Kirkkovenhe oli juuri lähtemässä Kuopion kaupungin rannasta, kun näin
siihen astuvan miehen, jota en olisi luullut näillä tienoin enkä
ainakaan tässä ympäristössä tapaavani. Odottamaton tulija oli
valtioneuvos Tengman, erään suurimman keskusvirastomme päälliköitä ja
tunnettu sekä suomenkieltä täysin taitamattomaksi että myöskin
pinttyneeksi ruotsinmieliseksi. Semmoiset korkeat herrat eivät juuri
kernaasti suuntaa kesäistä kulkuaan Savon vesille, vaan viettävät
virkalomansa joko jossakin koti- tai ulkomaan kylpylaitoksessa tai
saaristohuvilassaan. Asuessani alkukesästä Helsingin saaristossa
olinkin usein tavannut hänet pienessä saaristolaivassa, matkalla
virastoonsa. Mitä hän nyt täällä teki, savolaisessa kirkkovenheessä,
joka oli matkalla kaukaiseen, selkien takaiseen kylään, sitä en voinut
käsittää...
Hän istuutui laudalle lähelle kokkatuhtoa, ja minä istuin erään nuoren
ylioppilaan kanssa, jonka isä oli venheen perämies ja sen omistaja,
perätuhdolle soutamaan.
--Mitä ihmettä se tuo valtioneuvos täällä tekee? Minnekä se on menossa?
kysyin, kun olimme lähteneet liikkeelle.
--Sehän asuu meillä, selitti airotoverini.
--Kuinka hän on sinne joutunut? Mitä hän siellä--?
--Minä kun olin viime lukukaudella hänen lapsillaan kotiopettajana...
--Onko hän tullut kalastamaan? Ukko kuuluu olevan uuttera onkimies.
--Eipä juuri joudata itseään ongelle. Äijä on ahkerassa työssä aamusta
iltaan: me opettelemme--suomenkieltä, kuiskasi nuori mies korvaani.
--Suomenkieltä? huudahdin minä, mutta hän nykäisi minua kyynärpäällään
ja virkkoi:
--Et vain saa olla siitä mitään tietävinäsi, se on suuri salaisuus.
Valtioneuvos Tengman suomenkieltä oppimassa! Katsahdin ehdottomasti
taakseni, en tahtonut uskoa korviani enkä silmiänikään, sillä siinä
istui tuo vanha viikinki suomalaisessa Kallavettä kyntävässä
nelilaidassa ja otti eukoilta tuntia suomenkielessä. Huonosti se kävi,
mutta tahto oli nähtävästi hyvä. Monet kerrat sanojaan toistellen ja
vaihdellen koettivat emännät saada vanhaa herraa ymmärtämään.
--Mike teme? kysyi valtioneuvos.
--Se on hankavihta.
--Hangavitta ... mike teme nimi?
--Sitä sanotaan meidän puolessa leiliksi.
--Mite sano? Polessa?
--Sitä sanotaan leiliksi täällä Savon puolessa ... piimäleiliksi...
--Jahah--pimeläliksi--pimeläliksi--
Valtioneuvos oli niitä, jotka olivat saaneet vapautuksen suomenkielen
käyttämisestä, ja näkyi kyllä, että hän hyvin sen tarvitsi--vaikkakin
hän aikoinaan, 1830-luvulla, oli ollut yksi niitä innostuneita
ylioppilaita, jotka olivat luvanneet toisilleen suorittaa vapaaehtoisen
tutkinnon suomenkielessä--luvanneet, mutta unohtaneet.
--Mutta mikä siihen nyt on mennyt? kysyin toveriltani.
--Julistus, kuiskasi hän.
Ja hän kertoi minulle, hiljalleen soutaessamme ja valtioneuvoksen yhä
jatkaessa harjoituksiaan, että ukko eräänä julistuksen jälkeisenä
päivänä, kun oli puhuttu niin paljon virkamiesten velvollisuuksista
kansaa kohtaan, uhrauksista, puolueriitojen lakkaamisesta, yht'äkkiä
oli sanonut illallispöydässä:
»--Se on saatettava pois päiväjärjestyksestä ... ei ole muuta keinoa
... meidän täytyy oppia suomenkieltä.»
»--Mutta eihän pappa enää voi ruveta sitä oppimaan», sanoi siihen eräs
hänen pojistaan.
»--Minäkö, miksen?»
»--Pappa on jo liian vanha.»
»--Vai niin, vai minä liian vanha? Vai niinkö luulet?» kivahti ukko ja
virkkoi sitten minulle: »--Huomenna alamme lukea, olkaa hyvä ja tehkää
suunnitelma!»
--Ja jo seuraavana päivänä sitä alettiin ja luettiin koko lukukausi
kaksi tuntia päivässä, kello kuudesta kahdeksaan aamulla, sillä
muulloin ei hänellä ollut aikaa.
»--Vai liian vanha?» toisteli hän tuon tuostakin.--»Kyllä minä näytän
niille keltanokille, viikinkipenikoille!»--haukuskeli hän minulle tuon
tuostakin poikiaan. »--No, sen minä nyt kyllä huomaan, etten enää voi
oppia itse tätä kieltä käyttämään, mutta sen minä, saakeli soikoon,
näytän, että ainakin voin ilman kielenkääntäjän apua saada selkoa
asiakirjoista.»
--Ja uutta vauhtia sai hän, kun hänelle niissä pidoissa, jotka
pidettiin suuren lähetystön jäsenille, oli tapahtunut se häpeä, ettei
hän kyennyt eräälle ulkomaalaiselle tuttavalleen tekemään selkoa
puheesta, jonka eräs sarkatakkinen savolainen talonpoika oli pitänyt.
Seuraavana päivänä määräsi hän, että pöytäkielenä hänen talossaan oli
oleva suomi.
--Mutta ukkohan on muuttunut fennoksi? sanoin.
--Samaahan minäkin hänelle välistä leikilläni, mutta silloin suuttui
äijä:--»Älä sinä silti luule, että minä olen fenno, jos opettelen
suomea sen verran, että voin muuttaa kielen virastossani niitä varten,
joilla on oikeus saada asiansa sillä kielellä ajetuksi ... siinä on
suuri ero...--» »--Mutta eiväthän fennotkaan muuta vaadi?»--»Vai eivät?
Vaativathan! Vaativathan!»--huusi hän ja alkoi luetella kaikkia, mitä
fennot vaativat ja mitä pahaa ovat tehneet ja tekevät vieläkin...--
»Kaikkea sitä ne vaativat ja huutavat ja pitävät melua ... mutta niiltä
on siivet leikattava, ja juuri sillä tavalla ne leikataan, että _me_,
me ruotsinmieliset, me maan intelligenssi, opimme suomea ja otamme
heiltä sen ainoan olemisen ehdon, mikä heillä on, ja heidän valtansa ja
vaikutuksensa, joka on aina ollut pahaksi. Mitä heistä silloin on
jäljellä, kun me kaikki taidamme suomea. Ei mitään! Tyhjä tynnyri ja
reikä pohjassa!»
Me nauroimme, että selät hytkyi. Ukko huomasi sen ja huusi kokasta:
--Mite hauska se ole, jota sielä peräss'?
--Täällä vain kaskuja kerrotaan, herra valtioneuvos, vastasi toverini.
--Eikö olisi ehkä syytä ilmaista itseäni? kysyin.
--Annetaan ehkä olla, niin saa ukko olla siinä luulossa, ettei kukaan
tiedä hänen kieliopinnoistaan.
--Mutta miksi hän niitä tahtoo salassa pitää?
--Tahtoo kai hämmästyttää maailmaa ... lyödä kielitaidollaan alas kuin
salamana kirkkaalta taivaalta .. vähän ennen ensi valtiopäiviä...
Minä jäin venheestä ensimmäiseen valkamaan ja venhe jatkoi
valtioneuvoksen kanssa matkaansa.
* * * * *
Syksyllä tapasin ylioppilaan Helsingissä ja kohta tulivat puheeksi
valtioneuvos Tengmanin kieliopinnot.
--Oppiko se? kysyin.
--Mikäs siinä! Jo se aika hyvin!--Voin kertoa sinulle tuoreena
uutisena--kunhan et vain vielä pane lehtiin--että ensi vuoden alusta
ruvetaan antamaan alkuperäisiä suomenkielisiä asiakirjoja ukon
virastosta. Mutta virkatoverit olivat olleet vimmoissaan. Siellä oli
tiukkaan oteltu. Mutta ukko oli sanonut, että kun hän kerran voi siitä
suoriutua, niin täytyy heidänkin. Ei se suomenkieli muka ole mikään
niin vaikea ja monimutkainen kieli kuin miksi fennomaanit sitä
itserakkaudessaan kehuvat. Yhdellä kesälomalla sen salaisuuksien
perille voi päästä.--Virkatoverit yhä murisivat, mutta ukko sanoi, että
se olen _minä_, joka määrään. Eikähän siinä mikä auttanut. Mutta kun
kanslian päällikkö astui ulos istuntohuoneesta, mutisi hän: »Ukko on
höperö! Vanha taattu ruotsinmielinen ... mennä luopumaan oikeuksistaan
ilman mitään pakottavaa syytä ... ruveta oppimaan suomenkieltä
_vapaaehtoisesti_--se on valtiollinen itsemurha! Se on vanhuuden
heikkoutta--täysissä hengen voimissa ollessaan hän ei olisi sitä
koskaan tehnyt!»
1899.