Suomen lippu älköön enää liehuko juhlariukujen nenässä, sinivalkoinen
älköön enää saako vilkuttaa meitä tervetulleiksi isänmaallisiin
juhliin.
Paljaat ovat riu'ut, lepattaen lyövät irtaimet nuorat tyhjiä tankoja
vastaan.
Vihan tuuli ne vei, katehen viima ne karisti.
Entäpä karistikin? Mitä me nyt liehuvilla lipuilla, mitä me viireillä
vilkuttavilla?
Liehuvathan ne meidän nostamattammekin, vilkkuvat vetämättämmekin,
näemmehän ne, vaikka on kielletty näkymästä!
Taannoin niitä tuskin huomasimmekaan, väliä pitämättä niiden ohitse
kuljimme, nyt ne jo kaukaa loistavat silmäämme--loistavat poissa
olollaan.
Ennen ne köynnösten ja kukkien lisänä hupenivat muiden juhlakoristeiden
joukkoon, nyt emme muita koristeita muista kaivatakaan. Kaikkien silmät
niitä alastomien salkojen päästä etsivät ja ne sieltä löytävät... Nyt
ne vasta heiluvatkin, nyt ne vasta hulmuavatkin. Näemme ne huoneiden
harjoilla, nostamme ne honkien latvoihin, kiinnitämme ne koivujen
oksiin, sidomme ne joka seipähän nenähän--näemme siksi, että _tahdomme_
nähdä.
Luulivat kai iäksi lippumme ottaneensa, ainiaaksi viirimme vieneensä,
uskoivat omamme unohtavamme ja vieraat omistavamme.
Eivätkö tienne, että missä valkoinen poutapilvi taivaan sinikannella
vaeltaa, siinä on Suomen lippu--että missä luminen vaara taivasta
vasten kuvastuu, siinä värimme--että missä valkopurje ulapalla paistaa,
siinä viirimme?
Vai kieltänevätkö pilven taivaalla kulkemasta, lumen valkealle
paistamasta, tuhannet järvemme sinertämästä?
Saanevatko taivahat tummenemaan, saanevatko hankemme harmenemaan,
voinevatko estää päivän purjetta valaisemasta?
Ylettänevätkö kätensä _nämäkin_ lippumme riu'uistaan repimään?
»ELÄKÖÖN VALO JA VALISTUS!» »ELÄKÖÖN ISÄNMAA!»
Tulin tuonnoittain sattumalta Korpelan kylään. Kylä on kaukana
valtaväyläin varsilta, mutta yhteiset harrastuksensa on sielläkin.
Siellä on kansakoulu ja lukusali, ja on myöskin nuorisoseura. Nyt oli
nuorisoseura päättänyt panna toimeen arpajaiset ja kansanjuhlan,
tietysti kansanvalistuksen hyväksi omalla paikkakunnalla. Kun tulin
kylään, oli lauantai-ilta ja nuoret miehet olivat parhaillaan
laittamassa kuntoon juhlakenttää, joka oli kansakoulun pihalla.
Pystyttivät juuri juhlariukua kentän keskelle.
--Pojat täällä lippuriukua pystyttävät, sanoin.
--Tokihan toki lippuriukua ... mitenkäs muuten?
--Ette kai ole vielä kuulleet sitä viimeistä korkeinta kieltoa?
--On kuultu! sanoivat pojat yhteen ääneen. Ihan toki itse maapoliisi
kävi sanomassa.
--Ja silti vain lipputankoa pystytätte?
--Nythän se vasta pystytetäänkin!
Reippaita poikia! ajattelin--enkä voi kieltää, että he mielestäni
tekivät niinkuin tehtävä onkin.
--Mutta jos tulee ja vetää alas lippunne?
--Ei vedä meidän lippuamme!
Heidän näytti olevan vaikea pidättää nauruaan, ja he näyttivät hyvin
veitikkamaisilta, iskivät toisilleen silmää ja olivat salaperäisen
näköisiä.
Mutta kun seuraavana iltana, sunnuntaina, saavuin juhlapaikalle, ei
siellä liehunutkaan mitään lippua--tyhjä, alaston tanko vain seisoi
keskellä kenttää.
--Ovat kai viime hetkessä katuneet, ajattelin.
--No, entäs lippu, eipä sitä näykään? kysyin eräältä iloisen näköiseltä
nuorelta mieheltä, joka oli nuorisoseuran esimies ja juhlatoimikunnan
puheenjohtaja.
--Eikö näy? sanoi hän. Siinähän se liehuu, minkä kerkiää!
Mutta ennenkuin ehdin uudistaa kysymykseni, puhalsi torvisoittokunta
alkusoiton, ja hän riensi puhujalavalle.
--Arvoisat juhlavieraat! alkoi hän.--Saan toivottaa teidät taas
tervetulleiksi tähän Korpelan kylän kansanjuhlaan, jota niin usein
ennenkin olette läsnä olollanne kunnioittaneet, tälle juhlakentälle,
jonka keskellä Suomen valkosininen lippu niin iloisesti liehuu...
Kaikki katsahtivat ihmeissään ylös tankoon, lippua sen latvasta
hakeakseen, mutta eihän siellä mitään lippua näkynyt.
--Niin, niin, jatkoi hän ... tälle kentälle, jonka keskellä lippumme
niin iloisesti liehuu, vaikka se on kielletty siinä liehumasta. Ette
taida sitä vielä oikein erottaa. Mutta katsokaahan hyvin tarkkaan,
teroittakaa kaikki yht'aikaa silmänne samaan paikkaan, tuon pitkän
tangon nenään, joka on tuossa keskellä kenttää...
Yleisö ei oikein tiedä, mitä tämä on, aavistaa vain jotakin hauskaa
olevan tulossa, se on tuo Juhola semmoinen veitikka ... sillä on taas
jokin kuje mielessään.
--Niin, niin, katsokaa vain, se taisi tulla nostetuksi vähän liian
ylös, mutta se on sitä suurempi ... mies se, joka sen ensiksi keksii--
ensimmäisen palkinnon, oikein kunniapalkinnon saapi se, joka ennättää
ennen muita sen näkemään ... katsokaa tarkkaan ... ettekö näe?
--Jo näen! huusi lapsen ääni joukosta.
--Kuka se oli?--Mattilan Ville... Näkeekö muutkin? Eikös siinä ole se
meidän vanha sinivalkoinen lippumme?
--On siinä!--Siinä se on!--Jo näen! kuului nyt kilvan kimeitä ääniä
väkijoukosta.
--Kas niin! Tiesinhän sen! Ne ovat tarkkanäköisiä poikia! Näkeehän
sitä, kun vain _tahtoo_ nähdä! Me tässä jo aivan pelättiin, etteivät
ehkä näekään, että luulevat, ettei lippuja enää laitetakaan ja rupeavat
meitä moittimaan.--Näkeekö vanhainkin silmät sen, minkä nuorten silmät
jo ovat nähneet?--Näkeekö Pekka? Panee lasit nenälle, jos ei ilman
näe...
--Näkeehän tuon toki lasittakin tuommoisen, joka yli taivaan hulmuaa,
sanoi totinen ääni.
Yleisö räjähti nauramaan, nyt se alkoi ymmärtää.
--Oikein sanottu, Pekka! »joka yli taivaan hulmuaa.» Niin se juuri
tekeekin! Luulitte, ettei meillä olekaan lippua, ja nyt on meillä
lippu, joka yli taivaan hulmuaa. Se se vasta lippu on! Nyt kai jo
kaikki muutkin sen näkevät? Näkevätkö kaikki?
--Kaikki näkevät! vastasi kansa yhteen ääneen.
--Näkyykö se sinne taammaksikin?
--Näkyy!--Näkyy!--Hyvästi näkyy!
--Näkyyhän se--iso, taivaan kokoinen lippu! Mutta voitteko myöskin
erottaa, mitä siihen on kirjoitettu? Siihen on kirjoitettukin jotakin
siniselle puolelle.
--»Eläköön valo ja valistus!» huusivat nyt yht'äkkiä yhteen ääneen
yhdestä ryhmästä ne nuoret miehet, jotka eilen olivat olleet tankoa
pystyttämässä.
--Aivan oikein! »Eläköön valo ja valistus!» Niin siinä seisoo ...
jokainenhan sen näkee.--Entäpä toisella puolella? On siinä jotakin
toisellakin puolella, valkoisella pohjalla...
--»Eläköön isänmaa!»--kajahti taas uusi huuto.
--Juuri niin! Siltä se minunkin silmääni paistaa! »Eläköön valo ja
valistus!» toisella puolella ja »Eläköön isänmaa!» toisella. Niinpä
niin!--Mutta koska niin on, niin ... _eläköön_ siis valo ja valistus!
... eläköön siis isänmaa! ... eläköön Suomen lippu!
Ja puhuja tempasi jo lakin päästään ja muut tekivät samoin ja
kohottivat hänen kehoituksestaan juhlansa aloitteeksi eläköönhuudon
niin voimakkaan ja valtavan, etten ole ennen semmoista kuullut.
Ja samassa kajahti laulajain parvesta torvien säestämänä säkeet:
»Jos viiri meiltä riistettäis,
sen henki rintahamme jäis!»
1899.