Kun kotikoulu oli muutamia päiviä ollut toimessaan Korvenkylässä,
saapui Sokea-Mari, vanha herännyt ihminen, koulutaloon, kopeloihe
keppinsä avulla pirttiin, istuutui karsinapenkille ja istui siinä koko
sen päivän opetusta kuunnellen ja sukkaansa kutoen, silmäkuopat
uteliaasti käännettyinä opettajaa kohden pöydän päähän.
Kun koulu iltasilla lopetettiin, ja opettaja, joka oli nuori
ylioppilas, pitäjän rovastin poika, oli vetäytynyt pirtinpohjakamariin,
levolle laskeutuakseen, kuuli hän haparoimista lukossa, ja Sokea-Mari
tuli sisään.
--Ettehän vain liene jo levolle ruvennut ... olisi minulla ollut vähän
asiaa ... en tiedä, tuntenetteko, vaikka kyllähän se rovasti minut...
--Tunnenhan toki minäkin, sanoi nuori herra ystävällisesti ja pyysi
istumaan.
--Kaikkihan ne Sokean-Marin ... saatanhan minä toki tämän asian
seisoaltanikin. Läksin kuulemaan minäkin tätä koulun pitoa ja olen
kuunnellut ja kiitoksia vain paljon. Sanoivat täällä valkeutta
jaettavan kansalle, joka pimeydessä vaeltaa. Minäpä tuon tiennen, mitä
on valkeuden puute. Kyllähän minä toki sen, ettei täällä sitä
valkeutta, jota silmällä nähdään, eikä aivan sitäkään, mitä sielulla
tutaan, mutta sen minä jo kyllä tästä vähästä, että oikea on asia,
koska Herran nimeen aloitetaan ja lopetetaan, niinkuin pitääkin ...
eikähän se nyt rovastikaan mahtaisi poikaansa ilman aikojaan lähettää:
pahat kuuluvat olevan ajat, vieläkö uskotkin muutettanee ja raamatut
otettanee, kun ei lautamieskään kuulu keisarin puheille päässeen ...
niin sitä minä, että kun nuo kaikki lahjaa tekevät, mikä antaa näin
pirttinsä ja mikä näitä uusia kinkereitä ruualla ja muualla auttaa,
ettei jäisi yhden talon varaan, ja kuuluvat siellä kirkolla rahaakin
kirjoihin keränneen ... niin sitä minä, että kun ei tämmöisellä
vanhalla ja vaivaisella ole mitään antaa, vaan kuitenkin tekisi
minunkin mieleni kuunnella...
--Mari vain kuuntelee, eihän se toki mitään maksa...
--Enhän minä ihan ilmaiseksikaan ... mutta kun minulla on vähän vielä
veisuun ääntä eikä täällä näy olevan vakituista veisuumiestä, joka
nuottia kannattaisi, niin minä pyytäisin, että jos ette pahaksenne
panisi, niin saattaisin minä aamuin ja illoin siitä edestä veisata. En
tuota osaa niiden uusien kirjain mukaan, vaan jos vanhan virsikirjan
mukaan vielä passaisi...
Nuori herra otti liikutettuna vastaan tarjouksen, ja koko ajan, kun
kotikoulua Korvenkylässä pidettiin, oli Sokea-Mari rukouksissa aamuin
ja illoin vakituisena veisuumiehenä.
1899.
»SAMMUTA SINÄ, MINÄ SYTYTÄN!»
Pimeä talvinen yö peitti kaiken pohjoisen maan. Aurinko oli painunut
pois, mutta matalissa majoissa loisti lamppujen valkeita tulia, ja
odottaessaan uutta aamua hakivat ihmiset iloaan niiden ympäriltä.
Mutta sitäpä ei suvainnut pimeyden peikko, joka oli anastanut itselleen
vallan päivättömässä pohjolassa. Niin pian kuin hän ulkona vaaniessaan
näki tulien ikkunoista tuikkavan, tölmäsi hän oven täydeltä huoneeseen.
--Puh! sanoi hän ja puhalsi armottomasti lampun sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut enää sytyttää lamppua, jonka peikko oli
sammuttanut.
--Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan matalan majan asukkaat
pimeässä istuessaan.
Mutta tuskin oli pimeyden peikko mennyt, kun livahti valon haltija
ovesta sisään.
--Sammuta sinä, minä sytytän! sanoi hän ja sytytti kynttilän pöydälle
palamaan.
Sen tehtyään riensi hän pahan peikon jälkeen. Paha peikko teki saman
työn toisissa taloissa, sammutti kaikki kynttilät ja jätti ihmiset
pimeässä istumaan. Mutta hyvä haltija hiipi hänen kintereillään, ja
sitä mukaa kuin lamput sammuivat, syttyivät kynttilät.
Mutta kun peikko jäljelleen katsahtaen näki, että tulet yhä paloivat,
töyttäsi hän takaisin ensimmäiseen taloon.
--Puh! Puh! sanoi hän ja puhalsi kynttilän sammuksiin.
Eikä kukaan uskaltanut sytyttää kynttilää, jonka peikko oli
sammuttanut.
--Puhalsi kynttilänkin! Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät toisiltaan
pimeässä istujat.
Mutta tuskin oli peikko pihalle ehtinyt, kun haltija samassa
ovenavauksessa suikahti sisään ja kysyi kuiskaten, eikö ollut päreitä
talossa?
Olihan päreitä talossa, ennen vanhaan varatuita, ukkovaarin kiskomia.
--Päre pihtiin! sanoi haltija, sieppasi päreen orrelta, puhalsi siihen
liedestä tulen ja virkkoi, veitikka:
--Sammuta _sinä_, kyllä _minä_ sytytän!
Ja sitä mukaa kuin kynttilät taloissa sammuivat, syttyivät päreet
palamaan, ja taas näki peikko tulien tuikkavan kaikkialla, missä hän
äsken oli pimeätä tehnyt. Ja hän töyttäsi vielä kolmannen kerran tuvan
ovesta sisään.
--Puh! pani hän,--mutta ei tahtonut päre sammua.--Puh!--Puh!--ja vasta
kolmannella kerralla sammui päre.
Eikä kukaan taaskaan uskaltanut uudelleen sytyttää tulta, jonka peikko
oli niin vihaisesti sammuttanut.
--Mikäs nyt neuvoksi? kysyivät pimeässä istujat, kun kuulivat haltijan
sisään hiipivän.
--Tuli takkaan! huusi haltija, ja kohta loimotti iloinen takkavalkea
lieden päällä ja riemusta loistivat haltijan silmät sen valossa, kun
hän huusi:
--Sammuta sinä, kyllä minä sytytän!
Ja missä vain pimeyden peikko päretulet ihmisten suruksi sammutti,
siinä viritti valon haltija kohta paikalla takkatulet heidän iloksensa
palamaan; ja ne paloivat niin, että hanget helottivat ja puitten latvat
kauaksi punertivat.
Mutta silloin suuttui peikko ja sydäntyi, ja silmät seisoen ja posket
pullollaan tölmäsi hän sisään kuin tuulispää.
--Puh, puh, puh!--puhalsi hän. Puh, puh, puh!--puuskutti hän.
Mutta kuta enemmän hän puhalsi ja puuskutti, sitä ylemmä tuli takassa
yltyi, sitä enemmän liekki liedessä loimotti. Eikä vain hankiin
helottanut eikä vain puita punannut, ylös taivaalle loimo lakeisesta
yleni, ja hehkui tuli kaukaisiin kyliin, valo vieraille maille.
Kovin koetti hän, ylen yritti... En tiedä, olisiko kerran sammumaan
saanut. Mutta ennenkuin ehti, oli yö jo lopussa ja aurinko nousi eikä
tulia enää tarvittu, ja turhaa oli tehnyt työtä pimeyden peikko. Sillä
päivälle eivät peikotkaan mitään mahda--ja yöllä suojelevat Suomeani
hyvät haltijat.
1899.