maat sulavat, veet valuvat,
kesä tulla keikuttelee.
Jos luetaan vuoden kuut ensimmäisestä sydänkuusta alkaen, niin
saadaan väliin kaksitoista ja väliin kolmetoista kuuta vuodessa,
vaikka kirjakuukausia on vain kaksitoista.
Tämän selityksen antoi Savolais-ukko talvikuukausista opiksi
nuoremmalle sukupolvelle. Tähän lisäsi vielä Holttolan kirkonmies
seuraavan selityksen kuusta:
-- Kuun, tuon kummallisen naapurin, joka
milloin on kaita kasvoltansa,
milloin liiaksi lihava,
sanotaan olevan kaikkein lähin taivaankappale. Se kasvaa idästä ja
vähenee lännestä. Varsin typeränä minä pidän sitä miestä, joka ei
heti ensi katsannolla huomaa milloin on ylä- ja milloin alakuu. Sille
minä heti sanon:
Etkö tuhma kuuta tunne
idän puolta kasvavaksi,
luotehen väheneväksi.
Ennen kuin uusi kuu rupeaa näkymään, on kuuton aika. Tätä pidetään
kehnoimpana aikana ja tällä ajalla syntyneitä ilmeisiä (ihmisiä)
arvellaan kovan onnen lapsiksi, joista sanotaan:
Syntynyt on synkeällä
aivan kuutolla ajalla.
Kuu jaetaan neljään kortteliin ja seitsemän vuorokautta luetaan
kuhunkin kortteliin ja kuutonta aikaa on puolitoista vuorokautta.
Ensimmäinen kortteli on uusi kuu, toinen täyttyvä kuu kolmas vähenevä
kuu ja neljäs kuunpohja. Kahta ensimmäistä korttelia nimitetään
yläkuuksi ja jälkimmäistä kahta korttelia sanotaan alakuuksi. Kuun
kääntymiseksi kutsutaan sitä aikaa, jolloin seuraava kortteli
alkaa. Täysi kuu on silloin, kun kuu näyttää ympyräiseltä niin kuin
astianpohja. Kuun paistetta nimitetään kuutamoksi eli kuuvaloksi,
vaan pimeä aika, jolloin ei kuu kumota, on ehäs.
Kuun täytenä ollessa huomataan siinä olevan muutamia tummia pilkkuja,
joiden synnystä vanhat ihmiset ovat tienneet kertoa seuraavan tarinan:
Kaksi miestä meni kerran yön pimeydessä varastamaan. Juuri kun he
pääsivät tarkoitettuun paikkaansa, nousikin kuu ja ehkäisi valollaan
heidän yrityksensä. Tästä suuttuneina he ottivat tervasaavin (korvon)
korentoon ja läksivät kuuta sokaisemaan. He kiipesivät korkealle
mäellä kasvavan pitkän puun latvaan, josta rupesivat tampilla kuuta
tervaamaan, vaan tarttuivatkin saaveineen päivineen kuuhun, jossa
nytkin vielä seistä kököttävät.
Kuuta pidetään ei ainoastaan ajanmäärääjänä, mutta myöskin ilman
ennustajana. Kirkas täysikuu ennen kevätpäiväntasausta ennustaa
kaunista ilmaa, vaan sen perästä yöhalloja. Keltainen kuu merkitsee
sadetta, vaan punainen tuulta. Iso vaalea kehä kuun ympärillä
sumuisella ilmalla tietää rönsyilmaa, vaan muuten poutaa, niin kuin
sananparsi sanoo:
Poudaksi on kuun kehä,
sateheksi päivän sappi.
Jos kuu mailleen mennessään on punainen ja näyttää tavallista
isommalta, tiedetään myrskyn olevan tulossa. Jos uuden kuun sarvet
ovat terävät, tulevat pakkaset. Muuten voidaan laskea ilman laatu
neljännestä, viidennestä ja kuudennesta päivästä.
-- Kun nyt kuusta saadaan ilmain vaiheet tietää, niin mitä varten
ilmoja on allakkaan merkitty? Ne eivät kuitenkaan pidä paikkaansa,
vaan usein sattuu päin vastoin? Kukas sen tietää selittää? kysyi
Suutarin Pekka.
Kun ei vanhemmista miehistä ollut sen selittäjää, niin sanoi
Korjuksen Risto:
-- Pappilan nuori herra selitti kerran meille sen asian näin:
Luonnonlain mukaan täytyy pienemmän totella suurempaa. Täten maa
tottelee aurinkoa ja kiertää sen ympäri. Samaten myöskin kuu kiertää
maan ympäri 19:ssä vuodessa ummelleen 235 kertaa, siis vähän yli 12
kertaa vuodessa. Kun kuun on luultu vaikuttavan maan ilmanvaiheisiin,
niin almanakkaan on merkitty samat ilmanvaiheet, kuin ne 19 vuotta
takaperin olivat. Vaan nämä merkitykset eivät aina pidä paikkaansa,
niin kuin jokainen tietää, joten allakka ilmojen suhteen on
valehtelija.
-- Senhän kyllä jokainen näkee, että kuu kiertää maata, mutta että
maa kiertää aurinkoa on sula valhe ja herrojen hupsutusta, jota
he eivät itsekään usko, vaikka muille sitä tyrkyttävät. Johan
sitten jouduttaisiin jonnekin, jos maa liikkuisi, sanoi seppä, ja
siihen tuumaan toisetkin yhtyivät, ainoastaan isännän poika Antti
ja Korjuksen Risto olivat toista mieltä, mutta he eivät tahtoneet
vanhain miesten kanssa kiistellä.
Vähän aikaa ääneti oltua sanoi Suutarin Pekka:
-- Jatkakoon vain kirkonmies kertomusta kuusta.
Sitten Holttola jatkoi:
-- Niin kuin sanoin, pidetään kuuta ei ainoastaan yleisen ajan
määrääjänä, josta vuoden vaiheet tiedetään, vaan myös varsinkin
pimeällä vuoden ajalla katsotaan kuusta ynnä muista taivaanmerkeistä
ylösnousunkin aikaa. Niinpä esim. neuvotaan morsianta, jos ei talossa
olisi kukkoa, joka laulullaan ilmoittaa päivän tuloa, pitämään kuusta
vaaria, niin kuin siitä runo laulaa:
Kun ei kukkoa talossa,
pidä kuuta kukkonasi,
Otavaista oppaanasi:
käyös ulkona usein,
käyös kuuta katsomassa,
Otavaista oppimassa,
tähtiä tähyämässä.
Konsa oikeittain Otava
sarvet suorahan suvehen,
pursto perin pohjoisehen:
silloin on aikasi sinulla
nousta luota nuoren sulhon,
saada viereltä verevän,
saada tulta tuhkasista,
valkeata vakkasesta,
tuli puikkohon puhua,
lienosti levittämättä.
Niin kuin jokaiselle on tuttua toimitetaan erityisiä töitä
erityisillä kuun ajoilla. Kaikki tärkeimmät asiat, joille toivotaan
onnellista menestystä, toimitetaan yläkuulla. Niinpä esim. kaski
hakataan yläkuulla, ja samoin toimitetaan istutukset ja jos
mahdollista niin kylvökin yläkuulla. Huoneiden rakennustapeet ja
työkapineiksi tarvittavat puut hakataan yläkuulla, vuoden pimeimmällä
ajalla sydänkuulla. Naimiskaupat aloitetaan ja lemmennostot ynnä
muut semmoiset toimitetaan yläkuulla. Jota vastoin ne asiat, joiden
pitää raukeaman, toimitetaan alakuulla. Pärepuut kaadetaan alakuulla,
jotta ne paremmin turtaantuisivat ja kuolisivat. Tupa kylmätetään
alakuulla, jotta torakat ja muut syöpäläiset paremmin kuolisivat ja
häviäisivät.
-- Mutta kukas tietää mitä varten kuu välistä pimenee? kysyi Suutarin
Pekka.
-- Kuun syöminen eli pimeneminen ennustaa joko sotia, nälkävuosia,
ruttotautia tahi jotakin muuta Jumalan vitsausta, jolla hän tätä
syntistä kansaa rankaisee. Välistä taas kun joku hirmuvaltias,
pakanallinen kuningas, kiduttaa ja rääkkää viattomia alamaisiansa,
jota ei kuu hennoitse katsella, niin hän siksi kätkee kasvonsa.
Näissä keskusteluissa kului ilta rattoisasti ja illallisen ajan
ehdittyä menivät naapuritalojen miehet kotiinsa ja Niemelän nuoriso
myöskin palasi kylältä, jonka jälkeen naiset toimittivat tavalliset
ilta-askareensa. Sen jälkeen syötiin illallinen ja pantiin maata.
Seuraavana päivänä päivällisen perästä läksivät vieraat talosta.
Emäntä laittoi heille tuomisiksi piiraita ja ohraleipää. Korjuksen
nuorikko jäi oljamiin. Näin päättyivät kevätkestit.
* * * * *
Perjantaina ennen virpo- eli palmusunnuntaita leipoi Niemelän emäntä
suuren uunillisen rukiisia virpokaakkuja. Seuraavana lauantaina jo
aamusta alkain alkoi kulkea talossa virpojia. Niitä oli vanhoja
miehiä ja naisia sekä lapsia, joilla kaikilla oli torppasäkit ja
muutamilla miehillä tuohikontit olkapäillä, joissa he kantoivat
virpovitsoja, urvuille puhjenneita pajunoksia. Heti tupaan tultuaan
ja hyvän päivän sanottuaan he alkoivat virpoa eli pajunoksilla lyödä
selkään emäntää sanellen puolilaulaen seuraavan runonpätkän:
Virvon, virvon vitsaksilla,
pieksän pajun varpasilla
tuoreeksi, terveeksi
tulevaksi vuodeksi:
emännälle lehmäonni,
orit-onni isännälle,
vuonaonni miniälle,
naintaonni tyttärelle!
Kuin monta varpaa,
niin monta vasikkaa,
kuin monta oksaa,
niin monta oritta,
kuin monta urpaa,
niin monta uuhia,
kuin monta haaraa,
niin monta sulhasta!
Sitten virpojat istausivat penkille ja lausuivat:
Pyydän, pyydän palkastani,
vaadin virpomisestani:
taikinasta kakkarainen,
haavanlehden paksukainen,
lehmästä voilusikkainen,
tarhakiven suurukainen,
kanakatrasta munanen,
kivensilmän täytykäinen.
Tavallisesti emäntä antoi virvontapalkaksi virpokaakun, mutta
jos virpoja oli kuppari, velho tahi talon sukulainen, niin sille
annettiin sirunen voita leivän keralla tahi lapsisukulaiselle
kananmuna. Saatuaan antimet virpojat kiittivät seuraavilla sanoilla:
Suur kiitosta, kosta Jumala,
edeskinpäin antamista!
Kasvakoon ja kaunistukoon
tämän vuodenkin ajalla:
isännälle ohrapellot,
emännälle kaalikuvut,
liinahalmeet miniälle,
pitkät pellavat tytölle!
Sitten virpojat läksivät talosta jäähyväiset sanottuaan jättäen
virpovitsat, puolenkymmentä pajun oksaa nipuille sidottuna, tuvan
penkille. Virpovitsat emäntä korjasi lammasläävään, ja niillä
sitten touonalkajaispäivänä lampaita ajettiin laitumelle. Lapset ja
nuoremmat virpojat, jotka eivät virpolukuja osanneet, lausuivat vain
virpoissaan:
Virpoi, varpoi
tuoreeksi, terveeksi
tulevaksi vuodeksi,
sulle vitsat, mulle kaakku.
Seuraavana sunnuntaiaamuna jo ani varhain ihmisten vielä maatessa
tuli Perätalon seppä Niemelään ja hyvän huomenen sanottuaan hän alkoi
virpoa ropsia yötilallaan olevaa isäntää laulaen virpoessaan:
Minä virvon viinan eestä,
sen punaisen pullon eestä!
jonka tehtyään hän heitti virpovitsat isännän sänkyyn ja kävi itse
penkille istumaan. Kohta nousi isäntäkin, pukeusi ja haki aitasta
punaista eli siirappiviinaa, josta antoi aamuryypyt sepälle. Sitten
kun talon ukkomiehet nousivat, annettiin heillekin aamuryypyt. Kun
emäntä oli noussut, virpoi seppä häntäkin. Emäntä puolestaan antoi
myös ryypyn sepälle, joka ryypättyään toivotti:
Isännälle ihra paksu,
emännälle leuka leveä.
Sunnuntaiaamupuolella kävi vielä virpojia, mutta puolelta päivältä
ei enää ketään käynyt. Jos joku epähuomiossa sattui tulemaan puolen
päivän jälkeen, niin sen virpovitsat nostettiin tuvan uuninpatsaan
päähän, eikä annettu mitään antimia. Naapuritalojen lapset, jotka
eivät olleet köyhät, kävivät sunnuntaiaamuna virpomassa, vaan näille
ei annettu mitään, pyydettiin vain tulemaan virvontapalkoilleen
pääsiäisenä, jolloin heitä syötettiin ja annettiin kananmuna
virvontapalkaksi.
Piinaviikolla, pääsiäisenalusviikolla, ei syöty mitään rasvaisia
ruokia, eikä kierotorstaina mitään kierretty: ei kehrätty, ei
kerrattu eikä vitsaakaan väännetty. Pitkänäperjantaina ei syöty muuta
ruokaa kuin mämmiä kauraisen leivän kanssa. -- Lehmiä ei juotettu
sinä päivänä; eivätkä muutamat antaneet lapsensa imeä, ennen kuin
aurinko oli laskenut. -- Ei myös käyty koko sinä päivänä toisissa
taloissa, vaan aamupuolella käytiin kirkossa ja iltapuolella luettiin
Kristuksen kärsimisen historiaa ja laulettiin piinavirsiä. Seuraavana
lauantaina jo varhain aamusilla keitettiin ja paistettiin pääsiäisen
varalle ja iltapuolella pestiin tupa.
Pienemmät pojat olivat ahkeraan työssä pääsiäiskiikkua
valmistaissaan. He ottivat puuröykystä tuoreen koivun, jonka
sovittivat kahdelle tasakkain olevalle suojan salvaimelle, toivat
sitten metsästä pari hienon aisan kokoista koivua, joiden latvat he
varistivat lämpiävän riihen uunissa, kiersivät ne raksukalleen ja
laittoivat kantapajun koivujen tyveen. Näin valmiiksi saatu liekku
(kiikku) pantiin raksista riippumaan kiikkupuuhun. Tällä tavoin
valmistetussa kiikussa sitten pääsiäisenä pienemmät pojat ja tyttöset
kiikkua heiluttivat.
Jos pääsiäissunnuntaiaamuna aurinko paistoi noustessaan,
tiedettiin hyvän marjakukkavuoden olevan tulossa. Mutta jos
päivä oli pilvessä noustessaan, niin marjain kukat panee halla
seuraavana vuonna. Variksen sanottiin tekevän ensimmäisen munansa
pääsiäissunnuntaiaamuna, vaikka olisi kuinka pakkanen tahansa.
Löysäläiset ynnä ne joilla ei omaa hevosta ollut, menivät jo
kierotorstaina kirkolle ja olivat kirkossa pitkänäperjantaina sekä
molempina pääsiäispäivinä. Kortteeria olivat he joko pitäjäntuvassa,
pappilan perheentuvassa tahi kirkon naapuritaloissa. Vasta
pääsiäismaanantaina kirkonmenojen perästä he tulivat kotiinsa.
Pääsiäissunnuntaina ajoi nuori väki kirkolle. Ken ei päässyt
hevosella, se astui jalkasin. Kirkolta päästyä ajettiin jäillä
kilpaa, jos nimittäin keli myöten antoi. Kun usea hevonen oli
rahdin teossa ynnä muissa raskaissa vedoissa rasittunut, niin eipä
pääsiäisenä enää kilpaamisesta ollut paljon haaraa. Rikkaiden hevoset
kyllä jaksoivat kilpailla. Siksipä sanottiinkin:
Joka mies jouluna kilpaa,
se mies, ken pääsiäisnä.
Pääsiäismaanantaina kävivät vanhemmat ihmiset kirkossa ja nuorempi
väki korjaili Aittamäellä olevaa napakiikkua. Iltapuolella
päivällisen perästä kokoutui kylän nuoriso Aittamäelle kiikkumaan.
Sinne tuli poikia vieraistakin kylistä. Muiden muassa saapui sinne
Lippolan Juhanakin, joka kiikutti kaikki Niemelän tytöt, ensin
vanhemmat ja sitten Kaisan viimeiseksi. Juhanalla ja Kaisalla näkyi
olevan paljon puhelemista keskenään, eikä kukaan kylän nuorisosta
sitä kariksi katsonutkaan, kun tiesivät heidän olevan kaukaista sukua
keskenään, vaikka ei kukaan, eivät asianomaiset itsekään tienneet,
missä suhteessa he olivat toisilleen sukua. Mutta hengenheimolaiset
he kyllä tiesivät olevansa ja semmoisina he rakastivat toisiaan.
Iltahämärissä pyysi Niemelän Antti Lippolan Juhanaa kotiinsa. Siellä
syötettiin ja juotettiin vierasta ja pyydettiin jäämään yöksi, johon
Juhana ilomielin suostuikin. Tästä oli Kaisa niin hyvillään, kuin
olisi ollut seitsemännessä taivaassa.
Seuraavina päivinä, tiistaina ja keskiviikkona, ei vielä mitään
varsinaista työtä toimitettu, kun ne päivät pidettiin puolipyhinä,
ainoastaan pienempiä käpellystöitä toimiteltiin. Naiset neuloivat
tahi ompelivat ja miehet korjailivat jalkineitaan ja työkapineitaan.
Eräänä päivänä keväillä tuli kuohari Hämäläinen Niemelään.
Poikalapset, joita oli salvojalla pelotettu, menivät piiloon, ken
saunaan, ken riihen uunin taakse ja ken mihinkin kerkesi kuoharia
pakoon, ja pysyivät piilossansa niin kauan, kuin kuohari talossa oli;
vasta sen mentyä rohkenivat poikaparat tulla tupaan.
Kuoharia syötettiin ja juotettiin talossa ja sitten vasta hän meni
virkaansa toimittamaan. Emäntä meni paimentytön kanssa lammasläävään
antamaan pässejä, jotka isäntä otti läävän kynnyksellä vastaan.
Hämäläinen toimeen käydessään puhalsi veitsen terään ja lausui:
Rauta raukka, koito kuona,
teräs tenhon päivällinen!
Tehkäämme ikisovinto,
vannokaamme veljeyttä!
Älä tee tuhoa työtä
minun kättä käyttäissäni,
älä visko vihojasi
leikellessäni lihoa.
Älä visvoille viruta,
älä vammoille valuta
ulkoa tahi sisältä,
Herran hengen huovunnalta.
Työnsä tehtyään hän sylkeä töppäsi haavaan ja lausui:
Terva maahan tippukohon,
hongan rasva rapsukohon
ennen kuin veri viaton.
Sydämess sija verellä,
liha lämmin liikkuella,
luuhut lämmin luistaella.
Salvaksi sana Jumalan,
Luojan turva tukkeheksi,
salvaksi samoavalle,
veren tielle telkkimeksi.
Avun Luoja antakohon,
avun tuokohon Jumala!
Kun yksi pässi oli kuohittu, isäntä vei sen jälleen läävään, josta
emäntä antoi toisen. Isäntä istui läävän kynnyksellä pitäen pässiä
sylissään. Hämäläinen oli kujassa ja kyykistyi polvilleen työtänsä
toimittamaan lukien joka kerran samat loitsut.
Sen toimen tehtyään kaikki tulivat tupaan, jossa isäntä antoi
vieraalleen ryypyn. Sitten mentiin oritta kuohitsemaan. Hämäläinen
otti pari pärettä ja sytytti ne, sekä joukon pirkaleita, joista hän
teki tulen pihalle ja pani siihen muutamia halkoja palamaan. Tulta
tehdessään hän loitsi:
Teen tulosen tervaksista,
latuskaisen lastusista,
sitä puilleni puhelen,
tuota haastan halkosille:
mesi puista purskukohon,
rasvaa rapahtukohon.
Minkä puillani puserran,
sima jääköhön sijahan.
Terva on tehty tervaksista,
hongista satahavuista.
Tulen tehtyään hän pisti siihen atran luottimen varistumaan ja loitsi:
Kasvoi härkä Kainunmaalla,
ylen suureksi yleni:
Hämehessä häntä häilyi,
pää keikkui Kemijoella.
Pieni mies merestä nousi,
uros aalloista yleni,
iski härän häilähytti,
kylin maahan kyykähytti.
Siit on voitehet otettu,
siit on katsehet kahottu,
jolla vihat viskotahan,
tulen voimat voitetahan,
raudan poltot poistetahan,
kuumehet kumistetahan.
Sillä aikaa kun kuohari näitä toimitteli, toi isäntä suuren kuvon
ruisolkia, jotka levitti pihalle vuoteeksi. Sitten meni kuohari
talliin, suitsitti oriin, toi sen pihalle olkien päälle, sitoi nuoran
vasempaan takajalkaan ja seisoen itse hevosen edessä hän tempaisi
nuorasta, niin että ori kaatui olkien päälle. Niin pian kuin ori oli
kaadettu, käännettiin se selälleen ja sidottiin jalat nuoralla yhteen
kiinni. Jo oritta suitsittaissa alkoi kuohari loitsunsa ja jatkoi
sitä sikäli kuin hän hevosta käsitteli, aina eri tiloissa valitut
sanat, mitkä mihinkin tilaan soveltuivat. Hän loitsi seuraavilla
sanoilla:
Otan tallista orihin,
sorajouhen soimen päästä,
sidon suuhun silkkisuitset,
panen päähän vaskipäitset.
Vien orihin vilkuttelen
kartanolle kaunihisti.
Seiso nyt selvällä sijalla,
ole olkivuotehella.
Hyvä täss on ollaksesi,
armas aikaellaksesi.
Älä kipsa, älä kapsa,
älä kaikkia kavahda,
mesiheinän helkähystä,
olenkorren kapahdusta!
Nyt kaadan hevoskapehen,
sorajouhen maahan sorran,
nurmelle mesinukalle,
maalle maksankarvaiselle,
villaisille vuotehille,
silkkisille sänkysille.
Tule pilvistä pitäjä,
hattaroista hallitsija,
pidätä tämä pirikka,
jaksa tämä jouhiharja,
ettei potki polviani,
särje säärivarsiani!
Kun kansaa oli kosolta keräytynyt katsomaan tätä tärkeää toimitusta,
niin oriin sidottuaan kuohari otti salvattimet, nosti ne nenällensä,
katsoi niiden läpi kansanjoukkoon ja kaikille neljälle ilman
suunnalle, sylkäisi salvattimien läpi ja loitsi mahtavalla äänellä:
Ken on katein katsoneepi,
kierosilmin keksineepi,
vastuksiin varustaineepi,
luonnon vihaisin luomin:
silmä juoskohon simana,
toinen voina vuotakohon,
tuonne helvetin tulehen,
pahan vallan valkiasen!
Ken on katein katsoneepi,
kierosilmin keksineepi:
tunge perkele tulehen,
suin tulehen, päin tulehen,
takaraivoin tantereesen.
Silmät käännä nurin narin,
niskat rutoin rutaise!
Sotke suolia sisässä,
keitä keuhkoja mahassa,
vello verta hartioissa,
ennen päivän nousemista,
koi Jumalan koittamista,
auringon ylenemistä;
ennen kuin sanani saapi
tahi mielijuohikkini!
Nämä kateen sanat kuultuansa vetäysivät naiset ja arempiluontoiset
miehetkin pelonalaisina syrjään, ainoastaan Niemelän isäntä,
Mauno-setä, ukko-Lauri ja pari muuta miestä, jotka olivat kuoharille
apuna, jäivät siihen. Sitten salvaja kieraisi oriin munasrauhaset
salvattimien sisään, alkoi leikata ja leikatessaan loitsi seuraavat
verensulkusanat:
Piäty veri vuotamasta,
hurme huppelehtamasta,
päälleni päräjämästä,
riuskumasta rinnoilleni.
Veri seiso kuni seinä,
asu hurme kuni aita;
kuin miekka meressä seisoo,
saraheinä sammaleessa,
paasi pellon pientareessa,
kivi koskessa kovassa.
Vaan jos mieli laatinevi
liikkua lipeämmästi,
niin sä liikkuos lihassa
sekä luissa luistaellos:
sisässä sinun parempi,
kalvon alla kaunihimpi,
suonissa sorottamassa
sekä luissa luistamassa
kuin on maahan vuotamassa,
rikoille ripajamassa.
Et sä maito maahan jouda,
nurmehen veri viaton,
hevon hemppu heinikkohon,
kumpuhun orihin kulta;
sydämessä sun sijasi,
keuhkoin alla kellarisi:
sinne siirräite välehen,
juokse sinne joutuisesti.
Et ole joki juoksemahan
etkä lampi laskemahan,
suohete sorottamahan,
venilotti vuotamahan.
Tyydy nyt, tyyris, tippumasta,
punainen putoamasta,
kun et tyydy, niin tyrehdy;
tyytyi ennen Tyrjänkoski,
joki Tuonelan tyrehtyi
sinä suurna poutavuonna,
tulivuonna voimatoinna,
meri kuivi, taivas kuivi,
kaikki maan perustus kuivi.
Kun et tuotakaan totelle,
vielä muuta muistetahan,
uudet keinot keksitähän:
huudan Hiidestä patoa,
kattilata kalmasista,
jolla verta keitetähän,
hurmetta varistetahan,
ilman tilkan tippumatta,
punaisen putoamatta,
veren maahan vuotamatta,
hurmehen hurisematta.
Kun ei lie minussa miestä,
ukon pojassa urosta
tämän tulvan tukkijaksi,
tämän salvan salpaajaksi,
onpa itsessä Ukossa
vielä kylliksi kykyä
veren suuta sulkemahan,
tulevata tukkimahan.
Lukotkohon Luojan lukko,
sana herran salvatkohon
tämänkin veren veräjän,
tämän joen juoksevaisen.
Oi Ukko, ylinen Luoja
taivahallinen Jumala!
Tule tänne tarvittaissa,
kule tänne kutsuttaissa.
Tunge turpea kätesi,
paina paksu peukalosi,
liitä sormesi lihava,
kämmenesi käännähytä
tukkeheksi tuiman reiän,
paikaksi pahan veräjän,
veren vuotamattomaksi,
suonten soutamattomaksi.
Vedä päälle lemmenlehti,
kultalumme luiskahuta
veren tielle telkkimeksi,
tulevalle tukkeheksi,
jottei parskuis parralleni,
valuis vaaterievulleni!
Kun leikkaus oli toimitettu, kuohari otti tulesta kuuman luottimen,
jäähdytti sitä vähän aikaa ja alkoi sitten polttaa kärventää kuumalla
luottimella äsken leikattuja haavoja. Tätä tehtäessä hevosparka
riuhtoi itseään ja vinkui pahasti. Siitä huolimatta kuohari loitsi
kärventäissään:
Panu poika Aurinkoisen,
Auringottaren tekemä,
alla ahjojen asuja,
liedoksessa lepäilijä!
Tuopas lunta, tuopas jäätä,
tuopas hyyhmeä hyveä,
jolla tulta tummentelen,
valkeaista vaivuttelen.
Tee tuli tehottomaksi,
humun huumehettomaksi.
Tuli nuorin tuupukohon,
valkeainen vaipukohon
hiilisehen hinkalohon,
alle ahjon Ilmarisen.
Rauetkohon raudan valta,
tulen valta vaipukohon,
veden valta valvokohon,
vesi on vanhin voitehista.
Vedäpäs vetinen lumme
kahden puolen kämmentäni
tulen tuiki polttamatta,
valkian varistamatta
kostaissa tulen tuhoja,
tulen lientä lievittäissä.
Sitten päästettiin oriin jalat irti. Se nousta kepsahti seisoalleen
ja vietiin talliin heiniä ja kauroja syömään. Kuohari pesi veitsensä,
salvattimensa ja kätensä ja meni tupaan, jossa häntä syötettiin ja
juotettiin. Isäntä maksoi hänelle palkan käteen, kolme kopeekkaa
jokaisen pässin ja puolitoista ruplaa oriin kuohitsemisesta. Sitten
hän pyysi ja sai suoloja, joihin hän loitsi:
Tuolta aina armot käyvät,
tuolta taivahan navalta,
ylimmäisen portin päältä,
itse Luojan istuimelta.
Oi Ukko ylinen Luoja,
taivahallinen Jumala!
Anna voimat voitehesi
näille suoloille hyville:
tekemähän terveyttä,
rauhoa rakentamahan,
jottei tuska päällä tunnu,
kipu keskeä kivistä.
Loitsitut suolat antoi kuohari emännälle ja läksi matkaansa. Pienet
pojat tulivat kohta piilostaan ihmisten ilmoille.