Kuunneltuaan aikansa poikainsa puheita puolihämärässä pirtissä
kohensihe talon vanha isäntä kumaraisesta asennostaan pöydänpäälasin
alla, laski raskaasti ison kämmenensä pöydän laidalle ja virkkoi:
Ja ne ovat olevinaan miesten puheita nämä, nuorten rotevain miesten,
joilla on selkää kuin sudella ja hartioita kuin härällä ja kämmeniä
kuin karhulla!
Vai Amerikkaan! Vai Atlantin taa! Vai ei nyt enää siedä Suomessa elää!
Vai ei täällä enää miehet tarkene!
Ja oikein isolla joukolla! Oikein miehissä lähdetään pakoretkelle ja
jätetään naiset ja lapset ja vanhukset vihollisen jalkoihin...
Onhan ne urhokkaita poikia, oikein sankarien alkuja nämä minun poikani
... nyt sen kuulette vieraatkin! Sitä olen odottanutkin, ilopäivää
omistani, ja nyt sen näen! Uhkaa pakenevat, peloitusta jo pötkivät
tiehensä, aikovat vain antaa maansa ja mantunsa ennenkuin niitä edes
tullaan ottamaankaan!
Mistä ovat saaneet miehet tuon rohkeuden rintaansa? Eivät sitä ole
ainakaan esi-isiltään oppineet.
Entäpä olisi ennen vanhaan esi-isäin aikana tehty niinkuin nyt tehdään?
Jätetty tilat ja talot, kohta kun kuultiin, tai kohta kun luultiinkin,
että nyt se tulee--tämmöinenköhän olisi nyt tässäkin talo, jos niin
tehtiin?
Ja vaikkapa tulisikin niinkuin uhkaa ja tekisikin sen, mitä aikoo--mikä
mies se on, joka pötkii käpälämäkeen juuri silloin, kun häntä enimmän
tarvitaan? Se on raukka mies--yhdellä sanalla sanoen.
Niinkö, että paettiinhan ennenkin? Lienee paettu, mutta vasta viime
tingassa, ja kun paettiin, niin paettiin omiin metsiin eikä merten taa.
Vieraille maille lähdettiin vasta, kun väkisin vietiin. Ja aina
lähdettiin sillä mielellä, että kerran takaisin tullaan. Ja niin
tultiinkin! Eikä ollut kysymys vain viisistä vuosista, kymmenistä oli--
ja sittenkin tultiin! Mutta näillä pojilla ei ole aikomustakaan
takaisin tulla. Aina tulee kotiinsa koira väkisin viety, ei tule konsa,
joka omiksi iloikseen juoksuun lähtee.
Rahaako lähetätte? Ei täällä rahojanne tarvita, vaan teitä itseänne ja
käsivarsianne. Ei raha kaikkea rakenna, vaikka niin sanotaan. Ei ole
rahalla tätäkään taloa raadettu, nämä kädet ne soita perkkasi ja korpia
kaasi ja kivikoita kuokki. Ja kenellekä rahanne lähetätte, jos kaikki
lähtevät? Eihän kaikki? Mutta miksei yksi yhtä hyvin kuin toinenkin?
Lähdetään joka mies ja lyödään talo tuleen! Vai pitäisikö minun jäädä
marssimaan teidän kaikkien puolestanne? Olenhan tuota kyllä tähänkin
asti marssinut teidän puolestanne, vakoa astunut, kuokan ja lapion
kanssa äkseerannut... Mutta luulin toki silloin poikalauman perässäni
tulevan...
Vai että ryssää pakoon? Ei kannata muka muutenkaan Suomeen jäädä,
hallan pesään, vähävaraiseen, palkat ovat muualla paremmat, otatte
mistä saatte ... jos ette te ota, ottavat muut.
Olisi kai tässä ollut lähdön aihetta ennenkin. Tyhmää minua ja tyhmiä
esi-isiäni, kun emme karanneet Suomesta joka kerta, kun halla pani ja
pakkaset kouristivat eikä työpaikoista ollut tietoakaan! Ei ollut
siihen aikaan valtion töitä eikä tehtaiden töitä, ei metsänostajia eikä
meijereitä, ei turvaa ruunun eikä kunnan kassoista. Elettiin, mikä
voitiin, ja kun ei voitu, niin kuoltiin--kuoltiin kunnialla, kaaduttiin
tappotantereella, mutta pakoon ei lähdetty... Taisi olla tyhmästi
tehty, taisi olla omaa typeryyttämme, että parempia aikoja aina
_kotiin_ odotettiin, eikä osattu lähteä niitä ympäri maailmaa
hamuamaan.
Pettua purtiin ... lieneekö kaali pahempaa purtavata, ja lieneekö
limppu sekaleipää sitkeämpää--en tiedä. Mutta sen tiedän, että
suomalainen voi, mitä tahtoo, kun vain hammasta purren sen tekee eikä
ruikuta. Purressa silmä tuikenee ja sisu sydäntyy. Vieras leipä vihan
kasvattaa, katkeruudeksi on kyläinen kannikka. Ei osaa oikeuttaan
arvata, joka ei ole vääryyttä kärsinyt.
Ei ole teissä oman hampaanne purijoita! Velttoleukaisia,
laimeasilmäisiä olette! Toisenlaisia miehiä tämän talon hoitoon
tarvitaan. Lähtekää vain, hyvin joudatte!
Mutta sen sanon, ettette saa penniäkään matkarahaksi, eikä teidän
tarvitse penniäkään tänne lähettää. Eikä ole tarvis kuoltuani tulla
perinnönkään jaolle. Otan tuon torppari Matin taloni hoitajaksi!
Ukko lopetti, nousi ylös ja meni porstuanpohjakamariinsa levolle.
Pojat eivät mitään virkkaneet, istuivat hetken aikaa kumarassa,
kyynärpäät polvia vasten, ja poistuivat yksitellen tuvasta. Aikansa
pihamaalla seisoskeltuaan ja järvelle päin tuijotettuaan vetäytyivät he
sitten mietteissään kukin aittaansa maata.
Huomenna varhain olivat nuoret miehet taas tavallisissa askareissaan,
mikä vaolla, mikä ojalla, mikä niityllä--eikä kukaan heistä enää
puhunut Amerikkaan lähdöstä.
1899.