa, josta myöskään ei hyviä
seuranne... Sanon näin sen vuoksi, että jo olen oppinut tuntemaan
poikasi intohimoisen luonteen aivan tarkkaan... Hän antaupi niin
täydelleen intohimonsa valtaan ... elää siinä joka hetki, ja jos hän
nyt esim. näkee pettyvänsä, niin en vastaa siitä, mihin hän
mahdollisesti ryhtyy..."
Tällaista kirjoitteli vanha opettaja ja suurella huolella luettiin se
kapellimestarin kotona ja pelolla odotettiin sattuisiko käymään niin
kuin näissä ennusteltiin.
Eikä tarvinnut hyvinkään kauan odottaa ennen kuin jo tuli kirje
itseltään Alvarilta. Pitkä se ei ollut, mutta harvat sanat puhuivat sen
enemmän:
"Rakkaat vanhempani! Toiveissani, elämäni tarkoitusperässä ja
rakkaudessani olen kurjasti pettynyt! Kaikki on mennyttä, kaikki,
kaikki! Repaleisempaa miestä ei maa ole kantanut, henkisesti
repaleisempaa ... ja ehkäpä pian ruumiillisestikin. Hyvästi vanhempani,
kiitän kaikesta! Elkää surko sitä, joka ei kauan surra aio!... Taikka
surkaa niinkuin olisin kuollut kymmenen vuotta sitten
pianon ääreen
piennä Alvarinanne."
Ei odottanut vanha kapellimestari enää... Jo kauan hän oli aikonut
matkustaa poikansa luo Pietariin, nyt hän sen päätti tehdä ja tekikin.
Mutta myöhään oli se sittenkin. Poika oli kadonnut ... viulunsa vain
oli mukaansa ottanut, muut tavaransa myönyt ... oli nähty humalapäisenä
rehjastelevan ... siivotonna ja uhkamielisenä ... ja sitten ei missään
... ei missään! Vanhalta tuttavaltaan hän sen vain kuuli, että hän
taaskin, ensimmäistä kertaa julkisesti esiintyessään, oli erään
vaikean, ainoastaan mestareita varten aiotun, Chopinin Nocturnen
valinnut ja siitä noin keskinkertaisen kritiikin saanut, vaikka parasta
toivoi. Tämä häneen jo syvästi koski ja kun samaan aikaan tuo
laulajatar, hänen rakastettunsa, oli eräälle pohatalle naittunut, niin
silloin oli malja täysi. Silloin oli hän opistolta kadonnut eikä
hänestä sen enempää oltu kuultu ei nähty muuta kuin sittemmin joskus
humalaisena kadulla rehjastelevan.
Kyllä kuulustelutti ja etsitti vanha kapellimestari kadonnutta
poikaansa, mutta turhaan raukesivat yritykset kaikki. Toisinaan tosin
kerrottiin jossakin huonomaineisessa kapakassa, tai vieläkin
pahemmassa, sellaisen mustatukkaisen, kalvakan ja laihan nuoren miehen
liikkuneen; viulua soitellen oli hän aina sen verran rahoja saanut,
että viinaa sai ja ruokaa siksi, että hengissä pysyi. Mutta kun
tapailemaan mentiin, oli hän ammon jo kadonnut eikä kukaan tiennyt
sanoa, mistä hän oli tullut ja minne mennyt.
Pois täytyi heittää vihdoin kaikki hakuyritykset ja löydön toiveet.
Surullisempana kuin koskaan istahti harmaapäinen kapellimestari
Lindström Helsinkiin menevään junaan ja kyyneleet kiertyivät noista
vakavista silmistä, kun hän poistuvan junan akkunasta hämärämmäksi ja
epäselvemmäksi häipyvää laajaa talo-ryhmää, suurta mahtavaa Pietaria,
silmäili.