Tyytymättömästi möyrien kulki kartanon karja talon suurilla takamailla.
Oli puute ruuasta ja ikävä parempia laitumia. Hakamaat, kesannot ja
läheiset lehdot olivat jo niin paljaiksi jyrsityt, ettei siellä enää
ollut mitään ottamista.
Sentähden täytyi karjan turvautua takamaihin. Siellä oli kasketuilla
ahoilla, lampien rannoilla, soiden laidoilla ja purojen varsilla vähän
enemmän ruokaa. Mutta matka oli sinne pitkä ja tuli joka päivä yhä
pitemmäksi sitä mukaa kuin karja syödä ehti, niin että minkä lehmät
syödessään lihoivat, sen ne kotiin kulkiessaan laihtuivat. Ja
syksymmällä alkoi ruoka kokonaan loppua.
Siitä syystä oli kartanon karja oloonsa tuiki tyytymätön ja pitihe
pahalla tuulella. Se nurisi ja napisi, ja sitä täytyi miesten
asevoimalla estää aituuksiin murtaumasta.
Varsinkin oli karjassa kaksi tyytymätöntä: toinen iso härkä ja toinen
kellokas, jotka aina edellä kulkivat.
--On se hävytöntä, ettei suuri kartano pidä parempaa huolta karjastaan,
möyrysi härkä.
--Ladot täynnä apilasta, pielekset pullollaan luhtaheinää, säesteli
kellokas.
He seisoivat niittyaidan takana, jonka sisällä toiset niittivät, toiset
kokosivat latoihin tuoksuvia luokoja.
--Jos ei tuo karja olisi niin tyhmää ja pelkurimaista, kyllä tietäisin,
mitä tekisimme, virkkoi kellokas?
--Mitä tekisimme?
--Vähän ne nuo veräjät ja veräjäin vartijat edessämme kestäisivät, jos
yksissä voimin rynnistäisimme. Yhdestä paikasta kun karkoittaisivat, me
toiseen karkaisimme, yhdestä paikasta kun aitaa kohottaisivat, me
toisesta kaataisimme. Mutta ei ole rohkeutta mullikkain rinnoissa. Kun
kuka keppiä ojentaa, hännät suorina pakenevat.
Ja murinaan se jäi, ei uskaltanut karja kapinaan nousta, ja yhä sai se
elämisensä aitain ulkopuolelta etsiä.
Eräänä päivänä oli karja loittoutunut tavallista edemmä erämaahan, kun
härkä ja kellokas, jotka aina edellä kulkivat, suolta mäelle
noustessaan yht'äkkiä kohtasivat aidan. Hetken aikaa aitovartta
noudatettuaan he tulivat tarkasti teljetylle veräjälle.
--Mikäs aituus tämä on? kysyi härkä veräjäpuiden läpi katsellen.
--Näyttää olevan kuin niittyaituus, on heinää kuinka paljon tahansa,
vastasi kellokas.
--Eikös sieltä kuulu kellon kalkatusta?
Härkä ja kellokas kuuntelivat silmää räpäyttämättä ja korvaa
liikauttamatta ja tulivat pian vakuutetuiksi siitä, että aidan takana
oli lehmiä.
--Töyttäämmekö veräjän kumoon? kysyi härkä.
--Älähän ... se voi olla kartanon aituus ... katsotaanhan ensin.
Ja he lähtivät ottamaan selkoa siitä, mikä aituus se oli ja eikö
aidassa ehkä olisi jotakin aukinaista veräjää, sillä härillä ja
lehmillä on synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan--
erämaassakin. Pian tulivat he nurkkaukseen, jossa aita kääntyi. Siinä
näkyi vasta tehty niitty ja niityn reunassa oli lato ja aidattu pieles.
Kaksi lehmää, pientä mutta lihavaa, käyskenteli niityllä ävärtä syöden.
--Kenenkä niitty se on? kysyi kellokas.
--Meidän on niitty, vastasivat lehmät.
--Mistäs sinne pääsee? kysyi härkä.
--Ei tänne mistään pääse.
--Mistäs te olette päässeet?
--Me olemme täällä aina olevia.
--Kenen lehmiä te olette?
--Tuon mökin.
Siellä oli todellakin vähän ylempänä mäen rinteellä mökki.
--Tottahan sinne täytynee _jostakin_ päästä, arveli kellokas ja lähti
aituusta kiertämään. Härkä kulki möyryten perässä, ja muu karja tuntui
jo nousevan notkosta.
He tulivat aholle, ahon laidassa oli mökki, ja mökin ympärillä oli
peltoja ylempänä ja alempana niittyjä. Pelloilla oli viljasta osa vielä
leikkaamatta, toinen puoli oli jo kuhilaalla. Oli ruista, oli ohraa,
oli potattimaata ja nauristakin. Se tuoksui niin makeasti sieraimiin.
Mutta kaikista makeimmin lemusivat mökin pihalle levitetyt ja aidoille
ja portaille heitetyt kerput ja keruutöryt.
Olisipa siellä ottamista! Olisipa siellä, millä vatsansa täyttäisi!
Jopa siinä käskisi päivänpaisteisella pihamaalla märehtien loikoa!--
Vesi valui pitkänä kinana kellokkaan suusta, ja härkä nuoli ahnaasti
sieraimiaan.
Mutta portti pihamaahan oli suljettu ja kaikki veräjät tarkoin
teljetty, ihan kuin heidän uhallaan, vaikkei ihmisiä näkynyt. He
seisoivat pihaportin takana ja miettivät. Kellokas koetteli nostaa
säppiä sarvellaan, mutta se ei noussut. Härkä nosti kaulaansa aidan
selälle, mutta aita oli liian korkea yli hypätä.
--Mutta tämähän on meidän kartanon mökki, päätti yht'äkkiä kellokas.
--Mistä sinä sen tiedät?
--Oletko koskaan kuullut muiden mökeistä puhuttavan? Kaikki mökit
maailmassa ovat meidän kartanon mökkejä.
Härältä pääsi ilon mölähdys, ja hän muisti jotakin.
--Syötiinhän viime kevännäkin erään mökin viljat, eikä siitä meille
mitään tullut. Pidimme hyvänämme! Mökkien aituukset saa kyllä syödä,
kunhan ei kartanon omiin aituuksiin koske.
--Joko rynnistän? kysyi härkä. Joko heitän portin pääni yli?
--Älähän vielä. Lähdemme vielä hakemaan, olisiko missä mukavampaa
paikkaa,--sillä härillä ja lehmillä on, niinkuin jo sanoin,
synnynnäinen kunnioitus suljetuita veräjiä kohtaan.
He lähtivät kiertämään, mutta eivät löytäneet mistään mukavampaa
paikkaa: ei auki unohtunutta veräjää eikä matalampaa aitaa. Kaikki oli
yhtä korkeaa ja yhtä tukevaa pisteaitaa, seipäät paksuista katajista ja
vitsakset sitkeistä näreistä, ja he tulivat takaisin samaan
nurkkaukseen, missä olivat nähneet lehmät niityllä. Ne olivat siinä yhä
vieläkin.
--Minkä tähden niillä noilla pitää olla parempi laidun kuin meillä?--
sanoi kellokas.
--Se on hävytöntä, että kaksi mökin mullikkaa syöpi vatsansa täyteen
yksiltä jalkainsa sijoilta, kun koko kartanon karjan täytyy kuloja
kankaita kaluta!--kiivasteli härkä.
--Ei saa tulla vieraaseen niittyyn, varoittivat mökin lehmät, kun
näkivät härän kyömistävän kaulaansa.--Ettekö näe, että siinä on aita?
--Takamailla ei saa olla mitään aitoja: laitumet täällä ovat kaikille
yhteiset, sanoi kellokas.
--Pois aita! mörähti härkä.
Ja härkä työnti aitaa sarvellaan, koettaen sitä kumoon kaataa. Aita
rutisi, mutta ei kaatunut.
--Se panee vastaan! sanoi härkä.
--Puske tiukemmin! kehoitti kellokas.
--Sarvet tarttuu kiinni! huohotti härkä.
--Älä sillä lailla, neuvoi kellokas. Työnnä sarvesi alimman aidaksen
alle, siitä seipään kohdalta, ja nosta ... näin! ... niin!--Kas niin!
Härkä teki taaskin niinkuin kellokas neuvoi, seipäät nousi, aita nousi
seipäineen ja kaatui maahan. Kellokas ja härkä astuivat kaatuneen aidan
yli niittyyn, ja muu karja seurasi perässä ... sen ei tarvinnut muuta
kuin astua sisään valmiista aukosta.
Syötiin siinä ensin mökin säästöt: pieles ja lato. Särjettiin sitten
väliaita ja mentiin niitystä peltoon. Ahmittiin ohrasta ja rukiista,
mikä jaksettiin, ja lahmattiin jalkoihin loput. Väliin maistettiin
nauriin kaalia ja purtiin jälkiruuaksi itse nauriitakin. Mökin lehmät
ajettiin ulkometsään ja annettiin lämpöiset lähdöt joka kerta, kun
yrittivät sisään.
Kun eivät härkä ja kellokas enää syödä jaksaneet, hakivat he sopivata,
pehmoista makuupaikkaa ja köllähtivät märehtimään keskelle mökin pihaa
kerppujen ja keruutörkyjen päälle, ja muu karja teki samoin.
Siitä tapasi heidät mökin mies palatessaan iltasilla kartanon
päivätöistä. Kovasti pahastuen, kun näki vuoden vaivat menetetyiksi,
tarttui hän ensimmäiseen seipääseen, ja kun eivät hyvällä lähteneet,
mäikytti hän selkään kellokasta ja iski kintuille härkää, ajoi pois
pahantekijät pihaltaan ja kyyditsi karjan kotiinsa--uskalsipa vielä
mennä kartanon herralle valittamaan ja vaatimaan korvausta kärsimästään
tappiosta.
Mutta korvilleen sai mökin mies korvauksen sijasta ja menetti vielä
mökkinsäkin. Karjan kipurahoista otti herra sen omaan haltuunsa, löi
pellot ja niityt laitumeksi ja teettää nyt elukoilleen kesähuvilaa
torpan tuvasta, jota parhaillaan puretaan.
1899.