Oli ennen muinoin Don Carlos, Espanjan kuningas, kutsunut kaikki
hovinsa herrat ja naiset, kaikki pääkaupunkinsa parhaat ja kaikki
valtakuntansa kuuluisimmat, oli kutsunut heidät Madridin suureen
sirkukseen katselemaan härkätaisteluita, jotka hän isäinsä
valtaistuimelle astumisen vuosipäivänä oli heidän huvikseen käskenyt
toimeenpanna.
Jo kauan oli tätä kansallista juhlaa, jota jalompaa ei Espanjan kansa
toista tiennyt, valmistettu, sillä siinä piti tarjottaman näytelmä,
jota ei Espanjassakaan oltu ennen nähty. Härät, joita vastaan maan
parhaiden toreadorien tuli taistella, oli sitä varten tuotu kaikkialta
maailmasta maiden ja merien takaa. Siellä piti oleman härkiä Amerikasta
ja Intiasta, Englannista ja Italiasta, Itävallasta ja Liettuan
metsistä, Unkarin ja Venäjän aroilta, pitipä olla Itämeren takaisista
maistakin, joiden nimiäkään ei oltu ennen kuultu, piti olla kesyinä
syntyneitä ja sekä villeinä että puolivilleinä pyydystetyitä.
Suurella uteliaisuudella ja jännityksellä, jopa kiihkollakin odotettiin
sentähden näytelmän alkamista. Kun kuningas oli hovinsa ja kansansa
keskeen punaisella verhotulle istuimelleen asettunut, ajoivat
taistelijat sisään arenalle: ajoivat ensiksi ratsastavat pikadorit eli
pistäjät, ritareiksi puettuina ja varustettuina peitsillä kuin pitkillä
kynillä; heidän jälkeensä astuivat silkkisillä, heleänvärisillä
nauhoilla koristetut banderillerot; ja lopuksi tulivat itse taistelijat
eli toreadorit upeissa vaunuissa ajaen, hienosti puettuina, vasemmassa
kädessä härkää ärsyttävä punainen vaate ja oikeassa kirkas keihäs
sydäntyneen rinnan lävistämistä varten--kaikki nämä käyden kuningasta
tervehtimään ja saaden häneltä luvan veristen leikkien alkamiseen.
Ja niin pian kuin pikadorit ovat asettuneet puoliympyrään vastapäätä
_el Torilin_ eli härkätallin ovea, josta eläimet päästetään sisään, ja
banderillerot pitkin arenata hajauneet, antaa kuningas merkin, ja
tallin ovi avataan. Härkä hyökkää ulos, koukistaa niskansa ja käy
pikadorien kimppuun. Pikadorit häntä hevostensa selästä peitsillään
pistävät ja väistävät hänen vimmaansa, joka kiihtymistään kiihtyy.
Hevonen toisensa perästä haavoittuu ja kaatuu maahan. Mutta kun
pikadorit ovat poistuneet, on banderillerojen vuoro astua härkää
yllyttämään, sillä tarkoitus on saada hänet vihasta silmittömäksi ja
kiukusta sokeaksi heittämällä hänen selkäänsä teräväkärkisiä keppejä,
joissa kirjavat nauhat hulmuavat. Kivusta mieletönnä karkaa silloin
haavoitettu ympäri arenaa, etsien vihollista, joka häntä aina takaa
uhkaa ja aina edestä väistyy. Silloin astuu toreadorien ensimmäinen,
espadaksi nimitetty, hänen eteensä ja hänelle punaista vaatettaan
huiskuttaa ja kirkasta keihästään välkyttää. Viimeiset voimansa kooten
hyökkää härkä häntä sarviinsa seivästämään, mutta vielä kerran väistää
vastustaja, ja kun sarvet vaatteeseen sotkeutuvat, uppoo espadan säilä
sydämeen, ja siihen kaatuu vainottu, vuodattaen verensä arenan
hiekkaan, kuninkaan ja hänen kansansa huviksi, heidän huudoilla ja
kukkasilla tervehtiessä suurta sankaria.
Niin kaatuivat Intian härät ja kaatuivat Amerikan, kaatuivat puhvelit,
bisonit, kaatuivat kaikki kuninkaan jalkojen juureen, niinkuin jo
olivat kaatuneet ne kansat, joiden maista olivat tuodut. Ylen oli
näytelmä ihana ja innostuttava, ja sitä mukaa nousi mieliala, kuta
etäisemmistä ja oudommista maista olivat kotoisin härät, jotka
vuorotellen arenalle ajettiin. Sillä hyvin oli Espanjan kuninkaasta ja
hänen kutsutuista vieraistaan huvittavaa nähdä, miten eri tavalla
tapattivat itsensä eri härät. Yksi syöksyi kohta ulos tullessaan
espadan miekkaan, toinen saatiin vasta pikadorien peitsillä
raivostumaan, kolmas pelästyi ja pakeni, mutta turvautui lopulta
banderillerojen vainoamana sarviinsa hänkin ja sai surmansa--sillä
ei sallinut arenan jalo laki pakenevaa tappaa, ainoastaan
kaksintaistelussa kaataa. »Älköönkä seisovankaan härän sydämeen miekkaa
syöstäkö, vaan odotettakoon _hyökkäystä_, ja saakoon hän _siinä_
surmansa»--niin kuului arenan toinen ikimuistoinen ohje, jonka Espanjan
kaikki kuninkaat, sirkusten suosijat, olivat noudatettaviksi
vahvistaneet.
Korkeimmilleen oli noussut katsojain innostus. Heidän poskensa
hehkuivat, silmänsä paloivat, viuhkat välkkyivät ja töyhdöt teiskuivat
--naurettiin, huudettiin, hurrattiin ja ilma oli kirkas ja kuuma,
täynnä hajuvesien tuoksua ja verihöyryjä. Viimeinen taistelun kohtaus
oli suorittamatta, yksi oli härkä vielä jäljellä.
Asettuivat pikadorit taas tavallista lukuisampina puoliympyrään tallin
oven edustalle ja hajaantuivat banderillerot ympäri arenaa ollakseen
joka taholla valmiina. Espada, joka nyt astui esiin, oli kaikista
taistelijoista taitavin ja kuuluisin, oli kaikkien suosikki, ja hänet
otettiin myrskyisillä hyvähuudoilla vastaan. Odotettiin jotakin
erinomaista, loistavaa loppua, jonka vertaista ei ennen oltu nähty,
sillä härkä, jonka kuolema oli päättävä juhlapäivän, oli kotoisin
kaukaisesta maasta, pohjoisten merien takaa, jossa villipetoja vilisee
ja jossa ihmisten tiettiin olevan yhtä villejä kuin pedot. Lienee
härkäkin, sieltä tänne tuotu, tavallista villimpi ja väkevämpi.
Mutta hämmästyksen huudahdus kävi kautta suuren sirkuksen, kun odotettu
eläin ilmestyi arenalle. Se oli pieni ja vähäpätöisen näköinen ja
lyhytsarvinen ja matalajalkainen mullikka. Eikä tullut töytäten ulos
ovesta niinkuin muut, vaan oli väkisin sarvista sisään kiskottava,
toisen edestä vedettävä, toisen takaa työnnettävä.
--Es un burro!--Aasi! Pässi!--huudettiin yhtäältä.
--Es un porco! Es un porco!--Porsas! Porsas!--kiruttiin toisaalta, ja
yksi ainoa iso yhteinen naurun hohotus täytti sirkuksen alhaalta ylös,
eikä kuningaskaan voinut olla suutaan hymyyn vetämättä.
Mutta kun härkä oli päässyt arenalle, pyörähti se tiukasti ympäri ja
miehet, jotka sarvissa kiikkuivat, ja toiset, jotka hännässä
riippuivat, lensivät kuin lingottuina selälleen maahan.
Vaikeni nauru, kuului hyväksymishuutoja.
--Ei tiedä!--Varokaa itseänne siellä!--Tukevat on sarvet!--Tanakka on
niska!--Nopsa on jalka!
--Pian hän siitä suoriutuu! Sylipainissa hän _sen_ voittaa!
Ja vetoja lyötiin ja jännitys nousi.
Päästyään irti töksähti härkä yhteen kohti, pää pystyssä ja häntä vähän
koholla, ja tarkasteli outoa ympäristöä.
--Oritta leikkii! huudettiin taas.
--Sammakko sonniksi puhaltaikse! Kohta halkeaa! Varokaa!
Mutta toiset pitivät yhä pienen härän puolta. Sen asento oli kaunis,
sen vartalo oli sopusuhtainen, sen jalka tarmokas, se voi olla
vaarallinenkin vastustaja.
Mutta ei se koukistakaan niskaansa, ei syökse sarviaan alas eikä käy
kavioillaan maata kaapimaan, niinkuin härkäin on tapana yleisöään
tervehtiä. Seisoo siinä samassa asennossa niinkuin tahtoisi tietää,
mistä on kysymys, mitä tahtovat kaikki nämä monet ihmiset.
--Auttakaa alkuun! Työntäkää tielle! Te pelkäätte, pikadorit!--huutaa
hermostunut yleisö.
Pikadori lähestyy varovasti kaarrellen, pyrkien sivulta päin pistämään,
sillä ei tunne hän outorotuisen härän tapoja, ja kuta pienempi härkä
on, sitä nopeampi on hän liikkeissään ja sitä vaikeampi väistää.
Pikadori pistää häntä. Hän pyörähtää päin niinkuin hämmästyneenä,
niinkuin kysyen, mitä se hevosineen häneltä tahtoo, mutta ei koukista
niskaansa eikä ojenna sarviaan--saa uuden piston uudelta pikadorilta ja
tekee samoin--näkee kohta koko lauman päälleen käyvän--ja pakenee.
Juoksee ympäri arenan, etsii ulos pääsyä, mutta ei löydä, sillä portti
on kiinni--yrittää hypätä yli aitauksen, mutta ei ylety.
--Pelkuri! Pelkuri!--huutavat tuhannet suut ja sadattelevat ja manaavat
espadaa kiihkein sanoin:--Pysähdytä hänet! Pysähdytä hänet!
Mutta joka kerta, kun espada asettuu eteen ja heilauttaa vasemmalla
kädellään punaista vaatettaan ja nostaa oikealla välkkyvätä miekkaansa,
hölmistyy härkä, pysähtyy, ei ymmärrä, ei käy kimppuun, pyörähtää ohi--
ja miekan täytyy vaipua maata kohti.
Huudoilla, vihellyksillä ja sadatuksilla ilmaisee yleisö ajatuksensa
toreadorin turhista ponnistuksista.
Käyvät nyt banderillerot hänen kimppuunsa ja heittävät nauhoitettuja
nuoliansa härän niskaan. Kun nuoli sattuu ja uppoo ihoon, hypähtää hän
ja koettaa pudistaa sen pois, heittäytyy maahan, kierii siinä, saa
toiset nuolet irtautumaan, mutta työntää toiset yhä syvemmälle ...
karkaa taas kivuista mieletönnä arenan ympäri sen aitavartta pitkin ja
päätyy viimein kuninkaan istuimen kohdalle, pysähtyy siihen, peräytyy
aitausta vastaan ja siihen äkäytyy. Koko sirkus hänelle huutaa ja
kiljuu, kaikki pikadorit ja kaikki toreadorit, yllyttääkseen,
kiihoittaakseen, mutta hän ei liikahda, ei päästä ketään taaksensa,
seisoo päin vihollisiinsa, kuninkaan looshi suojana selkänsä takana,
sarvet tanassa--mutta ei tee hyökkäystä, ei ota ensimmäistä askelta.
--Pian! Pian! Tee tehtäväsi, toreadori!
Mutta toreadori tekee epätoivoisia liikkeitä. Hän ei voi mitään niin
kauan kuin ei härkä tee hyökkäystä.
--Vastustele, pöllö! Lävistä toreadori!--Seivästä hänet sarviisi!--
huudetaan ylhäältä härälle.--Aja ulos se! Lopeta! Lopeta!--huudetaan
toisaalta toreadorille ja mädänneitä munia ja pahenneita hedelmiä alkaa
lennellä arenalle.
Mutta härkä ei liikahda, ei vaikka pikadorit ties pistävät yhdeltä
puolen ja banderillerot toisaalta heittävät nauhoitettuja nuoliaan
hänen selkäänsä. Hän seisoo kuin jäykistyneenä, sarvet yhä tanassa,
tuijottaen eteensä arenan hiekkaan, johon verensä valuu päästä ja
kaulasta ja kupeita pitkin.
Mitä se aikoo? Aikooko siihen äkäytyä? Eikö aio hyökkäystä tehdä, eikö
aio pakoonkaan lähteä? Aikooko siihen kuolla--seisoallaan--kuninkaan
jalkojen juureen verensä vuodattaa?
Melu taukoo hetkeksi. Mitä on tästä tuleva? Semmoista ei ole ennen
nähty! Etteikö espadoista ensimmäinen, joka kaikki maailman härät
voitti, saisi tätä pientä ja vähäpätöistä päiviltä? Mutta sehän on
häpeä hänelle, se on häpeä koko espadain kuululle ammattikunnalle,
nöyryytys koko isolle Espanjalle!
Melu alkaa uudelleen, vihellykset, sadatukset, pilkkanauru vinkuvat
viimana espadan ympärillä.
--Lopeta! Lopeta!
Mutta espada ei liikahda, seisoo ja odottaa, vartoen merkkiä
kuninkaalta, sillä ainoastaan _hän_ voi muuttaa härkätaistelun ikuiset
säännöt ja antaa käskyn kuoliniskun antamiseen.
Kuningas epäröi, espada epäröi ja aikoo jo pistää miekkansa tuppeen.
Mutta silloin vingahtaa raivoisa, vimmastunut, läpitunkeva, vihlaiseva
vihellys läpi koko sirkuksen:--Fiasco!--Fiasco!--yleisön arvostelu
epäonnistuneesta näytelmästä--kaikki on menetetty--kaikki vaikutus
pilattu--koko komea näytäntö päättyy pilkkaan ja nauruun.
Eikä espada enää epäröi. Hänen miekkansa välähtää, hän hyökkää härkää
kohti ja upottaa sen kahvaansa myöten rintahan härän, joka hänen
edessään seisoo, sarvet tanassa, eteensä tuijottaen. Härkä vaipuu
polvilleen, kaatuu kyljelleen, hurmeinen haava rinnassaan.
Mutta tuskin on se tehty, kun kuuluu kaikilta haaroilta huuto:
--Murhaaja! Teurastaja!--Murhaaja! Teurastaja!--Eikä tiedä ääriään
katsojain inho.
Yrittävät huutaa hovimiehet, pikadorit ja banderillerot:--_Viva el
espada! Viva el Rey! Viva Espana_!
Mutta sirkus huutaa:--Alas espada!--_Viva el heroico torito! Viva el
chiquito heroico_!--Eläköön pikkuinen urhea härkä!--ja he heittävät
alas arenalle kukkasia ja viuhkoja ja hattuja ja hautaavat niiden alle
tuon pienoisen härän, joka, tuotuna kaukaisesta maasta pohjoisten
merien takaa, Madridin suuressa sirkuksessa ja kuninkaan itsensä
jalkain juuressa teurastettiin suurten juhlapäiväin päättäjäisiksi--
vaikkei ollutkaan sarviaan vainoojiaan vastaan seivästänyt.
1899.