Metsässä oli kanervaisella kankaalla pienoinen muurahaispesä syrjässä
suurista valtateistä. Sen olemassaolosta ei ole maailma mitään tiennyt,
sillä teitä sinne viepiä ei ole ollut muita kuin ne, mitkä muurahaiset
itse ovat käyneet. Uupumattomalla innolla rakensivat he huonettaan
vuosi vuodelta yhä suuremmaksi ja sen havunneulaista katonharjaa yhä
korkeammalle korottivat. Pieniä puuntäitä pitivät he lehminään ja
elivät aika hyvin tästä karjastaan. Kesäisin tekivät työmuurahaiset
pitkiäkin retkiä ympäri maita ja mantereita, mutta talveksi palasivat
he kaikki kotiinsa, jota rakastavat yli kaiken muun maailmassa ja
nukkuivat rauhallisina sen suojassa hankien alla, aina uutta kevättä
odottaen, jolloin taas saisivat käydä tavallisiin toimiinsa käsiksi.
Muurahaiset käyvät paljon sotia keskenään ja ryöstävät saalista
heikommiltaan. Mutta tämän pienen pesän muurahaiset eivät koskaan
toisten tavaroita himoinneet eivätkä koskaan toisille muurahaisille
pahaa tehneet.
Sentähden he eivät osanneet muiltakaan mitään pelätä eivätkä tienneet
itsellään mitään vihollisia olevan. Eikä heidän rauhaansa oltukaan
häiritty.
Mutta eräänä päivänä kesän ihanimman aikana kuului kummaa töminää
kankaalta ja mylvintää ja kiihkeää ammuntaa. Hovin härkä oli joutunut
takamaita kiertämään ja etsi paikkaa, mihin vihansa vimman tyhjentäisi.
Kaatuneet kannot ja irti revityt mättäät osoittivat tien, mistä se oli
kulkenut. Muurahaiset olivat useinkin kuulleet sen kulkevan, ja vaikka
he tiesivät, että härkä on muurahaispesäin pahimpia vihollisia, eivät
he osanneet tuosta sen enempää hätäillä, sillä eiväthän he olleet
härällekään mitään pahaa tehneet. Ehkä tuo nytkin astelee ohitse ja
jättää heidät rauhaan.
Mutta kun härkä tuli muurahaispesän luo, niin julmistui se kovin ja
mylvähti pahasti ja hotaisi siitä toisella sarvellaan katonharjan alas.
Syntyi sihinä pesässä, ja härkä sai karvasta vettä silmilleen. Yltyi
siitä yhä ja sysäsi molemmat sarvensa mättääseen ja heitti puolet
pesästä päänsä ylitse metsään. Pesä kiehui kuin kattila, ja härkä
päristeli sieraimiaan, ja häntä heiskui vihaisesti. Ja hän kävi vielä
kolmannen kerran pesän kimppuun, iski sarvensa sen sydämeen, astui
jalkoineen sen sisään ja rikkoi huoneet ja kammiot ja käytävät,
sirottaen kauaksi ympärilleen toukat ja kotelot ja valkoiset munat.
Sen tehtyään poistui hän mylvien ja meluten, ja kaadetut kannot ja irti
revityt mättäät ja maahan tasoitetut muurahaispesät osoittivat tien,
mistä hän oli kulkenut.
Muurahaiset valtasi hämmästyksen kauhistus nähdessään, miten heidän
pesänsä oli käynyt, jota olivat vuosikausia rakentaneet ja johon olivat
parhaat aarteensa koonneet. Rauniona oli rakas huone, eikä ollut kortta
korren päällä sateen suojaksi. Päättöminä juoksentelivat he
edestakaisin sillä sijalla, missä pesä oli seisonut, tietämättä mitä
tekisivät. Koirasmuurahaiset, jotka herroina pesässä elivät, tekivät
lähtöä pois koko paikalta, mutta työmuurahaiset tarttuivat heitä
siipiin ja pitelivät kiinni, samalla kun toiset juoksuttelivat toukkia,
munia ja koteloita lähimpään piilopaikkaan, heille edes jotakin suojaa
saadakseen.
Mutta kun he siitä hiukan tyyntyivät ja pahimmasta pelostaan
rauhoittuivat, ja rupesivat lähemmin tarkastamaan, mitä oli tapahtunut,
niin huomasivat he, että syvimmällä maan sisässä olevat huoneet ja
aitat ja käytävät ja kammiot, joissa he talvivaransa säilyttivät,
olivatkin koskemattomat. Sinne saakka ei ollut härän sarvi ulottunut.
Ja niin pian kuin muurahaiset sen huomasivat, lähettivät he viestejä
kanervametsänsä kaikkiin ääriin kokoamaan työmuurahaisia heidän
kattonsa korjaukseen. Ennen iltaa olivat tuhannen tuhannet pikku miehet
työssä vetämässä hujan hajan heitettyjä pesäpuita paikoilleen.
Semmoista kuhinaa, hyörinää ja tarmokasta toimintaa ei oltu minkään
muurahaispesän ympärillä ennen nähty. Eikä kestänyt kolmeakaan päivää
ennenkuin keko oli katto päällä. Matalahan se on vielä ja litteä, mutta
aikaa voittaen se siitä kohoaa ja pyöristyy, eikä kestäne kauankaan,
ennenkuin hovin härän hävityksen jälki on umpeen peittynyt.
Usein keskustelivat muurahaiset siitä, mitä oli tapahtunut, ja
koettivat arvailla syytä siihen, miksi härkä oli heidän pesäänsä
puskenut.--Oliko se tahtonut heidän havunneulojaan? Mutta mitä se olisi
niilläkään tehnyt, eihän niistä kuivista neuloista ollut härän
ruuaksi.--Oliko pesä ollut hänen tiellään ja hän suuttunut siitä, kun
ei päässyt kulkemaan? Mutta olihan tuolla ollut koko kangas kulkeakseen
ja koko metsä mylviäkseen.--Mahtoiko olla vihaa mitä vanhaa? Olisiko
joku muurahainen milloin pistänyt...?
Eivätkä muurahaiset koskaan päässeet selville siitä, mikä oli syynä
siihen, että härkä oli heidän pesäänsä puskenut. Sillä ei kenenkään
mieleen johtunut, että se on se härän _luonto_ semmoinen, että se
puskee maan tasalle kaikki, mikä kohoaa sen tasapintaa ylemmä, mutta ei
tasaiseen tantereeseen koskaan sarviaan iske.
Härästä, joka muurahaisten pesän hävitti, kertoo tarina, että kun se
tuli lehmitarhaan, niskakuoppa kukkurana muurahaisten munia ja
levittäen ympärilleen sitä katkerata lemua, joka siihen oli
muurahaisista tarttunut, niin siellä heti kohta huomattiin, mitä pahaa
se oli ollut tekemässä. Nuoret hiehot, joille se koetti hyväksi
herjetä, ilmaisivat sille peittelemättä inhonsa, mutta vanhat sonnit,
joilla itselläänkin oli monta muurahaispesää omallatunnollaan,
jurottivat välinpitämättöminä niinkuin ei asia olisi heihin ensinkään
kuulunut. Ja ne ovat ne suuret sonnit, jotka muodostavat asioista
yleisen mielipiteen lehmitarhassakin.
1899.