Kuvaus routavuosien alkuajoilta.
Kansakoulun opettajatar istui kirjoittamassa kirjettä toisessa
pitäjässä olevalle virkatoverilleen.
Huhtikuussa 1899.
»Rakas Anna!
Kiitos kirjeestäsi! Niin, mistäpäs nyt muustakaan kirjoittaisi näinä
aikoina kuin siitä, mikä tätä nykyä on kaikkien sydämillä ja kaikkien
huulilla. Vaikeat ovat ajat. Itkin ensin, mutta sitten nielaisin
kyyneleeni. Suruni tuli siitä, etten tiennyt, mitä tehdä, etten
ymmärtänyt, kuinka osaisin olla isänmaalleni hyödyksi. Mutta suru
vaihtui miltei iloon, kun minulle sanottiin ja minä itsekin sen
ymmärsin, että juuri me, kansan opettajat ja kansan kasvattajat, tätä
nykyä eniten voimme. Meidän työstämme riippuu kaikki, sanoi tarkastaja,
ja minä olen tavannut miehiä ja naisia, jotka ovat minua onnitelleet,
että olen siinä asemassa, että näin suoranaisesti, ihan ammattinani
voin tehdä sitä, mihin kaikkien halu ja harrastus tätä nykyä
suuntautuu.
Mutta en minä ole ainoastaan rauhoittunut, minä olen melkein
juhlatuulella. Ei, Jumala paratkoon, tämä työala ole kiitollinen eikä
kevyt, sen tiedämme. Ensimmäisen innostuksen ajan ohi mentyä oli se
minullekin muuttunut koneelliseksi ja viralliseksi. Ei ole kansakoulun
opettajan virka ihmisten silmissä kohta kummempi kuin muukaan virka,
tehköön hän velvollisuutensa ja kantakoon siitä palkkansa. Niin ennen,
toisin nyt! Nyt on taas elämällä sisältöä, nyt se taas se suuri
tarkoitus, tehtävämme isänmaallisuus, seisoo totisena edessä niinkuin
ennen Cygnaeus-vainajan ensi aikoina. On, niinkuin olisi uudistus ja
jalostus tapahtunut, niinkuin olisi toimintaan uutta henkeä puhallettu.
Kai tuntuu sinustakin niinkuin minusta. En tiedä enää väsymyksestä, en
enää välitä selänpakotuksesta, näyttää siltä kuin ihmisetkin paremmin
käsittäisivät, mitä on koulumme, on niinkuin herrasväetkin katsoisivat
meitä suuremmalla kunnioituksella kuin ennen ja niinkuin rahvas
liittyisi likemmä kouluansa. Toisivat nyt kesken lukukaudenkin
lapsiaan, jos olisi tilaa.
Se kotikoulupuuha minua varsinkin innostuttaa. Tiedätkö, mistä syystä?
Siitä syystä, että kyllä siitä ei varmaankaan tule mitään ilman meidän
apuamme. Herrasneidit ja ylioppilaat tohahtavat kyllä, mutta siihen se
jää, siitä saat olla varma, ja meidän se on korjattava tieltä. Olen
aivan haltioissani, että me vielä voimme tämänkin taakan sälyttää
selkäämme.
Kai on teilläkin ollut listoja liikkeellä kansanvalistusasian
hyväksi--»
* * * * *
Hän keskeytti hetkeksi kirjeensä ja otti laatikostaan esille
keräyslistan.
Liikutuksella ja mielihyvällä tarkasteli hän listaa, johon hän oli
koonnut varoja kotikoulujen ja kansansivistyksen hyväksi. Summat eivät
olleet suuria, mutta sarakkeet olivat sitä pitempiä. Sivuittain
kulkevia pennien sarakkeita keskeytti vain silloin tällöin jokin
suurempi numero markkain osastossa. Kömpelöllä kädellä oli useimmat
nimet ja numerot merkitty, tiheässä oli puumerkkejäkin ja usein oli hän
itse saanut kirjoittaa antajain nimen. Oli ollut niitä, jotka eivät
olleet mitään antaneet, mutta toiset olivat säestäneet antejaan
sanoilla, joita muistellessa hänen sydämensä lämpeni.--»Ilolla siihen
annetaan!»--oli yksi sanonut.--»Lämpimällä kädellä» oli toinen sanonut
osasensa merkitsevänsä. »Vaikka viimeiseen penniin, jos tarvitaan», oli
joku kolmas lisännyt. Ne olivat »lesken ropoja» melkein kaikki nuo
lahjat, sillä hän oli saanut paikkakunnan köyhimmät kodit käydäkseen.
Rikkaille aiotut listat kulkivat toisia teitä.
Mutta oli siinä yksi suurikin summa, kymmenkertaisesti suurempi kuin
muiden yhteensä.
Ja sitten hän taas jatkoi:
* * * * *
»Mutta nyt täytyy minun ihan alusta alkaen kertoa eräs tapaus, joka
sattui minulle viime viikolla. Olin juuri laskemassa yhteen täältä
keräämiäni roposia, kun rappujen eteen ajaa hänen armonsa hovineuvoksen
rouva v. M.
Mistäs nyt tuuli puhaltaa?--ajattelin, sillä ei sitä herrasväkeä ole
meidän kansakoulullamme nähty muuta kuin mitä herra hovineuvos kerran
kävi kuvernöörin kanssa virkansa puolesta, kun tämä oli
tarkastusmatkalla.
Sinä tiedät, millaista se yleensä on tämä herrasväki täälläpäin. Harvat
heistä kansan sivistyksestä välittävät, varsinkaan suomalaisesta.
Suomalaiset koulut ovat heistä vain kiihoitusahjoja.
Mitä erittäin tulee hovineuvoksen herrasväkeen, niin rouvanhan sinä
tunnet, näit hänet viime kesänä asemalla, jossa hän tervehti niin
armollisesti kuin olisi tehnyt erityisen kunnian semmoiselle maan
matoselle kuin minä. He ovat lapsettomia ja suurimman osan vuotta
asuvat Helsingissä, ainoastaan kesät täällä kartanossaan. Ei mitään
harrastusta henkisiin rientoihin, ei pennilläkään muisteta tätäkään
koulua, vaikka on vain järvi väliä. »Kansa», varsinkin suomalainen,
ovat sanoja, jotka soivat ohi korvien.
No niin, hovineuvoksetar ajaa rappujeni eteen ja tulee sisään ja pyytää
saada puhutella minua kahden kesken. Oli erinomaisen kohtelias, melkein
nöyrä ja kasvot hyvin totiset.
--Voi, voi, näitä aikoja, sanoi hän, kun olimme istuutuneet. En ole,
rakas neiti, saanut unta yökausiin, sittenkuin ... minä aina vain sitä
ajattelen. En minä ymmärrä näitä asioita, mutta sen sanoo minulle
omatuntoni, että jotakin on tehtävä.
--Isänmaa kysyy nyt kyllä meidän kaikkien työtä.
--Niin, niin, isänmaa, niin, isänmaa. Olen puhunut siitä mieheni
kanssa, mutta hänellä on siitä omat mielipiteensä. Mekin saimme listan,
mutta tässä ei nyt ole siitä kysymys. Minulla olisi tässä sata markkaa
omia säästöjäni, joita voin käyttää kuinka tahdon. Ne ovat tässä
pankkikirjassa ja minä tahtoisin antaa ne, mutta en tiedä, mutta te
voitte varmaankin sanoa, mihin tarkoitukseen ne parhaiten...
Esitin hänelle listan, joka oli edessämme pöydällä.
--Siihen uuteen kansansivistysrahastoon ... niin, onhan se, mutta kun
mieheni ... hän sanoo, että sillä on valtiollisen kiihoituksen leima
... hänellä on nyt omat mielipiteensä ... ja hänen asemansa...
--Jos ei hovineuvoksetar tahdo siinä muodossa, niin ehkä sopisi
jollekin muulle seuralle.
--Sanokaa, mille muulle?
--Esimerkiksi Suomalaisen Kansakoulun Ystävälle.
--Ei--ei--
--Kenties sitten Kansanvalistusseuralle.
--Mutta eikös sekin ole semmoinen fennomaaninen...
--Sen johto ja hoito on kyllä suomenmielisten käsissä, mutta--
--Niin, niin! Ei, ei, en minä mielelläni semmoiseen.
--Mutta ehkä sopisi rouvan itsensä ostaa lukemista, esimerkiksi tilata
sanomalehtiä.
--Mitä lehteä?
--Esimerkiksi paikkakunnan lehteä.
--Herra varjelkoon!--jota minun mieheni on kieltänyt kuljettamasta
postilaukussaan. Ei, ei! Sitten ennemmin ei mitään.
Luettelin hänelle nyt joukon juuri ilmestyneitä kansankirjasia. Ne
olivat hänelle kaikki tuntemattomia. »Minä luen niin huonosti suomea.»
Eikä hän ollut nähnyt niistä mitään pääkaupungin lehdissä esiteltävän.
Jotakin, jossa ei olisi mitään valtiollista vivahdusta, mieluimmin
jotakin uskonnollista. En voinut tuossa tuokiossa esittää mitään
sopivaa. Hän olisi mieluimmin tahtonut ostattaa vaatteita lapsille.
Mutta kun minun mielestäni isänmaallisen lukemisen tarve nyt oli
suurempi kuin vaatteiden, niin luopui hän siitä.
--Eikö ole jotakin Topeliukselta, jotakin, jota voisin hyväksyä?
--Onhan »Luonnon kirja», sanoin puoleksi leikillä,
--Tepä sen sanoitte!--huudahti hän ja tarttui käteeni.--Olen teille
erinomaisen kiitollinen, neiti hyvä. Kuinka en sitä itse! Saanko
vaivata teitä ostamaan sitä.
--Koko rahallako?
--Niin, tehkää se, tehkää se. Tässä se on.
Työnsin hänelle listan ja kehoitin häntä merkitsemään siihen nimensä ja
antinsa ja eri sarakkeeseen, mihin tarkoitukseen rahat oli käytettävä.
--Se on tarpeetonta, sanoi hän.--Pyydän, että asia jää meidän
keskeiseksemme. Mieheni on kieltänyt minua sekaantumasta mihinkään
valtiolliseen agitatsioniin ... hän on juuri pyytänyt eroa virastaan
... se voisi ehkä tuottaa ikävyyksiä eläkkeen suhteen.
Lupasin viedä salaisuuden mukanani hautaan, ja kiitellen ja hyvästellen
lähti rouva.
En tahdo ketään tuomita. Onhan »Luonnon kirja» mainio kirja, joskaan
nyt ei juuri tähän tarpeeseen. Mutta hän oli tosissaan, rouva parka;
hänessä näytti heränneen vilpitön harrastus tehdä jotakin isänmaan
hyväksi. Kansassa on se jo aikoja sitten herännyt, ja hyvähän on, että
se kerran herää näissä herroissakin. Toivokaamme, että toteutuu
sananlasku: parempi myöhään kuin ei koskaan. Kun ei vain siihen jäisi,
pahimmasta omantunnon moitteesta pääsemiseen. Kenties
hovineuvoksetarkin sitten taas, kun mies on saanut eläkkeensä! Mutta
kyllä minusta on sentään turvallista tietää, että meillä kansakoulun
opettajilla on niin pienet eläkkeet, ettei niiden menettämisen pelon
tarvitse estää meitä isänmaata pelkäämättä palvelemasta.--