Metsävaris, joka hallitsee ja vallitsee talojen takamailla, on kovin
perso lintujen pesille. Olisi sillä kyllä muutakin ruokaa syödäkseen,
mutta kerran makuun päästyään ei sille kelpaa muu mikään kuin alastomat
linnunpoikaset--parempi vielä, jos niillä jo on vähän untuvia
ympärillään, että kurkussa hiukan kangertelisivat. Se on totutellut
niitä kokonaisinaan nauttimaan. »Enhän minä tapa, elävältähän ne
nielen, panen vain lämpimämpään paikkaan»--on hänellä tapana
puolustautua, jos kuka häntä tästä moittimaan pyrkii.
Mutta nyt olivat jo kevätkesästä kaikki pikkulintujen poikaset
takamailta loppuneet, ja suuret suojelevat omansa. Ja sentähden lähti
metsävaris tervehtimään tuttaviaan peltovariksia kirkonkylässä. Sillä
siellä tiesi hän olevan laululintuja puutarhat täynnä, ja joka huoneen
räystään alla oli pääskyn pesä.
Aamulla varhain, kun ihmiset vielä nukkuivat, lensi hän kenenkään
huomaamatta rajan yli metsän rannasta peltomaille ja tapasi varisveljen
vakoa astumassa.
--Mitä sinä syöt? kysyi hän aidan seipääseen istuutuen.
--Toukkia, lieroja--toukkia, lieroja, vastasi peltovaris.
--Huono ruoka--huono ruoka, raakui metsävaris.
--Syön, mitä saan--syön, mitä saan.
--Syö linnunpoikia!
--Ei ole tapana täällä--ei tapana täällä.
--Se makeata ruokaa--se makeata ruokaa!
--Saattaapa olla--saattaapa olla...
--Tule toveriksi--puoliksi pannaan--pannaan.
--Minnekä menet?--kysyi peltovaris kaulaansa ojentaen.
--Tuonne kylään menen!--vastasi metsävaris.
--Älä mene kylään ... älä mene kylään, varoitti peltovaris.
--Miksi en menisi?
--Älä mene kylään!
--Sano syysi ... sano syysi!
--Älä mene kylään! Älä mene--!
Mutta ei totellut metsävaris, kylään lähti. Lensi peltojen yli
lähimpään taloon ja istahti riihirakennuksen harjalle. Siinä katseli ja
kuulosteli. Katseli pääskysiä, jotka lentelivät poutaisella taivaalla
talon ympärillä ja tuon tuostakin pistäytyivät räystäiden alle;
kuulosteli sitä sirinää, jota poikaset pesissään pitivät joka kerta,
kun emo heidän luokseen lensi.
Ei varis väkisin ota, ei tee ilmitappelua heikompainsakaan kanssa, vaan
odottaa otollista hetkeä varkain viedäkseen. Kun kaikki pääskyt taas
olivat poissa, lentää kahnautti varis riihen katolta koivuun, joka oli
aitan takana. Siinä istui hän ja oli maailmaa katselevinaan, höyheniään
kynivinään. Mutta vesi kihosi kielelle, sillä aitan joka nurkassa oli
pääskyn pesä, ja sen sisässäkin niitä tuntui olevan, Ne olivat
kuitenkin vähän vaikeasti käsiin saatavissa. Hän laskeutui oksalta
oksalle, kurkotteli ja katsasteli, piiloutuen aina puun rungon taa, kun
kuuli pääskyjen tulevan. Eräässä nurkassa oli nurkkahirren pää jäänyt
muita vähän pitemmälle, hän pudottautui siihen, ja siinä oli pesä nokan
saavutettavissa.
Pöytä oli katettu, ei muuta kuin ojentaa ja ottaa. Pesä oli täynnä
parhaan makuisia poikasia. Mutta tässä ei niitä käy syöminen, hän
kantaa ne yhden kerrassaan tuonne riihen katolle, latoo ne siihen
riviin, ottaa sitten yhden kerrallaan nokkaansa ja keikauttaa päätään
takaisin ... ei tapa, nielaisee vain elävältä, panee parempaan
talteen...
Hän työnsi nokkansa pesän sisään, ja kun se tuli sieltä ulos, oli siinä
puolialaston pääskynpoika poikkiteloin räpistelemässä. Ja hän otti
vauhtia jaloillaan, levitti siipensä ja lähti kiireesti lentämään
riihen kattoa kohti.
Mutta herra varjele sitä elämää, mikä siitä yht'äkkiä syntyi!
--Jo viep'! kuuluu kirkaisu ilmassa kuin olisi veitsellä vihlaissut. Jo
viep'! Jo viep!' vastataan huutoon toisaalta jostakin.
Mutta varis on tottunut siihen, että pikkulinnut pesiään puolustavat,
eikä hämmästy huudoista. Pitäähän niiden saada vähän huutaa, kun eivät
muutakaan mahda. Ja rauhallisesti lentää hän riihen katolle, laskee
siihen saaliinsa, joka vielä elää, ja lähtee lisää noutamaan. Hänellä
on syömäsuunnitelmansa valmis, ja hän ei aio häikäillä ennenkuin on sen
loppuun suorittanut, kun on kerran tänne saakka tullut.
Mutta yhä kiihtyy huuto ilmassa, se kuuluu läheltä ja kaukaa, tästä
talosta ja naapuritalosta, ja tuossa tuokiossa koko kylästä. Ilma
variksen ympärillä alkaa viheltää ja vinkua niinkuin olisivat tuhannet
piiskat sitä pieksämässä, ja joka isku sattuu variksen selkään. Kaikki,
mitkä siivilleen kykenevät: pääskyt, peipot, leppälinnut, varpuset,
västäräkit pellolta ja rastaat pellon takaa rientävät hätään ja
huutavat ja kirkuvat ja rätisevät ryöstölinnun korvaan. Mustanaan on
ilma täynnä kiusanhenkiä, joka taholta ne päälle täyttävät, edestä ja
takaa, ylhäältä ja alhaalta, ahdistavat kipenöivin silmin ja terävin
nokin kuin neuloin ja pienoisin kynsin kuin naskalin nenin.
Vähät hän nokista ja kynsistä, ne eivät pysty hänen pitkään harmaaseen
kauhtanaansa, mutta se huuto ja kirkuna, se häntä hermostuttaa.
Herättävät koko maailman, huutavat kaikki katsomaan epäonnistunutta
yritystä ... salaa luuli sen saavansa tehdyksi hän, nyt siitä tuli
tämmöinen häpeä ... ja kanatkin kaakattavat, ja kukot kotkottavat, ja
hanhet huutavat...
Hän lentää edestakaisin kylän kattojen yli, ei tiedä mihin piiloutua,
mihin häpeänsä peittää ... ei ole puita täällä niinkuin metsässä, ei
saa eksytetyksi, jäljestään haihdutetuksi.
Hän suuttuu, tekeytyy haukaksi, koettaa kopata kiinni lähimmän
kiusanhengen. Mutta siitä kadottaa hän tasapainonsa, tuuskahtaa
nokalleen ja heittää hullunkurisen kuperkeikan ilmassa...
Sitä riemua ... sitä hurraahuutoa! ... sitä vahingoniloa! ... ne
häpäisee, sadattelee ... ja harakkakin, variksen vanha kilpailija ja
kadehtija, hyppii ilmassa ja nauraa ja siipiään räpyttää.
Peltovaristenkin on täytynyt nousta vaolta meteliä katsomaan.
Kun vainottu varis näkee sukulaisensa aidan selällä, rientää hän, minkä
kerkiää, heidän luokseen apua saamaan. Sen nähtyään jättävät
pikkulinnut hänet heidän huostaansa ja palaavat takaisin kylään.
Mutta ei saa metsävaris apua sukulaisiltakaan.
--Enkös jo varoittanut!--sanoo vanhin varisten kongressissa. Siellä
maiden takana saattaa se käydä laatuun, mutta täällä rintamailla ei
sitä enää suvaita. Meillä on täällä peltojen puolella olemassa
semmoinen lintujen välinen sopimus, että suurisiipisten pitää antaa
pikkupyrstöisten olla rauhassa. Me emme rakasta sitä rähinää, joka aina
syntyy siitä, kun heitä häiritään. Sentähden on parasta, että lennät
kiireimmän kautta kotiisi. Jos kerran vielä koettaisit, niin täytyy
meidän ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Metsävaris lähti nolona lentää laahustamaan takamaita kohti, josta oli
tullutkin. Eikä häntä ole sen koommin nähty näillä asioilla
liikkumassa.
Jonka vuoksi tästä tarinasta on oppi otettava semmoinen, että kun
kaikki pikkulinnut ovat oikein yksimieliset, eivät heille variksetkaan
mitään mahda.
1899.