Takaliston Heikki oli istunut rovastin kamarissa ja kuunnellut, kun
pappilan herrat innostuksissaan puhuivat siitä suuresta ulkomaan
adressista ja miten lähetystön jäseniä oli juhlallisesti Helsingissä
vastaanotettu. Nuoret herrat selittivät, miten Suomi nyt ikäänkuin
toisen kerran oli korotettu kansakuntien joukkoon, miten maailman
etevimmät miehet olivat tunnustaneet asiamme omakseen, miten meidät nyt
kaikkialla tunnetaan ja miten kaikkialla meistä puhutaan, miten nyt oli
arvokasta elää ja kunniakasta kuolla, jos niiksi tulisi...
--Onpa iloista kuulla, puhkesi Heikki puhumaan. Ne on poikia ne
maailman mainiot! ... ovatpa totta tosiaan! ... katsohan, minkä tekivät
... lähepäs asian alkaen tänne asti, sekin Rarittu ja mikä se on se,
joka on koko maailman kiertänyt, ja se Vanterluhti, poika tuhti ...
vaan hädässä se ystävä tutaan ... no, ka, ihan toki aivan niinkuin
minullekin kävi...
--Mitenkä Heikille kävi?
--No, ihan niinkuin tälle Suomelle nyt!--Tiedättehän te sen meidän
paikan...
--Käytiinhän siellä silloin karhun ammunnassa...
--No niin, niinpä niin ... sitä minä juuri ... siitä sen pääsitte
tuntemaan, mutta sitä ennen ei kukaan täällä tiennyt Takaliston
Heikistä, vaikka olisi nälkään kuollut ... ja sitä vailla se on monesti
ollutkin ... niitä karhuja minä ikäni kiitän...
--Katsokaahan, hyvät herrat, mitenkä se oli niiden karhuin kanssa ...
ne kun joka vuosi kaateli ja raateli. Se on koko maailman pahin
karhujen pesä se meidän takasalo ... ja hallanpesä vielä pahempi. Ei
puhettakaan siitä, että muualta apua saisi. Ei osattu tulla
pyytämäänkään, eikä kukaan tullut kysymään, että oletko mitä vailla,
että puuttuuko mitä ... vaan silloin piti tulla, kun ne karhut siihen
viimeiseen vimmaansa nousivat ja alkoivat aivan ihmeitään tehdä ...
niin silloin sanoi eukko, että nyt ei auta muu kuin mene viemään sanaa,
että tulevat auttamaan. Enhän minä ... kukas sinne? Mutta lähdinhän
kuitenkin, lähdin kuin lähdinkin ja jouduin tänne asti ja puhuin
asiani, ja silloin tulitte, herrat, ja avun toitte... Mutta vähätpä
siitä. Eiväthän karhut silti loppuneet. Mutta se siinä parasta, että
tultiin tutuiksi... »Siellä on semmoinen ja semmoinen talo» ...
itsepähän tiennette, millainen on, en kehu. Mutta kun tie aukesi, niin
ei ole ollut käymätöntä kesää ... olette käyneet siellä meillä ja minä
täällä teillä. Ennen tulin, ukko rahjus, ei kukaan uskaltanut mitään
antaa, ei velaksikaan--lahjaksi ei ole pyydettykään... »Mikä sinut ...
kuka lienet ... kukapa sinulle?» Mutta nyt! Nyt kun tulen, jo sanotaan:
»Ka, Takaliston Heikki! mitä kuuluu?»--Nyt tiedetään, nyt tunnetaan--ja
säkki täytetään.--Niin, sitä minä nyt tässä vain, että jos ne karhut
eivät sinä suurena karhukesänä siihen ilveeseensä nousseet ja niitä
tuhojaan tehneet, niin ... että tuota, että on niistä hyötyä välistä
karhuistakin...
1899.