Kiihtynyt mieliala kuntakokouksessa oli noussut korkeimmilleen. Se oli
se ainainen riidan aihe: kysymys kansakoulusta kaksikielisessä
pitäjässä.
Kunta oli jakautunut kahteen melkein tasaväkiseen puolueeseen, jotka
molemmat sokeasti seurasivat johtajiaan. Ruotsinmielisten johtajana oli
eräs aatelinen kartanonomistaja, parooni, suomenmielisten eräs eläkettä
nauttiva professori, joka oli asettunut maalle.
Puolueet olivat vuoroittain voitolla, riippuen satunnaisista
enemmistöistä kokouksessa. Siitä oli seurauksena, että mikä yhdessä
kokouksessa päätettiin, se purettiin toisessa tai jotenkuten muuten
tehtiin tehottomaksi. Kouluista oli suurin riita. Valittelemalla ja
kuvernöörin panemalla pakolla niitä oli saatu välttämättömin määrä
perustetuksi, mutta perustetuistakin riitti yhä riitaa. Kouluhuoneiden
ylläpito, koulutarpeiden hankinta, uusien opettajain ottaminen antoi
aihetta alinomaisiin rettelöihin.
Nyt oli taas kysymys uudesta koulusta, suomalaisesta koulusta
ruotsalaiseen osaan pitäjätä. Asian oli saanut vireille professori, ja
kohta oli parooni pannut vastavirtauksen liikkeelle.
He istuivat eri päässä pöytää kunnan tavassa ja molemmilla oli
miesjoukkonsa takanaan.
Esitettyään asian lopetti professori puheensa:
--Eikö ole siis olemassa huutava epäkohta, että satakunta kouluiässä
olevaa lasta jätetään ilman mahdollisuutta minkäänlaisen opetuksen
saamiseen? Olimme odottaneet, että pitäjän herrat ruotsinmieliset itse
pitäisivät huolta alustalaistensa sivistystarpeista heidän kielestään
huolimatta, koskapa näiden lasten vanhemmat melkein kaikki asuvat
herrain itsensä tiluksilla ja ovat heidän työssään. Mutta tämä
kohtuullinen toivomus ei valitettavasti ole toteutunut. Sentähden on
meidän täytynyt ottaa asia omaksemme.
--Herra puheenjohtaja! virkkoi parooni ja nousi vuorostaan puhumaan.--
Panen vastalauseeni sitä syytöstä vastaan, ettemme me ruotsinmieliset
olisi yhtä hartaita kansansivistyksen ystäviä kuin herra professori et
consortes. Kernaasti minun puolestani perustettakoon kouluja kuinka
monta tahansa, mutta jos kerran on kohtuudesta kysymys, niin vaatii se,
että myöskin ruotsalaiset lapset saavat sivistystä samassa määrässä
kuin suomalaiset. En vastusta suomalaisen koulun perustamista, mutta
ehdotan kuntakokoukselle, että samalla päätettäisiin perustaa
ruotsalainen koulu Ylilän kylään, jonka ruotsalaiset lapset ovat yhtä
paljon sen puutteessa.
--Jos olen oikein ymmärtänyt herra paroonin, tahtoo hän, että ehdoksi
ehdottamani suomalaisen koulun perustamiselle Alilan kylään pantaisiin
ruotsalaisen koulun perustaminen Ylilän kylään?
--Aivan niin, herra professori.
--Siinä tapauksessa täytyy minun vastustaa ehdotusta. Paitsi sitä, että
tällainen pakollinen yhteenkytkeminen rajoittaa kunnan vapaata
päättämisvaltaa, ovat kuntamme ruotsinkielisen vähemmistön edut jo
tarpeeksi turvatut. Väkilukuun katsoen on meillä ruotsalaisia kouluja
niin paljon kuin niitä kohtuudella voidaan vaatia. Kysymyksen herra
paroonin ehdottamasta ruotsalaisesta koulusta voi sitäpaitsi ottaa
erikseen esille; tähän asiaan se ei kuulu.
--Meillä on valitettavasti ikävät kokemukset siitä, että suomalaiset
kerran itselleen etuja saatuaan eivät suostu ruotsalaisille niitä
suomaan.
--Samat ovat kokemukset meilläkin.
--Niinpä ei teillä siis oman etunne kannaltakaan pitäisi olla mitään
sitä vastaan, että molempien etuja ajetaan yht'aikaa.
--Te tiedätte hyvin kyllä, herra parooni, että kunta ei suostu
yht'aikaa kahden koulun perustamiseen ja että jos kunta moisen sen
arvoa alentavan päätöksen tekisikin, valitus siitä olisi valmis ja
päätöksen kumoaminen myöskin. Seuraus ehdotuksestanne on siis
suomalaisen koulukysymyksen raukeaminen, ja se on tietysti
tarkoituskin. Tunnen vastustajan liiaksi hyvin voidakseni tämän
varmuudella väittää.
--Herra puheenjohtaja! Minä pyydän, ettei täällä sallittaisi mennä
persoonallisuuksiin.
--Teillä on vain kysymys vallasta, kaikki suomalaiset koulut ovat
teille kauhistus!
--Entäs teille ruotsalaiset? Mehän emme vastusta ehdotustanne, tahdomme
sitä vain laajentaa. Annamme kunnan itsensä päättää.
--Tämä ei ole muuta kuin niitä tavallisia vehkeitänne, verukkeitanne.
--Panen vastalauseeni sellaista puhetta vastaan!
--Sopiihan panna--ja haukkua meitä taas »Uudessa Suomettaressa» ja
»Matti Meikäläisessä».
--Ja teidän »Nya Pressenissä» ja »Fyrenissä».
Ja myrsky oli puhjennut, tuo tavallinen rajuilma, jota ilman ei mistään
asiasta selvitty. Sekä parooni että professori alkoivat puhua
yht'aikaa, ja heidän puoluelaisensa tekivät samoin. Sanoja ei enää
hillitty, syytöksiä ei säästetty:
--Te tahdotte estää meitä antamasta opetusta äidinkielellä lapsillemme!
Te tahdotte pakottaa heitä vieraskielisiin kouluihin!
--Te tahdotte koulujen varjolla ajaa omia suomalaistamispyyteitänne! Te
tahdotte harjoittaa vähemmistön sortoa!
Puheenjohtaja ei voinut saada aikaan järjestystä, ja kokous täytyi
hetkeksi keskeyttää.
Yhä riidellen ja väitellen joutuivat parooni ja professori
kunnanhuoneen kamariin. Siellä oli juuri vastatullut posti pöydällä.
Molemmat ottivat lehtensä ja alkoivat silmäillä niitä. Yht'äkkiä
huudahtivat he melkein yhteen ääneen:
--Armollinen jul ... kaksi ... viidenneltätoista päivältä ... Mitä tämä
on?
--Mitä tämä on? kysyivät he vielä uudelleen toisiltaan, mutta ei
kumpikaan osannut vastausta antaa.
Porstuasta ja tuvasta kuului yhä vain kiihtyvää väittelyä ja melua.
--Tässä on kirjoitus, jossa kehoitetaan puolueita sopuun ja
yksimielisyyteen, sanoi professori hetken kuluttua.
--Täällä on myöskin semmoinen kirjoitus, virkkoi parooni.
He vaihtoivat lehtiä ja lukivat. Heittivät pois ja lukivat vielä
uudelleen.
Panivat kumpainenkin tupakan--kävelivät, istuutuivat, nousivat ylös--
huomasivat sikariensa sammuneen ja tarjosivat kumpainenkin tulta
toisilleen ja kiittivät kohteliaasti, mutta eivät vielä mitään
virkkaneet.
--Nyt hänen täytynee luopua ehdotuksestaan, ajatteli parooni.
--Nyt ei hän enää voine vastustaa, ajatteli professori.
--Mutta jos hän ei luovu ... jatkoi parooni ajatustensa juoksua,--
pitääkö minun sitä yhä vastustaa?
--Jos hän yhä vielä vaatii ruotsalaista kouluaan...? ajatteli
vuorostaan professori,--se on kyllä kohtuullinen vaatimus, mutta...
Mutta ääneensä sanoivat he molemmat, toistensa ajatusta jatkaen:
--Tässä nyt seisomme! sanoi parooni.
--Riitoinemme, lisäsi professori ja nyökytti hitaasti päätään niinkuin
moittien.
--_Kieli_riitoinemme...
--_Koulu_riitoinemme...
--Mutta syy on ollut teissä! kivahti professori.
--Kun te tietysti olette viattomia kuin lampaat, lisäsi parooni.
Ovi avautui, ja porstuasta kuului ukkojen yhä kiihkenevää väittelyä:
--Ei penniäkään ruotsalaiseen kouluun!--Valitetaan--vaikka talot ja
tavarat menkööt!
--Kenen lieneekään siemen kylvämä, siinä näkyy ainakin sato, virkkoi
professori.
--Syytä on kyllä meissä molemmissa.
--Ehkä on--ja on varmaankin!
--Mutta eikö ole mitään keinoa sopimiseen? huudahti parooni ja asettui
vastustajansa eteen. Koska nyt kerran kumpainenkin harrastamme
kansansivistystä...
--Niin teemme ja loukkaudumme kovin, jos sitä epäillään.
--Mutta ruvetkaa te ajamaan ruotsalaisten koulujen asiaa yhtä suurella
innolla kuin suomalaisten!
--Ja tekö suomalaisten?
--Se on ainoa keino! Vaihdamme osia--jo tässä kokouksessa!
--Minä tiedän vielä paremman keinon: ajamme yhdessä kumpaakin asiaa ...
yhtä suurella innolla!
Melu ulkona yhä kiihtyi...
--Asialla on kiire. Pirtin nurkka palaa!
Katselivat heitä kummissaan kunnan ukot, kun näkivät paroonin ja
professorin yhdessä astuvan kokoushuoneeseen, menevän samalle puolelle
pirttiä ja istuvan toistensa viereen penkille--ennen aina toinen
toiselle puolen tupaa. He olivat vakavan ja totisen näköisiä, paroonin
kasvot liikutuksesta värähdellen ja professori omituisesti silmiään
räpytellen.
--Herra puheenjohtaja! sanoi parooni, ja samassa vallitsi pirtissä
haudan hiljaisuus.
Kun parooni oli vapisevalla äänellä lukenut sanomalehdestä sen, mitä
siinä seisoi, ja professori muutamin liikutetuin sanoin selittänyt,
mitä se merkitsi, pyysi parooni uudelleen puheenvuoroa ja ilmoitti,
että hän tarkemmin mietittyään ehdotusta suomalaisen kansakoulun
perustamisesta Alilan kylään ... ja mitä muuten tapahtunut oli ...
tahtoi kaikin puolin kannattaa asiaa ... kehoittaen muitakin tekemään
samoin.
Ei kukaan virkkanut mitään.
--Onko se koko kunnan mielipide? kysyi esimies.
--On ... hyvä on.
--Sanokaa korkealla äänellä: hyvä on! ehdotti esimies.
--Hyvä on! jyrähti nyt melkein kiukkuinen huuto pirtin joka nurkasta.
--Herra puheenjohtaja, kuului professorin ääni.--Ehdottaisin, että ensi
kokouksessa otettaisiin valmistettavaksi kysymys ruotsinkielisen
kansakoulun perustamisesta Ylilän kylään ... sillä niinkuin asiat nyt
ovat...
--Hyvä on! jyrähti nyt uusi huuto--ja ennenkuin hän oli ehtinyt jatkaa,
puhalsi puheenjohtaja, muuten hiljainen ja tasainen mies, puhalsi
seisoalleen ja huusi, kasvot hehkuvina ja ääni itkun tukahduttamana:
--Eläköön yksimielisyys!--Eläköön isänmaa!
Eikä siinä kokouksessa enää kyetty muita asioita käsittelemään. Eikä
sen päivän perästä ole sen kunnan kokouksissa ollut erimielisyyttä
uusien koulujen perustamisesta eikä vanhain kannattamisesta...
1899.
»SILTÄ VARALTA.»
Matti--olkoon hänenkin nimensä nyt Matti, koskei hänenlaisilleen
miehille kuitenkaan voi sen kunniakkaampaa keksiä--oli mylläri. Matit
olivat monessa polvessa isästä poikaan olleet mylläreitä tässä samassa
myllyssä. Ei ollut laitos kovinkaan kumma, yhdellä kiviparilla käypä,
jonka joku esi-isistä oli rakentanut kosken niskaan luonnolliselle
sileälle kallionkielekkeelle, ilman muuta kivijalkaa, kuin minkä tuo
kallio tarjosi. Paikka oli sattunut niin sopiva, että koskeen lohjennut
kallionlohkare ajoi kuin luonnollisena ränninä vettä rattaaseen,
samalla kun liika vesi lohkareen ulkopuolitse suurta uomaa myöten
kuohui ohitse.
Aikain kuluessa oli mylly muuttunut sen kallion näköiseksi, harmaaksi
ja sammaleiseksi, jonka päälle se oli rakennettu, niin että oli vaikea
sanoa, mikä oli kalliota, mikä myllyä. Ja kun koski suurempain tulvain
aikana kuohui yli kallion, peittäen myllyaitan alimmat hirret, ja
vyöryi vaahtona alempana olevassa akanvirrassa, oli yhtä vaikea sanoa,
oliko se kallioperustus vai sen päälle rakennettu tukevatekoinen
myllyaitta, joka seisoi tanakampana veden painoa vastaan.
Eikä ollutkaan tulva vielä koskaan saanut tätä myllyaittaa särjetyksi
eikä suuremmin vahingoitetuksikaan, vaikka se usein oli sitä uhannut,
vieden välistä vesirattaan, välistä sulkua ruhjoen. Mutta kun
myllyaitta ilman muuta tukea kuin omaa painoaan näytti olevan ainaisen
vaaran uhkan alaisena, pudistelivat myllymiehet ja muut ohikulkijat
usein päätään, arvellen Matille, että kyllä se vielä kerran viepi tuon
sinun myllysi. Mutta siihen saivat he mylläriltä vastaukseksi:
--Kyllä se siinä kestää, se on tehty siltä varalta.
Yhtä paljon kuin mylly oli kallion karvainen, oli Matti myllynsä
karvainen. Astuessaan myllyn ovesta sisään oli vaikea keksiä Mattia
säkkiensä keskeltä. Nähdessään hänen jauhonharmaana, tukevahartiaisena
ja tanakkajalkaisena seisovan alasillalla sen paksun pilarin vieressä,
joka alapäällään ponnisti kalliosta ja yläpäällään kannatti yläsillalla
olevia kiviä, muodostaen ikäänkuin myllyn selkärangan, tuntui siltä
kuin olisi hänen, vaikka tulva katkaisisikin karan ja heittäisi myllyn
koskeen, pitänyt jäädä seisomaan paikoilleen kalliolattialle kuohujen
keskeen. Hän oli hänkin tehty siltä varalta.
Viime talvi oli se suurten tuiskujen lumitalvi ja viime kevät se
suurten tuhojen tulvakevät. Koski oli läkähtynyt lumeen ja jäätynyt
pohjaansa myöten. Missä muulloin kuohut, siinä nyt kinokset. Myllyä ei
erottanut ollenkaan rantakalliosta, se oli melkein kattoaan myöten
hautautunut kuin liikkumattomain kuohujen keskeen. Ja yläjärvissä,
ylämaissa ja -metsissä kerrottiin olevan lunta vielä enemmän.
--Saapas nähdä, sanottiin. Eiköhän olisi hyvä, jos ajoissa
pönkittäisit...
--Sillä on paha mielessä: nuo kaikki lumivuorensa kun irtauttaa ...
näethän, mitenkä se varusteleikse...
Mutta kaikkiin peloituksiin ja varoituksiin oli Matin ainaisena ja
ainoana vastauksena:
--Se on jo varattu siltä varalta.
Jo jäiden lähtiessä oli vesi Matin koskessa korkeammalla kuin koskaan
ennen tavallisten tulvien aikana. Jyskien loi suvanto jääpeittonsa, ja
kaikki kylän väet olivat sitä katsomassa. Myllyranta, myllykallio ja
mylly itse olivat täynnä uteliaita. Myllymiesten kuormia seisoi
kymmenittäin äyräällä vuoroaan odottamassa, kun mylly oli seisonut
puolen talvea veden puutteessa. Jahkailivat ja päivittelivät ja pahinta
ennustivat. Ainoa, johon asia ei näyttänyt ollenkaan koskevan, oli
Matti. Hän askaroi niinkuin ainakin myllyssään, kantoi säkkejä ulos ja
toisia sisään, ja kiire siinä oli, sillä kiven silmä nieli hyvän veden
aikana, minkä sille suinkin kerkesi antaa.
--Tekee siinä koko talven työn, kehuttiin.
--Se kun on tehty siltä varalta vesimylly ... veden aikana jauhamaan,
vastasi Matti.
Jäälautta toisensa perästä solui suvantoon, viivyttelihe siinä vähän
aikaa epätietoisena, mitä tekisi, mutta yht'äkkiä tempasi koski sen
nieluunsa ja uhkaavana syöksyi se myllyä kohti.
--Nyt se sen viepi!--Tuo se nyt sen viepi! huudettiin joka kerta.
Näytti siltä kuin ei olisi tarvittu muuta kuin pieni nykäys, että mylly
olisi pudonnut suulleen koskeen niinkuin pääskyn pesä räystään
reunalta.
--Se on asetettu siihen siltä varalta, ettei vie.
Ja se näytti todellakin olevan asetettu siihen siltä varalta, etteivät
jäät siihen sattuisi. Sillä juuri kun jäälautta ryntäsi koskeen ja tuli
suoraan myllyn ratasta kohti, käänsi virta sen niin, että se sattui
kalliorännin kiviin, särkyi ja solahti ohitse. Ainoastaan pienemmät
jäälohkareet kantautuivat ränniin ja siitä vesirattaaseen, mutta se oli
taas sekin tehty »siltä varalta», että se jaksoi polkea ne jalkoihinsa
ja murskata ne sitä pienemmiksi, kuta kovempi oli veden kulku ja kuta
nopeampi rattaan pyörintä.
Mutta tulva nousi nousemistaan, kaikki kosken kivet olivat jo aikoja
sitten veden alla, suvanto laajeni suureksi järveksi ja pääsi
purkautumaan vain kapeana nieluna kosken kautta ulos. Siinä nielussa
seisoi mylly kallionkielellään, ja ratashuone oli jo puolillaan veden
alla. Vimmattua vauhtia pyörien pani se kiven kiertämään kuin
villikissan, seinät tutisemaan ja tutisemaan Matinkin pylvään juuressa.
Ainoastaan rohkeimmat nuoret miehet uskalsivat enää viipyä myllyssä
Matin kanssa, muut vetäytyivät rannalle katsomaan rysähdystä, jota joka
hetki odottivat.
Jäistä ei enää ollut pelkoa, ne olivat kaikki laskeneet ennenkuin tulva
ehti myllykallion tasalle. Mutta pian alkoi irtautuneita venheitä,
laitureita, saunoja, latoja, nuottakotia ja tukkipuita tulla alas.
Toiset kiertelivät suvannossa, ajautuivat rannoille ja tarttuivat
kiinni, toiset hurahtivat koskeen. Samassa kohosi vesi yhä niin, että
aukko, josta vesi rattaaseen putosi, oli jo kokonaan veden alla. Kohta
tuli sitä myllyaitan alasillallekin, niin että se pian virtana vilisi
seinän raoista sisään ja kynnyksen yli koskena ulos.
--Tehköönpä nyt puhdasta, kun tahtonee, sanoi Matti, vedessä
seistessään.
Mutta eräs asia alkoi Mattia huolettaa sitä mukaa kuin vesi nousi: se,
ettei enää alkanut saada säkkejä jauhotorven alla kuivina pysymään ja
jauhot ilman säkkiä juoksivat jokeen.
--Olisi tuo vielä joutanut veden aikana pyöriä, mutta mikäpä häntä
kaloillekaan velliä keittämään,--ja Matti päätti vihdoinkin laskea alas
sulun ja seisauttaa myllynsä siksi, kunnes enin vesi ehtisi laskeutua.
Mutta sulku ei ollutkaan enää siltä varalta tehty. Matti oli ensi
kerran erehtynyt laskuissaan. Veden paino sulun lautoja vastaan oli
niin suuri, ettei se laskeutunutkaan.
Mutta ei hän voinut jättää kiviäkään kuiviltaan pyörimään. Ne
kuumuisivat tuossa tuokiossa ja sytyttäisivät myllyn.
Siinä oli Matti nyt tulen ja veden välissä, ja ensi kerran elämässään
oli hän hämillään--hetkisen. Mutta seuraavalla hetkellä tarttui hän
uudelleen kurikkaan, jolla turhaan oli koettanut lyödä sulkua alas,
paukautti sillä sitä kiilaa, jonka avulla kiviä voi nostaa ja laskea,
ja kohotti yläkiven irti alakivestä.
Mutta kun kivi irtautui kihnauksestaan, muuttui se huimapyöräksi ja
lisäsi rattaiden vauhtia. Hammasratas ulvoi, lyhty lauloi, kivi
vihelsi, koko rakennus alkoi tutista ja reutoa, mutta Matti ei ollut
tietävinäänkään--voiteli vain akseleita.
--Ne kun vain pitää voiteessa siltä varalta, etteivät kuumene...
Vasta sitten, kun vesi, joka vain nousemistaan nousi, jo alkoi kohota
yläsillalle, lähti hän maihin, viimeinen säkki selässään ja istui
kosken rannalle, jossa pani tupakan.
Rantatörmä oli väkeä mustanaan.
--Mikä ihme sitä pitelee?
--Se kun on tehty tulvainkin varalta, kosken mylly, tuumaili Matti.
--Vedenpaisumus tämä on eikä enää tavallinen tulva.
--Yhä se vain seisoo!
--Kun ei tulle vettä kovempaa,--sanoi Matti.
Mutta tuskin oli hän sen sanonut, kun kuului huuto:--Nyt se menee!
Suvantoon oli kokoontunut puuruhka, jonka keskustana oli iso lato. Se
oli pyörinyt ja purjehtinut ympäri suvantoa, kerännyt ympärilleen
kaikkea törkyä, mitä vedessä uiskenteli, kasvanut kuin pieneksi
saareksi ja nyt se vihdoinkin ryntäsi kuin uhalla ja yhteisestä
tuumasta väylän suuta kohti ja myllyä kohti, joka seisoi räystäitään
myöten vedessä.
Nyt se menee, ei ole epäilemistäkään... Mattikin nousee jo seisoalleen
ikäänkuin apuun lähteäkseen, mutta istuutuu taas.
Sillä eihän mylly sittenkään mennyt. Siitä meni vain katto ja pari
hirsikerrosta, jotka sysäyksen voimasta keikahtivat kuin hattu miehen
päästä, pyörähtivät alas akanvirtaan, kelluivat siinä vähän aikaa ja
katosivat kuohuihin. Mutta myllyaitan seinät seisoivat yhä paikoillaan,
ja vesiratas ja hammasratas ja lyhty ja kivi jatkoivat yhä pyörintäänsä
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Se vain eroa, että kun ennen
piilossa pyörivät, nyt pyörivät kaiken kansan nähtävinä, vettä jauhaen,
niin että vaahto ympärillä jauhona pölisi.
--Eipähän sittenkään mennyt!--Eipähän pakana sittenkään mennyt!
huudettiin.
--Se kun on tehty siltä varalta: karatukki kallioon upotettu, vastasi
Matti, nousi ylös kiveltään ja lähti myllynsä kattoa kosken alta
etsimään.
1899.