Piirteitä elämästä.
"Pehkos-Jussi! Pehkos-Jussi!" riemuitsivat pappilan lapset kapasten
kilvalla akkunaan.
"Mutta malttakaakin kerrankaan, lapset, ja antakaa vähämielisen
miesparan olla rauhassa! Ettekö muista, mitä pappa sanoi, kuin viimeksi
häntä kiusasitte? Jumala saattaa rangaistukseksi vielä teiltäkin järjen
viedä, niin entäs sitte!" puheli pruustinna toruen kilhuimmillaan
olevaa lapsilaumaansa.
"Emmehän me mitään pahaa, mamma! Ilmanhan me vain leikillä vähän -- --"
"Vai leikillä?... Mitäs leikkiä se semmoinenkin on, kun Janne tuonoin
teki? Ei anneta ukkoparan kontinkaan olla rauhassa, vaan härnätään ja
härnätään, kunnes Jussi kerkeää suuttua ... ja oma syynne, jos silloin
saatte kintuillenne..."
"Mekö kintuillemme?... Ei niistä mitään", sanoi Janne vilkkaasti, "onpa
nuo kinttunsa ennenkin varottu!..."
"Mitenkäs kävi Antille tässä keväällä, olisitpas tainnut liistakolla
saada, jos renki Matti ei olisi hätään päässyt..."
"Eipä se olisi tohtinut lyödä kuitenkaan ... se vain uhittelee ja
aikoo", sanoi Antti, vaaleatukkainen pojan nulikka.
"Ketäs se hullu pelkää ... elkäähän siihen luottako, vaan antakaa ukon
olla ... ja joka konttiin ensiksi koskee, sille annan minä omasta
kädestä luutavarpua", uhkasi vakavasti pruustinna lähtiessään
kyökkikamariin piika Marilla kuteilla olevaa nelivartista kangasta
katsomaan.
Lapset sillä aikaa akkunassa porisivat ja vilkkaina kujalle katselivat,
josta hiljalleen astua letusteli vanha, ryysyinen ukkorahjus kontti
selässä ja sauva kädessä. Ei hän akkunassa olijoita näyttänyt
huomaavankaan, alaspäin katsoi ja kepillään eteensä kopeloi kuin
vähänäköinen olisi ollut. Selvänäköinen hän kuitenkin oli toki,
Pehkos-Jussi, mutta varovaisuutta se häneltä sentään oli olevinaan.
Olivat näet poikahurtat kerran vanhaan tehneet Pehkos-Jussille
semmoisen tepposen, että syyspuhteella kujansuun poikki hänen eteensä
nuoran pingoittivat ja saivatkin ilokseen nähdä, kuinka Jussi-parka
heitti kuperkeikkaa konttineen maaperässä. Mutta siitä päivästä lähtein
varustausikin Junnu tanakalla koivusauvalla, jota käytti niin hyvin
maaperää tunnustellakseen kuin poikarakkia hosuakseen.
Itsekseen höpöttäen ja kepillänsä kopeloiden pääsi ukko vihdoin
kartanoportille, joka oli aivan pytingin akkunan luona siinä. Ei
malttaneet pojat enää lasin läpi katsella, vaan toisen puolen
aukasivat.
"Hyvää päivää, Jussi!" huudettiin neljästä kurkusta yhteen kaikuun
tulijaa vastaan, joka juuri oli akkunan alle ehtinyt.
"Ke, ke, no! päivää", vastasi Junnukin äkkihuudossa säikähtäen.
"Mistä se Jussi tulee?"
"Tuoltapahan tulen ... tietythän ne ovat köyhän tiet!..."
"Jussiko köyhä!... Kaikkia se vielä puhuu ... aivan tänne kuului,
kuinka housunlakkarissa äskenkin rahat helkki ... ettekö kuulleet
muutkin?..." kääntyi Janne toisiin.
"Kuului kait se oloksikin", todistettiin.
"Vai kuului!... Hyväpä se, hyväpä se ... aina sitä tähän taloon
tullessa saapi noilta silmiään varoa ... rouvastin ollaan lapsia
olevinaan, vaan köyhää sitä kyllä pilkata osataan..." nurisi ukko
kääntyen kartanon poikki pirttiin päin.
"Kuulkaahan, Jussi, Jussi hoooi!" huusi Janne perään.
"Hääh!... mikä sillä nyt?..." murahti Jussi ja hieman päätään käänsi.
"Tuollako kepillään se, Jussi, on ne lantit kopeloinut, jotka nyt niin
iloisesti helkkää?... Eipähän se ole tyhjään mennyt tuo alituinen
kopeloiminen ... ja sillähän se aina maahan päin katsookin, ett'eikö
löytyisi jotakin..."
"Niin sillähän se, sillähän se, sillähän se", matki ukko Jannea eikä
sen enempää kuunnellut, vaan jatkoi matkaansa pirttiin päin ja
itsekseen höpötti: "Tässä talossa sitä aina silmillä ollaan, vaikkahan
on pappilakin olevinaan ... kakarat kun vallan päällä rouvastin poissa
ollessa ... ei näy olevan nytkään kotona rouvasti ... säilyneekö noilta
konttikaan sikiöiltä ... panen ma hänen tuohon pirtin porstuaan ...
kuulenhan minä, jos romuta alkavat, kuulenhan minä ... niin, kuulenhan
minä..."
Ja siihen laski ukko konttinsa hartioiltaan porstuan nurkkaan ja
pirttiin mennessään vielä jälkeensä vilkasi, ett'eihän ne vain juuttaat
perässä jo hiivi. Vaan eivät ne vielä ainakaan hiipineet, akkunasta
vielä kurkottivat ja huusivat, että "tanssippa, Jussi, mustilaista
viiden pennin edestä tai naurappa ruotsiksi, niin saat ryypyn..."
Tiesivätpä ne viksarit, mitä Pehkos-Jussin mieli teki ... hyvin
tunsivat Junnun viinajanon ja kahvenkaipuun ja kaikki, niin että
osasivat suuta pieksää, vaikk'eivät isojakaan olleet.
Jo tuli prustinnakin kangastansa katsomasta.
"No, lapset, mihinkäs se Pehkos-ukko katosi?... Pirttiinkö meni?..."
"Pilttiin te meni ... ja tuuli kontti oli tillä ... ja ten pani
polttuaan", toimitti pikku Liisu äitiinsä liittyen.
"Vai niin, vai oli tillä tuuli konttikin", matki äiti kiepsahuttaen
tytön syliinsä ja leikitellen hänen kellertävillä suortuvillaan. "Vai
oli tillä kontti tillä ukolla, vai oli..."
Ja helakasti täytyi Liisun nauraa äitin leikitellessä, ja
kutkutellessa, milloin kainaloista, milloin niskasta ja milloin leuan
alta.
Eikä huomannutkaan äiti, että Janne ja Antti sillä aikaa akkunasta alas
livahtivat ja Esterin ihan yksinään jättivät heidän peräänsä
kuikistelemaan. Iloisesti hän vain jatkoi leikittelyään pikku Liisun
kanssa, jonka heleä nauru häntä niin näytti miellyttävän.
"Vai oli tillä kontti, ukolla ... tuuli kontti, mutta jot annetaan
lenki Matin tehdä temmonen pieni, tievä kontti Liitulle, johon taapi
maljoja poimia ... puolukoita titte tyktyllä Ettelin kanta... Niin
entät titte, entät titte..." ja yhä kutkutteli äiti Liisuansa, niin
että Liisu parka ihan oikosenaan äitin käsivarrella nauroi ja läkähtyä
oli.
"Otappa kiini, Jussi, otappa hiiri hännästä kiini!" kuului samassa
ulkoa kimeä huuto.
"Kyllä minä opetan teidät keleet mun konttiani kopeloimaan..." rönkäsi
äreä ja vihainen ääni heti jälkeen.
"No lyöppäs vain ... koetappas ... aha, kutti, aha, kutti!... Otappa
kiini ... näytäppä lantit lakkaristasi. Junnu, näytäppä! Noo, koetappa
löydä ... lyöpi kehno..."
Samassa oli pruustinnakin avonaisessa akkunassa, sillä nyt hän vasta
oli huomannut, että pojat olivatkin lipetissä.
"Jussi sinä, lyöppäs vain ... hyi häpeä, kun vanha mies viitsii
poikasia ahdistella ... hyi, ja tuommoisella kepakolla, jolla luut
saattaisi poikki lyödä... Mitenkä se, Jussi, noin voipi tyhjästä
suuttua?..." äyväsi pruustinna avonaisesta akkunasta kartanolle.
Siellä oltiin jo parhaassa kahussa: Janne ja Antti juoksivat ympäri
kartanoa, minkä käpälistä lähti, ja perässä potalsi Pehkos-Jussi
sauvakko ojona oikeassa kädessä. Ruustinnan äänestä jahti kuitenkin
taukosi ja Pehkos-Jussi kääntyi lääpästyneenä ja hämillään akkunaan
päin; hiki tihkusi miesparan kasvoilta, turkkireuhka kun näet oli
päällä ja kesäkuumassa oli juosta pitänyt.
"Tyhjästä, sanoo ruustinna, kun ne eivät koskaan saata antaa mun
kontilleni rauhaa ... mitä heill' on sen kanssa tekemistä", puolteli
Jussi itseään ja karvalakin päästään otti osaksi tervehtiäkseen osaksi
hikeä pyhkiäkseen.
"Vai jo ne taas olivat kontissa käsinä, vaikka minä lupasin
luudanvarvusta sille, joka ei anna Jussin kontin olla rauhassa... Vai
niin, elkääpä menkö, pojat ... vai te pakoon kapasette, kun kysymys
tulee..."
Mutta pirtin solasta olivat pojatkin jo käpälämäkeen livahtaneet. Eipä
sillä, että he mamman uhkauksia paljo pelkäsivät, mutta arvelivatpahan
muuten, että joutaahan asia vähän vanheta.
"Siinä sen ruustinna nyt näkee ... ei suinkaan se pakoon lähde, joka
oikeassa lie ... eipähän Jussi lähde ... eipähän Jussi lähde",
ylvästeli ukko vanha ja ikäänkuin iskeytyen kiini tuohon ajatukseensa
toisteli vielä pari kertaa, "ett'eipähän Jussi lähde..."
"Niin tahtoohan ne olla vähän vallattomia, mutta minkäs niille taitaa
vaimoinen ihminen ... eikä ole rovastikaan kotona, että kurittaisi...
Mistä päin se Jussi muuten nyt kuleksii ... kotikylältäkö vai?..."
"Enpähän kuin tuolta kaupungista ... pormestari se siellä antoi mulle
tämän takin..." tuumaili Jussi katsellen mielihyvillään reunallaan
olevaa turkin kutaletta, kuten näytti.
"Minkä?... tuonko turkin antoi?..." kysäsi ruustinna nauraen.
"Eikä, kuin tämän alimmaisen..."
Nyt koki Junnu repiä turkkireuhkaansa avonaisemmaksi ja saikin vihdoin
vanhan ruskean haaratakin hännykset käsiinsä. "Tämänhän se antoi,
pormestari ... jopa tämän..."
"Hyvä mieshän se taitaa olla pormestari ... kiittävät sitä muutkin..."
"Hyvä kait mulle on ollut ... antoi tässä tuonottainkin tupakin periä
rakkokukkaron täyteen ... ja lantilla käski vielä ryypytkin käydä
ottamassa..."
"Katsohan vain!... Mitä se Jussikin ryypyillä ... ei toki pilaisi noin
vanhan miehen..."
"Hyvääpä tuo on vanhallekin ... särpimestä se köyhälle käypi... Ja
sanoi olevan hänen nimipäivänsä silloin..."
"Ohoo, no sittenhän tuo... Onkos se Jussi syönyt einettäänkään ...
tuonko minä kalaa ja leipää ja piimän sintua..." kysyi ruustinna
ystävällisesti.
"Antoihan ne mulle vallesmannissa vähän ... mutta eihän se lisä
pahaa -- -- --"
"Muualle kuin selkään", kiljasi Janne samassa ukon selän takana ja
säkäsi raparperin putkella housujen taustalle, ennenkuin
kyökkirappusille livahti turvapaikkaan.
"No lemps -- --! Nuo ne ovat joka paikassa ... tuossahan sen nyt
ruustinna omin silmin näkee", tiuskasi Junnu katsoen karsaasti Anttiin,
joka myöskin nurkkajuuresta pujahti ja portaille potalsi. "Tuossahan
sen nyt ruustinna itse näkee..."
Mutta ei sitä ruustinna nähnytkään, hän oli näet jo ehtinyt mennä
hakemaan lupaamiansa ruoka-aineksia ukolle, joten koko tepponen kävi
iltikseen. Pian oli ruustinna kuitenkin rappusilla sintutoopi toisessa
ja silakoita leipäpuoliskon päällä toisessa kädessä.
"Täällä olisi Jussille vähän ruuan tapaista ... tulkaapahan ottamaan",
sanoi hän huomaamatta poikia toisella puolen ovea.
Jussi astua töpösteli rappusten eteen ja hommausi juuri ottamaan
vastaan antimia kun Janne piilostansa pistihe esiin.
"Mamma, pyytäkää te Jussia ensin tanssimaan mustilaista ... pyytäkää
mamma!... tanssikaahan, Jussi, ensin mustilaista, niin sitte saatte..."
toimitti hän.
"Ole vaiti sinä, karkulainen, vai tänne sinä olet jo piilottunut..."
"Muttilaitta, mamma, muttilaitta..." pyyteli pikku Liisukin nykkien
mammaansa hameen kupeesta.
"Vai muttilaitta te tinäkin tahdot, no jos Jussi tahtoo tehdä tälle
pikku Liisulle mieliksi ja tanssii mustilaista, niin käyn minä
lantinkin noutamassa ... eli käyppäshän sinä Liisu siitä mamman
kirjoituspöydältä kymmenen penniä, niin olet hyvä lapsi."
Pikku Liisu jo mennä haiveloi äidin asialle, kynnykset ne kyllä
yrittelivät aina vastukseksi heittäytyä, vaan niistä kun pääsi, niin
sitten se paremminkin sujui. Kaukaista ei viipynytkään ennenkuin jo
tulla kupitti lantti kourassa ja viimeisen kynnyksen pärjättyään huusi:
"mamma, tättä te on!"
"Kiitoksia, hyvä lapsi, kiitoksia! No jos Jussi nyt tanssii, niin Liisu
antaa lantin..."
Jussi katsasteli vähän epäileväisesti Janneen ja Anttiin, joihin
kumpaiseenkin hänellä oli kehnonlainen silmä. Sitten hän kohautti
housujaan vähän ylemmäksi ja alkoi laulaa jonkunlaista kuivaa nuottia,
johon muka oli mustilaiskieliset sanatkin: "Apas peiliposki tukka
kieroo, Entos sarna sokka vieroo j.n.e."
Ja sitä laulaessaan hän uneliaasti ja veltosti ruumistaan hetkutteli ja
vanhoja kenkärajojaan nakkeli ja yhteen kopsautteli. Eivät malttaneet
pojat totisina tuota kauan katsoa. Pian purskahti Janne
hillitsemättömään nauruun ja Antti jälkeen. Ja pikku Liisu se oikein
hyppi ilosta mamman ympärillä ja kättään huiskuttaen huusi:
"muttilaitta! muttilaitta!"
"No jo nyt piisaa, Jussi, tuoss' on ruokasi portailla ja sinä, Liisu,
annappashan se lantti ukolle!" puheli ruustinna, joka väkisellä oli
koettanut nauruansa pidättää.
Pikku Liisu astui muutaman portaan alemmaksi, mutta suuremmaksi
vakuudeksi kuitenkin mamman hameesta toisella kädellään piti, kun
toisella lanttia Pehkos-Jussille ojensi.
"Tättä tulle!"
"Hyvä röökinä, kaunis röökinä, nalli röökinä, suuri kiitos, paljo
kiitoksia", kiitteli ja kosteli Jussi tavoitellen lanttia ja pistäen
sen housuntaskuunsa, jonne pudotessa se kilahti muihin koviin
esineihin.
"Onpahan sillä Jussilla lakkarit rahoja täynnä, kuulihan mammakin, kun
kilahti, kuulittehan", kyseli kiivaasti äidiltään Janne.
"Eihän se Jussi todella taida ollakkaan niin köyhä ... ne hokevat
Jussin säästelevän kontin pohjalle", nauroi ruustinnakin.
"Minunko?... Konttiniko pohjalle?... Elkää ruustinna uskoko juoruja ...
ilman maailman juoruja ... ilman juoruja..."
"Lienevätkö nuo niin aivan juorujakaan ... sanotaanhan, ett'ei savua
tuletta tule..."
"Niin, ja näytäppä lakkarisi, Jussi, eipähän uskalla näyttää
lakkareitaan", ivaili Janne.
"No hennon kait minä nämä juuri näyttääkin", tiuskasi Jussi viimein,
sillä tuota syytöstä hän ei koskaan ennenkään ollut sietänyt muiltakaan
saati sitten itseltään ruustinnalta. Eiväthän ne enää antaisi mitään,
jos siihen luuloon pääsisivät, että hänellä rahoja tallessa oli, tuumi
Jussi työntäen kätensä housuntaskuihin ja alkaen niitä nurin vääntää.
Mutta nytkös pojille lysti tuli! Ennestään he jo korvakuulolta tunsivat
tämän historian ja vastahan se oli Mattilan Ranssu heille kertonut,
kuinka Jussi heillä lakkarinsa tyhjensi ja niistä säkillisen tavaroita
kaivoi. Se se nyt poikia miellytti, kun itse saivat omin silmin sen
nähdä ja kuta etemmäksi Jussi tyhjennystyössään edistyi, sitä enemmän
heitä nauratti.
Ja olikin siinä moskaa! Porsliinin palasia, nahkatilkkuja, nappeja,
nuoran säikeitä, leipäkyrsiä, vaateriepuja, joku mustaksi pinttynyt
sokerimurunen, pari silakan päätä y.m. sekä lopuksi pari kolme
viisipennistä. Kaiken tämän rikkautensa tyhjensi ukko portaille
naurusta pakahtumaisillaan olevien poikasten eteen ja täytyipä
ruustinnankin vähäisen nauraa pihauttaa, kun silakan päät sieltä pudota
tupsahtivat.
"No uskotaan jo, ei kiusata enää, korjatkaa omanne takaisin, Jussi,
mutta mitä te silakan päilläkin teette?" nauroi ruustinna.
"Kuka sen tietää, milloin hiukamaan sattuisi eikä satu suolaista
olemaankaan ... ei ne ole köyhällä kaikki niin äärestä otettavissa..."
Ukko tukki jo aika kyytiä tavaroitaan takaisin taskuihinsa.
"Näitte kait sen nyt ruustinna, että ne on ilman juorupuheita ... eihän
niitä mistä meikäläisillä kertymään jouda, jos jonkun lantin saapikin
... ei toki ... köyhä on köyhä... Uskoohan sen nyt ruustinnakin?..."
"Uskon, uskon ... ilman taitavat vain juoruta... No menkää nyt pirttiin
syömään ... tuokaa sitten astia pois!"
Niin lähti ruustinna pikku Liisun kanssa sisälle ja Jussikin, joka oli
taskunsa entiseen kuntoonsa saanut, otti nyt ruoka-ainekset käteensä ja
alkoi pirttiin astua. Porstuaan tullessaan sovitti toopin ja
leipäpuoliskon toiseen käteen ja toisella konttinsa viileikkeistä
pirttiin laahasi.
"Parasta taitaa olla, että viepi omansa perässään ... ei niiltä
ruojilta ne säily kumminkaan ... niin, kutti, töllöttäkää siellä nyt,
sen urvelot!..." lisäsi hän vielä silmätessään taaksensa portaille
päin.
Niin meni pojilta se lysti tällä kertaa, kun Junnu korjasi konttinsa
mennessään. Mutta eivät he siitä vielä nolostuneet. Päättivät kuin
päättivätkin vielä naurattavansa ukkoa ruotsiksi ja laulattavansa
"Aatamia". Vaan millä keinoin? Rahaa heillä ei ollut ja ruokaa oli
Jussi saanut. Viinalla ja kahvella hänet myöskin olisi taivuttanut
siihen, mutta niidenkin haltija oli mamma.
"Käyppäs sinä, Antti, katso onko piipunperiä papan porolootassa",
kehoitteli Janne veljeään, "minä pidän sillä aikaa omat konstini".
Antti katosi neuvotulle asialleen ja Janne hyppäsi aidan yli
puutarhaan, josta katkoi pari raparperin lehteä. Hetkisen kuluttua
olivat pojat jo takaisin, mutta ei ollut Antilla periä kuin
puolikymmentä piipullista kämmenellään.
"Vähäpä sait! Mutta onpa minulla sen sijaan", nauroi Janne.
"Raparperia!... mitä sinä sillä aiot, Janne?..." kummasteli Antti.
"Näethän sen kohta odotahan kun Jussi tulee!"
Ja pianpa se Jussi joutuikin. Ei malttanut syödäkkään, kun vasta oli
vallesmannissa syötetty ... särpäsi vain piimäsinukan ja pari suupalaa
purasi, loput konttiinsa pisti ja kytästeli sen entiselleen kiini.
Tooppi kädessä hän sitten kartanolle poikain iloksi ilmestyi ja käskyn
mukaan tuli sitä takaisin ruustinnalle jättämään.
Verkalleen Jussi pihan poikki lötösteli. Tapansa mukaan alaspäin
tuijotti maata vasten eikä poikiakaan muistanut ennenkuin vasta
portaiden edessä.
"Kuulehan, Jussi, heitetään pois ne vanhat vihat ja sovitaan
ystävyksiksi", sanoi Janne mielittelevästi ukolle, "ja minä annan
teille vielä oikeaa ulkomaan tupakkia, jota pappa on omassa
puutarhassaan ruvennut kasvattamaan".
"Mistäpä ne lie sullakaan tupakit?..."
"Tässä ... näettehän nämä lehdet ... yhteen laatuun kuin Venäjän
lehdetkin ... ne pitkät lehdet..."
"Niinhän nuo näkyvät olevan ... mutta tuoreitahan ne on ... ei suinkaan
ne tuoreeltaan millekään maista..."
Halukkaasti Jussi jo noita suuria, pulskia lehtiä katsasteli.
"Ka maistelkaahan ... eivät taida tuoreeltaan olla millekään, vaan kun
uunilla kuivaatte ja leikkelette, niin..."
"No ei nuo juuri pahallekaan ... syöpikinhän noita..." Jussilla olikin
jo sun täynnä matusteltavana.
"Saatte nämä sovinnoksi ... mutta laulattehan te sitten sitä 'Aatamia',
Jussi, kun minä en ole sitä vielä kuullutkaan", pyyteli Janne.
"No, jospa tuota tupakin edestä vähän laulaisikin... Pannaanhan ensin
tupakit talteen..."
Ja kun raparperinlehdet oli ensin hyvään korjuusen poveen kätketty,
karastelihe Juho muutamia kertoja ja sitten yksitoikkoisella nuotilla
alkoi:
"Aatami suuri valtija
Hallitsi koko maailmaa;
Kaksi poikaa hänellä,
Kaini ja Aapeli nimeltä.
Voi, voi, huusi Aapeli,
Elä rakas veljeni
Viatonta verta vuodata,
Se on synti kamala j.n.e."
Jolkutettuaan tämän melkoisen pitkän virren pätkän loppuun, sylkäsi
Jussi äskeiset lehden jätteet suustaan meinaten, "ett'ei ruojista ole
tuoreeltaan ... aivan maistavat heinälle..." Ja tämäkös poikia taas
nauratti niin imelästi, että ukko jo alkoi petosta aavistaa.
"Mitä lienette antaneetkaan ... eivät taida tupakkia ollakkaan ... vaan
saan minä niistä selvän kunhan yön seutuna kuivaan", vakuutteli ukko
laskien toopin portaille ja hommautuen pirttiin konttinsa luo takaisin,
sillä siitä hän oli tuiki arka. Ei pirtissä tosin muita ollut kuin
ruotimuori ... näin hein'aikana, mutta konttiansa vartioi Junnu taivaan
linnuiltakin saati nälkäiseltä muorivanhalta.
"Elkäähän vielä ... saatte suutupakkia hyvät perät, jos näytätte, miten
ruotsiksi nauretaan ... ka, näettehän sen Antilla..."
"Onko sillä?... Mitä lienevät hellaporoja..."
"O-eheei, ihan oikeita periä ... vasta nouti sisältä... Saatte, jos
ruotsiksi nauratte..."
"Näinhän nuo sanoo ruotsiksi naurettavan..." Ja Pehkos-Jussi pärähti
niin hahattavaan nauruun, että ruustinnakin ovelle kahnasi kummaa
katsomaan.
"Mikä Jussille tuli?..." kysäsi hän.
"Ilman minä noiden poikain kanssa..." sopersi Jussi hiukan hämillään,
"tuossa olisi tuo tooppi, paljo kiitoksia, kost' Jumala
ruustinnalle..."
"Se on nauranut meille ruotsiksi, mamma", toimitti Antti ja Janne
nauroi revetäkseen. "Naurakaahan vielä, että mammakin kuulee..."
"Minä teille vielä ... antakaa nyt ne perät, kun antanette..."
"Anna pois, Antti, että Jussi pääsee rauhaan", käski ruustinnakin,
"johan minä kuulinkin sen äskeisen remauksen..."
"No hekkää ... tuoss' on!..."
Antti löi kourastaan perät Jussin kämmenelle, jossa Jussi niitä hiukan
perkkaili viskellen pois tulitikun päät, ja sitten avonaiseen suuhunsa
paiskasi. Ja voitte sen arvata, ett'ei se suun ympäryskään niin häävin
puhdas ollut!...
"No nyt saa Jussi mennä ja poikain pitää tulla lukemaan ... sillä kun
pappa tulee puoliselle niityltä ja alkaa läksyjä tiedustella, niin
mitäs sitä silloin sanotaan", lausui ruustinna ottaen Jannea ja Anttia
käsipuolesta ja taluttaen heidät sisälle.
Eikä auttanut tällä kertaa vastustelu ja pelottipa se papankin tulo
niityltä, sillä ei sitä hänen kanssaan käynytkään leikitteleminen
niinkuin mamman, sen pojat kyllä tiesivät. Akkunasta he kuitenkin
näkivät Pehkos-Jussin pirttiin menevän ja sieltä vähän ajan perästä
palaavan kontti selässä ja sauva kädessä niinkuin oli taloon tullutkin.
Ja akkunan alatse kun ihan meni, niin ei malttanut olla Janne
äännähtämättä, että "tanssippa, Jussi, mustilaista vielä viiden pennin
edestä..."
Mutta ei näyttänyt Jussi kuulevankaan ... eikö lie kuullutkaan.
Verkalleen vössysteli kujatietä poispäin ja alla päin kepillään eteensä
kopeloi ja kaikenlaista itseksensä höpötti -- -- --
Tuota tekoaan se oli Pehkos-Jussi jo kymmeniä vuosia tehnyt. Oli
koetettu joskus saada häntä ruotilaiseksi jonnekin asettumaan, oli
myöty pari kertaa "avessuunissakin" huutolaiseksi vähimmän vaativalle,
mutta ei vain ottanut sitä totellakseen Jussi. Hän oli sen niin saanut
päähänsä, että kulkulaisena se on parempi ja niin oli hän lähtenyt
maailmalle kerjäilemään. Vaikka synnynnästään hassahtava, oli hän
muuten hiljainen ja sävyisä ja antoi mielellään muille rauhan, kun vain
muut olisivat hänelle sen antaneet.
Mutta siihenpä eivät pojanpurlakat ensinkään suostuneet, pyörivät vain
ukkoparan ympärillä, kun tämän turkkireuhkasta lienevät sipaleenkaan
äkänneet. Missä talossa vain lie lapsia ollut, ja varsinkin kasvavia,
käsipuhkopoikia [nimitys johtunut siitä, kun pienempiä kaloja käsin
puhkotaan perkatessa], siellä tehtiin ukolle sellaista kiusaa, kuin
juuri näimme pappilan poikainkin harjoittavan. Ja samoin kuin häntä
sielläkin laulatettiin, tanssitettiin ja nauratettiin, samoten
kaikkialla muuallakin. Mutta näinpä se Pehkos-Jussikin pysyi tupakissa
ja ruuassa, edellinen oli näet Juholle aivan yhtä tärkeä kuin
jälkimäinenkin.
Tuli se näiden lisäksi joskus vielä kolmaskin halu ukkoparkaa
kiusaamaan ja silloin siinä ei muu auttanut kuin suorinta tietä
kaupunkiin karnasta. Kaupungissa kyllä oli katupojat, jotka eivät
mitenkään voineet antaa tuon kummallisen äijän turkki päällä
kesäkuumassa rauhassa tallustella, vaan ahdistelivat kaikella tavoin ja
härnäilivät. Mutta kaupungissapa ne myöskin paremmin lantit lähtivät ja
lanteilla ryypyt, ja siksipä se Junnullakin sinne toisinaan aina mieli
teki.
Eikä sitä sitten enää hätää ollutkaan, kun lie kerran parin kolmen
ryypyn vanhaksi päässyt, niin että jalat niin lystisti tuntuivat
kohahtelevan. Tunsivat ne katupojat Pehkos-Juhon käynnistäkin jo oliko
käkeilemistä, sillä reippaammin astui ryypyn saatuaan Jussi ja
sauvaansa heilutteli ja ympärilleen katsellen uhotteli, että "tulkaapa
nyt, rakit, niin saatte tietää, mitä se muksu maksaa..."
Mutta silloinpa juuri ne eivät tulleetkaan. Antoivat Jussin vain
rauhassa katuja kuleksia ja tulliportistakin poistua, kauan hän näet ei
kaupungissakaan viihtynyt.
* * * * *
Taitaa nyt tulla kymmenkunta vuotta siitä mätäkuun päivästä, jona
Pehkos-Jussi matkustussauvansa maahan laski ja arastelevat silmänsä
ijäksi päiväksi umpeen sulki.
Se oli tuollainen poutainen ja helteinen kesäpäivä, jona heinämiehet
luojaansa kiittelevät ja jok'kisen lapoonsa huolettomasti kuivumaan
hajoittelevat. Kilkis, kalkis, kilkis, kalkis kuuluikin kaikilta
kyläläisten nurmilta, siellä kun he kukin aina vuorollaan tylsyneitä
viikatteitansa terästivät. Ja sitten he niin vakavasti kyykistyivät ja
huurs, huurs huusi tuore heinä poikki mennessään ja röyhevälle
niitokselle kellahti.
Lammin rantueilta talonsa alta teetti juuri heinää kirkonkylän
kauppamies. Myötämäkeä löivät siinä miehet ja veden ääreen tultuaan
aina kovasimiaan huuhtasivat, ennenkuin liippaamaan rupesivat.
Tuossa lammin rannalla vesirajassa se oli saunakin ja saunan lattialla
rukiin olilla makasi huohottavasti hengittävä, harmaatukkainen ukko.
Pehkos-Jussi se oli, joka siinä kuumeessa huohotti ja toisinaan aina
voihkasi. Kauppijaalle oli hän hiukan sukuakin olevinaan ja siinä
ollessaan sairastunut; sentähden oli kauppamies arvellut, että viekää
saunaan, siihen vanhempaan, joka on likempänä rantaa!
Piika oli siihen sanonut, että entäpä jos se sinne kuolee ja kalman
tartuttaa, petoko siellä sitten enää kylpee!... Mutta kauppamies oli
sen kerran niin päättänyt ... eihän sitä minne muuannekaan voitu panna
... ja olihan talossa kaksi saunaa... Kylpeköön uudessa tulevalta
talvelta väkikin...
Tähän ei kellään enää ollut mitään sanottavaa. Itsekseen arveli
kauppamieskin, ett'eihän siitä kylvettäväksi enää sitten ole, mutta
tallin luoksehan minä olen sen aikonut muuttaakin ja maaltaa
sikoläätiksi... Ahtaaksi alkaa käydä navettakin nyt, kun on yksi
lypsävä enempi ja joutilaitakin niin monta!...
Ja niille puheille se oli sitten Jussi pirtistä saunaan kannettu --
kuolemaan. Viikkoa kaksiko jo lie sairastanut ... eikä näyttänyt
kostumaan rupeavan ... yhä vain huononi huononemistaan.
Pari kertaa oli Reeta muori jo kuullut hänen houreissaan huutavankin...
Jumalata oli hänkin ollut avukseen huutavinaan ja Jeesusta, sanoi
muori. Eikä hänen sitä ole ennen tekevän kuultu, niin että tottapa se
lie lujalle ottanut!...
Ja lujalle se oli ottanutkin, hyvin lujalle. Tuskan hien oli sairaan
ryppyisille kasvoille nostanut ja posket hohtivat kuin tulessa. Ja
sisällä oli niin kuuma, valitti hän, sisukset paloivat ... vettä,
vettä!
"Nyt se tekee hengen lähtöä", sanoi emännälle Reetamuori kylmempää
vettä kaivolta noutaessaan.
Emännän kanssa he sitten yhdessä saunaan jouduttausivat. Riuhtasemalla
sairas juoma-astian Reetamuorilta tempasi ja muutamia suuntäysiä
nieltyään jo tyyntyvän näytti.
"Eiköhän tuo pappilan maisteri rupeisi niin hyväksi, että tulisi
luokseni, jos käskettäisiin..." mutisi hän hiljaa.
"No kuka tuon tiennee ... Kun sattuisi kotiinsa eikä muita kiireitä
olisi..."
"Voi käykääpä te, Reeta, kyllä sen Jumala teille palkitsee, jos minä en
saattaisikaan..."
"Mitenkäpä se sinäkään ... vaan käypihän tuota tuon verran
palkattakin... Kunhan se nyt vain kotiinsa sattuisi..."
Niin lähtivät emännän kanssa saunalta pihaan.
"Luuleeko emäntä sen lähtevän?" kysäsi muori, kun olivat vähän matkan
päässä.
"Mene tuota tiedä ... vaan niin se minusta tuntuu, ett'ei se lähde
semmoisten vihamielisten luo kuin Jussikin", arveli emäntä.
"No, vaan sanotaanhan kirjassa, että 'autuaat ovat ne, jotka isoovat ja
janoovat, sillä heitä pitää ravittaman'," intti muori. "Ja kun hällä nyt
halu on, niin..."
"Niin, niin, enhän minä estelekkään... Menkää vain ... ja kiire taitaa
ollakkin..."
Emäntä meni "puotia katsomaan" ja Reeta muori lähti kiireen kahussa
pappilaan astua suoputtamaan.
Muu väki ei tästä mitään tiennyt eikä siitä heille mitään sanottukaan.
Yksinään sai Jussi Pehkonen saunassa voivotella, vaan oven olivat
kuitenkin auki jättäneet, että ilma oli raittiimpi ja jotakin katsella
saattoi. Tuolla kaareusi pilvetön sinitaivas ylhäällä niin puhtaana ja
mieltä kohottavana, tuolla lentää suikasi pääskyspari kiistaten
keskenänsä lennossa ja säveltaidossa ja tuolla lammen toisella rannalla
liikkuivat iloiset piikatytöt luo'olle haravoiden miesten pörhöpäisiä
niitoksia.
Ei tainnut sentään saunassa olija joutaa ajatustaan enemmän kuin
katsettaankaan mihinkään kiinnittämään. Kuolevalla lie näet omat
ajatuksensa ja sen Pehkos-Jussi hyvin tunsi, että nyt ei kuolema enää
kaukana ollut. Niin alkoi kaikki tuntua heikolta ja voimattomalta. Ja
hengitys oli lyhyt ja tuhuttava ja rintaa taas niin poltti kuin
pikiliekissä.
Tuskissaan vääntelehti siinä ukkoparka, niin että pään-aluksena oleva
konttirottelo rutisi. Kontistaan ei Jussi näet vieläkään ollut hentonut
luopua, vaan pään-aluksekseen oli hänen se saada pitänyt...
... Vihdoinkin palasi Reeta muori asialtaan, mutta tyhjin toimin:
maisteri ei nyt mitenkään ollut joutanut, vaan oli sanonut tulevansa
niin pian kuin pääsee päivällisten jälkeen.
"Oh, oh," vaikeroi sairas, "silloin ei Jussia enää ole ... se on
tanssinsa tanssannut silloin ... oh, oh, missä ei rakit ole vainoomassa
ja kintuilla ... oh, oh! vettä, vettä!
"Ka joko se on kaikki tuonkin juonut ... odota, odota, minä juoksen
kaivosta", kiirehti muori ja oikein juoksun touhussa pihaan riensi.
Sivumennessään taas emännällekin sanomassa pistäysi: "nyt taitaa tulla
loppu, en saanut vielä maisteriakaan ... ristijäisiin oli lupaunut..."
Ja sitten kaivolle ja vesiastioilleen takaisin saunaan!
Taas tempasi sairas viimeisillä voimillaaan vesihaarikan aikoen sitä
huulilleen viedä, mutta silloinpa juuri loppuivat voimatkin, niin että
hän takaisin vuoteelleen suistui. Astioineen päivineen hän sinne
tyyskähti ja kylmä vesi kaulalle ja ryntäille hulahti.
Ja siihen nuivertui miesparka selälleen ... eikä enää sen koommin
liikahtanut. Huulet vain vielä jonkun sanan kuitenkin lausuivat
epäselvään ja tupsahtelemalla.
"Mitä se puhuu?" kysyi hiljaa Reeta muorilta emäntä, joka myös oli
ovelle ilmestynyt.
"Eihän tuosta oikein saa selvää ... kontistaan kait se puhuu..."
"... kontti Reetalle ... palkaksi ... köyhältä..." sopersi viimeisiksi
sanoikseen sairas ja jäykistyvistä kasvoista päättäen ei Pehkos-Jussia
näillä mailla enää ollut.
Hän oli tanssinsa elämän tanssilavalla loppuun tanssinut!
* * * * *
Muutama päivä vain -- taisi ollakin jo toisena päivänä tuon
kuolemantapauksen jälkeen -- nähtiin mustaa yksinkertaista kirstua
kannettavan kauppamiehen pihasta lähellä olevalle hautausmaalle.
Kauppamies emäntineen, Reeta muori, pappi ja lukkari olivat, paitse
neljää kantomiestä, ainoat saattajat.
Kirkon luona kuitenkin yhtyi pari miestä saattoon, astellen sentään
hiukan jälempänä muita ja pysähtyen hautausmaan aitoviereen
juttelemaan.
"Ketä siinä viedään?" kysäsi heti toinen.
"Sitä Pehkos-Jussia, kun liette sattunut näkemään siellä
kaupungissa..."
"Tunnenhan minä toki Juhon! Vai on se jo hänkin kuollut! Milloinka
kuoli?..."
"Tässä se vasta eilissä päivänä tuonne kauppijaan saunaan..."
"Eipä kauan ruumista maan päällä pitäneet ... eikähän sitä näin
mätäkuulla saatakkaan ... Nuoko ne peijaisvieraat... Ei tainnut
kauppamies ruveta maahanpanijaisia toimittamaan ... köyhäin kassaan
taisi turva tulla..."
"Eikö helkutassa... Ettekös te ole kuulleet, että Jussihan itse toki
itsensä hautaan kustansi ja peijaat ja kaikki ... jättihän se,
kuulenma, pari sataa markkaa rahaista rahaakin..."
"No ei nyt kummemmalla, vai pari sataa markkaa rahaa ... elähän huoli!
Lieneekö meissä senkään jättäjää", nauroi mies, joka kuulusti olevan
kaupunkilainen, "no, kukas ne perii? Tämäkö se kauppamies?..."
"Kauppamieshän se sukulainen olisi ... mutta Jussi kuuluu kuollessaan
luvanneen konttinsa Reetalle, kauppijaan ruotimuorille, eikä ollut
kauppamieskään aikonut ruveta käräjöimään, vaikka saisikinhan se ne,
jos haluttaisi, kun vieraita miehiäkään ei ole..."
"Vai niin, vai niin, no tanssillaan ja 'Aatamillaankohan' tuo nuo
tienasi?..."
"Milläpähän muullakaan ... itsekullakinhan ne ovat omat
elinkeinonsa..."
Kellot olivat jo tau'onneet ja paraillaan luki maisteri hautauslukua.
Sitä kuuntelivat miehet vähän aikaa äänettöminä, kunnes toinen jo
poislähtöä teki ja hyvästellessään lausui:
"No saipahan kerran Pehkos-Jussikin kylän läpi rauhassa kulkea ... ei
ollut tällä kertaa pojan naskalit kintuilla..."
"Saihan tuo kerran ... ja hautaansahan tuon rauhan jo toki saada
sietääkin!..."'