Sisältö: Kevätkestit. Varkaiden noitien pelko. Talvikuut:
sydänkuut, vaahto-, hanki- ja sulamakuut. Kuu ilmain ennustajana
ja ajan määrääjänä. Virpolauantai. Piinaviikko. Pääsiäinen.
Kuohari. Kuohitseminen.
Ennen rospuuttoa (kelirikkoa) pidettiin Niemelässä joka vuosi
tavanmukaiset kevätkestit. Jos kylänluvut (lukukinkerit) minä
vuonna sattuivat vuorolleen Niemelään, niin lukusten aikana olivat
kevätkestit, mutta muina vuosina ne olivat niin kuin jo mainittiin,
ennen lumen lähtöä kevättalvella. Tavallisesti niihin kesteihin
kutsuttiin kaikki sukulaiset, ja jokainen
sen toi tullessansa,
minkä söi ollessansa.
Niin muodoin ei kestinpito aineellista kulunkia paljon talolle
saattanut ruoka-aineisiin nähden, mutta heiniä ja kaurojahan se
sentään veteli, kun kestiä kesti pari vuorokautta.
Tavallisesti kestivieraat tulivat lauantai-iltana. Hyvän illan
sanottuaan menivät miesvieraat suuren pöydän luokse ja naisvieraat
pysähtyivät ovensuuhun, jossa antoivat tuomisensa talon emännälle,
jonka jälkeen kunkin vieraan läheinen sukulaisnainen vei vieraansa
siihen paikkaan tuvassa, jossa hän itsekin oleskeli, riisui
vieraansa päällysvaatteet ja korjasi huoneeseensa. Miesvierasten
päällysvaatteet riisuivat talon tyttäret ja korjasivat ne
vaateaittaan. Miesvieraat antoivat isännälle tuomislasinsa
(taskumattinsa). Riisuttuaan kävivät vieraat penkille istumaan ja
talonväki kävi heitä tervehtimässä, miehet kättä antamalla ja naiset
likistämällä. Tuloryypyt antoi isäntä jokaiselle tultua.
Kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet, syötiin yhteinen illallinen.
Niin hyvin ruualle käydessä kuin myöskin herettäissä luettiin ja
veisattiin. Illallisen perästä tehtiin tilat ja talontyttäret
riisuivat ukkomiesten jalat, niin hyvin vieraiden kuin talon
miestenkin, ja korjasivat jalkineet, jotka taasen aamun tultua
antoivat omistajillensa. Sunnuntaiaamuna pidettiin yhteiset
rukoukset, jonka jälkeen syötiin murkina, ja sitten sai mennä
kirkkoon ketä halutti.
Kirkkoaikana syötettiin vieraita naisia ja lapsia. Kirkosta tultua
syötiin yhteinen päivällinen, jonka jälkeen vanhat miehet vähän aikaa
lojahtivat (lepäsivät), vaan nuoremmat miehet ja naiset kävivät
naapuritaloissa. Heti päivällisen perästä kauroitettiin hevoset.
Sillä aikaa kun nuoriso oli kylällä, kokoontuivat vanhemmat miehet
suuren pöydän ympärille, jossa kertoivat kaikenlaisia asioita, joita
kuuntelemaan ja osaa ottamaan oli joku naapurin vanhempikin mies
tullut. Tavallisesti alkoi keskustelu talven ilmoista, ja niistä
pääteltiin, minkälainen kesä oli seuraava. Sitten käännyttiin
talvitoimiin ja kukin kertoi mitä tiesi merkillisempää talven pitkin
tapahtuneen. Niinpä esim. Suutarin Pekka kertoi, kuinka he Venäjällä
rahdissa käydessään olivat menetelleet, kun eivät tahtoneet saada
kortteeria.
-- Meitä oli iso artteli, kertoi Pekka, kun menimme Suomesta
Pietariin rahdin tekoon. Edellisiltä rahtimiehiltä saimme tietää,
että oli edullista halkorahtia Inkeristä Pietariin, ja me ajoimme
heti neuvotulle paikalle. Iltapimeä kun oli, niin oli meillä työläs
saada kortteeria niin monelle miehelle ja hevoselle kuin meitä oli.
Me kävimme talosta taloon emmekä tahtoneet mihinkään päästä yöksi.
Vihdoin neuvoi meille eräs talonmies mistä saisimme kortteerin.
Siellä ei hän sanonut olevan ketään kortteeria eikä kenenkään
uskaltavan sinne mennä, kun sen talonväki oli "pitkän kynnen
pitäjiä". Me neuvottelimme vähän aikaa keskenämme ja päätimme jo
mennä toiseen kylään. Mutta vihdoin huusi Tolja: "Miehet, oletteko
te hullut? Kun tässä kylässä on kortteeri saatavana, niin te nyt
näin myöhään vielä ajaisitte toiseen kylään. Kuulkaa mitä minä olen
tuuminut. Niin kuin tiedetään, ovat inkeriläiset taikauskoisia ja
pelkäävät noitia. Minä heittäydyn noidaksi ja te tunnustakaa minut
sellaiseksi. Kun menemme taloon ja meille luvataan kortteeri,
niin minä heitän pihalle sukat jalastani ja pistän paljaat kengät
jalkaani. Sinä Pekka viet piilossa minun sukkani tupaan kuivamaan
ja tuot ne huomenaamuna minulle pihalle, jossa minä ne taas pistän
jalkaani. Tuvassa kun riisumme, niin ottakaa asia puheeksi, että
minulla ei olekaan sukkia. Kyllä minä sitten tiedän, mitä minä siihen
vastaan. Mutta kaikkien pitää oleman aivan yksituumaiset ja pitämän
minua suurena noitana, niin totta toisen kerran meiltä ei varasteta,
ei niin mitään."
Tämä neuvo oli meistä kaikista hyvä, ja me päätimme seurata sitä.
Tultuamme taloon kysyimme kortteeria. Se luvattiin. Talo oli hyvin
varakkaan näköinen ja talonperettä ei muuta ollut kuin isäntä,
emäntä ja heidän täyskasvuinen tyttärensä, joka oli mitä sievimpiä
inkerittäriä. Päällysvaatteet riisuttuamme sanoi isäntä: "Meillä
olisi sauna kylvettävänä. Jos vieraat haluavat tulla kylpemään, niin
saatte luvan mennä saunaan."
Me tietysti suostuimme ilolla isännän esitykseen ja aloimme riisua.
Kun Tolja veti paljaat kenkänsä jalastaan, minä sanoin kummastellen:
"Kah, eihän Toljalla ole sukkiakaan jalassa, vaikka on niin kova
pakkanen." "Milloinkas Tolja on ennen sukkia pitänyt, vaikka tulta
taivaasta sataisi, kyllä se poika osaa pakkasen lumoa, ettei se hänen
jalkojaan palella", vastasi Latun Matti.
Tämä ihmetytti isäntää ja hän tuli oikein omin silmin katsomaan,
oliko Toljalla sukkia vai ei. Kun hän ei huomannut sukkia olevan,
niin hän sanoi kummeksien: "Miten se voipi olla mahdollista:
matkustaa näin pakkasella sukitta?" "Sen joka Suomesta tänne asti
matkustaa, täytyy tietää niin paljon konsteja, ettei jalkoja
palella", vastasi Tolja.
Saunaan lähtiessään Tolja viskasi rahakukkaronsa talon pöydälle. "Älä
veikkonen noin taroisalle paikalle heitä rahakukkaroasi. Tietysti
ei sitä talonväki ota eivätkä oman arttelin miehet, mutta voipihan
joku matkalainen siepata kukkaron meidän saunassa ollessamme ja sinä
jäät rahoitta", huomautin minä. "Kuka minun kukkaroni varastaa, hän
varastaa viimeisen kerran tässä maailmassa", huusi Tolja ja juoksi
talon tyttären jäljestä saunaan.
Saunasta tultuamme kyseli isäntä pelonalaisena Toljan kotopaikkaa,
vanhempia ynnä muuta. "Minä olen syntynyt Peräpohjan maalla, oikein
Lapinmaan rajoilla, ja tulin vanhempani keralla etelään. Pohjalaiset
eivät olekaan niin hölmöjä kuin muut suomalaiset, vaan he tietävät
yhtä ja toista", vastasi Tolja.
Aamulla läksimme jo pimeän aikana metsään halonvetoon. Minä vein
Toljalle ulos kuivat sukat jotka hän pani jalkaansa. Laittoipa
vielä töppösetkin kenkäinsä päälle, kun oli kova pakkanen. Illalla,
kun tulimme kortteeritaloon, Tolja heitti taas pihalle töppöset ja
sukkansa jalastaan. Sukat minä taas vein tupaan, vaan töppöset Tolja
kätki heinien sisään. Näin hän teki joka aamu ja ilta, eikä meiltä
varastettu mitään, vaikka taloa varkaanpesäksi sanottiin. Päin
vastoin annettiin meille talosta kaassaa (keittoa) ja tsajua (teetä).
Eräänä iltana, kun olimme jo ehtineet riisuuntua, tuli taloon vieras
mies ja nainen. He kuiskailivat vähän aikaa isännän kanssa. Vihdoin
isäntä kutsui Toljan luokseen ja kysyi, tahtoisiko Tolja olla hyvä
ja lukea hammassuoloja tälle vieraalle emännälle, joka oli hänen
sukulaisensa.
Tolja mietti hetkisen ja sanoi sitten rohkeasti: "Oli menneeksi,
mustalaispoika sotamieheksi. Tarpeellisista pitää hädässä auttaa;
antakaa minulle pala riepua ja suoloja."
Sen saatuaan Tolja asetti suolariepunsa liedelle ja alkoi lukea
pamisuttaa:
Himmene nyt hiien hurtta
ja raukea Manalan rakki.
Sitten lukea lurpotteli mitä sylki suuhun toi, vesi kielille vetäisi.
Meitä tahtoi naurattaa, vaan emme uskaltaneet; silloinhan olisi koko
Toljan noitakonsti mennyt myttyyn ja me emme enää olisi voineet olla
koko talossa. Siksi täytyi mukaantua oltavien olojen mukaan.
-- Osaako Tolja todellakin loitsia? kysyi Savolais-ukko.
-- Samalla tavalla kuin minä ja sinäkin, vastasi Suutarin Pekka.
Eiväthän ne mitään loitsulukuja olleet, joita Tolja lukea lorotteli,
olivathan vain semmoisia olevinaan.
-- Ja samanlaista ovat niidenkin konstit, jotka tietäjinä kuljeksivat
ja muita herkkäuskoisia narrailevat, sanoi Korjuksen Risto.
-- Eikö mitä, vastasi Mauno-setä. Kunhan sinä kuulisit oikean
tietäjän loitsivan, niin karvasi nousisivat pystyyn. Ne eivät olekaan
mitään lorotuksia, vaan totisia sanoja.
-- Ja toimittavat tietysti saman verran kuin Toljankin luvut, jatkoi
Risto.
-- Niilläpäs sitä ollaan tähän asti toimeen tultu, sanoi Mauno-setä
kiivaasti, vaan te nuoret tahdotte hävittää kaikki vanhat tiedot ja
vanhat uskot.
Kun Suutarin Pekka huomasi, että tulee mielipiteissä erotus, josta
voisi seurata eripuraisuus, niin hän sanoi:
-- Antakaapas olla kiistanne ja kuunnelkaa, kun minä jatkan
kertomustani. Tolja luettuaan suolat antoi ne vieraalle emännälle ja
käski niitä panna kipeän hampaan päälle. Mutta jos se ei auttaisi,
niin pitäisi ottaa kirkon kynnyksestä puikko ja kaivella sillä
hampaita, niin se vissiin auttaisi.
-- Vieläkö Tolja otti mitään loitsimisestaan? kysyi Yrjö.
-- Ei hän ottanut mitään, vaikka toiset vihan väkeen tukitsivat, vaan
sanoi toimittavansa sen isännän sukulaiselle pieneksi palkaksi siitä,
kun meitä niin hyvästi pidettiin talossa. Mutta kun tarpeellisia
ilmestyi sen perästä useampia, niin hän otti jo vähin maksuakin,
vähän käsiverhoa, niin kuin Toljalla oli tapana sanoa, vastasi Risto.
-- Ei luulisi Toljaa semmoiseksi lyöpperiksi, että hän heittäytyi
noidaksi, vaikka ei mitään ymmärrä, sanoi Holttolan kirkonmies
kummeksien.
-- Mihin aikaan te rahdissa olitte? kysyi Lippolan kirkonmies.
-- Se oli joulun jälkeen, ensimmäisellä sydänkuulla, vastasi
Savolais-ukko, mutta en osaa sanoa monesko kehruuviikko se oli.
-- Mutta minä en ymmärrä koko sydänkuista niin mitään, vaikka olen
koko ikäni kuullut. Välistä sanotaan sydänkuun olevan jo jouluna
ja välistä myöhemmin. Mistä sen oikein tietää milloin ensimmäinen
sydänkuu alkaa ja milloin se loppuu? kysyi Suutarin Pekka.
-- Se kuu, joka syntyy talvipäivän pesässään ollessa (joulukuun
18-22) tahi sen perästä, on ensimmäinen sydänkuu. Täten on välistä
joulu sydänkuulla, ja silloin toivotaan hyvää vuoden tuloa. Jos
taasen ensimmäinen sydänkuu sattuisi syntymään myöhään, esim.
loppiaisen perästä, niin sinä vuonna ei toista sydänkuuta olekaan,
vaan sitten seuraa vaahtokuu, hankikuu, salamakuu, toukokuu jne.
Sydänkuiksi niitä sanotaan sen tähden, kun ne ovat talven sydännä.
Kun puu silloin on kuivimmillaan, niin hakataan rakennushirret
sydänkuulla. Vaahtokuun nimi on tullut lumen pyryämisestä, joka
ajelehtaa sinne tänne juuri kuin vaahto. Kun tässä kuussa ilmat ovat
jo lievemmät, niin alkaa jo lintujenkin mieli tehdä laulamaan, josta
on saatu sananparsi:
Varis laulaa vaahtokuulla,
sydänkuulla synnyttelee.
Neljättä kuuta nimitetään hankikuuksi, jolloin kun päivällä on
nuoskeampi, yökylmät kovettavat lumen niin, että hanki kannattaa.
Tämän kuun ilmoista sanotaan: "Minkälainen ilma on hankikuun
syntyessä, sellaisena se pysyy kesäpäivän seisahdukseen asti."
Tämän kuun lopussa alkaa jo lumi sulaa ja mäkien harjuille ilmestyä
pälviä, sekä tänne pohjolan perälle ilmestyy ensimmäinen kesän
ilmoittaja, kiuru joka ylhäällä ilmassa visertelee. Kiurun laulusta
määrätään kesän tulo, sillä silloin tiedetään olevan
kuu kiurusta kesään,
puoli kuuta peipposesta,
viik'kaus kivenvihasta,
västäräkistä vähäsen,
pääskysest ei päivääkään.
Vanhat ihmiset ovat merkinneet, että jos Rekiheitto-Maariana
(25. päivänä maaliskuuta) kylmää, niin sen perästä kylmää vielä
neljäkymmentä yötä.