Hän näkee unta, että hän on se, joka on lakkauttanut kaikki
sanomalehdet Suomessa.
Hän on juuri allekirjoittanut viimeisen lehden kuolemantuomion. Se oli
sekakielinen virallinen lehti, joka oli täytynyt tappaa sen vuoksi,
että se muutoin olisi kuollut itsestään: toimittajain, latojain ja
lukijain puutteessa. Ei hän itsekään sitä viitsinyt lukea. Sitten kun
se ei enää voinut sisältää väittelyä muita lehtiä vastaan, jotka jo
aikoja sitten oli lakkautettu, oli sen sisältö käynyt kovin ikäväksi ja
yksitoikkoiseksi.
Hän huokaa helpotuksesta. On niin hyvä olla nyt, kun ei enää ole
sanomalehdistä vastusta, kun ei niitä enää ole ainoatakaan elossa.
Vaikein osa hänen työstään tässä maassa on suoritettu.
--Herra, nyt sinä siis lasket palvelijasi rauhaan menemään! huokaa hän,
tyhjentää teelasinsa yöpöydältä, heittäytyy pitkäkseen vuoteelleen,
sivelee partaansa, hymähtää onnellisesti, sammuttaa tulen ja nukkuu
samassa.
Kauan ei hän kuitenkaan ole nukkunut, ennenkuin alkaa kuulua outoa
ratinaa jostakin. Hän luulee sitä ensin hiireksi, joka asustaa vuoteen
alla, mutta huomaa sitten, että se onkin tulevinaan niinkuin tyynyn
sisästä. Hän käännähtää toiselle korvalleen, ratina lakkaa hetkeksi,
mutta alkaa kohta taas uudelleen.
--Mitä ne ovat panneet minun tyynyyni? huudahtaa hän, hypähtää
istualleen ja iskee tyynyä nyrkillään. Tyyny ei kuitenkaan tottele,
vaan parahtaa niinkuin sanomalehti, jota rutistetaan, ja hän näkee,
että se on päällystetty eräällä vanhalla Nya Pressenin numerolla.
Kiukuissaan repäisee hän pois päällyksen, jolloin sen sisästä pullahtaa
käärö korvatyynyksi pyöräytettyjä Aftonposteneita.
--Katsos noita kanaljoita!...
Mutta kun hän nyt huomaa unta näkevänsä--sitä voi näet unissaankin olla
tietoinen siitä, että näkee unta--nakkaa hän mytyn jalkapohjiin ja
heitäikse paljaalle lakanalle.
Vähän ajan kuluttua, jolloin hän parahiksi pääsee kuorsaamaan,--alkaa
tuntua jotenkuten oudolta ja pahalta ihossa, kirpelöipi jalkapohjia,
kutkuttaa polvia, mutta etenkin tuntuu kuumalta koko ruumiissa, samalla
kun vuode on muuttunut kovaksi kuin kivi. Hän potkaisee peitettä yltään
ja tahtoo kääntää kylkeä, mutta silloin nousee koko vuode raivoon.
Kahisee ja kuhisee, niinkuin olisivat paperista sekä peitot että
matrassit, ja hän huomaa makaavansa kahden lakanan välissä, joista
alimmainen on ommeltu Uusista Suomettarista ja päällimmäinen kurottu
Päivälehdistä. Peite on liisteröity Hufvudstadsbladeteista, joka koko
painoksensa suuruudella lepää rinnan ja vatsan päällä, niin että tuskin
voi hengittää. Matrassi on pantu kokoon vierekkäin ladotuista
kirjasista »Kirjasia kansalle» ja »Kyläläisten kirjasia» ja »Isänmaan
puolesta» ynnä muista. Vuodeverhona häilyy katosta kauniissa
laskoksissa Pohjalaisia, Viipurin Sanomia, Uusia Savoja ja muita
maaseutulehtiä.
Hän hypähtää ylös, koettaa huutaa apua, mutta ei saa sanaa suustaan.
Nähtyään, että sohva toisella puolella huonetta on entisellään, rientää
hän sinne, mutta lattia on kuin suuri paperikori, jossa kuohuu
painoasiamiesten hyväksymättömiä artikkeleita, sensuroituja
sähkösanomia, vanhoja käsikirjoituksia ja takavarikkoon otetuita
painoksia, estäen häntä yli pääsemästä. Ne takertuvat jalkoihin, hän
astuu läpi paperien, koettaa siristää niitä pois, mutta takertuu yhä
kovemmin ja kaatuu istualleen keskelle lattiaa.
Hän saa vihdoinkin äänen, huutaa pikenttiään, ja ovesta astuu sisään
painokomitean puheenjohtaja.
--Mitä teidän ylhäisyytenne käskee? kysyy tämä vähän äreästi.
--Toimita pian pois nämä sanomalehdet! huutaa hän epätoivoisia
liikkeitä tehden ja vajoten samalla, niinkuin hänestä näyttää, yhä
syvemmälle jättiläisen suureen paperikoriin.
--Mitkä sanomalehdet?
--Nämä, nämä, kaikki nämä!
--En minä näe täällä mitään sanomalehtiä. Suomessahan ei enää ilmesty
ainoatakaan sanomalehteä.
--Etkö näe? Kuinka et näe? Sinä olet vihainen siitä, että menetit hyvät
tulosi, mutta pitäisihän sinun ymmärtämän, etten minä voi tuhlata
kansan veroja virkamiesten palkkaamiseksi, joita ei enää tarvita. Sinä
niskoittelet, mutta kyllä minä opetan sinua...!
Mutta painokomitean puheenjohtaja paiskaa vastaukseksi oven kiinni
jälkeensä.
Hän paiskaa sen niin kovasti, että nukkuja herää ja huomaa istuvansa
paitasillaan ja peite korvissa kylmällä lattialla.
--Eivät anna minulle unessakaan rauhaa, mutisee hän ja vetäytyy
takaisin sänkyynsä, toivoen vihdoinkin saavansa nukkua.
Tuskin on hän sielunsa siunannut ja syvään huoannut, kun joku raottaa
ovea, ja jotakin heitetään huoneeseen.
--Kuka siellä?
--Erkko!
--Mitä sinä siellä?
--Tuon lämpöisiä!--ja hän heittää sisään sylensä täyden Päivälehtiä.
--Mutta sehän on kielletty ilmestymästä!
--Mutta se ilmestyy sittenkin!
--Ota pois ne!
Mutta ovi on jo suljettu ja Erkko poissa. Vaan samassa reväistään ovi
selälleen, ja kaksi pientä poikaa hyökkää sisään keskelle lattiaa,
toisiaan tyrkkien ja huutaen kilvan:
--Hufvudstadsbladet--Uusi Suometar!--Hufvudstadsbladet--Uusi Suometar!
Hän tempaa miekkansa, joka on hänellä päänsä pohjissa, mutta ennenkuin
hän saa sen tupestaan, ovat Frenckell ja Löfgren jo tipotiessään.
--Miksette anna minun olla rauhassa? huutaa hän.
--Annoitkos sinä _meidän_ olla rauhassa? kuuluu Lillen basso, ja koko
kärryllinen Nya Presseneitä vyörähtää sisään.
Hän tempaa pistoolinsa ja koettaa ampua, mutta revolveri ei laukea.
Tukka pystyssä ja silmät päässä pullottaen hyökkää hän ylös ja saa oven
säppiin.
Mutta silloin kuuluu kimeä ääni ulkoa:
--Aftonposten fem penni!--Aftonposten fem penni!--ja niinkuin höyheniä
sataen tupruaa pieniä lehtisiä sakeana pilvenä ikkunasta sisään,
tupruaa, paitsi Aftonpostenia, myöskin Fyreneitä, Lördagskvälleneitä...
Hän saa vaivoin ikkunan kiinni, mutta nyt niitä tuiskuaa tuulen
vinkuessa ikkunoita vastaan, ja kauhukseen näkee hän nietoksen
kasvavan, peittävän kadun, täyttävän kadun, kohoavan ikkunain
tasalle... Kaikki lehdet myllertävät sekaisin--pääkaupungin lehdet,
maaseutulehdet, seassa ulkomaalaisiakin ... kaikki yhtyneinä yhteiseen
hyökkäykseen. Nyt ovat jo ikkunain aliruudut ummessa, matalat huoneet
tuolla puolella kadun ovat jo hautautuneet--ja hän pakenee takaisin
vuoteeseensa.
Ikkunat ovat jo aivan peitossa, koko talo on jo peitossa, ja nyt niitä
alkaa tunkea sisään. Niitä pyryää uunista avonaisen pellin kautta,
pyryää venttiileistä, ikkunain raoista, ovien raoista, sillanraoista,
nietostuen nurkkiin, täyttäen lattian, nousten tuolien tasalle, sängyn
tasalle, sänkyyn. Tuntuu samalla niinkuin koko palatsi olisi koneita
täynnä, jotka hyrrää ja jyskyttää, niitä on seinän takana, on
vinnillä... Koko talo on muuttunut kaikkien lakkautettujen lehtien
kirjapainoksi.
Eivät enää ikkunat voi vastustaa märän paperin painoa, lehdet kun
tulevat suoraan painokoneista, räiskyen särkyy paksu lasi ja samassa on
huone täynnä, lehtiä tulvillaan.
--Mistä niitä riittää? Mistä niitä riittää? vaikeroi hän.
--Tämä on paperitehtaiden maa! kuuluu vastaus jostakin.
--Miksi en hävittänyt niitäkin?
Se on hänen viimeinen sanansa. Nietos on noussut sänkyyn; hän makaa
pian tukehtuneena sen alla.
Hän on kuollut.
Ei kuitenkaan kokonaan kuollut, ainoastaan valekuollut, joka näkee ja
kuulee kaikki, mitä ympärillä tapahtuu.
Yht'äkkiä ovat kaikki lehdet poissa hänen päältään, lentävät kuin
vapautetut linnut hänen huoneestaan.
Kun lehdet ovat menneet, tulevat niiden painoasiamiehet sisään. He ovat
kaikki puetut frakkeihin, kiiltäviin, korkeihin knalleihin ja
valkoisiin hansikkaisiin. He ovat totisen ja surullisen näköisiä ja
kantavat suurta arkkua, joka on tehty paperista ja painomusteella
mustaksi maalattu. He asettavat sen keskelle lattiaa ja pystyttävät sen
ympärille sanomalehtipapereista somasti tehtyjä tuohuksia, joista
kuolinhuoneeseen leviää paksu savu. Kun he ovat hänet riisuneet,
palsamoivat he hänet sekä ulkonaisesti että sisällisesti
painomusteella, joka erinomaisesti säilyttää tulevaisuudelle jokaisen,
jota sillä sivellään. Sitten kietovat he hänet puhtaasta
sanomalehtipaperista tehtyihin käärinliinoihin ja nostavat kirstuun.
Sanomalehtisakset asetetaan ristiksi rinnan päälle. Kirstun kansi
suljetaan ja suuri vainaja kannetaan paarilla pahvivaunuihin, joiden
pyörätkin ovat paperista, sitä uutta amerikkalaista keksintöä, ja
joiden eteen on valjastettu pari komeita pahvihevosia. Tie vainajan
kotoa hautausmaalle saakka on peitetty lakkautetuilla lentolehdillä.
Haudalla pitää painoylihallituksen esimies puheen, jossa hän ylistää
vainajan ansioita vapaan sanan sitomisessa. »Ei ole koskaan nähty
toista, joka niin hyvin kuin hän olisi käsittänyt tehtävänsä. Ainoa
erehdyksensä--ja kuka kuolevainen ei erehtyisi!--oli ehkä se, että hän
lakkautti _kaikki_ lehdet, uhaten siten riistää meiltä toimeentulomme.
Älköön se kuitenkaan himmentäkö hänen muistoaan, varsinkin kun olot
taas hänen kuoltuaan ovat entisellään», lopettaa hän puheensa, laskien
haudalle komean paperikukkasista tehdyn seppeleen, jonka
paperinauhoihin on painettu sanat: »Murheell' ei siis saakaan viettää
muistoasi--kiitollisilta painoasiamiehiltä».
Useita muitakin seppeleitä lasketaan, muun muassa maaseudun
painoasiamiesten puolesta. Muutamassa on sanat: »Kiitos hyvästä
vartiosta», toisessa: »Muistosi elää».
Kaiken tämän näkee ja kuulee hän, voimatta mitään virkkaa.
Sanomalehdet julkaisevat hänen kuolemastaan ja hautajaisistaan
erityisiä lisälehtiä, jotka ilmestyvät jo ennen kuin saattoväki on
hajonnut haudalta. Yleisö, se on painoasiamiehet, ostavat niitä
tukuttain.
Se harmittaa häntä niin, että hän kääntyy kirstussaan--ja herää.
1899.