Kaisaniemessä oli taas maisterikekkerit, tuossa isänmaallisten
muistojen ja lukemattomien juhlamaljojen ja maljapuheiden vanhassa,
kuuluisassa Kaisaniemessä oli maisterikekkerit sinä helmikuun
kuuluisana lauantaina.
Päivällinen oli syöty, pöytä oli vapautettu ruokatamineistaan ja puettu
kahviasuunsa siihen kuuluvine konjakki-, likööri- ja punssihelyineen,
joita ahkerasti soitettiin ja sormittiin ja sitä soittoa heleällä
naurulla ja hilpeillä puheilla säestettiin.
Olihan nuorilla miehillä aihetta iloon, oli syytä pitää pitojaan:
tulevaisuus oli porttinsa avannut, tie oli leveä ja tasainen edessä ja
matkan määrä varma, joskaan ei yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille,
niin ainakin sen päivänpuoleisille rinteille.
Puheita oli tavallisuuden mukaan pidetty useita sekä isännille että
vieraille; puhuja toisensa perästä oli noussut ylös, ja vähitellen oli
melkein jokainen pitänyt puheensa, enemmän tai vähemmän keskeytetyn,
niinkuin on tapana täällä Suomessa, jossa miehet juhlatuulella
ollessaan niin kernaasti sanaisen lippaansa selkoselälleen avaavat.
Puhe isänmaalle oli vielä pitämättä ja olisi ehkä jäänytkin pitämättä,
ellei yht'äkkiä olisi tullut samppanjaa pöytään. Mistä samppanja oli
pöytään ilmaantunut, sitä ei kukaan tiennyt eikä kysynyt. Ei juuri
koskaan tiedetä, kuka samppanjaa tarjoo. Se on lahja, jonka antaja
useimmiten pyytää pysyä tuntemattomana. Nyt oli tarjooja arvatenkin
jonkun rikkaan isän poika, sillä niitäkin oli useita vasta
valmistuneissa maistereissa--niitä on nyt enemmän kuin oli ennen.
Oli miten oli, mutta samppanja muistutti oitis erästä nuorta miestä
siitä, että isänmaan malja vielä oli tyhjentämättä.
--Hyvät herrat!--sanoi hän ja kilisti ja tarttui helmeilevään lasiin.--
Tahtoisin esittää maljan isänmaalle. En sille vanhalle ja vakavalle
äijälle, joka peräpenkillä istuu ja aina sieltä sormellaan varottaa ja
sanoo: »Muistakaa, mitä olette minulle velkaa, pojat!» Vaan sille
iloiselle immelle, joka tanhualla tepastelee ja karkeloihin kutsuu ja
vaatii välistä kanssansa pyörähtelemäänkin ja sanoo: »Maljanne,
veikkoset, täyttäkää, kun nuoruuden aika on vielä!» Onhan se hyvä, se
äijäkin, varsinkin kun se meistä niin hyvää huolta pitää, antaa mille
viran, mille muun hyvän toimeentulon, sillä ukolla on kolikoita kirstun
pohjassa, vaikka hän välistä vähän kitsasteleekin. Ei maamme ole meille
ollenkaan niin köyhä ja kullaton, kuin miksi sitä runoilijat laulavat.
Ei se ollenkaan ole se karu korpi, jota meidän muka täytyy
katketaksemme kaivaa. Se on jo vankassa ja varmassa viljelyksessä oleva
talo, jonka pellot kasvavat, kun niihin vain kylvetään, ja jonka
viljelyksiä laajennamme vain silloin, kun muilta töiltämme joudamme.
Eikä ole naapureistakaan vastusta eikä rajoista riitoja, kun maa on
laillisesti aidattu ja pyykitetty. Sentähden sallittakoon meidän
välistä hauskaakin pitää! Ei Suomi aina surra saa, olkoon aikansa
ilollakin! Ei meillä ole mikään hätänä. Tyhjentäkäämme iloisen Suomen
malja! Juokaamme se kuohuvassa samppanjassa! Juuri samppanjassa se
juokaamme, tämän iloisen Suomi-impemme malja! Ei äijä siitä köyhdy, ei
sen varat siitä vähene! Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista! Minä
kohotan tämän korean lasin, jossa jalo neste helmeilee...
Kaikki muutkin kohottivat lasinsa ja odottivat vain tilaisuutta niitä
tyhjentääkseen, sillä samppanja on juomaa, jota malttaa keittää, mutta
ei jäähdyttää. Oltiin juuri räjähtämäisillään eläköönhuutoon, kun ovi
suurella paukkeella lensi auki ja sisään syöksyi yksi vieraista,
heittäen pöydälle erityiseen lisälehteen painetun sähkösanoman.
--Lukekaa tuo! huusi hän.
--Mitä se on?--kysyi puhuja.
--Lue!--Lue ääneen!
--Anna tänne!
Hän luki sen, toisten seisoessa siinä kuin kivettyneinä samaan
asentoon, missä olivat olleet aikoessaan juuri tyhjentää
samppanjamaljansa iloisen isänmaansa kunniaksi.
Ei kukaan tiennyt, mitä sanoisi. Äänettöminä vaipuivat he istualleen
pöydän eteen sille sijalleen, mistä olivat nousseet laseihin
tarttuessaan. Kuului vain katkonaisia huudahduksia:--Mitä tämä tietää?
--Siinäkö siis ollaan?--Onko se mahdollista?--Kaikkiko mennyttä?
Samppanja oli unohtunut laseihin, se siinä poreili, väljähtyi,
heikkoni, muuttui äiteläksi, imeläksi sokerivedeksi.
Äskeinen puhuja oli hänkin vaipunut tuolilleen, heitettyään luotaan
lehden, joka ratisten kulki miehestä mieheen, jokaisen tahtoessa vielä
omin silmin nähdä, mitä siihen oli kirjoitettu. Hän istui syrjittäin
pöytään, eteensä tuijottaen, epämukavassa asennossa, jota ei muistanut
korjata. Oli kuin olisi hän yht'äkkiä vanhentunut, kuin olisivat posket
kalvenneet ja silmät painuneet syvemmälle kuoppiinsa.
Yht'äkkiä hän, kun lehti tehtyään kierroksen pöydän ympäri taas rasahti
hänen edessään, hypähti ylös.
--Hyvät herrat!--huusi hän ja hänen poskensa hehkuivat taas, hänen
silmänsä paloivat.--Aikomukseni oli esittää isänmaan malja, tulin
keskeytetyksi...
Hänen kätensä vapisivat, hänen huulensa värähtelivät. Ympärillä olijat,
jotka olivat yhtä liikutetut kuin hänkin, olivat kohonneet ylös,
laseihin ei kukaan tarttunut, kun ei hänkään sitä tehnyt.
--Minä puhuin roskaa!--huusi hän. Minä olin tyhmä! Minä olin
lyhytnäköinen, kevytmielinen keltanokka! Ja te olitte yhtä tyhmiä kuin
minäkin! Me tässä isänmaatakin muistamme, kun viina päähämme kihoaa! Me
tässä itsekkään elämänilon samppanjamaljoja, kun vaara uhkaa! Häpeä
meille! Pois samppanja! Pois punssit, konjakit ja liköörit--te vakoojat
ja villitsijät piiritetyssä linnassa! Älköön märkääkään tulko tästä
lähin huulieni yli! Pois!--alas siitä! Ulos!
Hän oli tarttunut pöytäliinaan, hän teki tempauksen kädellään, ja
maahan menivät täydet samppanjalasit, maahan puolityhjät punssipullot,
maahan menivät helisten liköörit ja konjakit.
--Nyt eläköön isänmaa! Eläköön taas entinen Suomi! Eläköön ankara äijä,
joka peräpenkillä istuu!
Kaisaniemen seinien sisällä, vanhan kuuluisan Kaisaniemen ahtaiden
seinien sisällä kajahti eläköönhuuto niin voimakas ja niin kiukkuinen,
että tuntui kuin olisivat seinät laajenneet ja katto kohonnut.
1899.