Kun kokko ilmojen kuningas oli saanut poikansa siihen ikään
kasvatetuksi, että tämä kykeni lentämään ja omin päinsä elatustaan
hankkimaan, vei hän hänet korkealle vuorelle vanhan kuivuneen hongan
latvaan ja puhui hänelle näin:
--Poikani, sanoi hän,--siinä on maailma allasi, tuolla näet toisella
silmälläsi erämaat ja tuolla viljellyt vainiot. Ennen vanhaan olivat
kaikki maat erämaita, ja silloin me koukkunokkaiset ja teräväkyntiset
olimme koko maailman valtiaita. Maailma ja kaikki sen kansoittajat
olivat meitä vastaan ja me laadimme niille lakimme ja kirjoitimme sen
kynnellämme niiden selkänahkaan, jotka eivät ilman alistuneet. Kaikki
riista sekä ilmassa että maassa oli meidän karjaamme ja me olimme sen
karjan korkeita paimenia; otimme joukosta omamme, kun tarvitsimme. Nyt
on toinen puoli maailmaa viljelyksessä. Näetkö tuolla noita lampaita,
noita lintulaumoja, noita kana- ja hanhiparvia, jotka siellä määkien ja
kaakottaen käyskentelevät--kaikkia noita kynnettömiä ja hampaattomia ja
heikkoja, jotka nyt ovat herroja. Ne ne ovat, joita varten lait
laaditaan ja joita myöten maailma mukautuu. Heitä nyt suojellaan, ja
meitä vastaan on vaino ainainen vireillä. Meidän päästämme on hinta
pantu, ja rastaatkin ovat rauhoitettuja, pyilläkin on puolustajansa,
vesilinnuilla vartijansa, joka jänikselläkin korkea kaitsijansa.
Se on nyt tätä aikaansa tämä, mutta odota, poikani, odota, kohta on
lopussa heikkojen herruus ja kovakouraisten aika käsissä, voiman laki
entisessä voimassaan!
Katsohan, ennen olimme pedot petoja toisillemmekin. Kun karhu
jalopeuran tapasi vasikkaa tappamassa, kävi kimppuun, teki tappelun, ja
vasikka juoksi tiehensä. Kokko kun kalasääsken näki haukia kantamassa,
sitä heti ahdistamaan ja hauki pelastui. Nyt on toiset pidetty tuumat,
nyt emme toisiamme ahdista, vaan vieläpä autammekin. Kun ei kettu
lampaalta henkeä saa, tulee susi avuksi ja saaliin jakavat; kun ei susi
hevosta voita, rientää karhu hätään ja tasan panevat. Kun sinä, kokon
poika, et yksin saa jänistä ulos näreiköstä, huudat vain ja rientävät
närhit ja harakat häntä peloittamaan, ja sinä aukealta isket. Sinä
lihat viet, mutta jätät heille suolet ja sisälmykset. Näin yhdessä
metsästelemme, näin sovussa sotaa käymme--ja voitto on meidän.
Erämaa yhä pienenee, saalis täällä yhä vähenee, emme erämaista enää
välitä. Yöksi tänne lennämme, aamun valjetessa asutuille maille
laskeumme, yli viljeltyjen vainioiden vaakumme, aina vaanien, aina
valmiina iskemään. Siellä on saaliit äärettömät, siellä liha
laumoittain laitumella käy. Siellä karitsoita, siellä vuonia, siellä
kesyä siipikarjaa kuin muurahaisia metsätiellä. _Meille_ lampaitaan
lihottavat, meille riistaa rauhoittavat, ja kun on aikamme tullut,
otamme, anastamme, väkevämmän oikeudella omistamme--ja silloin on kokko
taas ilmojen kuningas ja haukka kaikkien heikkojen herra!
Näin puhui kokko, ja pojan silmät säteili, kynnet koukistui, pyrstö
laajeni ja siivet lentoon levisi.
--Älä vielä! Odota hiukan! Emme ole vielä valmiit, eivät ole joukkomme
järjestetyt noille isoille aukeille uskaltaaksemme. Vielä on pedoilla
pelko vainioiden viljelijöitä, eikä ole sinne yksin hyvä mennäksesi.
Mutta ehdimme vielä, ei ole kiirettä, vielä on rajamailla riistaa.
Tuolla on pikkutalo peltoineen muista erillään, tuolla torppa yksin
erämaan reunassa. Siellä on saalista vielä sinun osallesi, sieltä ota,
sieltä iske, mitä saat, iske lampaita, teurasta vuonia, kaada
karitsoita. Hyvän työn teet, yhteistä asiaamme edistät: pikkutalot
pahimpia vihollisiamme, niistä viljelyksen rutto korpiin leviää. Niitä
vainoo, niitä säälittä syö, älä lapsiakaan säästä, liinapäitä--helposti
heidät marja-ahoilta yllätät ... ei kuulu heidän parkunsa pihoihin, ei
itku isoihin kylihin ... onneksesi otat, makoiseen suuhusi syöt ja
pojillesi syötät, niinkuin minä sinulle syötän ... siitä luontosi
lujeni, siitä nokkasi koukistui, siitä kyntesi teroi...
Lähde, lennä, tee niinkuin neuvoin, olkoon se politiikkasi, poikani--ja
kohta ei kysytä enää lampaiden lakia, ei oinasten oikeutta, ja kohta on
kukistettu heikkojen herruus.
1899.