Sisältö: Paavalin ja kynttilän päivät. Talvikuukaudet: tammi-,
helmi-, maalis- ja huhtikuu. Satu suomen, rennun-, siansaksan,
varpusen- ja rastaankielillä. Laskiainen. Hevosen ammuksista
päästäminen. Yskän luku.
"Paavali on talven napa, vaan kynttilä on kevättä." Nämä päivät
pidettiin puolipyhinä, jolloin ei mitään raskaampia töitä toimiteltu,
ei kehrätty eikä kerrattu. Loppiaisen perästä alkoivat kehruuviikot
ja niitä luettiin: ensimmäinen kehruuviikko (loppiaisviikko), toinen,
kolmas jne. aina Paavaliin asti ja siitä kyntteliin, kynttelistä
laskiaiseen, siitä pääsiäiseen, helluntaihin jne. Paavali, tuo
talvennapa, on vuoden kylmimmällä ajalla, ja "jos ei pauka Paavalina
eikä kylmä kynttilänä, ei oo kelpoa keseä". Jos tammi- ja helmikuussa
sataa lunta tasaisilla ilmoilla, niin tulevat heinä- ja elokuutkin
sateisiksi, mutta lumiryöpyt ennustavat kesän tuulia, sanoivat vanhat
ihmiset. Muuten nimitettiin tammikuuta isoksi ja helmikuuta vähäksi
tammeksi, niinkuin seuraava vanha tarina kertoo: Vähä tammi sanoi
isolle tammelle:
Jos oisin sun asemallasi,
niin kylmäisin kytkyeen lehmät,
akan kädet taikinahan,
tantereesen sian sorkat.
Vaan voi poloinen päiviäni:
jos yöllä yritteleinkin,
killistäin mä kylmämähän,
niin päivällä parahalla
vesi silmästä sirahtaa.
Tammikuun nimestä olemme saaneet vanhoilta ihmisiltä seuraavan
selityksen:
Tammi on meidän vahvin puulajimme, jota esi-isämme sen vahvuuden
vuoksi pitivät sangen suuressa arvossa nimittäen sitä Jumalan
puuksi. Vieläpä nytkin sanotaan kovasta puusta: "niin on kuin
tammi". Sanotaanpa joskus tammeksi sitäkin, mikä ei oikeastaan tammi
olekaan; esim. vaalua, joka kulkee myllyaitan läpi ja johon on vesi-
ja hammasrattaat kiinnitetty, nimitetään paikoin tammeksi. Kenties
ennen, kun maamme oli puista rikkaampi, se lienee ollutkin tammea,
vaan nyt se tavallisesti on honkapuuta. Tästä on tämä kuu, joka on
vuoden kovimmalla ajalla, saanut tammikuun nimen.
Helmikuun nimen ovat vanhat sanoneet tulevan siitä, että kun ilmat
tässä kuussa, varsinkin loppupuolella, ovat noivemmat (lauhkeammat)
-- tietysti tässä tarkoitetaan vanhaa ajanlaskua -- niin että
räystäät vettä tippuvat ja yökylmä jäädyttää vesipisaraiset jääksi,
jotka aamusilla kimaltelevat niin kuin helmet neitosten kaulassa,
niin siitä syystä on tälle kuulle annettu nimeksi helmikuu.
Maaliskuun nimestä olemme kuulleet monenlaisia selityksiä.
Uskottavalta näyttää, että se johtuu sanasta maali. Kun näet tässä
kuussa jo hanki kannattaa, niin seudun nuorukaiset hiihtivät
suksillaan johonkin soveliaasen paikkaan, asettivat maalin ja
rupesivat siihen ampumaan. Täten he harjaantuivat tarkoiksi
ampujiksi, joka entiseen aikaan, kun pääelinkeinona oli metsästys
ja kalastus, olikin sangen tähdellistä. Kuinka suuressa arvossa
joutsimiehet (ampujat) olivat, näemme esim. siitä, että ennen vanhaan
verot luettiin joutsittain, ja paikoin nytkin vielä, tahi ainakin
näihin aikoihin asti, kirkon rakennustyöt toimitetaan joutsittain
(jousittain) lukemalla kuinka monta jousta jännittävää eli vississä
iässä olevaa kussakin talossa oli. Tämän kuun ilmoista sanotaan:
"Minkä helmikuu helpottaa, sen maaliskuu maksaa. Sen verran suvella
sadetta kuin maaliskuussa sumua."
Huhtikuun nimen voipi johtaa sanoista huhta ja huhtua. Tässä
kuussa näet aloitettiin huhdan teko sillä tavoin, että yhteisillä
metsämailla kävivät isäntämiehet merkitsemässä sen piirin, joka
seuraavana kesänä kaskeksi (huhdaksi) kaadettiin. Myös tämän
kuun loppupuolella käytiin kaski karsimassa toukokuun ahavilla
poltettavaksi. Ja kun tämän kuun lopussa lumi sulaa ja maa huhtautuu,
niin kuin sananparsi sanoo: "Maaliskuu maan avaapi, huhtikuu
huhteleepi", niin voipi tämän kuun nimi tästäkin syntyä. Muuten
sanotaan lumen sulamisesta: "Minkä maaliskuu säästää, sen huhtikuu
päästää". Taivaallisista talvikuista puhumme vastedes.
* * * * *
Eräänä päivänä laskiaisenalusviikolla olivat Niemelän kylän pienet
pojat kokoutuneet Niemelän lämpiävään suureen riiheen suksiaan
voitelemaan. Siinä ensin puhuttiin mäenlaskusta ja kuinka jyrkältä
mäeltä on kukin uskaltanut laskea alas. Kun nämä jutut olivat
loppuneet, kertoi Mattilan Simo seuraavan tarinan:
-- Laiska hevonen veti kerran suolakuormaa järven sivuitse. Kun tie
oli kallellinen, niin vierähti raskas kuorma tapaturmassa tieltä
järveen. Kun se vihdoin sieltä saatiin ylös nostetuksi, hupeni kuorma
koko joukon, sillä suolat olivat vedessä sulaneet paljon, joten
kuorma oli paljon keveämpi. "Tämä on hyvä keino", tuumi hevonen,
"minä käytän tätä keinoa vastakin hyväkseni". Toisen kerran veti taas
sama hevonen pellavakuormaa samaa tietä. Kun hän näki järven tulevan,
juoksi hän ja kaasi tahallansa kuorman veteen. Mutta kun pellavat
vedessä kastuivat, tulivat ne entistä raskaammiksi, niin että
hepoparka sai vetää minkä jaksoi, eikä sittenkään kuorma tahtonut
mäkeen nousta. "Ei vilppi ja viekkaus maailmassa auta", mietti
hevonen, "vaan rehellisyys ja totuus paikkansa pitävät". Eikä hän
siitä lähtien enää milloinkaan kuormaansa kaatanut, vaan veti aina
hyvästi.
-- Minä kerron tuon sadun rennunkielellä, sanelepas sinä Simo se
uudestaan, virkkoi Lahtelan Erkki.
Simo kertoi edellä ja Erkki käänsi sen rennuksi perästä seuraavaan
tapaan:
-- Kalais vonenhe tive ränker lasuomaakuor venjär vuitsesi. Nikun
eti lio lallinenkal, iniin rähtivie kasras makuor patamassatur
tätiel veenjär. Niinkun ise doinvih täsiel tiinsaa lösy tetuksinos,
penike makuor koko konjou, läsil latsuo livato dessäve laneetsu
jonpal, tenjo makuor lio tistäen jonpal piämpike. "Mätä nion vähy
nokei", mituu vonenhe, "nami tänkäy takinvas väksenihy." Sentoi
ränker tive sitaa masa vonenhe lavapelmaakuor maasa tätie. Nikun
nihän kina venjär levantu, sijuok nihän ija sikaa hallansata
mankuor teenve. Tamut niku lavatpel dessäve tuivatkas, livattu ine
tistäen kaammaksiras ini täet pohekapar isai tääve kämin soijak,
käei tenkäänsit maakuor tonuttah keenmä tanous. "Jei pivilp ija
kausviek massamaail taau", timiet vonenhe, "nivaa hellisyysre ija
tuusto kansapaik tävätpi." Käei nihän täsii teinläh nääe loinkaanmil
maansakuor tanutkaa, nivaa tive naai västihy.
-- Hyvästi se oli, mutta kuulkaas pojat, kun minä kerron saman sadun
siansaksaksi, niin se vasta hauskaa, virkkoi Mäkelän Tuomas. Simo,
sinä joka et muita osaa kuin suomea ja tätä kieltä, kerro edellä.
Simo kertoi taas edellä ja Tuomas käänsi sen siansaksaksi:
-- Heiska lavohen keti verran kuola suormaa sirven jävuitse. Teenku
kali ollallinen, vein niirähti kuskas raarma tupatarmassa jäältä
tierveen. Vin ku sehdoin saalta sietiin nölös ystetyksi, kupeni
huorma joko koukon, solla siilät velivat odessa palaneet suljon,
koten juorma eli ontista keljon päviämpi. "Oma tän kevä hyino",
heumi tuvonen, "känä miytän hystäkin vavakseni." Keisen torran täti
vees hema savonen kollavaspeermaa temaa saita. Nän han kuki turven
jälevän, häiksi jon ka jaasi kohallansa veerman tateen. Petta kun
mullavat kädessä vestuivat, nelivat tu rantista eskaammaksi, ein
nittä papoherka vei sataa janka miksoi, seikä ettenkään taarma
kohtunut nokeen mäystä. "Vi elppi ve jaukkaus ailmassa mouta", hietti
mevonen, "reen vähellisyys to jatuus piikkänsä pätävät." Häikä en
läitä sihtein minää elloinkaan kaarmaansa kootanut, veen vati hyinä
avasti.
-- Mutta kun minä kerron saman sadun varpusenkielellä, niin se vasta
on mies, joka ymmärtää, kehaisi Perätalon Pekka. Simo, kerropas sinä
edellä.
Simo kertoi taas edellä ja Pekka käänsi sen varpusenkieleksi näin:
-- Lanaviiska henavivonen venäviti kenäverran sonaviila konaviirmaa
jänävirven sinävivuitse. Kunavin tenävii onavili konavillinen,
ninäviin venäviirähti ranaviskos konaviirma tanavipatunavirmassa
tenäviiltä jänävirveen. Kunavin senavii venävihdoin sinaviiltä
sanaviitiin ynävilös nonavistetutunaviksi, hunavipeni konaviirma
konaviko jonaviukon; sinävillä sonaviilat onavilivat venävidessä
sunavilaneet panaviljon, jonaviten konaviirma onavili enäkentistä
panaviljon kenäviviämpi. "Tämävivä onavin hynävivä kenäviino",
tunaviimi henavivonen, "minävinä känäviytän vanavistakin
hynäviväkseni." Tonaviisen kenavirran venäviti tanaviis sanavima
henavivonen penavillavas konaviirmaa sanavimaa tenäviitä. Kunavin
hänävin nänäviki jänävirven tunavilevan, jonaviiksi hänävin
janavi kanaviisi tanavihallansa konaviirman venäviteen. Munavitta
kunavin penavillavat venävidessä kanavistuivat, tunavilivat
nenävi enävintistä ranaviskaammanaviksi, ninäviin enävittä
henävipo-panavirka sanavii venävitää minävinkä janaviksoi, enäviikä
sinävittenkään tanavihtonut mänävikeen nonaviusta. "Enävi vinävilppi
janavi venäviikkaus manavilmassa anavuita", menämiitti henavivonen,
"vanaviin renävihellisyys janavi tonavituus panaviikkansa
pinävitävät." Enäviikä hänäviin sinäviitä länävihtin enävinää
minävilloinkaan konaviirmaansa kanaviitanut vanaviin venäviti
anaviina hynävivästi.
-- Kovin Pekka sinun varpusenkielesi on pitkäveteistä, mutta jos minä
rupeaisin raksuttelemaan rastaankieltä, jota minä Saarelan serkultani
opin, niin kuuntelisitte korvat hörkössä ja suut selällään ettekä
ymmärtäisi niin hölyn pölyä, vaan luulisitte sitä ulkomaan kieleksi,
sanoi Niemelän Mikko ja alkoi:
-- Riiskalasa rivonenhesa ritivesa rirrankesa riilasosa riirmaakesa
rirvenjäsä rivuitsesisa. Rinkusa rietisa riliosa rillallinenkasa,
riinnisa rierähtivisa riskasrasa riirmakesa paturmassatasa rieltätisa
rirveenjäsä. Rinkusa risesa rihdoinvisa rieltäsisa riitiinsasa
rilösysä ristetuksinosa, ripenihusa riirmakesa rikokosa, rilläsisa
riilatsosa rilivatosa ridessavesa rilaneetsusa riljonpasa, ritenjosa
riirmakesa riliosa rintistaesa riljoapasa riveämpikesa. "Rimätäsä
rinosa rivähysä riinokesa", riimitusa rivonenhesa, "rinämisä
riytänkäsä ristakinvasa riväksenihysä." Riisentosa rirrankesa
ritivesa riistasa rimasasa rivonenhesa rillavaspesariirmaakesa
rimaasasa riitätesa. Rinkusa rinhäsä rikinäsä rirvenjäsä rilevantusa,
riiksijosa rinhäsä rijasa riisikasa rihallansatasa riirmankosa
riteenvesa. Rittamusa rinkusa rillavatpesa redessävesa ristuivatkasa,
rilivattusa rinesä rintistäesä riskaammaksirasa, riinnisa rittäesä
ripohesarirkapasa riisasa ritäävesa rinkämisa riksoijasa, riikäesa
rittenkäänsisa riirmakesa rihtonuttasa rikeenmäsä riustanosa.
"Riiesa rilppivisa rijasa riekkausvisa riilmassamasa riutaasa",
riettimisa rivonenhesa, "riinvasa rihellisyysvesa rijasa rituustosa
riikkansapasa ritävätpisa." Riikähänesa riitäsisä rihteinläsä
rinääesä rilloinkaanmisa riirmaansakesa riitanutkasa, riinvasa
ritivesa riinaasa rivästihysä.
-- Kylläpä rastaankielessä on monta ärrää, vaikka ei tuo muuten ole
mikään ulkomaan konsti tuota oppia, virkkoi Simo. Mutta kun Pajarin
keisari kävi meillä mennätalvena, niin hän haastoi rennunkielen
rennuksi, kun oli vähän päissään, niin sitä ei ymmärtänyt kukaan, ei
siskonikaan, vaikka hän osaa pääskysen- ja tiaisenkielet, sanoi Matti.
Kun sukset oli voideltu, ne nostettiin riihenparsille kuivamaan.
Seuraavana päivänä pojat ottivat suksensa ja menivät latuja tekemään
kotimäen rintaan. Se oli järven puolelta melkein jyrkkä, joten pienet
pojat tukeeksensa pistivät suksisauvan haarojensa väliin ja niin
pääsivät seisoallaan jäälle.
Laskiaissunnuntai ei ollut muita pyhiä merkillisempi eikä
sitä millään erinäisellä juhlallisuudella vietettykään, mutta
laskiaistiistai sitä vastoin oli muita viikonpäiviä merkillisempi. Se
oli jo pyhä, jolloin naiset eivät kehränneet eivätkä miehet mitään
lastuja tehneet, sillä jos naiset olisivat silloin kehränneet, niin
eivät seuraavana kesänä olisi pellavat ja liinat kasvaneet. Jos taas
elukat olisivat saaneet astua miesten laskiaisena tekemien lastujen
päälle, niin olisivat niiden jalat tulleet kipeiksi.
Päivälliseksi joka talossa oli keitetty sorkkarokkaa. Se oli muuten
keitetty niin kuin tavallinen papurokka, mutta mausteeksi oli pantu
edellisenä syksynä teurastettujen sikojen sorkat. Sorkkarokkaa
syödessä ei puhuttu sanaakaan vaan oltiin koko perheen tuumasta
ääneti, sitten eivät itikat ja muut sääsket kesällä vaivanneet.
Myös ei sormia nuoleksittu, vaikka ne olisivat syödessä tulleet
kuinka rasvaisiksi. Siten vältettiin lihapuikkojen tuleminen kynsien
ranteisiin. Syödessä erotettiin tarkoin sorkasta jokainen nivel
erikseen, jotka atrian loputtua tarkoin kerättiin ja pantiin pussiin.
Sitä pussia sitten iltapuolella mäkeä laskiessa joko isäntä tahi
emäntä kantoi vasemmassa kädessään. Tällä tavoin kun oli kolme mäkeä
laskettu, haudattiin sorkkapussi lumeen. Tällä taialla estettiin
siat tunkeutumasta aitauksiin ja eksymästä metsään sekä saatiin ne
pysymään yhdessä laumassa.
Iltapuolella kiiruhti jokainen, ken vain kynnelle kykeni, mäenlaskuun
kotimäelle. Sinne kokoontui koko Niemelän kylän rahvas sekä nuorisoa,
varsinkin poikia ja tyttöjä lähikylistäkin. Pienemmät pojat laskivat
suksilla, sujahuttivat alas huutaen mennessään:
Hei jui suijaa
pitkiä pellavia!
Mitä pitempiä mäkiä laskettiin, sitä pitempiä pellavia arveltiin
seuraavana kesänä kasvavan.
Pojat ja tytöt laskivat kelkoilla mäkeä. Tavallisesti istui tyttö
pojan sylissä. Vanhemmat ihmiset toivat mäen päälle reet, joihin
istausi väkeä niin paljon kuin vain suinkin mahtui. Reen alas mäkeä
juosta luikuessa lauloivat reessä olijat:
Pellervoinen peikonpoika,
Samsa poika pikkarainen!
Pensottele pellavia,
liuo liinan siemeniä,
saata satalatvaiseksi
sata siementä sisässä.
Vartta pitkäksi viruta,
kuitu saata kaunihiksi,
jotta mä saisin juhlapuvun,
juhlapaidan palttinaisen,
aivan liinan aivinaisen.
Viimeinen säe vedettiin kaksi kertaa.
Vanhatpojat, vanhatpiiat ja kaikki ne yksinäiset ihmiset, joilla ei
kumppalia tahi mielitiettyä ollut, laskivat yksinään joko kelkalla,
suksilla tahi muilla laudankappaleilla, joka vain alas suijasi ja
jolla oli mahdollista joko seisoa tahi istua. Aika välistä joku
kaatua kellahti, jolloin alusta tavallisesti lenti aika kyytiä alas
mäkeä jättäen isäntänsä oman onnensa nojaan. Tälle kaikki nauraa
hohottivat.
Varsin vanhat, jotka eivät enää kyenneet mäkeä laskemaan, katselivat
hartaasti toisten mäenlaskua osaa ottaen siihen mielessään ja
muistellen nuoruutensa hauskoja aikoja. Ne jotka eivät enää jaksaneet
mäkeen asti tulla, katselivat mäenlaskijoita joko tuvan ikkunasta
tahi porstuan rappusilta. Vasta illan tullen, yön pimeten läksivät
mäenlaskijat kotiinsa, jonne tultua ruokittiin eläimet, syötiin
illallinen ja käytiin levolle. Laskiaisiltana ja seuraavana aamuna ei
tulta otettu tupaan, vaan "päivä sai olla päreenä ja varis kukkona".
Koko paastoaikana ei torstai-iltana kehrätty. Siten vältettiin
lampaitten tuleminen pyörivään tautiin seuraavana kesänä. Myös ei
perjantaipäivinä leivottu eikä syöty rasvaisia ruokia.
* * * * *
Eräänä aamuna tuli Matti tallista tupaan ja sanoi:
-- Mikä meidän lakkiruunalla lienee, kun se heittää myöhkää (nousee
ja laskee) tallin lattialla?
Isäntä meni heti katsomaan hevosta ja sanoi:
-- Se on ammuksissa. Matti saa valjastaa voilakan ja mennä
Valaja-Mattia pyytämään hevosta huusaamaan. Mutta käy pian ja tulkoon
Matti sukkelaan.
Ei kauan viipynytkään, kun Valaja oli talossa. Hän meni oitis
talliin, jonne myös isäntäkin tuli, sitten pyysi kourallisen
oljenkorsia joista valitsi sellaisen korren, jossa oli kolme eli
seitsemän kerkkää (solmua). Sen korren tähkällä hän kutkutti sairaan
hevosen vasempaa sierainta. Sen tempun tehtyään hän raapaisi
vasemmalla nimettömän sormensa kynnellä hevosen vasemman sieraimen
sisältä rikki, niin että siitä veri tiukkui. Tultuansa tupaan pyysi
ja sai huusari kourallisen suoloja rievun sisässä, pani suolat
liedelle, sylki niihin ja loitsi:
Onko rutto Ruijan maalta,
amputauti Aunuksesta?
Vai on heinähettehistä,
notkoilta noroperiltä?
Vai on suolta sammalista,
rämehiltä räykyviltä?
Tahi tullut tuulen tietä,
ahavan ratoa myöten?
Vai lie kateen kainalosta,
vihansuovan sormen päästä?
Mene rutto Ruijan maalle,
Pohjan pitkille perille!
Siell on puuta purraksesi
sekä jäätä jäystääksesi.
Puut pitkät Pisamäellä,
hongat hornan kalliolla,
jäälautat Lapin vesissä,
Ruijan koskessa kovassa.
Pure puuta, jäystä jäätä,
jos on halu hampahilla!
Lienet ammus Aunuksesta,
Kuhavuoren kulman päältä,
mennös ampu Aunuksehen,
Kuhavuoren kukkulalle!
Siell on työtä tehdäksesi
sekä ruokaa syödäksesi:
kivet on kivistämättä,
paasit on pakottamatta.
Ei kivi kipuja itke,
paasi vaivoja valita,
vaikka paljon pantaisihin,
määrättä mätettäisihin.
Jos oot tullut tuulen tietä,
ahavaista ajaellut,
niin mene jänön jälille,
koukkupolven polkemille!
Jänöll on sileät jäljet,
ei ne tunnu iljangolla,
hän sun reessänsä vetääpi,
kelkassansa keikuttaapi!
Jos oot kateen kainalosta,
vihansuovan sormen päästä,
niin sä suoria kotiisi
isäntäsi iltaselle,
emäntäsi aamuselle.
Siell on oiva ollaksesi,
armas aikaellaksesi:
siellä syöt sä syyllisiä
ja kalvat katehia.
Sitten noita pyysi ja sai hiivaa, johon sekoitti suolat, lausuen:
Mehiläinen meidän lintu,
tuo suustasi simoa
kipehille voiteheksi,
haavoille paranteheksi,
jotta hepo hoivan saisi,
tulis jälleen terveheksi.
Näin loitsittuaan noita meni ulos. Isäntä ja Mauno-setä menivät hänen
perästään talliin, jonne päästyä noita käski aukaista hevosen suun,
johon hän kaasi suolalla sekoitetun hiivan ja loitsi:
Himmene nyt Hiiden hurtta
ja raukea Manalan rakki
syömästä sydänlihoja,
hevon pernaa perkomasta!
Sitten noita otti vanteen puoliskon, jonka pingoitti, ja ampui sillä
ensin vasemmalta, sitten oikealta puolelta hevosen vatsaan, kolme
kertaa kummaltakin ja lausui:
Painan mä pajusta jousen,
pihlajasta pingottimen,
jolla ammun noidan nuolen
Luojan luontokappaleesta!
Ota piru pistoksesi,
ammuksesi äijön poika!
Ammu tuonne ammuksesi,
pistä tuonne pistoksesi
vuorehen teräksisehen,
rautaisehen kalliohon.
Mit oot tyvin työntänynnä,
latvoin poies lappaele;
mit oot latvoin laskenunna,
tyvin poies työntäele.
Ei sinulla sijoa tässä,
sijankahan tarpehella,
muunne muuttaos majasi,
edemmä elosijasi!
Nyt noita pisti kätensä hevosen takapuolesta sisään, tuli sitten ja
rutisteli hevosen sieraimia ja hieroi niitä. Kohta nousi hevonen
seisoalle, puisteleisi ja päristeleisi.
-- Käy nyt Matti hevosen selkään ja aja vähän matkaa jäällä, ensin
hiljemmin, sitten kovemmin niin että se vähän lämpiää, pane se
talliin ja anna heiniä eteen, neuvoi noita.
Matti teki sen ja hevonen alkoi syödä niin kuin ennenkin. Sitten
noita sanoi Mauno-sedälle:
-- Tiedätkö sinä näillä seuduin olevan kaksihaaraista petäjää tahi
sellaista jossa on tuulen kopra?
-- Tiedän kyllä tässä meidän kankaalla olevan tuulenkoprapetäjän,
vastasi Mauno-setä.
-- Hyvä on, virkkoi noita. Ota napakaira kerallasi, minä otan tuosta
vanteesta palasen, niin vähän konstaamme, ettei ammus enää tule
uudestaan koskaan.
Mauno-setä teki niin ja molemmat miehet menivät kankaalle, jossa
noita kaivoi napakairalla reiän tuulenkoprapetäjän kylkeen, otti
sitten vanteen päästä leikatun palan, iski sen kaivamaansa reikään ja
loitsi:
Tuonne mä sinun sijoitan
kaarnakuoriseen kotiisi!
Hyvä siell on ollaksesi,
maja valmis maataksesi,
ammuskella aikojasi,
toukkiloita toisiasi.
Vietä siellä viikkojasi
sekä kuitasi kuluta.
Ellös tuolta toiste tulko
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkiana,
jos en pääsne päästämähän,
tulle toiste noutamahan
yheksällä oinahalla,
yhen uuhen kantamalla,
yheksän orihin kanssa,
yhen tamman varsasilla.
Kun oli tultu taloon takaisin, syötettiin ja juotettiin
Valaja-Mattia. Syödessään Matti huomasi Mari-tätin rykivän
röksyttelevän. Hän alkoi kysellä, miten kauan yskä oli ollut ja oliko
mitään tehty sen parantamiseksi. Nämä tiedot saatuaan noita sanoi:
-- Hae vain pari pullia viinaa, minä katson siihen. Sitten panet
viinan saviastiaan palamaan, pidät suusi palavan viinan höyryssä
ja ryyppäät sitten viinan suuhusi. Puhtaat lankasukat pitää sinun
paneman jalkaasi, kun ensin olet voidellut jalkapohjasi talilla ja
varistanut ne tulen edessä.
Mari-täti kuiskasi jotain emännälle ja tämä toi viinaa, jonka noita
syötyänsä kaasi savikuppiin, vei kupin liedelle ja alkoi loitsia:
Mist on yskä yhtynynnä,
rykiminen ryhtynynnä?
Onko soista vai vesistä
vaiko vanhoista akoista?
Mene yskä muille maille
koiran leuoille koville,
rahkasoille vetelille,
maksoille meren mateihin!
Tahi mene akkalahan,
akkalasta Ukkolahan.
Älä yskä yksin ryi:
anna ämmien rykiä,
koukkuleukojen kokea,
Ukkolojen uikutella,
partasuiden paukutella.
Sitten noita pisti viinan palamaan ja käski Mari-tädin pitää suunsa
palavan viinan liehmeessä. Sen tehtyään noita alkoi tehdä kotiinsa
lähtöä. Isäntä käski Antin valjastaa hevosen ja kyyditä vieraan
kotiinsa. Palkaksi pisti isäntä noidalle ruplan rahaa ja Mari-täti
antoi uudet lankaiset sukat.
Eräänä iltana tuli Liisa läävästä ja kuiskasi jotakin emännälle, joka
vähän ajan perästä meni läävään päretulen kanssa. Tultuaan tupaan hän
sytytti lyhtyyn tulen ja meni uudestaan läävään. Kotvan aikaa siellä
oltuaan hän taas tuli tupaan, kun talonperhe jo oli ehtinyt käydä
levolle. Tupasesta emäntä otti rainnan, johon pani vähän haaleaa
vettä. Läävään tultuaan hän tunki oljenkorren vastasyntyneen vasikan
suuhun ja sanoi:
-- Olki on kova purraksesi.
Sitten hän painoi vasikan turvan veteen ja lausui:
-- Vesi on musta juodaksesi.
Sen tehtyään emäntä pesi lehmän utareet, herutteli lehmää ja hyräili:
Heru, heru lehmäseni,
anna maito mielelläsi!
Mulle piimäsi pitele,
mulle voisi vuodattele.
Tuo voita kotoväelle,
oman perheen eineheksi,
vielä vierasten varaksi,
lasten leivän särpimeksi.
Pidä maitoset maruet,
aina uhkuvat utarat
lypseä lyhyen vaimon,
pienen piian piukutella.
Anna aina ajallansa,
älä pilolla pidätä.
Lypsämästä päästyään emäntä meni maitorainnan kanssa tanhualla
kasvavan kuusen luo, jonka juurelle kaasi vähän maitoa kolme eri
kertaa ja rukoili:
Ukko kultainen kuningas,
hopeainen hallitsija!
Kuule kultaiset sanani,
armahaiset lauseheni!
Kaitse aina karjojani,
katso karjani parasta!
Heruttele Hermikkiä,
tuorustele Tuomikkia,
mairuttele Mairikkia,
kutkuttele Kaunikkia,
anna maito Maanikille,
Omenalle uudet piimät!
Saata suonet soutamahan,
maitojoet juoksemahan,
maitopurot purkamahan,
maitokosket kuohumahan,
maitoputket puhumahan,
maitohormit huokumahan,
joka aika antamahan,
joka vuoro vuotamahan,
ylitse vihankin suovan,
pahansuovan paitsi mieltä,
maidon saamatta manalle,
katehesen karjan annin!