Vanha rovasti avasi juuri vasta tullutta postilaukkua. Otettuaan sieltä
ulos ensin sanomalehdet ja annettuaan niistä osan ruustinnalle ja
toisen apulaiselle, sai hän käsiinsä suuren kotelon, joka oli
varustettu tuomiokapitulin sinetillä.
--Mitähän tässä on, sanoi hän, antakaapa sieltä sakset, niin katsotaan.
Apulainen ojensi ukolle sakset ja jäi rovastin olkapään yli katsoen
odottamaan kuoren aukaisua. Tulta vasten nostaen leikkasi rovasti
varovasti kuoren auki, veti sieltä esiin painetun paperin ja tarkasteli
sitä hetkisen.
--Jahhah, sanoi hän sitten. »Julkiluettavaksi saarnastuolista kolmena
sunnuntaina peräkkäin.»--Vai niin!--Se on siis se. Sitä ei lueta.
Hän nipisti huulensa yhteen, pisti paperin takaisin kuoreensa, avasi
pöytälaatikkonsa, laski kuoren laatikkoon ja sulki sen.
--Mikä se oli? kysyi ruustinna sanomalehtensä takaa.
--Olipahan muuan kuulutus kirkkoon, vastasi rovasti.
--Miksei sitä lueta?--kysyi ruustinna uudelleen. Mutta kun ei saanut
vastausta ja lehdessä luettavat asiat kiinnittivät hänen huomiotaan,
unohtui häneltä samassa asia.
--Voi, voi, huokasi hän hetken kuluttua, laskien lehden pöydälle,--yhä
vain niitä ikäviä asioita! Mikähän tästä viime lopuksi tullee?
Rovasti ei vuorostaan vastannut siihen kysymykseen, vaan ilmaisi
ajatustensa suunnan, virkkamalla kuin puoleksi itsekseen:
--Täytyy totella _Jumalaa_ enemmän kuin _ihmisiä_.
Kun näistä asioista oli jo niin usein ja niin paljon puhuttu eivätkä ne
olleet mitään iloisia asioita, jäi keskustelu siihen. Ruustinna meni
askareilleen, ja rovasti vaipui lehtiinsä.
Mutta apulainen, joka oli nähnyt, mitä kuulutus koski, ja levotonna
astellut lattialla, kysyi:
--Eikö setä todellakaan aio lukea kuulutusta?
--En aio, vastasi rovasti.
--Eihän se ole minun asiani, mutta eiköhän siitä voi olla ikävyyksiä
sedälle?
--Minkäpähän minulle tainnevat.
--Mutta onko se viisasta ... onko edes oikeinkaan saattaa kirkko
vaaranalaiseksi ... ja samalla ehkä koko maa? Varsinkin, kun ei asia
siitä enää parane ... se on julkaistu ja luettu julki kaikissa muissa
kirkoissa...
Vanha rovasti oli tähän saakka puhunut sanomalehtensä takaa. Nyt laski
hän lehden pöydälle, otti silmälasit nenältään ja virkkoi:
--Mitä ensiksi siihen tulee, että se on julkaistu ja muualla
julkiluettu, niin se ei kuulu minuun ... vastatkoot siitä ne, jotka
ovat sen tehneet. Minun mielipiteeni siitä on se, että jos luet yhden,
niin saat lukea toisenkin, saat lukea kaikki, mitä luetetaan. Mitä taas
viisauteen ja vaaranalaisuuteen tulee, niin salli minun kysyä: ovatko
linnoitukset sitä varten, että niiden turvissa puolustamme itseämme,
vaiko sitä varten, että pelätessämme niiden vahingoittuvan jätämme ne
vihollisen valtaan. Lähinnä Jumalaa on kirkko lujin linnamme. Ja mitä
lopuksi tulee siihen, että nyt enää olisi yhdentekevää, mitä minä tässä
asiassa teen, niin ei ainakaan _minulle_ ole yhdentekevää, olenko ollut
myötävaikuttamassa tekoon, joka on ... jota ... jota en hyväksy.
--Niin, setä tekee tietysti niinkuin oikeaksi katsoo ... tahdoin
vain...
--Se on täällä ja täällä se pysyy, lisäsi siihen vielä vanha rovasti,
väänsi lukkoon laatikon, johon oli pistänyt sen suuren
tuomiokapitulista tulleen kotelon, ja solahutti avaimen laajaan
taskuunsa.
Ja kun oli jo myöhä ja kun apulainen siirtyi ullakolleen, puhalsi
rovasti lampun sammuksiin ja meni makuukamariinsa levolle. Eikä siitä
asiasta seuraavinakaan päivinä sen enempää puhuttu.
Mutta seuraavana sunnuntaina, kun kanttori oli tuonut kuulutukset ylös
saarnastuoliin, näki seurakunta rovastin hänelle jotakin kuiskaavan
korvaan, kanttori laskeutui alas, kulki alttarin ympäri sakastin
ovelle, otti oven pielestä naulasta kultaisiin kehyksiin sijoitetun
taulun ja kantoi sen rovastin eteen saarnastuoliin. Kun rovasti oli
sen--korkealla, juhlallisella, vakavalla äänellä--lukenut, antoi hän
sen takaisin kanttorille ja kanttori kantoi sen takaisin sille sijalle,
mistä oli sen ottanut.
1899.