Sisältö: Lammasnahkain valmistaminen. Raavasnahkain parkitseminen
ja jako. Reen teko. Vempeleiden ja jalaksien painaminen.
Tupakkatyllin valmistaminen. Korien teko. Verkon kudonta.
Tulen pito. Kehrääminen. Nuotanköysien teko. Verkkorihmojen
kertaaminen. Sadut, arvoitukset ja runot. Riihen puiminen ja
ruokalajit.
Tavallisesti varustettiin niin Niemelässä kuin muissakin taloissa
jo päiväiseen aikaan työaineet ja kapineet, joista aamu- ja
iltapuhteilla jotakin valmistettiin. Niinpä esim. ukkomiehet
pirottelivat jo päiväiseen aikaan pärehalot ulkona pihalla ja toivat
ne tuvan päreorsille sulamaan. Vitsat, joista puunuoraa punottiin,
tuotiin jo päivällä tupaan; samaten muutkin raaka-aineet varustettiin
jo päivällä, paitsi ne, jotka olivat tuvassa kuivamassa, niin kuin
reen jalakset, kaplaat, astialaudat ym. käsiteollisuuteen kuuluvat
ainekset.
Kun lampaannahkat olivat tallin luhdissa kälvettyneet (puoleksi
kuivahtaneet), toi Mauno-setä ne vartaineen päivineen tuvan orsille
kuivamaan. Nahkain kyllin kuivuttua laitettiin hapatus. Mauno-setä
toi hapatustiinun tupaan, asetti sen pankonpäähän, pani sisään ensin
haaleaa vettä, sitten vähäsen ruis- ja vähän enemmän kaurajauhoja
sekä hitusen suoloja. Seoksen pari vuorokautta hapattua se oli valmis
käytettäväksi.
Samana päivänä kun hapatus tehtiin otti Mauno-setä puolet eli
kymmenen lammasnahkaa tuvan orsilta, irroitti ne vartaista, sitoi
yhteen kimppuun nuoralla ja pani kimpun kelkkaan, johon hän myös
sijoitti tuuran ja kirveen, sekä otti pitkän seipään. Nämä kaikki hän
veti jäälle, hakkasi avannon tuuralla, teroitti seipään, jonka iski
vaajaksi keskelle avantoa. Vaajaan hän sitoi lammasnahkain ympärillä
olevan nuoran pään ja laski nahkakimpun avantoon likoon. Kelkan,
tuuran ja kirveen hän vei mennessään kotiin.
Seuraavana päivänä Mauno-setä meni kelkan ja vartan kanssa jäälle,
jossa otti lammasnahkat avannosta, sotki niitä jäällä vartalla ja
huuhteli tarkoin joka nahkan erikseen avannossa siksi, kunnes ne
tulivat puhtaiksi. Sitten hän pani nahkat ja vartan kelkkaan, ja veti
ne riiheen valumaan. Nahkain kylliksi valuttua hän toi ne tupaan ja
latoi yksitellen hapatustiinuun. Nahkain päälle hän pani ristiin
päretikut, jotka hän kiinnitti pirkaleella ja painoi niin alas, ettei
nahkoja ja päreitä näkynyt yhtään. Sitten hän pani kannen tiinun
päälle.
Hapatustiinun kohdalle orteen sitoi Mauno-setä riippumaan koivuisen
nahkakoukun, jossa hän joka aamupuhteella pusersi nahkoja. Hän
otti ensin kannen tiinun päältä ja pani sen kolpitsalle, kiukaan
rinnan penkille. Sitten hän otti pirkaleen ja päreet tiinusta ja
asetti ne tiinun kannelle. Sen perästä hän otti yhden lammasnahkan
kerrallaan, ripusti sen keskosistaan koukkuun ja pusersi nahkasta
hapatuksen niin tarkkaan kuin voi ja laski nahkan tiinun kannelle.
Sitten hän levitti nahkat ja upotti tiinuun takaisin. Tällä tavoin
tulivat vuorostaan päällimmäiset nahkat alimmaisiksi ja alimmaiset
päällimmäisiksi. Päreillä ja pirkaleella painettiin nahkat hapatuksen
sisään ja tiinun kansi laitettiin paikoilleen. Joka kerralla nahkoja
pusertaessaan koetteli Mauno-setä kynnellään, lähtisikö ihve (kelme)
reiden hiertymästä (lautumasta). Heti kun hän huomasi ihveen
erkaantuvan, hän otti nahkat hapatuksesta, pani ne vartaille ja vei
ulos kelmettymään räystään alle. Parin päivän perästä tuotiin nahkat
tupaan kuivamaan.
Heti sen jälkeen kun nahkat oli otettu hapatuksesta, verestettiin
hapatus, so. hapatukseen lisättiin vähän haaleaa vettä, jauhoja ja
suolaa. Sitten pantiin siihen jäännöslammasnahkat, kun ne ensin
oli järvessä käytetty ja puhdistettu. Ne hoidettiin sitten edellä
kerrotulla tavalla.
Kun nahkat olivat kyllin kuivaneet, ne sidottiin nuoralla yhteen
kimppuun ja vietiin aittaan kostumaan. Eräänä iltapuhteena toi
Mauno-setä taas lammasnahkat tupaan. Hän sitoi nuoran tuvan orteen,
johon kiinnitti kalikalla yhden lampaannahkan kaulan kohdalta.
Sitten hän otti nahkahankuran, jonka jalustimeen hän pisti oikean
jalkansa; oikealla kädellään hän piti hankuran päästä kiinni ja
vasemmalla kädellään nahkasta ja niin hän alkoi vetää hankuraa nahkaa
pitkin ylhäältä alaspäin. Aikansa näin tehtyään kun hän tunsi nahkan
alapuolelta pehmenevän, hän sitoi alapuolen nuoraan kiinni ja alkoi
hangata yläpuolta samalla tavalla. Isäntä toi seinäraudan, kiinnitti
sen tuvan seinään ja siinä hankaili ensin koipi- ja sitten muun
nahkan, sikäli kuin Mauno-setä hänelle antoi omia hankaamiansa.
Kun muutamia nahkoja oli näin pehmitetty, toi ukko-Lauri leveän
laudan ja asetti sen pöydän rahin päähän ikkunan kohdalle sillä
tavoin, että laudan toinen pää meni penkin alle seinään kiinni ja
toinen pää tuli rahin nenää vasten, joten lauta tuli vinoon asentoon.
Laudan yläpäähän sitoi ukko-Lauri monin kerroin vanhan vaipan,
jonka päälle asetti lammasnahkan, kun ensin oli sen vatsan kohdalta
halaissut ja venytellyt nahkan suoraksi. Sitten hän otti pitkän,
kaksipäisen nahkaveitsen, jolla alkoi ensin hamaralla ja sitten
terällä silitellä nahkan lihapuolta istuen itse rahilla. Kun nahka
tällä tavalla oli saatu suoraksi ja lihasirpaleet erotettu, hän
alkoi liitupalasella hangata nahkaa, josta nahka tuli valkoiseksi
ja sileäpintaiseksi. Sitten hän hankasi vielä pienemmällä terävällä
puukolla siksi, kunnes nahka tuli aivan sileäksi. Liitupalasella hän
hankasi lopuksi. Koipinahkat hangattiin viimeiseksi. Ja niin oli
nahka valmis turkiksi. Aamupuhteella jatkettiin samaa tointa.
-- Näinköhän ukko-Lauri vielä jaksaa nahkoja hangata, kun niin
tanakasti työhön ryhtyy? kysyi isäntä. Apas jos antaisi olla koko
homman sikseen, kun tässä näkyy olevan nuoria voimia yllinkyllin?
-- Minä en anna virkaani toiselle niin kauan kuin suinkin jaksan. Jos
en jaksa, niin sitten vasta saavat nuoremmat jatkaa minun tointani,
vastasi ukko-Lauri nahkaa hangatessaan.
Kun raavasnahkat (nautain vuodat) olivat viikon päivät olleet
räystään alla näivettymässä, vei Mauno-setä ne järveen ja laski
maltoon veteen likoamaan. Hän pujotti nuoran nahkain silmärei'istä,
iski vaajan virrattomaan (maltoon) veteen, sitoi nuoran vaajaan
kiinni ja jätti ne kuukauden ajaksi likoon, jotta karva lähtisi
pois luutuksetta (lipeättä). Sitten kun aika joutui toi Mauno-setä
tupaan suuren torron (tiinun), johon pani honakkaa (haaleaa) vettä
torron puolilleen ja siihen kesällä kiskottuja ja puituja parkkeja
(pajun kuoria) sekaan. Kun seos oli pari vuorokautta seisonut, niin
ilmaantui veden pinnalle kuplia.
Nyt nostettiin raavasnahkat järvestä ja tuotiin tupaan, jossa ensin
toinen, sitten toinen nahka asetettiin pyöreän puun päälle. Kahden
puolen nahkaa kävivät isäntä ja Mauno-setä irroittamaan karvoja
nahkasta. Heillä oli kädessä särmäiset, sileäksi vuollut pirkaleet
(pärehalkojen sydänpuut), joilla he hankasivat nahkaa. Kun yksi kohta
oli paljaaksi ajettuna, käännettiin toinen kohta puun päälle, siksi
kunnes koko nahka oli paljaana. Sitten levitettiin nahka lattialle,
pantiin hienoa kuivaa parkkia nahkan pintapuolelle, nahka käärittiin
kokoon neljältä kulmalta ja nostettiin tortoon, jonne Eerikka ja
Matti menivät nahkaa tallaamaan (sullomaan). He tepertelivät siellä
niin kauan, kunnes nahka painui pohjaan. Tällä tavalla tehtiin joka
ilta, ja sitä sanottiin muussaamiseksi. Sitten kun nahka parin viikon
kuluttua alkoi vetää kurttuja, näytti punaiselta ja tuntui kättä
vastaan lauhakalta, niin otettiin nahka parkista, pantiin vartaalle
ja vietiin ulos kuivamaan.
Kun härän nahka oli parkittu, otettiin lehmän nahka rekikatoksesta,
jonne se paljaaksi ajettuna oli viety kylmämään, ja pantiin
uudistettuun parkkiin. Sitä muussattiin samalla tavalla kuin häränkin
nahkaa ja kyllin kypsyneenä se vietiin niin ikään ulos kuivamaan.
Näiden perästä parkittiin vielä pari syksyllä teurastetun vasikan
nahkaa (sänkiäistä).
Eräänä päivänä, kun raavasnahkat olivat jo kylliksi kuivaneet, toi
isäntä ne tupaan ja leikkeli tarpeen mukaisesti kappaleiksi. Viidelle
kyntömiehelle hän leikkasi ensin kurppos (paulakenkä-) nahkat,
ukko-Laurille, Mauno-sedälle ja itselleen uilo- (lapikas-) nahkat,
sekä vielä nuorille miehille ja itselleen saapasneuvot, samaten
naisille, vanhemmille ruohin- ja nuoremmille ummiskenkä- ja tytöille
lipokasnahkat. Jokapäiväisten jalkineiden tekemisestä sai kukin
itse pitää huolen, ainoastaan kirkkokengät kävi suutari tekemässä,
tahi milloin tämä ei joutanut, niin isännän vanhin poika Antti kävi
suutariksi. Jokapäiväisinä jalkineina käyttivät naiset yksinomaan
tuohitohveleita, joskus, vaikka ani harvoin, nahkalaapottimia.
Kun lunta alkoi sataa ja talvi oli tulossa, otti Yrjö eräänä
iltana kaksi jalaskoivua, veisteli ja silitteli niitä. Sitten hän
pani ne rinnakkain rekihepoon, merkitsi kaplaiden reiät ja kaivoi
napakairalla kaksi reikää kunkin kaplaan kohdalle, joiden välisen
hän taltalla lohkoi pois, silitti reiät, sijoitti niihin kaplaat ja
naulasi ne kovasti kiinni. Sitten hän pani taas jalakset hepoon,
asetti kaplaat kohdakkain ja sitoi kaplaissa olevat koivunoksat
toisiinsa kiinni tuohella. Pajukimpun tupaan tuotuaan hän valitsi
siitä viisi pajua sekä kakarapajun ynnä kainalovitsat. Pajut hän
mittasi reen leveydellä, merkitsi kiskaistulla pajunkuorella kaplaan
kaulan paksuuden, jonka jälkeen hän teki puohteen pajuihin, niin
pitkän kuinka paksu kaplaan kaula oli. Puohteen valmiiksi saatuaan
hän voiteli sen tervalla ja pani tuvan uuniin hautumaan. Vähän ajan
perästä hän otti pajun uunista, väänteli puohdetta ja taivutteli ne
kaplasta myöten. Sitten hän hakkasi pajun päät viistoon ja pani pajun
paikallensa rekeen, sitoi pajun keskosistaan nuoralla ja rutisti
nuoran tiukasti kalikan avulla. Sitten hän halkaisi tuomisen vitsan,
vuoli sen notkeaksi, hautoi uunissa ja nitoi kahdesta kohden pajun
kiinni. Kainalotuomeksi hän otti paksumman tuomen, jonka tyvipuoleen
teki vään, jonka hän pisti etupajun väliin kaplaan luokse. Väkä
väännettiin kaplaan taitse yli maannousun, kierrettiin reen sevän
ympäri ja käännettiin kakarapajun mukaan, joka sitten sidottiin
tuomisella vitsalla kiinni. Näin kun oli laitettu kainalotuomet
kahden puolen jalasten maannousua, eivät jalakset päässeet oikenemaan.
Kun reki oli saatu pajutetuksi, otti Yrjö näreiset puut, veisteli
ne, kaivoi reiät taltalla, vuoli sileäksi vuolimella ja asetti ne
kaplaiden päihin kaustaksi. Etupäät kaustoista hän nitoi tuomisella
vitsalla kainalotuomeen kiinni. Sitten hän irroitti hevon reestä, vei
reen porstuan seinää vasten pystyyn ja hevon hän vei romuhuoneeseen.
Sitten hän otti rautakiskon olallensa, käski Matin tuomaan sysisäkin,
ja niin sitä mentiin pajaan, jossa seppä valmisti kiskoista
reenraudat, kaivoi niihin reiät ja teki naulat. Sitten he kutsuivat
sepän illalliselle. Seuraavana päivänä Yrjö sijoitti ja naulasi
reenraudat jalasten alle, teki saverikot koivun vitsoista, kiersi
saverikot koivuisen aisan tyyrin ympäri ja niin oli reki valmis.
Sillä aikaa kun Yrjö rekeä valmisti, painoivat toiset miehet tuomisia
vempeleitä (luokkeja) riihessä. Vemmeltuomi haudottiin kuumassa
riihen uunissa ja pantiin vemmel painimeen. Pari miestä väänti tuomea
ja kolmas sitoi nuoralla, sikäli kuin tuomi painui, tuomen painimeen
kiinni, ettei se päässyt lyhmähtämään. Kun tuomi oli taivutettu
painimen mukaan ja nidottu nuoralla, nostettiin se painimen kanssa
riihen ahdinlaudalle kuivamaan.
Reenjalaskoivuiksi valitsivat hevosmiehet suorat, pieniä oksia
kasvavat terveet koivut ja toivat ne kotiin, jossa ukkomiehet
veistelivät ne tyvipuolelta kolmelta kulmalta, ja päähän jätettiin
väkä. Sitten haudottiin koivu riihen uunissa, pistettiin tyvipuoli
jalaspainimen reikään, pantiin naula vään kohdalle, sidottiin nuora
koivun latvapuolelle ja alettiin nuorasta vetää koivun latvaa
alaspäin. Näin taivutettiin koivu painumaan jalaspainimen mukaan.
Jos koivu oli rausakka (hauras) niin se kävi poikki taivuttaissa,
tahi jos se oli vetsakka (pehmyt) niin se lymähti, ja silloin siitä
ei tullut kalua. Hyvästi painunut jalaskoivu sidottiin painimeen
nuoralla ja annettiin ensin kuivaa riihessä useamman ahdoksen
ajan. Sitten päästettiin jalas painimesta irti ja tuotiin tuvan
jalasorsille kuivamaan ja kiinnitettiin niin, etteivät ne päässeet
oikenemaan. -- Orsia oli tuvassa: sidehirsi, joka oli mattohirsien
alla, poikinpuolin tupaa; kaksi pilliortta, jotka olivat päistä
sidotut uunin patsaasen, joista toinen meni poikin ja toinen pitkin
tupaa; nämä oli koristettu monenlaisilla koukeroilla; kaksi päreortta
ovensuussa ja kaksi jalasortta perällä tupaa sekä nurkkaorret
kaikissa muissa, vaan ei pöydänpään nurkassa.
Eräänä päivänä Heikki toi kotiin paksun haapapölkyn, jonka hän heti
vei sepän pajaan. Iltapuolella hän meni pajaan, varisti rautahangon
pään ahjossa ja poltti kuumennetulla raudalla pitkin pölkkyä, ensin
keskelle yhden ja reunapuolille neljä reikää pitkin puuta. Reikäin
väliltä hän lohkoi pölkystä puuta terävällä tuuralla. Kun hän pölkyn
oli saanut komennoksi, hän kantoi sen kotiin, jossa sitten koverteli
pölkyn sisustaa haapatassilla ja taltalla. Ohuemmaksi sen saatuaan
hän silitteli sen vuolimella, teki toiseen päähän uurresahalla
uurteen ja pani pohjan, ja niin oli tupakkatylli valmis. Siihen hän
seuraavana syksynä tylläsi tupakkansa.
Heikin veli Jaakko toi eräänä päivänä ison kuorman silavia
petäjiä Sunikoin kankaalta. Ne hän sirotteli liistepaanuiksi ja
toi paanut tuvan peräorsille sulamaan. Seuraavana aamupuhteena
hän kiskoi paanut liisteiksi. Liisteistä teki Heikki reslarekeen
liisteet ja hienommista liisteistä teki Matti tötterökorin ja
laakkiakorin. Edellisessä pidettiin rikkoja, jotka riihessä saatiin,
ja jälkimmäisellä kannettiin ruumenia. Antti laittoi hienoista
liisteistä lusikkakorin sekä pari pellavakoria ja Jaakko teki
potaatti- ja kalakoreja.
Mauno-setä kiersi koivuisia vitsoja, joista Yrjö punoi puunuoraa,
jolla puureki kiinni köytettiin. Isäntä kutoi potkuverkkoa,
ukko-Lauri kutoi nuottaverkkoa ja nuoremmat pojat kutoivat merran
päällisiä. Joka iltapuhteella ukko-Lauri ja Mauno-setä tavallisesti
kiskoivat päreitä, ja aamupuhteilla ukko-Lauri kutoi verkkoa ja
Mauno-setä teki milloin mitäkin.
Joka ilta niin pian kun ei enää tuvassa nähty, otettiin tuli, jonka
talon tyttäret vuoroin puhalsivat liedestä otetuista hiilistä, joita
pidettiin päretikkujen välissä. Jos tyttäriä ei sattunut olemaan
kotona, niin joku muu nainen sen silloin toimitti. Tulen puhaltamista
liedestä pidettiin laiskuuden merkkinä. "Laiska lietehen puhuvi,
hidas nainen hiilloksehen", oli sananlaskuna. Kun oli saatu tuli,
sytytettiin päre ja pantiin uunin patsaassa olevaan pärerautaan
palamaan. Toinen päre pantiin tuvan suurella pöydällä olevaan
"renkiin", jonka viereen tulen kohdalle asetettiin joko savivati
tahi hiililauta, etteivät nokiset hiilet päässeet pöytää nokeamaan.
Kolmas päre pantiin palamaan renkiin perämaalla olevalle naisten
pöydälle ja neljäs ovensuuhun. Jos joku erittäin tarvitsi tulta,
niin lapset saivat pitää palavaa pärettä. Talon suuret tytöt pitivät
silmällä, jos uunin patsaassa oleva päre paloi loppuun. Silloin
he sytyttivät toisen päreen. Pienemmät tytöt tahi pojat pitivät
silmällä suurella pöydällä palavaa tulta, ja jokainen tavallisesti
hoiti sitä tulta, mitä hän itse tarvitsi. Jos ei itse viitsinyt
uunilta mennä pärettä ottamaan, niin käski nuorempia. Tavallisesti
kuivattiin päreet uunissa ja uunin hölkissä, sitten ne pantiin uunin
päälle, josta jokainen sai ottaa tarpeisiinsa. Aamulla kukonlaulun
aikana, noin kello yhden eli kahden aikana, puhalsi emäntä tahi muu
vanhempi nainen tulen, jos liedessä sattui olemaan hiillosta. Muussa
tapauksessa iski tulen joku vanhemmista miehistä. Harvoin sentään
liedestä hillos sammui, kun se aina tuvan lämmittyä peitettiin
tuhkalla.
Iltasilla tavallisesti ei hyvin kauan valvottu, mutta aamusilla
oltiin kukon kanssa kilpaa valvomassa. "Ilta virkku, aamu torkku,
se tapa talon hävittää", oli sananparsi, jota tarkoin noudatettiin.
"Kaikkea ihminen muuta katuu paitsi nuorta naimistansa ja varhain
nousemistansa." Joka ilta arkiseen aikaan, jos vain vähänkin oli
kylmempi ilma, suljettiin tuvan ikkunalunkut (luukut), jotka aamulla
päivän tultua avattiin auki. Tämän toimittivat vanhemmat miehet.
Juhla-aikoina ei luukkuja suljettu.
Pitkillä aamupuhteilla toimittiin jos jotakin. Tavallisesti
vanhemmat naiset paikkailivat rikkinäisiä vaatteita tahi kehräsivät
värttinällä kankaan kuteita. Kuontalo oli heillä keträpuun lavassa,
itse he istuivat keträpuun päällä penkillä. He lappoivat kuitusia
kuontalosta, kiersivät sen hyppysissään, käärivät siten saadun
rihman värttänän ympäri, asettivat joko savesta poltetun tahi puisen
keträn (kekkärän, pyörän) värttänän alapäähän. Vasemmalla kädellään
he lappoivat (suolsivat) kuontalosta kuitusia rihmaksi ja oikealla
kädellään kiersivät värttänää. Kun värttänälle tuli jo enempi rihmaa,
joten se tuli raskaammaksi kädellä pyöritellä, niin he saattoivat sen
kädessään pyörimään ja heittivät sitten lattialle, jossa se pyöri
ja kiersi kehrätyt kuidut rihmaksi. Nuoremmat naiset kehräsivät
rukeilla (vokeilla). Pienemmät tytöt hoitivat tulta ja varsin pienet
lapset leikkivät lattialla. Mari-täti tavallisesti neuloi koko talven
sukkia, kintaita ja lapasia.
Miehillä oli monenlaisia tehtäviä pitkillä puhteilla, niin kuin
jo edellä kerroin. Heidän toimiinsa kuului muun muassa nuorain
punominen. Liinoista punottiin lehmille kaulaimet, hevosille
ohjakset ja raippanuorat sekä niinistä muita nuoria, hienompia
ja paksumpia. Punottiin myös vitsanuorat ja nuottaköydet, jotka
tehtiin sikavilloista. Ukko-Lauri ja Mauno-setä olivat koko
mestarit sikavillaköysiä tekemään. He tekivät niitä ei ainoastaan
kotitarpeiksi mutta myöskin naapureille ja kävivätpä vielä kylässäkin
tekemässä palkan edestä.
Eräänä iltana toi Mauno-setä korillisen puhtaaksi pestyjä ja
kuivattuja sianvilloja aitasta tupaan ja karttasi ne lepeille.
Kartatut lepeet hän kasteli ja asetti osan niistä kahden laudan
väliin tuvan penkille. Lautojen kohdalle penkin alle hän pani
vesipytyn. Sitten hän toi romuhuoneesta joukon keksoja. -- Keksa
oli ympyräisistä, sakarisormen paksuisista puupalikoista tehty
pystyristi, jonka yksi haara oli toisia pitempi. Kädellä pidettiin
kiinni pitemmästä haarasta. -- Nyt hän otti tuolin, istausi
siihen ja alkoi kehrätä sianvilloista lankaa. Noin pari vaaksaa
kehrättyään hän sitoi langan keksaan, jota hän pyöritti varresta
ympäriinsä oikealla kädellään lappaen samalla vasemmalla kädellään
sikavillaleveparrasta karvoja. Sikäli kuin lankaa tuli kehrätyksi,
hän kiersi sen ristiin keksan ympäri. Niin pian kuin yksi keksa
oli täyteen kehrätty, aloitettiin toinen. Tuon tuostakin kasteli
Mauno-setä lepeiden partaa, sikäli kuin se alkoi kuivua. Kun kaikki
sikavillat oli kehrätty, otti ukko-Lauri romuhuoneesta kelan, jonka
navan hän kiinnitti tuvan seinässä olevaan reikään. Sitten hän otti
kolme keksaa, joiden lankojen päät hän sitoi kelaan. Keksoista otti
Mauno-setä yhden ja pari nuorempaa poikaa yhden keksan kumpikin
käteensä, ja pojat purkivat lankaa keksoilta, sikäli kuin ukko-Lauri
kelaa pyörittämällä yhdisti langat yhdeksi säikeeksi. Tätä tointa
kutsuttiin kelaamiseksi. Säikeen kääri ukko-Lauri kelan ympärille.
Kun keksojen luvusta arveltiin kolmasosa lankaa kelatuksi, niin
taitettiin langat, käärittiin säikeen pää rihmalla, ettei se päässyt
purkaantumaan, ja otettiin kartikka, jonka ympäri käärittiin kelalla
oleva säie. Sitten taasen kelattiin toinen säie samalla tavalla ja
käärittiin se niinikään kartikan ympäri. Samaten tehtiin kolmas säie.
Kun kaikki säikeet olivat valmiit, sitoi ukko-Lauri kaksi säikeen
päätä kelaan kiinni, ja Mauno-setä purki toiselta kartikalta ja
Mikko toiselta kartikalta säikeitä tuvan lattian pituudelta, joten
he joutuivat ovensuuhun. Nyt alkoi ukko-Lauri pyörittää kelaa ja
isäntä katsoi perään, jotta molemmat säikeet kiertyivät tasaisesti
toistensa ympäri. Tällä tavalla saatiin tuvan lattian pituinen köysi,
jonka ukko-Lauri kääri kelan ympärille. Sitten taas Mauno-setä ja
Mikko purkivat kartikoilta säikeitä sikäli kuin niillä piisasi ja
ukko Lauri kiersi ne köydeksi. Kun säikeet oli loppuun kierretty,
otti ukko-Lauri kolmannen kartikan, jonka säikeellä alkoi säiestää
köyttä. Se kun täytyi toimittaa käsillä, niin se kävi hitaasti. Ensin
hän Mauno-sedän avulla säiesti sen verran, että köyden pää ylöttyi
hänen jalkansa alle lattialle. Sitten hän purki köyttä kelalta
sikäli kuin tarve vaati ja kiersi kartikalla olevan säikeen köyden
ympäri siksi, kunnes pääsi kelaan asti. Näin hän pitkitti työtään
väsyksiin asti. Sitten tuli Mauno-setä säiestämistä jatkamaan. Tällä
tavalla valmistettiin yhdeksänkertainen nuotanköysi. Nuotan paulat
valmistettiin samalla tavalla, mutta ne tehtiin hienommat. Kun köysi
oli saatu valmiiksi, se kiinnitettiin huoneiden salvaimiin virumaan
(venymään). Sen jälkeen se oli valmis käytettäväksi ammattiinsa.
Ukkomiesten puhdetöihin kuului muiden muassa myöskin verkko- ja
mertarihmojen kertaaminen. Kun naiset olivat liinoista kehränneet
rullat täyteen rihmaa, niin kerittiin ne kerälle. Joku ukkomiehistä
kiersi reidellänsä kerästä kaksi rihmaa yhteen niin pitkältä, että
kierretty rihma ylettyi tuvan lakihirteen naulattuun puukoukkuun.
Sitten kun rihma oli saatu koukkuun, käärittiin kierretty rihma
värttänän ympärille, keträ asetettiin värttänän päähän ja molempain
käsien välissä pyörittämällä saatettiin värttänä pyöriä hyrräämään.
Oikealla kädellä, jossa kiertämätön rihma oli, nosteli ja laskeli
kertaaja värttänää ylös ja alas. Kun värttänä lakkasi pyörimästä, se
kierrettiin uudestaan kämmenien välissä ja laitettiin taasen vapaasti
hyrrimään. Tätä pitkitettiin siksi, kunnes rihma tuli tarpeellisen
kieräksi. Kierretty rihma käärittiin taas värttänän ympärille, ja
kerältä purkaantui sikäli rihmaa kerrattavaksi. Jottei kerrattu rihma
värttänältä purkaantuisi, niin se sorpattiin värttänän päähän ja
jatkettiin työtä. Näin kerratusta rihmasta kudottiin nuottaverkkoja,
mertoja, santelosilmiä ja pauloja potkuverkkoihin ja loput käytettiin
vanhain verkkojen ja rysäin paikkaamiseen. Kerratessaan laulelivat
vanhukset joko Kalevalan tahi muita lauluja, joskus ja varsinkin
viimeisinä aikoina virsikirjan virsiä. Nuoremmat kuuntelivat ja
koettivat oppia ulkoa. Mitä ei kerralla opittu, sitä pyydettiin
vanhuksia toisen kerran laulamaan. Niinpä Niemelänkin ukko-Lauri
lauleli kerratessaan:
Läksi vellokset vesille,
emon lapset lainehille.
Noin sanoi minun emoni,
varoitteli vanhempani:
Älä souda suota myöten,
älä kangasta kahua,
souda vieno vettä myöten,
laskettele lainehia.
Älä purressa puraja,
älä viere venehessä!
Pidä purtesi puhissa,
venosesi varusalla,
ettei kariin karahtaisi,
salakiveen kirpoaisi,
vene kaatuis kallellensa,
sysäyisi syrjällensä,
sinä vierisit vetehen,
alle aaltojen vajoisit.
Jäisi isäs itkemähän,
äitisi älisemähän,
isäs itkisi ikänsä,
emos yönsä uikuttaisi,
kuolis isäsi surusta,
emos ennen aikojansa!
Nuoremmat naiset, tytöt ja pienemmät pojat työskentelivät
tavallisesti yhdessä ryhmässä. He kertoivat toisilleen satuja ja
arvoittelivat arvoituksia. Kuka ei kolmea arvoitusta osannut arvata,
se "ajettiin huikkolaan". Myös iltahämärissä, so. hämäräjuhla-aikana,
kokoontui usein suuri joukko kylän nuorisoa lämpiävään riiheen
tahi johonkin taloon, jossa haastettiin kaskuja ja arvoiteltiin
arvoituksia. Näissä tilaisuuksissa olivat äskennaineetkin
keralla. Näissä tilaisuuksissa harjoitettiin runolaulujakin,
varsinkin niitä lauluja, jotka nykyään on koottu Kantelettareen.
Nuorista, paimeniässä olevista, olivat paimenlaulut mielirunoja,
naimaiässä olevat nuorukaiset laulelivat kernaammin naimalauluja ja
rakkausrunoja, naineet taasen joko huoli-, kaiho- tai ilovirsiä, mikä
vain kullekin paraiten soveltui.
Kalevalan runoja ja muita uroslauluja laulelivat vanhemmat miehet
illan pitkin ja varsinkin viinapannun ääressä istuissaan sekä
nuotalla ollessaan nuotion ääressä ja syksyaikoina ollessaan hevosia
paimenessa metsähalmeiden oraassa. Myöskin muita töitä tehdessä, jos
vain tehtävä työ suinkin myöten antoi, pistettiin lauluksi. Sillä
tavoin he oppivat lauluja toisiltaan. Tarkoin aina nuoret kuuntelivat
vanhempain lauluja ja koettelivat oppia ne ulkoa. Siksi vielä nytkin
joku muistaa
mitä isänsä opetti
kirvesvartta vuollessansa,
mitä neuvoi emosensa
värttänätä vääntäessä.
Riihiaamuina nousivat jo riihenpuijat tavallisesti puolesta öin,
pukivat illalla tuodut riihikot yllensä ja varustivat kaikki kampsut,
mitä siihen toimeen tarvittiin. Pienemmissä taloissa kävi neljä tahi
kuusi henkeä riihessä. Niemelässä, joka oli paikkakunnan suurin talo,
kävi kahdeksan, kymmenen, jopa kaksitoistakin henkeä riihtä puimassa,
aina sen jälkeen miten täynnä ahdosta riihi oli. Tytöt, nuoremmat
pojat ja nuorikot kävivät tavallisesti riihtä ahtamassa, vaan ei
puimassa. Myös varsin vanhat ja kivulloiset olivat poissa riihen
puimisesta.
Kun riihi oli puitu, tulivat riihimiehet tupaan, pesivät, pukivat
toiset vaatteet yllensä, söivät suuruspalan ja kävivät makaamaan.
Riihen viskaajat menivät työhönsä murkinan syötyänsä ja vasta
työnsä lopetettuaan he kävivät makaamaan. Päivän tultua ukkomiehet
korjasivat oljet ja ruumenet sekä tuulsivat viljat ja korjasivat ne
aittaan.
Niin kuin on jo mainittu, noustiin Niemelässä samaten kuin yleensä
koko Karjalassa ani varhain aamusilla. Kotvan valvottua tuli
varsinkin nuorille jo nälkä. Siksi oli suuruspala välttämätön.
Tavallisesti syötiin Niemelässä suuruspalaksi leipää ja suolakalaa.
Vanhemmat naiset nostivat puukuppiin hapanta taikinasta, jota
kastoivat leivällänsä ja söivät. Lapset saivat voileipää, kun ensin
olivat pesseet kätensä ja kasvonsa sekä harjanneet päänsä ja vähän
aikaa lukeneet kirjaa. Vanhemmat miehet eivät koskaan syöneet
suuruspalaa. Kun suuruspala oli syöty, käytiin tavallisesti makaamaan
"päivän eellosia".
Kun kukonlaulu taajeni ja taivaanranta alkoi näyttää päivän tuloa,
niin teki joko emäntä tai joku muu vanhempi nainen tulen tupasen
lieteen ja pani edellisenä päivänä keitetyn sopan varistumaan.
Suuremmat lapset saivat hoitaa tulta ja hämmentää keitosta, ettei
se päässyt pohjaan palamaan. Kun keitos oli varistunut, se tuotiin
pöytään ja syötiin leivän ja kaljan kanssa murkinaksi. Eri päivinä
keitettiin erilaisia keitoksia. Niinpä esim. sunnuntaina keitettiin
kaalia, maanantaina lohkoa, tiistaina kaalia, keskiviikkona huttua,
torstaina lohkoa, perjantaina rokkaa ja lauantaina huttua. Kesäiseen
aikaan ei niin tarkoin noudatettu näitä sääntöjä, vaan keitettiin
useasti sakeaa rokkaa, sekaalia ja pirenaa. Usein laitettiin
takkeria ja kesävelliä sekä mämmiä ja kiisseliä. Myös olivat
hapanlohko, hapanhuttu ja omenavoi (potaattivoi) tavallisia ruokia.
Sunnuntaiaamuina syötiin joko omenia (potaatteja) lihan kanssa
paistettuna tahi palvattua lihaa. Kevätpuolella, kun lehmät poikivat,
syötiin juusto- (pihka-) maitoa sunnuntaina murkinaksi, milloin vain
sattui olemaan, vaan muuten muuta maitoa tahi voileipää. Kesällä
keitettiin maitolämmitystä joka sunnuntai päivälliseksi ja maitovoita
paistettiin jo lauantaina sunnuntaimurkinaa varten. Myöskin kala- ja
lanttukukkoja laitettiin talvella usein, ja varsinkin matkaeväiksi
ne olivat välttämättömiä. Juhlapäiviksi tehtiin piirakoita sekä
ryyneistä että potaateista. Joskus paistettiin rieskaa talvella
ja kiukkaa maitoa (piimää) kesällä. Jokapäiväisenä leipänä oli
tavallisesti kaurainen leipä, ohraisia leivottiin pyhiksi ja rukiista
leipää pitoihin ja juhliksi. Lehtikakkaroita paistettiin kesällä
sukulaisille tuomiseksi kuin myöskin oman perheen syötäväksi.
Munamaitoa keitettiin ainoastaan talon vävylle ja voimurua
saunavaimoille.