hepo juoksi, tie helisi,
reki rautainen rämisi,
vemmel piukkui pihlajainen,
ja matkueehen yhtyi muista kylistä tulleita kirkkomiehiä. Muutamia
virstoja ajettua alkoi kirkontorni näkyä, jonka huomattuaan mummo
sanoi:
-- Jo Herran huone näkyy.
Yks päivä parempi
huoneessa Herrani
kuin kaikki maailman ilo,
kuin nopiast poies kimoo;
mä oven vartijana
sull tahtoisin olla aina. (Vvk. 68:10)
Pian oltiin kirkon luona ja ukko-Lauri ajoi pitäjäntuvalle. Mummo
nousi reestä ja nosti pienen Ellin myöskin, jonka kanssa hän meni
lämpymään pitäjäntupaan. Ukko-Lauri käänsi hevosensa pihaan, sitoi
sen kiinni, pani loimen selkään ja heiniä eteen, otti sitten
eväskontin olallensa ja meni tupaan hänkin.
Piitäjäntuvassa asui haudankaivaja, joka nähtyään ukko-Laurin tuli
häntä tervehtimään. Kuulumiset kysyttyään sanoi haudankaivaja:
-- Varhainpas Niemelän ukko on liikkeellä.
-- Aikaiseen kirkkoon, myöhään käräjään, vastasi ukko ja ojensi
samalla eväskonttinsa pitäjäntuvan Sohville, haudankaivajan
emännälle, joka sen korjasi tupaseen. Haudankaivaja käski poikansa
riisumaan Niemelän hevosen ja juottamaan sen kirkkoaikana.
Niitä näitä siinä pakinoitaessa kertyi kirkkoväkeä kertymistään
pitäjäntupaan, niin että se viimein tuli aivan täyteen.
Vähän ajan perästä tuli suntio avainnippu kädessä. Hän aukaisi
kellotapulin oven ja kapusi rappusia myöten ylös. Joukko pieniä
poikia ja Mäkelän iso koira Halli seurasivat häntä. Kellojen luokse
päästyään suntio aukaisi luukut.
-- Antakaa minun soittaa pientä kelloa, pyysi Mikkelin Pekka
suntiolta.
Toiset pojat pyysivät samaten. Vihdoin tuli huuto niin kiivaksi,
ettei suntio enää voinut sitä kärsiä vaan karjaisi:
-- Suut kiinni, piritsat. Mikkelin Pekka saa soittaa.
Sitten suntio otti ison kellon kielestä kiinni ja lyödä pamautti
sillä kellon laitaan. Kellon läppäyksen kuultuaan kirkkomiehet
nostivat hattunsa ja siunasivat. Naiset notkistivat polviaan ja
myöskin siunasivat. Yhdeksän kertaa läppäsi suntio kellon kieltä
laitaan: kolme Isälle, kolme Pojalle ja kolme Pyhälle Hengelle
kunniaksi. Sen tehtyään hän otti suuren kellon nuorasta kiinni ja
alkoi heiluttaen soittaa kelloa. Pekka soitti pientä kelloa samalla
tavalla. Halli istui vakaisesti turpa pystyssä ja ulvoi kellojen
soidessa.
Aamukellon soitua sanoi Sutelan Olli Mikkelin Pekalle:
-- Kyllä sinä soitit huonosti, koska kello äänsi "käypi, käypi
länttyää, käypi länttyää, eikä kestä kenkä jalassa".
-- Kyllähän jokainen moittia osaa, vaikka ei tehdä osaa, vastasi
Pekka äkäisesti.
-- Halli pitää ajaa täältä pois, koska se niin pahasti ulisee, sanoi
suntio pojille käyden itse kakulleen pappilanpuolimmaiselle ikkunalle
selin poikiin.
Pojat neuvottelivat vähän aikaa ja sitten jämähtivät Halliin kiinni,
nostivat sen ikkunalle ja yks, kaks Halli pudota puksahti alas
lumihankeen, josta himppusen aikaa lojuttuaan karkasi ylös, älähti
kerran "oih" ja läksi juosta ponnistamaan täyttä laukkaa, häntä
suorana kotiinsa eikä sen päiväsen perästä enää tullut koskaan
kellotapuliin ulvomaan.
Suntio, huomattuaan mitä pojat Hallille tekivät, torui heidät
näpönähjäksi ja uhkasi laittaa heidät samaa tietä alas. Pojat olivat
häämeissään jokainen ja seisoivat noloina niin kuin syntisparka
ainakin.
-- Nyt kun ruumiille soitetaan, aloitetaan pienellä kellolla, koska
Aholan muori on vanhin haudattavista, sanoi suntio Mikkelin Pekalle.
Kas niin, nyt aletaan.
Hautauskellot soitettuaan suntio kävi aukaisemassa kirkon ovet,
joista kohta tulvasi väkeä sisään. Kukin notkisti polviaan kirkon
kynnyksen yli astuttuansa ja siunasi itsensä. Sitten tuli suntio
takaisin kellotapuliin ja kävi katsomaan pappilanpuoleisesta
ikkunasta.
Pappilan renki ajoi mustalla ruunalla ison pytingin rappusten eteen.
Länkien harjustimet olivat kulkusia täynnä ja reen perässä riippui
karhunnahka. Vähän ajan perästä tuli rovasti poikineen ja he kävivät
rekeen istumaan: rovasti vanhimman poikansa kanssa reen perään ja
nuorempi poika rengin viereen vasemmalle puolelle. Sitten alettiin
ajaa kirkolle. Niin pian kuin rovastin hevonen läksi liikkeelle,
soitti suntio papinkelloa siksi, kunnes rovasti pääsi kirkkoon. Sen
perästä soitti Mikkelin Pekka pienellä kellolla rippirahvasta. Renki
ajoi takaisin pappilaan hakemaan "naisvaltoja" kirkkoon. Kappalainen
ajoi toista tietä rouvineen ja tyttärineen kirkolle. Kanttori ajoi
heidän perästään. Suntio tuli myös kirkkoon, tervehti valtoja,
viritti tulen sakastin uuniin ja lämmitti ensin kätensä, sitten muun
ruumiinsa uunin edessä.
Kansa istui sievästi kirkossa, miehet oikealla ja naiset vasemmalla
puolella. Parvilla oli nuori kansa, pojat miesten ja tytöt naisten
puolella. Edellisten joukossa oli pari pitäjän keikaria, Miettilän
Matti ja Hännin Pekka, jotka hiljaa kuiskailivat keskenään, ja suu
vääntyi tuon tuostakin sen verran nauruun kuin kirkon pyhyys salli.
-- Minä kun tulen kirkkoon, niin "Isä meidän" luettuani katsahdan
ensin tyttöjä, sitten tuttuja poikia ja muita miehiä sekä viimeiseksi
pappia, kuiskasi Hännin Pekka.
-- Tunnetko sinä Pekka tuota valkoveristä tyttöä, joka sopottelee
Niemelän Kaisan kanssa? kysyi Miettilän Matti. Se näyttää olevan
oikein rikoisa tyttö.
-- Se on Saarelan Anni, Niemelän Kaisan serkku, vastasi Pekka.
-- Kyllä on komea tyttö, vaan "mitä koiran koreudesta, pahan vaimon
valkeudesta". Hän kuuluu olevan häijysisuinen eikä niin nerokaskaan
kuin Niemelän Kaisa, virkkoi Matti.
-- Se suittaa olla turhaa ämmien lörpötystä, kuiskasi Pekka.
Tuonnäköinen ihminen ei voi olla häijy, vaikken minä sentään osaa
takaukseen mennä; sillä voipihan olla "mustalaissydän muria sekä
vankka vaikullakin". Useastihan häijy on kaunis ja kaunis on häijy.
Mutta niin viehättävää tyttöä ei ole koko pitäjässä kuin Niemelän
Kaisa on. Se kun joutuu aikaihmiseksi, niin se raastaa sydämen monen
pojan rinnasta, ja onnellinen se kuka Kaisan saa.
-- Ensi syksynähän siinä on kilpoopiika, todisti Matti.
-- Ketäs teiltä tuli kirkkoon? kysyi Niemelän Helka-ämmä Peräkylän
Marilta.
-- Vilppi ja Liisa tulivat. Olisi emäntäkin tullut, mutta ei päässyt,
kun lehmä tuli kipeäksi, vastasi Mari.
-- Jokos teillä on monta lehmää poikinut? kysyi Latun Kaija Törmälän
emännältä.
-- Ei ole vasta kuin kolme. Meidän lehmät ovatkin tänä vuonna
myöhäisiä, vastasi Törmän emäntä. Entäs teillä?
-- Ei meilläkään ole enempi kuin neljä. Kuusi niitä olisi oikeastaan
poikinut, vaan kaksi jääpi mahoksi, vastasi Latun Kaisa.
-- Jokos teidän pellavat on kehrättyjä montako korvoa te saitte
loimia ja montako kuteita? kysyi Laatokan Liippo Hallikaisen Kaisalta.
-- Ei meillä vielä ole kaikkia kuteita kehrätty, mutta palttinaloimia
on kymmenen korvoa ja rohtimista taitaa olla saman verran, vastasi
Kaisa. Entäs teillä?
-- Vähän meillä tänä vuonna saatiin, kun ruoste kesällä söi pellavat.
Meidän Mikko ja Sohvi kävivät keväillä pellavan teossa, ja nämä sen
keukoset eivät panneet ruosteelle syöttöä, vaikka emäntä käski ja
neuvoi tieten taiten. Siksi meidän pellavoista ei ole mihinkään tänä
vuonna. Ei saatu kuin viisi korvoa, huonoja höppyjä nekin, virkkoi
Liippo.
-- Vieläkö teillä on miten puimista? kysyi ukko-Lauri Vähikkälän
kompromilta, maanjako-oikeuden lautamieheltä.
-- On kaksi kekoa koskematta ja taitaa vielä tulla puolikymmentä
ahdosta kauroja, vastasi kompromi.
-- Meillä on vielä kuusi kekoa sekä närte otria ja kaksi närtettä
kauroja, selitti ukko-Lauri. Entiseen aikaan jätettiin meillä aina
joitakuita kekoja kasatuiksi, mutta nykyinen isäntä ei suvaitse
kasattuja kekoja; ne pitää saada vaikka uiden taiden puiduksi.
Yhtäkkiä kuului parvilta oudonlainen älähdys ja kaikkein silmät
kääntyivät sinne. Maunolan Tuomaalta putosi hattu alas, kun hän
rehenteli reunapuulla. Siitä syystä hän huomaamattansa äännähti
kovemmin kuin suotava olisi ollut. Hän juosta tomotti rappusia myöten
alas hattuansa hakemaan. Suntio tuli myöskin siihen, nuhteli ensin
Tuomasta, sitten potkaisi suurta kirjavaa koiraa, joka älähti kerran
ja juosta lötkötti ulos kirkosta korvat lupallaan.
Pitäjän vallasväki puheli niitä näitä sakastissa. Vihdoin katsoi
rovasti kelloaan ja virkkoi:
-- Nyt veikkoset on aika aloittaa jumalanpalvelus.
Pappilan nuori herra, rovastin poika, joka äsken oli papiksi vihitty
ja määrätty isälleen apulaiseksi, saarnasi tänään ensi kerran pappina
ollessaan. Hän antoi kanttorille paperilapun, johon oli merkittynä
tänään laulettavat virret. Kanttori kumarsi ja meni.
Mahtavan näköisesti astui kanttori lehterillensä, pani numerot
tauluunsa, käänsi sen ensin suoraan alttaria kohti, sitten vinoon
naisten puolelle ja sen jälkeen miesten puoleen ja taas suoraan,
istui alas, pisti murusen inkivääriä suuhunsa ja niisti nenänsä.
Noustuaan seisoalleen hän rykäisi pari kertaa "rikkaan yskää" ja
aloitti aamuvirren. Seurakunta yhdistyi yksimielisesti veisuun.
Loppuvärsyä veisattaessa alttarin puoleinen rahvas veti liian pitkään
kanttorin mielestä. Saadakseen heitä seuraamaan tahtiansa tahi
vaikenemaan hän lyödä rämäytti kirjan kansilla lehterin laitaan niin
että kirkko raikui.
Aamuvirren viimeistä värssyä laulettaissa meni kappalainen alttarille
ja suntio avasi hänelle oven. Veisun loputtua sanoi suntio
peräkuorissa korkealla äänellä:
-- Rippi- ja herranehtoollisvieraat astukoot ylös kuoriin.
Hiljaisesti astui rippirahvas kuoriin ja kappalainen piti
rippisaarnan. Sen loputtua meni taas kukin paikoillensa ja saarnamies
meni myös sakastiin.
Nyt soitettiin yhteen. Suntio vei viinipullot ja pikarin alttarille.
Sieltä tullessaan hän niisti herrasmaisesti nenäänsä.
Kompromi sanoi vieressään istuvalle ukko-Laurille:
-- Kun suntion nenä pärähtää, niin koko kirkko tärähtää. Kun
alttaritoimitus oli päättynyt ja saarnavärsy laulettu, astui nuori
pappi saarnatuoliin ja kaikkein silmät tähtäsivät häntä. Rovasti
ja kappalainen menivät sakastista papin penkkiin, jossa naisvallat
istuivat. Kanttori tuli lehteriltään sakastiin. Suntio nosti
turkkinsa liepeet ja lämmitteli itseään siksi kunnes evankeliumia
alettiin lukea. Hän otti kiireesti kirjan kaapista, alkoi lukea
korkealla äänellä ja olikin jo ennen lopussa kuin pappi. Sitten hän
jatkoi taas tyytyväisenä entistä tointansa puhellen kanttorin ja
koulumestarin keralla aprakan ajosta ja rasittavaisista kylänluvuista.
Saarnan päätyttyä meni kanttori taas lehterillensä ja suntio
toimillensa. Koulumestari pistäysi myös kirkkoon ja kävi
kirkonmiesten penkkiin istumaan. Ehtoollismessun perästä kävivät
ensin miehet, sitten naiset oikeuspöydässä (ehtoollisella).
Kun jumalanpalvelus oli loppunut, meni kansa sievästi ulos kirkosta.
Lautamies Lemponen seisoi kirkkotarhan portinpielessä vierasmiehen
keralla ja manasi käräjiin ketä kerkesi ja asia antoi. Niinpä hän
kutsui Törmälän isäntääkin käräjiin vieraaksi mieheksi. Tuo asia
suututti isäntää ja hän sanoi lautamiehelle vihaisesti:
-- Eikö sinulla, sen pöhkö, ole tilaisuutta muualla haukkua ihmisiä
kuin kirkonmäellä. Olisithan sinä saanut tulla kotiini manaamaan,
tiedäthän sen etten minä karkuun mene, niin kuin Munnukan Juho tekee.
Lemponen ei ollut kuulevinaan koko puhetta, jatkoihan vain tointaan
kaikessa rauhassa.
Niemelän ukko-Lauri meni pitäjäntupaan, jossa söi emäntänsä ja
pienen Ellin kanssa evästään ja tähteet he antoivat haudankaivajan
emännälle, joka kiitti ja käski poikansa valjastaa Niemelän hevosen.
Sitten sanoi ukko jäähyväiset ja kiitokset haudankaivajan perheelle
ja alkoi ajaa kotiinsa.
Pitäjän seppä, joka kirkon luona oli maistellut vähän yhden, vähän
toisen taskumatista, oli iloisella tuulella ja meni kirkosta
päästyään pappilaan silmävoidetta pyytämään rovastin rouvalta, joka
uteliaasti kysäisi:
-- Olihan seppä varmaan kirkossa. Mitäs tykkäät meidän nuoren herran
saarnasta?
-- Ai, hyvä kruustinna, vastasi seppä, se vasta oli kelpo saarna,
semmoista harvoin kuullaan. Se oli mainio saarna, sanon minä. Se ei
ollutkaan niin kuin pappa luopertelee.
Rouva pudisti päätään ja meni toiseen huoneeseen eikä tullut enää
sepän näkyviin, vaan laittoi piian mukana sepälle silmävoiteen.
Katsahtakaamme vielä, miten kotona sunnuntaita vietettiin.
Kirkkomiesten lähdettyä istahti Mauno-setä pöydänpäähän ja otti
suuren virsikirjan, josta veisasi päivän evankeliumivirret. Mari-täti
luki peräpenkillä ikkunan vieressä päivän evankeliumin ja epistolan
rukouksineen. Anni luki "Kristityn vaellusta" ja emäntä "Huutavan
ääntä". Nuoremmat naiset, talon miniäimet, luettivat lapsiaan ja
sitten lukivat itse. Jokainen tunsi olevansa velvollinen lukemaan
päivän evankeliumin, epistolan ja rukoukset. Kun ne oli luettu, oli
velvollisuus täytetty. Jos vielä ennätettiin muutakin lukea, niin
hyvähän sekin oli, mutta siihen ei ollut pakkoa.
Päivän tultua pantiin tupa lämpiämään. Kylän pienet pojat tulivat,
kuiskuttivat jotain talon pojille ja niin mentiin yhdessä mäkeä
laskemaan. Tuvan lämpöön aikana valmistettiin eläimille ravinnoksi
haudetta ruumenista ja rouhevedestä, jotka vietiin läävään. Hiehot ja
härät juotettiin kaivolla kylmällä vedellä.
Uunista vedetyillä hiilillä keitti emäntä kaalin. Mauno-setä nouti
aitasta raavaslihaa, josta hakkasi niin monta palaa kuin talossa oli
henkilukua. Lapset tulivat pyytämään ja Mauno-setä antoi lihaa, jota
lapset söivät välipalakseen leivän kanssa. Emäntä korjasi lihanpalat
pataan kiehumaan ja toi ryynejä kaalin suurukseksi. Tähteet lihoista
vei Mauno-setä aittaan ja palasi jälleen entiseen toimeensa.
Lahtelan emäntä pistäytyi Niemelän tupaan ja hänen kerallaan tuli
tupaan kaksi isoa koiraa. Mauno-sedän laulun kuultuaan alkoivat
koirat ulvoa. Mauno-setä ajoi koirat porstuaan ja kävi taas
laulamaan. Koirat rupesivat ulvomaan porstuassa. Nyt otti Mauno-setä
korennon, jolla ajoi koirat pihalle, sulki porstuan oven ja sanoi
vihaisesti:
-- Noista paholaisen vaunuhevosista on hukka heittänyt vastuksen,
jottei saa rauhassa lepopäivääkään pyhittää.
Sitten hän jatkoi taas lauluaan ja koirat ulvoivat ulkona ikkunan
alla.
-- Teidän vanhukset näyttävät olevan erittäin hartaita sanan
viljelijöitä, sanoi Lahtelan emäntä talon emännälle.
-- Niinhän ne ovat, ei sitä voi kieltää, vastasi talon emäntä, vaan
minä en voi arvata, mitä hyvää mahtaa heidän pauhinastaan olla, kun
he eivät sanaakaan käsitä, mitä lukevat tahi laulavat.
-- Kyllähän he eivät taida lukuansa ymmärtää, vaan suittaahan heillä
sentään olla hyvä usko, virkkoi Lahtelan emäntä.
-- Uskoa ei suinkaan meidän vanhuksilta puutu, vastasi talon emäntä.
He ovat uskovinansa Jumalaan, vaan samalla he uskovat noituutta ja
palvelevat taikauksillansa epäjumalia, halteita ynnä muuta. Tokkohan
sellainen usko auttanee mitään?
Tätä pakinaa olisi tainnut pitemmältäkin piisata, vaan Anni tuli
huomauttamaan, että hiilet olisi uunista vedettävä ja potaatit
pantava uuniin paistumaan. Sen kuultuaan läksi emäntä askareilleen ja
vieras alkoi pakinoida Mari-tätin kanssa.
Vähän ajan perästä tuli pieni Juhana ulkoa tupaan ja sanoi:
-- Kirkkomiehet taitavat jo tulla kotiin, kun koirat kuuluvat
haukkuvan. Äiti, saanko minä mennä heitä vastaan?
-- Mene vain, mutta kavahda lapseni, jottet jää hevosten jalkoihin,
vastasi äiti.
Poika läksi paikalla ja Lahtelan emäntä meni myös kotiinsa.
Kirkkomiehet -- paitsi isäntää, joka meni Perätaloon ruumisrokalle
ja ukko-Lauria, joka viipyi pitäjäntuvalla -- tulivat melkein
yhtä aikaa, ja heillä oli jokaisella reessä lapsia, jotka olivat
varustautuneet kirkkomiehiä vastaan. Anni veti potaatit uunista
hiilikoukulla ja mätti ne tuohivakkaan, jonka hän kantoi suurelle
pöydälle. Sitten Anni peseysi ja muutti yllensä pyhävaatteet.
Niin pian kuin kirkkomiehet olivat saaneet vaatteensa riisutuiksi,
he kävivät potaattipaistikoita syömään, johon myöskin kotona olijat
yhtyivät. Antti pyysi äitiänsä tuomaan voita, ja tämä toi puukupilla
voinsuolavettä, jossa oli voimurusia keralla. Sen kanssa syötiin
potaatit. Sen perästä käytiin kohta päivälliselle.
Muu pere oli jo syönyt, kun ukko-Lauri tuli kirkosta. Tavallisuuden
mukaan oli Helka-ämmä taittanut pellon päästä kolme lepän varpua,
jotka hän pihalle päästyään viskasi tantereelle ja lausui:
Terve maa, terve manner,
terve mantereen isäntä!
Terve tervehyttäjälle!
Nukkukohon Luojan nurmi,
maatkoon mantereen kamara
ettei vastais vatsoani
eikä sois sydänkäpyä.
Matti meni vanhempiansa vastaan ja riisui hevosen. Heti ja Mari-täti
menivät myös kirkkomiehiä vastaanottamaan. Riisuessaan pientä Elliä
Mari-täti kysyi:
-- Sanos lapseni, mitä kaikkea sinä kirkossa näit?
-- Näinhän minä siellä paljonkin: papin, lukkarin ja kirkon väkeä
täynnä. Ne olivat kaikki niin yksituumaisia, että toinen teki sitä
kuin toinenkin, vastasi Elli. Kun Peräkylän Mari-täti alkoi yskiä,
niin tekivät kaikki samaa. Sitten aloitti lukkari laulun, ja jokainen
lauloi hänen kanssaan ja kaikilta läksi savua suusta. Minä luulin
heidän kaikkein polttavan tupakkaa, vaan kun en nähnyt piippua
kenenkään suussa, niin kysyin mummolta, mitä savua se oikeastaan oli.
Mummo vastasi, että se on henkeä, joka näkyy kylmässä kirkossa.
-- Mitäs pappi sanoi? kysyi Ellin äiti.
-- Pappi sanoi "langetkaamme polvillemme", ja kaikki kävivät
polvillensa. Minä seisoin penkillä mummon vieressä ja kävin myöskin
polvilleni, vaan kun penkki oli kapea ja minulla oli liukkaat kengät,
niin putosin penkin alle, josta mummo nosti minut jälleen ylös
penkille, vastasi pieni Elli.
Mauno-setä kävi ukko-Laurin viereen istumaan ja kysyi:
-- Mitäs kirkossa kuulutettiin?
-- Eihän tuolla ollut muita tärkeitä maakuntaa koskevia kuulutuksia,
kuin että hollikyytiin käskettiin ja veronmaksu on ensi torstaista
kahden viikon päästä, vastasi ukko Lauri.
-- Kuuluihan kirkossa tänään saarnanneen pappilan nuori herra.
Minkälainen saarnamies se oli sinusta? kysyi Mauno-setä.
-- Se on kerrassaan kelpo saarnamies. Hän seisoo saarnastuolissa
niin rehdin näköisenä eikä riehu niin kuin meidän kappalainen, jonka
luulee välistä tulevan alas pyttyineen päivineen. Hän saarnasi niin
selvästi, että minäkin ymmärsin jokaisen sanan, vastasi ukko-Lauri.
-- Helppohan sitä on ymmärtää, kun hän puhuu meidän paikkakunnan
murretta eikä suomenkielistä ruotsia niin kuin meidän vanhat papit,
virkkoi Antti.
-- Älä poikaseni moiti meidän vanhoja herroja, kyllä hekin hyvästi
saarnaavat ja selvää suomea, aivan selvää se onkin. Mutta kun tätä
ennen oli rovasti, niin hänen saarnastaan oli vaikea saada selkoa.
Kumminkin se teki hyvän vaikutuksen. Vielä minä nytkin muistan,
kuinka hän meitä varoitti ensikerralla ripille päästäissänsä sanoen:
"Rakkaat lapse! muistaka, ette teitti vanhempa on teitti kasvattanu
suuren huolen alla", selitti Mauno-setä.
-- Taidathan sinä Mauno vielä muistaa, kuinka sama rovastivainaja
kerran Mikkelin sunnuntaina saarnatessaan oikein innostui ja huusi:
"Pikku laps on taiva valdakunda niiku harmapä ukko", virkkoi
ukko-Lauri.
-- Kyllähän tuon muistan, vaikken sanoja käsittänyt, vastasi
Mauno-setä.
-- Vielähän meidän vanhat papit nytkin sanovat: tehtiin häneltä ja
nähtiin häneltä, vaikka me muut ihmiset sanomme: hän teki ja hän
näki, virkkoi Antti.
-- Kuules äiti! sanoi pikku Elli. Kun me läksimme kirkosta, niin
tuli Peräkylän Mari-täti meidän luoksemme, itki ja sanoi mummolle:
"Kuulehan ystäväiseni, kun minulle kävi köyhästi tänä päivänä.
Repolan Auno valitti minulle aamupuolella tyttärensä sormessa olevan
raanin ja pyysi minua lukemaan raanin rasvaa; niin minä odotin
soveliasta tilaisuutta. Kun oikeutta (ehtoollista) antaissa väki
läksi kirkosta ja porstua jäi tyhjäksi, niin minä katsoin siinä
raanin rasvan. Vaan tultuani kirkkoon pappi jo messusi, joten minä en
kerennytkään käydä oikeuspöydässä" (ehtoollisella).
-- Voi kauheaa kauhistusta! virkkoi Ellin äiti. Herran huonekaan ei
saa olla rauhassa heidän taikauksiltaan, vaan he saastuttavat sen
pyhyyden.
-- Kyllähän taikaukset vähitellen jäävät pois, kun kansa valistuu ja
vanhat taikurit kuolevat, tuumasi Matti.
-- Minä en vie enää sinua milloinkaan kirkkoon, kun sinä kaikki
lörpöttelet mitä kuulet, tiuskaisi Helka-ämmä pikku Ellille.
-- Tuollainen asia sietäisi kuuluttaa saarnastuolissa, että kurjat
taikurit älyäisivät karttaa vastedes noin törkeää tekoa, sanoi Antti
vihaisesti.
Päivällisen perästä kävivät vanhat ihmiset lepäämään. Nuorempi väki
luki kirjaa. Tytöt pyysivät ja saivat luvan käydä naapuritaloissa;
pojat seurasivat tyttöjä. Illansuussa tuli nuori väki kotiin. Antti
otti Raamatun ja luki siitä muutamia lukuja. Sen perästä veisattiin
muutamia ehtoovirsiä. Muutamia naapureita kokousi Niemelään ja hekin
ottivat osaa veisuun. Näin kului sunnuntai-ilta. Sitten käytiin
illalliselle. Isännän poissa ollessa jakoi Mauno-setä lihapalaset
miehille ja vanhin nainen kussakin naisten pöydässä jakoi nuoremmille
naisille ja lapsille.
-- Sinun pitää antaa lihavuittisi minulle, sanoi Juhana pienelle
Ellille.
-- Miksikä niin? kysyi Elli.
-- Siksi kun sinulta torstaina läksi hammas suusta, niin minä sinun
pyynnöstäsi viskasin sen uunille ja sanoin:
Hyvä hammas kasvakoon,
kun hyvän palkan maksaa:
paha hammas kasvakoon,
kun pahan palkan maksaa,
vastasi Juhana.
Mitään puhumatta Elli antoi lihavuittinsa (osansa) Juhanille.
Illallisen aikana tuli isäntäkin kotiin Perätalosta. Toiset miehet
kyselivät häneltä miten paljon siellä oli maahanpaniaisväkeä ja miten
paljon kertyi vaivaisten rahaa, joihin kysymyksiin isäntä vastasi ja
selitti samalla, että hän olisi jo aikaisemmin tullut kotiin, mutta
kun häntä kovin kiellettiin olemaan iltaan asti, niin siksi hän
viipyi näin kauan. Kun iltanen oli syöty ja ruoka korjattu, tehtiin
tilat ja käytiin levolle.
Näin päättyi sunnuntai, viikon merkillisin päivä.