Kuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat ja että
ne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä johtavat,
ja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat?
* * * * *
Taivas on tyven ja sininen ja meren pinta sileä. Maininki vain silloin
tällöin loiskahtelee kaukaisia kareja vastaan kuin unissaan
huoahdellen, sillä meri ei koskaan nuku eikä koskaan rauhoitu.
Loivan kallioniemen liepeitä nuoleskellen virtailee hiljainen merivuo
ulapalta tullen ja ulapalle mennen. Tänään kulkee se tänne, eilen kulki
tuonne, ei kukaan tiedä, mikä on sen määrä ja mikä sen tarkoitus. Mutta
meriheinäin metsä huojuu aina ja ilmojen latvat taipuvat aina
tottelevaisina sen mukaan. Pohja kuumottaa totisen ruskeana läpi
vihreän veden ja uhkaavana uppoo jyrkkäyksen rinne salaperäiseen
syvyyteen.
Ihan pinnalla, niin että viri tyynessä vedessä käy, uida lirittää
pikkukalain lauma vastavirtaan pitkin jyrkkäyksen rajaa, yli synkän
pohjan ja yli limojen latvain. Päättömän pitkänä nauhana näkyvät ne
mereltä tullen ja merelle mennen kulkevan ohi niemien, ylitse karien ja
pitkin rannikkoa, jonka poukamissa pistäytyvät ja jonka kiviä
kiertävät.
Mistä tulevat ne ja minne menevät? Ei näytä heillä olevan johtoa
mitään, ei tietoa siitä, mitä maalia kohti kulkevat--ei johtona muuta
kuin tieto toisistaan, ei maalina muuta kuin vastavirta. Ei
hetkeksikään eroa yksi satain tuhansien parvesta, ei hetkeksikään muuta
jono suuntaansa, joka on niin varma, kuin ei se koskaan olisi muuanne
päin vienyt. Se on kuin satain tuhanten pienoisten yksimielisyydestä
syntynyt yksi ainoa jättiläisolento, joka meret kietoo ja sen niemet ja
saaret syleilyynsä sulkee.
Mutta vanavedessä tämän meren jättiläisen vaanivat meren pedot, hauet,
ahvenet ja muut ahnaat. Suomukset kiillellen kullalle ja kuparille
niinkuin sotatamineet ja evät punaiselle paistaen niinkuin sotaliput ja
selässä ruotaiset keihäät ja suussa terävät hampaat ne vartovat kivien
koloissa ja limakoiden kätköissä kuin ryöväriritarit linnoissaan ja
hyökkäävät sieltä, silmät tuikeina päässä ja suut selällään,
ohikulkevain kimppuun. Heitä sanotaan merien kuninkaiksi ja rantojen
ruhtinaiksi, ja he luulevat itsekin niitä olevansa. Ja nuo pienet
tuossa, ne ovat heidän alamaisiaan, joista he elävät, nielevät niitä,
minkä kiireelle kerkiävät.
Mutta mitä välittää satain tuhanten parvi siitä, mitä heitä muutamat
hauet ja ahvenet hävittää! Tuskin huomaa se heidän läsnäoloaan, tuskin
välittää se heidän tieltään väistää. Ei heidän rintamansa hyökkäyksistä
murru, ei kulkunsa siitä häiriinny. Joku yksityinen hyppää syrjään,
ponnahtaa ilmaan ja koettaa paeta, mutta suuri lauma jatkaa matkaansa
niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Eivät ne asetu vastarintaan, eivät
pakene, eivät edes kiirehdi kulkuaan. Merivirta se vain määrää heidän
nopeutensa ja heidän matkansa suunnan eivätkä hauet ja ahvenet.
Ja näiden suurten täytyy seurata noita pieniä, meren kuninkaiden täytyy
aina uida alamaistensa vanavedessä.--elääksensä. Pienet kalat pitävät
aina oman suuntansa, suuret saavat mennä, minne heitä viedään.
Pienet kalat ovat kansoja, suuret ovat heidän sortajiaan.
Mutta kuka sen on sanonut, että ne suuret ja voimakkaat ovat mahtavat
ja että ne pienet ja vähäväkiset ovat heikot? Että ne suuret pieniä
johtavat, ja ne voimakkaat heikoille lakeja laativat?
1899.