Mustalaiset

Sisältö: Mustalaisten tulo. Mustalaisheimot. Atrioitseminen.

Mustalaisen päiväläisenäolo. Lihan varkaus. Mustalaisten

sukuperä. Ruumissaarna. Tulevaisuuden ennustukset. Miesten lähtö.

Naisten mankuminen ja lähtö. Ryöstöretki.

Eräänä päivänä tuli mustalaisia Niemelään kolmella hevosella reet

täynnä väkeä, miehiä, vaimoja ja lapsia, sekä kaksi sikaa, jotka

juoksivat perästä. Vaimot olivat pukeutuneet suuriin vaippoihin,

joiden sisään lapset oli kääritty. Suuremmat lapset istuivat äitiensä

vieressä vaipat ympärillä.

Pihalle päästyään miehet pysäyttivät hevosensa, sitoivat ne kiinni,

nostivat reestä lapset, jotka ynnä naisten kanssa tulivat tupaan

sillä aikaa kun miehet laittoivat loimet hevostensa selkään.

-- Hyvää päivää, hyvä talon väki, toivottivat mustalaiset tupaan

tultuaan. Siellä ulkona on kylmä, että hampaat kaalia hakkaavat.

Pian tulivat miehetkin tupaan puukot tupessa ja mustalaispamppu

(piiska) vasemmalla olalla, siima selkä- ja nuppupäävarsi

rintapuolella. Hekin tervehtivät talon väkeä hyvällä päivällä.

-- Johan Korri on nyt saanut koko joukkonsa kokoon, kun niin monta

hevoskuormaa on yhdessä seurassa, sanoi isäntä.

-- Ei, hyvä lautamies kulta, ne vielä kaikki tässä ole, vielä niitä

on kaksi hevoskuormallista toisilla kylillä, vastasi Korriksi

puhuteltu isovartaloinen ja könönenäinen mies.

-- Kuinka monta heimoa teitä oikeastaan on? kysyi Mauno-setä.

-- Jumala tiesi, isäntä kulta, kuinka monta heimoa meitä lieneekään,

vastasi mustalainen. Minä en tunne muita kuin oman heimoni, pienen

Antin, suuren Antin, Vilhelmin ja Hemmon heimot. Savossa päin kuuluu

olevan laaja ja rikas Hagertin heimo, josta minä olen joitakuita

miehiä markkinoilla nähnyt.

-- Katso, hyvä lautamies kulta, mikä meidän hevosilla lienee, kun ne

eivät syö, virkkoi Kalle niminen mustalainen.

Isäntä katsahti ikkunasta pihalle ja sanoi:

-- Eihän hevoset mitä syö, kun ei mitään ole edessä. Mene sinä Pekka

ja laske luhdista heiniä vierasten hevosille.

-- Kyllä Feija tulee heinät hevosten eteen korjaamaan, kun vain Pekka

ne luhdista alas laskee, sanoi Korri.

Sillä puhein läksivät nämä kaksi miestä hevosia ruokkimaan.

-- Onko teillä, isäntä kulta, lihaa uunissa palvaantumassa, kun niin

suloinen haju minun nenääni pistää? kysyi vanha mustalaisakka.

-- On kyllä, vastasi isäntä.

-- Sittenhän isäntä kulta antaa meille lihaa päivälliseksi ja emäntä

tuopi leipää, mankui mustalainen.

Isäntä veti särän uunista ja nosti erään palan pöydälle puuvadissa.

Emäntä toi kolme kauraista leipää ja niin kävivät mustalaiset

atrioimaan. Sohvi toi kaljaa kapallisen juotavaksi.

-- Eihän tämä liha piisaa näin suurelle joukolle, tuo emäntä kulta

voita lisää, pyysi vanha mustalaisakka.

-- Eikö maaslaa vielä, virkkoi Yrjö jyrkästi.

-- Mitä sinä siinä mangut, sanoi Korri, antaahan hyvä emäntä

pyytämättäkin, kun näkee meidän tarvitsevan.

-- Mistäs mustalaisetkaan saavat, jos ei heille kukaan anna, virkkoi

emäntä ja meni voita hakemaan.

Sillä aikaa kun mustalaiset söivät, isäntä otti särältä lihat, pani

ne koriin ja käski toisten miesten viedä lihakorin aitan yläkertaan

ja sijoittaa lihat aitan parvelle.

-- Menkää te lapset särää kaalimaan, tottahan hyvä isäntä sen

sallinee, virkkoi eräs mustalaisakka.

-- Tulkoot vaan, lupasi isäntä.

Pian olivat mustalaislapset leipäpalat kädessä särää kaalimassa.

Talon lapset katselivat uteliaasti, kuinka sukkelasti mustalaisten

lapset liikkuivat.

-- Minua niin hiukoo, kun en ole oikein terve, etten saattaisi muuta

syödä kuin suolaa. Olkaa, emäntä kulta, niin hyvä ja tuokaa meille

suolakalaa, pyysi taasen vanha mustalaiseukko.

-- Nyt ovat kalat kannen alla, kun järvet ovat jäässä, virkkoi emäntä.

-- Tuohan noille kaloja, eiväthän he raukat mistään saa, jos ei

heille kukaan antaisi, käski isäntä ja emäntä toi kalat.

-- Eivätkös mustalaiset saisi tehdä työtä niin kuin muutkin ihmiset

eikä kuleksia muiden ihmisten vastuksena, työmiesten vaivannäköä

nauttimassa, sanoi Yrjö. Jos joku suomalaisista läksisi tuolla tavoin

kulkemaan, niin ei, lempo vie, henki eläiskään, vaan täytyisi nälkään

nääntyä.

-- Tuo mies ei näy ymmärtävän mitään, vastasi Kalle. Etkös sinä ole

raamatusta lukenut, että Kainin suvun pitää oleman kulkevaisen ja

pakenevaisen maan päällä. Siksi täytyy meidän, jotka olemme Kainin

sukua, kuljeksia ympäri maailmaa, eikä meidän työmme menesty, vaikka

me kuinka raataisimme.

-- Turhaa lorua. Kain oli peltomies ja maa kasvoi jotta rutisi. Ja

tekö olisitte Kainin sukua? Johan se suku hukkui vedenpaisumisessa,

vastasi Yrjö.

-- Aivan niin. Yrjöllä on oikein ja meidän Kalle ei näy tuntevan

koko asiaa, vaikka puhua mälkyttää, sanoi Korri. Kainin suku hukkui

vedenpaisumisessa, mutta me olemme Noakin pojan Haamin jälkeläisiä,

jonka isänsä kirosi ja käski olemaan orjain orja.

-- Ja sentähden te muka kulkea vetelehdätte ympäri maan ettekä kehtaa

mitään tehdä? virkkoi Yrjö. Olkaapa mitä sukua hyvänsä, niin joka

ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä; se on totuus, joka ei pala

tulessakaan.

-- Kuulkaahan, kunniallinen lautamies ja te hyvät talon ihmiset! Onko

tuo mies enää täysjärkinen, eikö hän liene vain päästänsä sekaisin?

sanoi Korri ihmetellen.

-- Jos kaikki ihmiset olisivat niin täysjärkisiä kuin Yrjö-setäni

ja minä, niin saisivat mustalaiset nälkään kuolla, jos eivät työtä

tekisi, virkkoi Antti.

-- Pitkäksi taitaisi mustalaisen päivä mennä työssä ollessa, sanoi

Matti nauraen. Kerran oli mustalainen palkkautunut rukiinleikkuusen

erääsen taloon. Kun päivä hänestä tuntui pitkälle, niin hän valitteli

selkäänsä pakottavan ja heittäytyi selälleen vähän väliä. Toiset

työmiehet uhkasivat antaa hänelle selkään, jos ei hän ahkerammin

leikkaisi. Vihdoin meni päivä keski-illoilleen ja mustalainen sanoi:

"Ollakka minulla pitkä salko, joka ylettyisi aurinkoon asti, niin

kyllä minä tuon päivänkakkaran sysäisin sukkelammin kulkemaan." Vähän

aikaa leikattuaan kehotti mustalainen toisia työmiehiä lähtemään

kotia. "Eihän vielä ole päivä maillaan, mitäs isäntä sanoisi, jos

me näin aikaiseen menisimme kotiin", virkkoivat toiset. "Ennen,

herra kiesait, onkin yö puolessa, ennenkuin päivä maillaan", valitti

mustalainen. Vihdoin tuli ilta ja työväki palasi kotiin. Illallisen

syötyä kysyi isäntä: "Paljonko mustalainen tahtoo päiväpalkkaa?"

"Kyllähän minulle pitäisi maksaa hyvä päiväpalkka, kun minä niin

ahkeraan koko pitkän päivän leikkasin", vastasi mustalainen.

"Piisaavatko ne rukiit sinulle päiväpalkaksi, mitkä sinä tänä päivänä

leikkasit?" kysyi isäntä. "Hei hertta vaariseni, eihän ne mihin

piisaa! Et usko isäntä kulta, kuinka ahkerasti minä tein työtä koko

päivän."

Tämän jutun kuultuaan rehahtivat kaikki nauramaan, niin hyvin talon

perhe kuin mustalaisetkin. Naurun tauottua Korri sanoi:

-- Tuo juttu on jo niin vanha, että tuskin se lienee tottakaan.

-- Olkoon totta tahi valhetta, mutta se on omaansa kuvaamaan

mustalaisen luonnetta, sen laiskuutta ja ahneutta, vastasi Yrjö. He

puistavat ja mankuvat mitä vain tietävät talossa olevan. Ja jos ei

heille anneta, niin he uhkaavat. Ottavatpa vielä omin lupinsakin, jos

niin sattuu.

-- Koko minun heimossani ei ole varasta, ja jos minä tiedän kenen

mitä varastaneen, niin minä sen hakkaan, jotta kukko suurimmat luut

nokkii. Me kyllä otamme mitä hyvät ihmiset antavat, mutta emme

varasta, sanoi Korri ylpeästi.

-- Minä en tiedä mitä heimoa se mustalainen lienee ollut, joka toissa

syksynä kävi Ristolan aitassa lihaa varastamassa, kertoi Yrjö, mutta

nolosti sille kävi. Hän kiipesi yöllä aitan katolle ja meni katon

kautta aitan yläkertaan. Lihapotkan saatuaan hän tahtoi laskeutua

alakertaan ja niin päästä oven kautta ulos, jossa toinen mustalainen

oli odottamassa. Tikapuita kun ei pimeässä löytänyt, hän heittäysi

luukusta alas pitäen toisella kädellään kiinni yläkerran lattiasta

ja toisella kädellään hän hoiti lihapotkaa. Kun hän tunsi jalkansa

koskeneen johonkin esineeseen, hän heitti kätensä irti ja laskeusi

huoletta alas. Mutta sikäli kuin hän laski itseänsä, taipui hänen

jalkainsa alustakin. Yhtäkkiä hän tulla hurahti alakerran lattialle

ja tunsi jotain kauhistuttavaa saaneensa syliinsä. Se olikin Ristolan

ukkovainajan ruumis, joka oli viety aittaan ja asetettu salvon

päälle laudalle, jalkapuoli ulommaksi salvoa. Sille ruumislaudan

nenälle yhtyivät mustalaisen jalat, kun hän laskeusi yläkerrasta.

Hänen painonsa keikautti ruumislaudan pystyyn, joten ruumis, kun oli

nauhalla lautaan sidottu, keikahti laudan kanssa mustalaisen syliin.

Hädissään alkoi mustalainen huutaa minkä jaksoi. Koira, joka oli

tuvan porstuassa, alkoi haukkua kovasti. Tästä havahtui talon väki ja

isäntä meni ulos tiedustamaan mitä Halli haukkui. Kuultuaan aitasta

kovan huudon hän meni tupaan, otti useampia miehiä ja tulen keralleen

ja niin tuli aittaan katsomaan, mikä siellä niin onnettomasti huutaa.

Ulkona odottava toinen mustalainen, kun näki usean talon miehen

olevan liikkeessä, pötki pakoon. Mentyään aittaan näkivät talon

miehet miten asia oli, ottivat varkaan kiinni ja saattoivat hänet

kruununmiesten haltuun. Niin hassusti kävi sille mustalaispahalle.

-- Johan minäkin tuota varkautta kuulin ja tiesin että varas oli

Hemmon joukkoa, Otto nimeltä, vastasi Korri.

-- Mistä te mustalaiset olette oikeastaan kotoisin ja mitä

kansakuntaa te olette? kysyi Mauno-setä.

-- Sitä minä en voi tarkoin sanoa, mistä meidän esi-isämme ovat tänne

tulleet, vastasi Korri. Mutta eräs vanha ukko, joka jo aikojaan

on kuollut, kertoi että meidän esivanhempamme ovat tulleet tänne

itäiseltä maalta, missä ei milloinkaan ole talvea, ja sen maan nimi

pitäisi olla hänen puheensa mukaan Intian maa ja meidän kansan nimi

sint, ja sinteiksi meidän kansaa entiseen aikaan kutsuttiinkin,

vaikka nyt ollaan ruvettu sanomaan mustalaisiksi. Sen ukkovainajan

puheen mukaan pitäisi meitä olla paljon, ainakin yhtä paljon kuin

juutalaisia, mutta ne ovat hajaantuneet ympäri maailmaa; sillä me

olemme kirotut ja tuomitut kulkemaan paikasta paikkaan.

-- Vieläkös mustalaiset ovat missään kirjoissa, kun ei heillä ole

vakinaista asuinpaikkaa? kysyi Yrjö.

-- Kah, hyvää miestä, kuinka hän puhuu! Kirjoissahan me olemme

joka sorkka. Minäkin olen torpparin nimellä kirjoissa. Etkös sinä,

herttakulta, tiedä, että jokainen kuningas tahtoo tietää, kuinka

paljon väkeä valtakunnassa on, olivatpa ne sitten mustalaisia tahi

muita, vastasi Korri.

-- Olihan täällä meidänkin seurakunnassa entiseen aikaan

mustalais-Aatoltti torpparin nimellä, vaikka hän kuljeksi ympäriinsä

niin kuin muutkin mustalaiset. Kun Aatoltti kuoli, niin pidättivät

toiset mustalaiset hänelle ruumissaarnan ja meidän Kalle-kirkkoherra

sen pitikin. Hän saarnasi ensin tavallisesti, niin kuin ruumissaarnaa

ainakin, mutta Kalle-herra, kun oli itse suuri koiranleuka, ei

malttanut olla mustalaista tyssäämättä, vaan sanoi lopuksi: "Jaa,

monta hän petti ja hevosetta jätti!" Silloin suuttuivat mustalaiset

ja sanoivat toisilleen: "Lähdetään pois, lähdetään pois, jo meidän

raha meni, jo meidän raha meni ja hukkaan se menikin."

-- Niinhän se oli sanottavakin, kun hän haukkumaan rupesi, vaikka

rahan otti. Olipa se kunnoton pappi, sanoi mustalais-Kalle.

-- Olisiko isäntä kulta niin hyvä ja antaisi meidän hevosille vähän

kauroja, pyysi eräs vanha mustalaisukko. Pitäisi tästä lähteä

markkinoille ja syöttää vähän paremmin hevosia.

-- Vielä näille mitä! Ei kauroja, mankuvathan nämä paljonkin, kun

näkevät saavansa, virkkoi Antti.

-- Minun isävainajani antoi aina mustalaisille sekä muille

käypäläisille, eikä häneltä koskaan puuttunut. Niin olen minäkin

tehnyt, ja ainapa häntä on Luoja siunannut antamista. Kun minusta

aika jättää, niin tehkää sitten mitä tahansa. Mutta minä teen Herran

käskyn mukaan, joka sanoo: "Taita isoovalle leipäs, vie raadolliset

kulkijat huoneesees, ja koska näet alastoman, niin vaateta häntä,

ja älä käännä pois sinuas lihas tyköä", virkkoi isäntä, otti aitan

avaimen ja meni antamaan kauroja.

Mustalaiset löivät omaan kieleensä. Pian suoriusi eräs mustalaispoika

ja nainen isännän perästä aittaan, josta poika otti kauravakan ja

vei hevosille kaurat. Mustalaisnainen pyysi isännältä rukiinjyviä

sioilleen ja isäntä antoi.

Isännän aitassa ollessa alkoi Yrjö, isännän veli, torua mustalaisia

heidän laiskuudestaan. Mustalaiset koettelivat selitellä, että heidän

työllään ei ole menestystä, kun he ovat kirottu kansa. Tämän väitti

Yrjö valheeksi. Vihdoin Korri suuttui ja sanoi:

-- Jospahan olisit omassa taloudessasi, niin saisit muistaa

mustalaisia ja tulla vielä heitä rukoilemaan, mutta nyt kun

isäntäväki ja vanhemmat ihmiset ovat niin perin hyviä ihmisiä, niin

eivät he tahdo talolle mitään rikettä tehdä.

Sillä aikaa kun talon miehet ja mustalaiset keskenään pakisivat,

toimivat mustalaisnaiset peräpuolella tupaa omiaan. He panivat

(povasivat) talon naisille korttia ja ennustelivat käsistä

tulevaisia asioita. Palkaksi antoivat talon naiset mustalaisille

sukkia, kintaita, lapasia, huntuja ja muita vaatekappaleita, joista

mustalaiset lukivat sulimmat kiitokset ja toivottivat, että hyvä

Jumala siunaisi tuhannenkertaisesti sijaan.

Isännän tupaan tullessa olivat talon miehet Yrjö, Matti ja

Antti yhdeltä puolen sekä mustalaiset toiselta puolen kiivaassa

sanasodassa. Antti väitti, että se on synti, kun noin riskiä väkeä,

niin kuin mustalaiset ovat, maamiehet elättävät ja antavat heille

mitä ikänsä ylettyy ja sillä tavoin ikään kuin kehottavat mustalaisia

laiskuuteen ja työttömyyteen.

Mustalaiset puolestaan sanoivat, että heidät on luotu sillä tavoin

elämään eivätkä he voi sitä asiaa auttaa.

-- Voisittehan ehkä pitää itsenne puhtaampina ja elää

säännöllisemmästi eikä noin siivottomasti kuin te nyt elätte. Te

vaihdatte ja ryöstätte toisiltanne akkoja, niin kuin Savolais-Matti

tänä aamuna pajassa kertoi, että mustalaisilla oli eilen tappelu

Savolaisessa eräästä nuoresta Liena-nimisestä mustalaisnaisesta.

Siinä tappelussa oli yksi mies saanut niin pahoja haavoja, jotta

täytyi jäädä taloon potemaan, eikä tiedä, jos siitä miestä

milloinkaan enää tullee, puhui Yrjö.

Tämän kuultuaan Korri ensin vaaleni, sitten punastui. Hän alkoi

heti puhua toisille mustalaisille omalla kielellään. Pian he olivat

kiivaassa keskustelussa, jota kesti hetken aikaa. Talonväki katseli

mustalaisten levotonta liikuntoa ja vanhat miehet arvelivat, että

mustalaiset olivat suuttuneet siitä, kun Yrjö ja Antti heitä

soimasivat; mutta pian he huomasivat että mustalaisilla oli omat

tuumansa, kun Korri kysyi:

-- Tietääkö Yrjö kulta sanoa, kuinka paljon niitä mustalaisia oli

Savolaisessa?

-- Kaksi hevoskuormallistahan niitä Matti sanoi olleen. Kolme oli

miehiä ja muut olivat naisia ja lapsia, vastasi Yrjö.

-- Mihin päinhän ne lienevät lähteneet menemään? kysyi taas Korri.

-- Sitä ei Matti sanonut enkä minä tullut kysyneeksi, mutta

Savolaisestahan sen saisi tietää, vastasi Yrjö.

Taas mustalaiset puhelivat vähän aikaa omalla kielellään. Vihdoin

Korri sanoi:

-- Kuulkaahan kunnioitettava lautamies: jos nämä, meidän joukko,

saisivat jäädä teille yöksi. Me miehet kävisimme tapaamassa niitä

mustalaisia, jotka eilen Savolaisessa olivat. Ne ovat Hemmon joukkoa,

ja niistä on yksi mies minulle vanhaa hevosvelkaa, niin jos minä

sattuisin saamaan velkani pois. Minä olen heitä tavoitellut jo monta

aikaa, mutta en ole milloinkaan heitä tavannut.

-- Saavathan he olla vielä vähän aikaa ja sitten mennä toisiin

taloihin yöksi; johan te nyt olette meillä olleetkin kotvan aikaa,

vastasi isäntä.

-- Mitä sinä Korri isännästä kiusaat. Johan meille piisaa oloa tässä

talossa. Onhan niitä muitakin taloja yötä olla. Onhan meillä lavea

lääni eikä tarvitse olla hyväin ihmisten vastukkeena niin kauan

aikaa, sanoi vanhin mustalaisakka, joka kuului olevan Korrin äiti.

Pian suoriusi matkaan neljä riskiä miestä kahdella hevosella. Miesten

mentyä alkoivat naiset pyytää emännältä papuja, jauhoja, rasvaa,

lihaa, voita, kaaliksia, leipää ja villoja. Kun he näitä kaikkia

olivat saaneet, he läksivät toisiin taloihin kiittäen ja Jumalan

siunausta toivottaen lähteissään.

Seuraavana aamuna palasivat mustalaiset Lahtelaan ja heillä oli

seurassaan nuori kaunis mustalaisnainen, jota Korri kohteli

erinäisellä lemmellä. He olivatkin siis käyneet ryöstöretkellä,

vaikka valehtelivat menevänsä hevosvelkaa perimään. Pian sen jälkeen

läksi joukko Niemelän kylästä.

Mustalaisten taloista lähdettyä talon naiset pesivät astiat ja

lusikat, joita mustalaiset olivat käyttäneet. Samaten pestiin penkit,

pöydät, rahit ja tuolit sekä kaikin puolin siivottiin huolellisesti

mustalaisten jälki.