Sisämaassa sen suuren lumipyryn jälkeen maaliskuulla 1899.
Hiihtelimme tässä eräänä pyhäiltana vähän aikaa sen suuren lumipyryn
jälkeen hiljalleen liukkaita hankia ja kiittelimme näitä
kulkuneuvojamme, joilla näkyi pääsevän, olipa keli millainen tahansa,
kun alkoi kuulua outoa melua maantieltä päin, jonka poikki latumme
kulki. Siellä huudettiin ja pauhattiin ja isoäänisiä aisakelloja
soitettiin.
Päätimme sodan syttyneen siitä, että kaksi vastaantulijaa ehkä oli
joutunut tiestä tappeluun, ja riensimme hätään. Mutta kun tulimme luo,
emme tavanneetkaan kuin yhden matkamiehen mellastamassa. Mutta hän oli
kyllä sitä kummallisempi kulkija. Ei ole ainakaan täälläpäin semmoisia
laitoksia ennen nähty.
Siinä oli iso kuomureki, leveä kuin laiva, kallellaan lumessa. Kuomun
sisässä istui sen täyteinen parrakas, lihava, kiiltonappinen
herrasmies. Reen kupeella oli vyötäisiään myöten hangessa hänen
kuskinsa, isolakkinen, pitkähihainen ja leveähelmainen, joka,
koettaessaan omin voimin päästä ylös, vaipui vain yhä syvemmälle.
Hevosista, joita oli kaksi suurta konia ja yksi pienempi keskellä, oli
pienin tiellä poikkiteloin mahansa varassa, suuret tiepuolessa
lautasiaan myöten lumessa. Aisat olivat katkeilleet ja suitset
sekaantuneet.
Ummikko herra ärjyi outoja sanoja kuskille. Kuski, joka osasi hiukan
suomea, noitui hevosiaan, jotka vaahtoon asti ponnisteltuaan nyt eivät
enää yrittäneetkään ylös; noitui rekeään, jonka toinen jalas oli
vaipunut syvälle lumeen; noitui tietä, joka todella olikin kelvoton
semmoisilla ajopeleillä kulkea; noitui lomaan herraansakin ja lopuksi
meitä kaikkia, jotka emme olleet tien kunnossa pidosta paremmin
huolehtineet.
--Kaikenlaisilla konkareilla sitä pitääkin ajaa ... sanoinhan minä jo
lähtiessäni, ettei näillä pelin täällä pääse mihinkään ... mokomat
valjakot ... luuliko se tuo (hän osoitti herraansa) täällä Nevskiä
ajavansa ... joka virstalla saadaan tiepuolessa rypeä... Ja te sen
moukat siinä, tsuhnat, kelvottomat, ette pidä teitänne kunnossa, että
herrat ajamaan pääsisi... Herra, herra, mitä me teemme?
Herra murahti jotakin...
--Selkään uhkaa teitä antaa!--Selkäänne sietäisittekin!--Ka, miksette
auta!--Kuuletteko, kollot, nostakaa reki tielle ja hevoset hangesta!
Miehet katselivat tyynesti outoa näytelmää, mutta ei kukaan heistä
yrittänytkään ruveta pelastuspuuhiin.
--Mitä te täällä kuljeksitte? kysyi meistä muuan. Vai lähdittekö vain
keliä koettelemaan?
--Keliäkö koettelemaan! kiljui pitkähihainen mies. Kyllä me teille
vielä keliä näytämme?
Hän hujahutti pitkällä piiskallaan lähinnä seisovaa miestä, mutta tämä
nosti sauvansa eteen, siima kiertyi sen ympärille ja piiska irtautui
kurittajan kädestä. Koettaessaan rynnistäytyä ylös kellahti hän
selälleen hankeen ja siitä istualleen, niin ettei näkynyt kuin vähän
parran häntää lumesta.
--Auttakaa minut ylös, konnat! komensi hän. Mutta miehet olivat piiskan
käyttämisestä hiukan närkästyneet...
--Parasta, kun huppuroit siinä siksi, kunnes sydämesi lauhtuu. Ne ovat
nämä tämmöiset aseita, joita täällä ei ole totuttu tottelemaan. Täällä
meidän puolessa ei päästä kulkemaan kuin hyvällä puheella ja kauniilla
käytöksellä.
Hän posmitti jotakin herransa kanssa, joka oli niin turkkeihinsa
vyötetty ja tyynyillä ja nahkasilla kuomiinsa niin pönkitetty, ettei
kyennyt muuta kuin silmiään mulkoilemaan ja vähän olkapäitään
kohottelemaan.
--Herra käskee teidän heti paikalla lapioimaan auki tien! Jos sen
teette, lupaa hän antaa anteeksi eikä olla vihainen siitä, ettette ole
sitä ennen tehneet.
--Lapioimaan auki tie? Läpi Suomenko? Se on yhtä umpea täältä Lappiin.
--Eikä kuin yhä pahenee vain! vahvisti toinen.
Kuski raapi korvallistaan.
--Läpi Suomen ... helkkari...
--Parasta taitaa olla, kun käännytte takaisin tai odotatte täällä
kesään ... kesä kuitenkin tulee, ennen kuin on kaikki kujat luotu, jos
ne luotaisiinkin...
--Ei sovi kääntyä eikä odottaa! Nyt juuri täytyy meidän päästä!
--Ka, pääseehän siitä ... tasainen on taival... eivät kivet kolaja ...
ei muuta kuin vähän upottaa...
--Vai läpi Suomen! jahkaili kuski. Yhtä umpea Lappiin asti ... eikä
kuin yhä pahenee... Saamari sentään!
--Onko teillä sitten määrä minne joutua, vai mitä varten se oikein on
lähtenyt?
--Annahan kätesi, hyvä mies, että pääsen pystyyn!--Kas niin, vetäiskää
samalla maantielle! Vot! Hyvä on! Puhhuh!--Määräkö? Vieläkös!
Ylpeillessään se vain lähti ... Suomen herrat aina kehuvat hevosiaan ja
rekiään. Tämä kun on aina elänyt siinä luulossa, että hänellä on ne
pelit paremmat kuin missään muualla, niin suuttui ja lähti näyttämään
omiaan.--»Kyllä minä opetan kehumaan!» sanoi.--»Näytetään tsuhnoille!»
sanoi. Ja nyt kun kuuli lunta tulleen...
--Sitä tuli jo vähän liiaksikin!
--Eihän niillä näillä, tietäähän sen, täällä mihinkään pääse, uppoavat
joka askelella...
--Ei toki tavallisinakaan talvina, saati tämmöisenä.
--Sitähän sanoin... Emme pääse Suomessa näillä hevosilla ja tällä
reellä, sanoin. »Pääsemän pitää!» ärjäisi, ja lähteä täytyi, ei
auttanut. Nyt se sen näkee, mutta ei anna arvo kääntyä.
--Antaakohan tuon arvo sitten tuossa istua?
Herra huusi jotakin kuskilleen, ja tämä tulkitsi sitten sen meille.
--Se vain minulla teitä ärjyttäisi ja pelotuttaisi. Jos sydäntyy
oikein, niin ei lähde siitä koko talvena ... siihen ruokansakin
kannattaa ... teiltä tien tukkeaa. Mutta jos olisitte nöyriksi,
rukoilisitte polvillanne: »Hyvä herra, lähde armossa pois, anna meille
tien aukaiseminen anteeksi, emme koskaan enää, korkea pajari, sinulta
tietä tukkea», niin sitten hänestä pääsisitte ... niin täytyy minun
tehdä, kun mitä tahdon saada aikaan.
--Ei me häntä hännystelemään, kun emme tiedä pahaakaan tehneemme ...
olkoon siinä tai menköön mihin tahtoo ... yhdentekevä meille on...
--Mutta on teissäkin syytä, kun olette antaneet tien umpeen mennä! Onko
tämä laitaa? Viikko siitä, kun lumen satoi, eikä ainoatakaan
lapiollista luotu! kiivastui kuski taas.
--Ei ole tämä pyry meidän nostamamme ... sieltäpä se teidän ilmoilta
pilvi nousi, eikö ollekin omain noitainne nostama? Mutta kun hyväksi
herjennette, niin saatammehan auttaa ylös ... pakkoa ei ole!
--Se panee pakon!
--Ei ole rekennekään leveys asetuksien mukainen. Tuommoisella tien
täyteisellä ei saa Suomessa kulkea. Täällä täytyy antaa puoli tietä
toisillekin, se on asetus.
--Älkää olko tyhmiä ... ettekö näe, miten se silmiään mulkoilee ...
siitä vielä paha seuraa, jos niskoittelette ... minä tiedän nämä
Pietarin herrat; olen heitä siksi paljon palvellut. Viis' ne teidän
asetuksistanne! Eivät ne rekiään teidän tähtenne kavenna, vaan panevat
teidät teitä levittämään. Tehkää, veikkoset, niinkuin se käskee, en
neuvoisi, jos en tietäisi ... teidän parastanne tarkoitan ... tulkaa
Inkeriin, niin näette!
Ukot epäröivät.
--Jos suuttuu ja minkä vielä tekee? Pitäisikö auttaa ja ruveta
lapioimaan...?
Mutta se vanha mies, joka koko ajan oli kuskin kanssa puhunut, melkein
kiivastui:
--Ei ensinkään! Käy yhden käskyjä tottelemaan, saat heitä kymmenen
niskaasi! Aukaise tie tälle, saat kaikille aukaista, ikäsi lapio
kädessä tiepuolessa seistä. Ja mikä on päästäkseen, kun oikeilla
peleillä kulkenee! Päästäänpähän meidän hevosilla ja reillä, ja kun ei
niillä päästä, kuljetaan suksilla. Olkoon aloillaan!
--Olkoon sitten aloillaan!
Miehet survaisivat jo sauvansa lumeen ja aikoivat lähteä.
Mutta nyt tuli herralle hätä, kuului puhuvan jotakin kuskilleen ja ääni
kuului ystävällisemmältä.
--Älkäähän menkö! huusi kuski. Herra sanoo, että saatte armon
lapioimisesta, kun vain autatte... Ei, ei, älkäähän menkö, ka, ei kuin
pyytämällä pyytää...
--No, se on oikeata puhetta! Kun olisitte alun pitäen näin siivosti
haastaneet, ei olisi väitöstä tullutkaan ... autetaanhan me ... pojat
hoi!
Eikä se ollut kuin keikaus vain, kun hevoset oli hyppyytetty tielle ja
reki nostettu kohdalleen. Kiireessä oli se tosin tullut käännetyksi
jäljelleen päin, mutta sitä ei herra näyttänyt huomaavan.
Miesten esityksestä vedettiin nyt kuomu ja herra sen sisässä lähimpään
taloon, sillä maantiellä olisi ollut mahdoton valjastaa.
Mutta kun alettiin talon pihalla valjaita tarkastaa, niin huomattiinkin
niiden olevan niin epäkunnossa, ettei ollut ajattelemistakaan niiden
kanssa taipalelle lähteä. Ei ollut muita ehyitä ajokaluja kuin suitset
ja riimut ja ruoska.
Kuski haasteli jotakin herransa kanssa, osoitteli rikkinäisiä valjaita,
rekeä ja hevosia, ja pyysi viimein saada pienemmän reen talosta
lainaksi ... tämän omansa hän jättää sijaan.
Saatiinhan reki, antoihan isäntä toki, veti esiin parhaan kirkkorekensä
... »Herra on hyvä ja istuu siihen ... kyllä siihen mahtuu vaikka
pitkälleen.»
Herran tyynyt ja nahkaset siirrettiin isännän rekeen, ja sitten hänet
itse siihen mukavaan asentoon pitkälleen sijoitettiin. Ei hän mitään
virkkanut, mutta ei äijän äkäiseltäkään näyttänyt. Reen eteen
valjastettiin se hänen hevosistaan pienin, joka nyt lähemmin katsoen
huomattiin olevan suomalaista rotua, vaikkemme sitä outojen valjaiden
alta olleet äsken semmoiseksi tunteneet. Konkarit sidottiin
marhaminnasta reen perään. Aisoihin ja länkiin ja luokkiin kiinnitti
kuski omat kulkusensa, ettei heidän toki luultaisi kokonaan Suomen
kyydillä ajavan, niinkuin sanoi.
Rinnusta kiinni vetäessään puhui kuski hevosen kaulan alitse isännän
korvaan, joka häntä auttoi:
--Älkää olko tietääksennekään, mutta minä käännytänkin sen tästä
takaisin ... ei se sitä huomaakaan, sama sille, minne ajetaan, kunhan
ajetaan ... luulee läpi Suomen ajaneensa, kun kotona ollaan, ja antaa
hyvät juomarahat, kun näin pian päästiin ... näkyy jo saaneen tarpeensa
Suomen teistä ... saatte olla huoletta, ettei enää tule takaisin...
Mutta ohjiin tarttuessaan ja kuskipukille hypätessään huusi hän meille
kuin viran puolesta:
--Pois tieltä, kollot! Herra käskee sanoa, että kun hän ensi talvena
tulee, kuulette siitä jo edeltäpäin, saatte jo viikkoja ennen luoda
tien kahta syitä leveäksi ja itse seistä kahden puolen hatuttomin päin
kunniaa tekemässä! Hyvästi, tsuhnat!
--Onnea matkalle! huusimme kaikki yhteen ääneen heidän jälkeensä.
Käykää vain vastakin talossa! Parhaina vieraina teitä pidämme, kun
taidolla tulette ja maassa maan tavalla kuljette!
1899.