Tuossa hän taas istua käyrötti "Kappeli esplanaatin" soittopaviljongin
kupeella tavallisella paikallaan. Ilma ei juuri ollut suotuisimpia ...
hiljainen tihkusade vihmoi näet ehtimiseen taivaalta. Senpä tähden ei
ihmisiäkään tänä iltana paljo näkynyt soittoa kuuntelemassa ja nekin,
jotka tulivat, toimittausivat kiireen vilkkaan katon alle, tilasivat
lasin lämmintä "tuutinkia", kuumennettua punssia tai muuta sellaista,
että ollenkaan tarkenisivat. Eivätkä vielä siihenkään tyytyneet, vaan
käskivät numerorintaisen viinurin tuoda jonkun noita tavallisia
raanuja, joita Kappelissa istujat kolkolla säällä kääreivät sääriensä
suojaksi.
Mutta tuo pitkään ja kuluneeseen mustaan päällysnuttuun kääreytynyt
olento se vain istui hyypeyksissään kovalla ja märällä penkillänsä.
Soiton mukaan huojui hänen hinterä ruumiinsa edestakaisin ja
irvottaviin kengän rajoihin tukittu jalkansa löi tarkkaan ja säntilleen
tahtia soiton mukaan.
Ja sikäli kuin kiihkeni sävelten kieli, sikäli kuin loitsivat torvet
intoa ja tunteiden kuohahduksia kertoivat, sikäli vertyi tuo nyökkäävä
ruumis ja elostuivat nuo laihat, kellertävät kasvot. Riipuksissa oleva
pää kohosi vihdoin myöskin ja silloin vasta voi huomata hänen syvälle
vaipuneet silmänsä.
Olisittepa nähneet, kuinka kiihkeinä ne kimmeltivät syytäen säteitä
mustista kuopistaan noiden sydenkarvaisten kulmien alta! Ne antoivat
syrjäisenkin aavistaa, mikä intohimojen ahjo ja pyörre tuossa laihassa
ryysyisessä olennossa alkuaan oli mahtanut olla ja mikä tuli siellä
vieläkin leimusi.
Vaan kun soitto taukosi, kyykähti hän taas entiseen asemaansa ikään
kuin häveten äskeistä rohkeuttaan. Pää vaipui takaisin nuokuksiin ja
sormet, jotka myöskin olivat äsken eloon virkistyneet, luihottivat taas
pitkinä, laihoina, suonikkaina ja kuultavina kostuneella polvella. Ja
kun hän toisinaan kätensä nosti ja sormillaan pitkää ja tuuhean mustaa
tukkaansa harasi, näkyi röyhistyneen hian suusta laiha, suonikas ja
karvainen käsivarsi.
Näin hän siinä kytrötti iltakauden tihkusateessa ja syysvilussa
tuntematta kumpaistakaan, kuten näytti.
Ja kun soittajat illan tullen torvensa mustiin verhovaatteisiin
peittivät, ja harmaita sarkaviittojansa tiivimpään kiinnittäen
uneliaina lähtivät astumaan tiehensä ja iloitsivat loppuneesta
päivätyöstä, silloin huokasi tuo yksinäinen, milt'eipä ainoa kuulija,
niin syvään ja pitkään kuin olisi hän siten aikonut surunsa syys-illan
sumuun kerrassaan puhaltaa.
Ja sitten hänkin takkinsa liepeitä paremmin ympärilleen kokoili, työnsi
laihat kellertävät kätensä vastakkaisiin hian suihin ja selkä kumarassa
pitkillä harppauksilla poistumaan lähti.
Kiireesti sivuutti hän vastaantulijoita ja kun puistokadun päähän
pääsi, poikkesi siitä kaupungin laiteille vievälle poikkikadulle.
Keskuskaupunkia hän oikein näytti pelkäävän, niin arasti ja pelokkaasti
hän siellä liikkui, mutta mitä enemmän hän syrjään pääsi ja kaupungin
laiteita läheni, sen kodistuneemmaksi hän näytti itsensä tuntevan ja
varmistuvan olennossaan.
Käynti ei enää ollut niin kuumeentapaista eikä askeleet niin rientäviä.
Ajatuksiinsa vaipuneena hän kulki ja niissä elävän näytti.
Rähinä ja viulun vingutus eräästä valaistusta huoneesta hänet äkkiä
ulkomaailmaan palauttivat. Käyntinsä seisauttaen ja päänsä ikkunaan
päin kallistaen hän tarkkaan kuunteli. Vaan hetkisen päästä jo päätänsä
pudistellen kiiruhti matkaansa.
"Huono tahti, huono tahti ... epäselvät äänet ... ja kelvoton soittaja
... ensikertalainen tai dilettantti ... korvaa puuttuu ... ja
musikaalista tunnetta..."
Näin mutisi hän poiketessaan yhä likaisemmalle syrjäkadulle, jonka
kivettömän ja mutaisen maaperän syksyinen sade oli liejuksi lioitellut
ja liukkaaksi. Mutta siitä ei näkynyt huolivan miesparka, eteenpäin
vain tarpoi, kunnes muutaman likaisen talon portista sisään pujahti.
Pimeä ja liejuinen oli piha ... ihan hyllysi ja litisi jalkain alla. Ei
olisi äkkinäinen täällä mihinkään osannutkaan, mutta kulkijalle
näkyivät paikat olevan tuttuja. Suoraan hän tiensä matalalle ovelle
ohjasi, jonka viereisestä ikkunasta valo punaisen verhon läpi himmeästi
tunkeusi, ja ovelle kun pääsi, kolkutti pari kolme kertaa, että
komahteli.
"Kuka siellä!" ärähdettiin sisältä.
"Onpahan muudan. Onko Matliinskalla viinaa pari ryyppyä ja joku
leipäpala?" kysyi laiha mies sävyisästi.
"Aina tuota lie sen verran, että Lindströmi lämpimän saa ... Vaan onko
sitä rahaa?"
"On ... on joku lantti ... päästäkäähän sisään, Matliinska ... minulla
on kylmä, että hampaat lokattaa!" rukoili hän yhä.
Ovi avattiin.
"Päästänhän minä, kun rahaa lienee ... ja Lindströmin varsinkin, mutta
sitten pitääkin Lindströmin soittaa se myrskylaulu, jota miesvainajani
aina lauloi..."
"Viuluni on siis vielä teidän hallussanne?..."
"Missäpäs se muualla lie ... eihän tuo rema näy kellekään kelpaavan..."
"Hyvä se, hyvä se ... ehkäpä kohta saankin niin paljo kokoon, että voin
sen lunastaa", urahti viluinen miesparka ovesta livahtaessaan.
"Haha-haha!" nauroi vanha ämmä ilkeästi, "niinhän se on Lindströmi jo
sanonut senkin seitsemänkymmentä kertaa ... vaan ei noita vielä ole
näkynyt ... ja saatanhan tuon pitää minäkin että välistä aina saan sen
myrskylaulun kuulla, jota miesvainajani oli tapa laulaa!"
Ovi narahti kiinni jälleen ja salpa solutettiin sisäpuolelta
paikoilleen.
Eikä viipynyt kauan ennenkuin tuolta matalasta töllykästä alkoi kuulua
virkeä viulun ääni, joka iloisia laulun nuottia tapaili. Ja noihin
soinnukkaisiin viulun säveliin yhtyi vanhan ämmän särähtelevä ja
kaiuton ääni kuin särkyneen padan räminä heleän torven luihkuun.
Lindströmi paran laihat ja viluiset sormet siellä jouhista rokaa
hypähyttelivät ... viinaryyppynsä ja leipäpalansa korvaukseksi hän
siellä ämmälle sitä "miesvainajan myrskylaulua" veteli!...
* * * * *
Myöhään oli yö jo kulunut, ennenkuin viulun ääni töllissä taukosi. Taas
siirrettiin syrjään telki, taas narahti ovi ja ulos tuli äskeinen
kulkija, jonka perästä ovi entiseen tapaan sulettiin.
"Kuulkaahan, Matliinska!"
Lindströmi oli jo menossa, vaan vielä ovelle päin käännähti.
"Hääh! sanoiko se Lindströmi mitä?" kuului ämmä sisältä kysyvän.
"Niin, minä vain arvelin Matliinskalta pyytää, ettette möisi vielä sitä
viulua ... ehkäpä minä sen piankin tässä lunastan, kunhan tienestiä
saan..."
"No noh, ei huolita myödä, kunhan Lindströmi aina käypi täällä sitä
miesvainajani laulua soittamassa, niin..."
"Kyllä, kyllä ... ja minä maksan siitä sitten enemmän kun muut,
Matliinska..."
"Hyvä, hyvä..."
Sisäovetkin kuuluivat kiinni tupsahtavan ja pian sammui valokin
punaisen verhon takaa tehden tuon pienen likaisen pihan, jos
mahdollista, vielä entistä pimeämmäksi. Senkö lie ollut syy vai
sateesta yhä liettyneemmän maaperän taikka ehkä Matliinskan
viinaryyppyjen, että Lindströmi nyt tuntui seisovan paljo
epävakaisemmilla perusteilla kuin tänne tullessaan.
Pimeälle kadulle päästyään, jolta ainoakin lyhty jo oli sammutettu,
kupsahti hän tuon tuostakin kämmeniensä varaan, vaikka hyvin koettikin
seinän vieruksilla pysytellä ja seinuksista varailla.
Pitkä matka hänellä sentään ei ollut ... muudan Antipoffin kuuluisia
rakennuksia oli lähellä ja sinne päin hapuili tuo ryvettynyt
miesparkakin kuin vaiston viemänä. Kotvasen kuitenkin sieti ponnistella
ennenkuin talon avonaisen portin kohdalle pääsi, siitä ra'ollaan
olevalle ovelle osausi ja vihdoin himmeästi valaistuun eteiseen katosi.